Kaikki kirjoittajan Sauli Hirvonen artikkelit

The Transplants – In A Warzone

Transplants palaa soittolistoille uudella ”In A Warzone” -levyllään, joka on jatkoa jo vuosia sitten ilmestyneille levyille ”Transplants” (2002) ja ”Haunted Cities” (2005). Hiljaiseloa viettäneen kokoonpanon paluusta alkoi tihkua huhuja jo vuonna 2010, ja pian olikin vanha jengi koossa taas: Tim Armstrong kitarassa, Rob vokaaleissa ja Travis Baker rummuissa, ja tähän päälle vielä vuonna 2011 aloittanut basisti Kevin Bivona. Ensimmäisen kerran uutta albumia lupailtiin jo vuonna 2011, joten tämä levy on ollut niitä harvoja tapauksia, joita on jo hieman tullut odoteltua. Myönnettäköön ettei ne odotukset olleet kovinkaan korkealla, mutta ”In A Warzone” on taattua Transplants-laatua yhtä kaikki.

Molemmat aiemmat levyt olivat erittäin hyvin tuotettuja, mutta olennaisinta on kuitenkin bändin onnistunut tapa yhdistää eri tyylejä. Oikeastaan olen aina pitänyt bändin tyylistä tehdä musiikkia ja yhdistellä asioita, olematta kuitenkaan sekava tai hämmentynyt, jotka ovat tunnusomaisia ominaisuuksia silloin kun lähdetään selkeästi sekoittamaan eri tyylejä tietämättömyydestä käsin. Vanha(?) viisaus onkin että ”jos haluaa opetella jotain, pitää se oppia, jotta siitä voi oppia pois”. Bändin nokka(va)mies Skinhead Rob totetaa kuitenkin, että loppujen lopuksi The Transplants on punkrockbändi.

The Transplants on perustettu vuonna 1999, mutta silti se on aina kuulostanut tuoreelta ja ajattomalta. Edellisiä levyjä kuunnellessa tuntuu että ne olisivat julkaista vain hetki sitten. ”In a Warzone” sisältää kaksitoista tutunkuuloista raitaa, mutta vaatii useamman kerran, jotta sen kaikki nyanssit paljastuvat, niin että levyyn pääsee – kliseisesti ilmaistuna – sisään. Biisejä oli alunperin kirjoitettu noin kolmisenkymmentä, mutta näistä valikoitui levylle tusinan verran ja pituutta levylle tuli vain puoli tuntia. Toki on tarvetta ja inhimillistäkin vertailla levyä bändin aikaisempiin, joihin rinnastettaessa ”In a Warzone” on astetta rockimpi ja ehkä tasaisempi kuin aikasemmat. Se ei ole hyvä tai huono asia, se vain on.

[youtube url=UrXZtImpkLA]

Relentless

Relentless on imenyt vaikutteita punkista ja rockabillystä, mutta ei ole ikävästi jäänyt välimaastoon vaan on onnistunut integroimaan molempien tyylien vaikutteita onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Selkeisiin raameihin bändi ei halua juuttua, kehitys jatkuu bändin toisella täyspitkällä: ”It Falls Apart” on edellistä levyä kantaaottavampi. Verkkainen kypsyttely on saanut myös musiikin muhimaan sopiviin sointuihin, joita ei olisi pystynyt edelliselle levylle kuvittelemaan. Joensuulaisbändin kuulumisista kertoo juuri It Falls Apart -levyn julkaisun jälkeen kitaristi-laulaja Janne Tanskanen.

Relentlessin tarina tähän päivään saakka?

Relentless aloitti Joensuussa 2006. Me tavattiin samalla treeniksellä, silloin vielä soiteltiin eri bändeissä. Samin kontrabasson länkytys pisti silmään ja Jone oli rumpali, joka veteli hyvin kaikkee hardcoresta skahan. Siinä tutustuessa huomattiin että meiltä löytyi yhteisiä musiikillisia mielenkiinnon kohteita, joten aateltiin soitella The Living Endin covereita yhdessä. Yksi keikkakin vedettiin Prisoners of Society -nimellä. Soitto luisti yhdessä aika hyvin, joten aateltiin pistää ihan oikea bändi pystyyn. Musiikkityyli olisi jossain punkin ja psychobillyn/rockabillyn välissä.

Kun ekaa demoa äänitettiin keväällä 2006, niin äänittäjä/miksaaja käski meidän unohtaa demo-meininki ja julkaista biiseistä levy. Siitä tuli sitten Broken Life -ep. Sen jälkeen päästiinkin keikkailemaan aika reilusti ja lahtelainen Fast Rock Factory otti meihin yhteyttä ja halusi julkasta seuraavan levyn. Kesällä 2007 sitten potkaistiin eka täyspitkä Time of fools ulos. Sen jälkeen soiteltiin keikkoja sen minkä kerettiin.

Uutta pitkäsoittoa ruvettiin äänittämään joulukuussa 2009. FRF:n poistuttua kuvioista, me ei kuitenkaan jääty venailemaan, josko joku kiinnostus demosta tai ”lähtisköhän joku tuon nyt julkasemaan” vaan päätettiin julkasta levy ite. Syyskuussa 2010 It falls apart saatiin sitten pihalle CD:llä ja vinyylinä. Matkalla haaviin tarttu myös keikkamyyntideal Fullsteamin kanssa.

Mitkä ovat tahot vaikuttaneet saundiinne, mistä olette ammentaneet vaikutteita?

Suurimmat vaikutteet tulee varmaan brittipunkista ja rocka-/neobillystä. The Clash ja Stray Cats erityisesti. Ne molemmat olivat edelläkävijöitä ja aivan huoletta sekoitti vaikutteita eri genreistä. Tykkään kovasti The Clashin reggae-vedoista ja Stray Catsin rankemmista biiseistä.

Mitä halusitte tehdä ”It Falls Apart” -levylle erilailla? Mitä edellinen ”Time of Fools” -levy opetti?

It Falls Apartin biisejä on tehty huomattavasti kauemmin ja sen kyllä kuulee. Oman harrastamisen ja opiskelun kautta myös äänityksissä osattiin sijoittaa se vähä raha oikeisiin kohteisiin. Eihän koko levyä tarvi tehä studiossa, kun kitaroita voi ihan hyvin äänittää itsekin treeniksellä. Äänitysprosessi kesti monta kuukautta kun sitä tehtiin lyhyissä pätkissä ja rauhassa. Näin tuli parempi.

Mitä itse odotatte uudelta levyltä?

Toivottavasti jengi tykkäis ja päästäs soittamaan lisää keikkoja. Vielä on kaupunkeja, missä ei olla käyty ja kaupunkeja missä käydään liian harvoin.

Omat suosikkikappaleenne levyltä, perusteluineen?

”Let’ em Rock” on niin erilainen meidän normilinjaukseen, että mainitaan se tässä tilanteessa. Samoin ”Torch”. Noita ei olisi uskaltanut laittaa levylle vielä pari vuotta sitten. Onneksi ne on nyt tuossa (levyllä).

Edellisen levyn kannet olivat perinteiset psykobilly/rockabilly-henkiset, uuden levyn visuaalinen ilme on kantaaottavan punk-henkiset. Onko Relentless vallankumouksen asialla?

Edelliselläkin levyllä kantaaottavia biisejä oli, mutta mukana oli myös paljon muutakin. Uuden levyn lyriikat ovat kantaaottavammat kuin edellisen ja tälle levylle ei muuta voinut kuvitellakaan. Samalla visuaalinen ilme muokkautui kantaaottavammaksi. Lyriikat ovat tarkoituksella kärjistettyjä ja samoin kansia tehdessä halusin siihen selkeän viestin. Vallankumouksesta puhuttaessa tavoitteena on edes nostaa tietyt asiat näkyville ja kuuluville.

Levyn julkaisi Broken Life Records? Miten päädyitte tähän ratkaisuun?

Varmaan yksi maailman ikävimmistä ajatuksista on yrittää lähetellä jotain demoja ympäriämpäri ja toivoa, että joku kiinnostuisi. Sellasta turhaa vätystelyä ja bändin myymistä, mihin liian monet varmaan jää. Demoja me ei lähetelty minnekään, vaan takaraivossa oli, että kyllä tää pihalle jollain tapaa saadaan. Kun levy alkoi olla valmis, niin päätettiin julkaista se sitten itse. Luottoa oli biiseihin ja uskottiin, että kyllä siitä omat saadaan pois.

Siinä samalla kun omasta lompakosta maksoi kulut, hoiti paperiasiat ja yhteydenpidon painoon yms., niin ajattelin että tää on kai sitä levy-yhtiö hommaa. Nimeksi hommalle tuli Broken Life Records.

Minkälainen tarjonta on Suomessa edustamallanne musiikille ja miten luulette miten se on muuttunut niinä aikoina kun olette soittaneet?

Ennen kuin me alettiin keikkaille Relentlessillä, niin en mie ollut nähnyt kontrabassoa monellakaan keikalla. Yht’äkkiä sitä sitten soitettiin kaiken näköisissä billy-happeningeissä, joissa läskibassobändejä saattoi olla kuusikin kappaletta illassa. Me ollaan kuitenkin aina soiteltu billykeikoilla ja punkkikeikoilla ohi genrerajojen. Muut vastaavat suomalaiset bändit on selvemmin psychobilly-yhtyeitä ja punkkibändeistä meidät erottaa rockabilly-vaikutteet.

Minkälainen kaupunki Joensuu on tänä päivänä Relentlessille ja edustamallanne vaihtoehtokulttuurille?

No, Joensuun skene elää hieman hiljaiseloa tällä hetkellä. Toivottavasti legendaarisen Kerubin uusien tilojen löytyminen auttaa asiassa. Kyllä täällä saadaan kuitenkin porukkaa aina sen verta liikkeelle, että pikkuklubit täyttyy punkkikeikoilla.

Onko jotain hauskoja/mielenkiintoisia keikkatarinoita?

Surkuhupaisin muistoin aina vaan miettii niitä aikoja, kun nelistään ajeltiin keikoille henkilöautolla. Kontrabasso vie takapenkiltä kahen hengen paikan, joten siellä istuttiin sylikkäin. Etupenkki piti vetää niin eteen, että jalat ei mahtunu jalkatilaan vaan piti nostaa ylös penkille. Etupenkkiläisellä tais olla vielä joku virveli sylissä. Takakontissa sitten pikkuvahvarit ja mitä nyt mahtui kyytiin. Jos oli paitoja myytävänä, niin ne piti purkaa paketista ja työntää tyhjiin väleihin, heh! Joensuu-Helsinki-Joensuu tuntui aika saatanan tuskaselta.

Miten jatkossa? Minkälaisia uusia kuvioita odotatte levyn tiimoilta? Onko teillä jotain tavoitteita bändinä?

Tässä hommassa kuitenkin se matka taitaa olla tärkeempi kuin määrämpää. Toivottavasti päästään soittamaan paljon keikkoja. Levy on jo täyttänyt tavoitteet, kun se on pihalla ja itse ollaan tyytyväisiä tulokseen.

Laittakaa vielä omia soittolistojanne viime ajoilta, mitä kotimaisia ja ulkomaisia suosittelisitte?

No Shamen uus on kingi, samoin Abduktion. Joensuusta on ponnistanut myös uus bändi Civil Abuse, sekin kannattaa tsekata. Jätkäjätkien uus on kanssa tosi hyvä. Musiikillisestihan nuo on ihan eri päistä, mutta aatteellisesta ne on aika samaa huttua.

Vapaa sana

Suuret kiitokset: Mikael Neves kitaroiden ja laulujen äänityksistä, samoin Antti Koukonen. Apu oli äärimmäisen tärkeetä! Juha Vattulainen Blackout Orderista lauloi taustoja levylle, kiitokset siitä. Kiitokset myös Mika Sormunen ja Eleanor -kitarat, ne on kyllä parhaita!

Mahdotonta menoa – Become A Threat

Become A Threat piti alunperin olla projekti, mutta pikkuhiljaa kännihuumoribeatdown-idean päälle alettiin lapioida multaa. Kuitenkin samalla kirkastui kuva siitä mitä on luvassa. Sami Halmeen ja Antti Malisen yhteistyönä lähtenyt projekti on jo nyt asettautunut täysipäiväiseksi bändiksi soittajien muiden bändien rinnalle.

Full House Recordsin kautta julkaistun Method in this madness -esikoislevyn tiimoilta Sami kommentoi Become A Threatin tuotosta.

Miten ja miksi Become A Threat perustettiin?

BECOME A THREAT syntyi projektiluontoisesti Antti Malisen (kitara – St.Hood, DMT) ja minun (Sami Halme – laulu -St.Hood) pitkään hautuneesta humalaideasta ja saavutti lopullisen muotonsa Antin tehtyä muutaman biisin ja Arttu Hartikaisen (rummut – Cutdown, DMT) mukaantulon tuloksena. Jukka Nykänen (kitara – DMT, Bolt) kuuli myös Antin tekemät biisiraakileet ja innostui sen verran hommasta, että lähti hommaan mukaan. Aluksihan tämän koko homma piti olla pelkkä projekti, mutta siinä vaiheessa kun biisit valmistuivat, oli kaikille selvää, että ihan täyspäiväinen bändi tästä tulee muiden meidän bändien rinnalle. Sami Hämäläinen (Cutdown, Black Betsy) on mukana uusimpana tulokkaana basson varressa!

Miten musiikkityylinne muotoutui?

Tarkoitus oli aluksi tehdä projektimielessä huumori/känni-beatdown seiskatuumainen, mutta kun biisejä sitten alettiin selvin päin väsäämään, niin se idea haudattiin heti alkumetreillä… eikä huumorikentällä oikein millään voi tehdä asioita paremmin kuin Ratface. Eikä kukaan meistä ole lähellekään yhtä hauska kuin Ratfacen kaverit…

Sitä paitsi kiinnostus vei sanoituksellisesti koko ajan enemmän ja enemmän poliittiselle/yhteiskunnalliselle puolelle tarkastelemaan asioita ja luultavasti tulevaisuudessa vieläkin enemmän. Suurimmat musiikilliset vaikutteet tulivat 90-luvun NY/Cleveland-soundista, mutta tietyn kaavan mukaan ei mitään alettu väkisin vääntämään. Tottakai myös meidän kaikkien muut aikaisemmat ja nykyiset bändit myös vaikuttivat paljon lopputulokseen.

Miksi nimi Become A Threat?

Nimi oli jo valmiina biisin nimenä, joten kaiken pähkäilyn jälkeen päädyimme yhdessä siihen nimeen. Kyseisen biisin sanoitukset kuvastaa hyvin tätä bändiä ja sama teema kulkee myös monien muiden biisien sanoitusten takana.

Sanoituksellisesti biiseissä tartutaan yhteiskunnan epäkohtiin ja idiotismiin sekä ihmisten tapoihin uskoa liikaa näkemäänsä tai kuulemaansa sekä helppouskoisuuteen jokapäiväisessä elämässä tulla johdetuksi harhaan. Monen kappaleen takana on henkilökohtainen tarina ja ikävät kasvot.

Kertoisitteko hieman taustoja jokaisesta debyyttilevynne Method in this madnessin kappaleesta?

METHOD IN THIS MADNESS kertoo tarinoita maailman, uskontojen, ihmisten ja ideologioiden mahdottomuuksista. Valmiita ratkaisuja ei ole, mitään ei saa ilman uhrautumista ja maailma muutenkin tuntuu olevan tuhoon tuomittu ihmisten käsissä. Ideologioista vapaata ajattelua ei ole eikä sellaista edes hyväksyttäisi ilman jonkinlaisia sääntöjä ja rajoitteita. Ihmiset ajelehtivat edestakaisin epätietoisina ja helppouskoisina auktoriteettikammoisina tai auktoriteettien edessä niellen kaiken, mikä milloinkin tuntuu hyvältä ja tarjoaa parhaat edut. Maailma kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Levyn nimi viittaa siihen, että vaikka monet maailmassa tapahtuvat teot vaikuttavat ensisilmäyksellä silkalta järjettömyydeltä, on niiden takana usein tarkkaan luodut suunnitelmat. Tämä järjen ja järjettömyyden vastakkainasettelu on levyllä monien sanoitusten takana.

Biiseistä:

Levyn aloittava CONSPIRACY REGIME viittaa osaltaan levyn nimeen ja kertoo valheista ja salaliitoista jotka pyörittävät tätä maailmaa katkeraan loppuun asti. Ihmisiä huijataan koko ajan ja ihmisten katseet käännetään silmänkääntötempuilla pois oikeista ongelmista.

SOULS FOR SALE jatkaa ihmisten oman edun jatkuvalla takaa-ajamisella sekä heikompien helppouskoisuuden hyväksikäyttämisellä.

ONLY ONE STAYS yksi kolmesta biisitä, joihin Jukka kirjoitti sanat ja varsinainen timantti Jukan sanoitusarkusta. Biisi on avoinna kuulijan tulkinnoille. Mullakin on pieni idea, mistä biisi saattaa kertoa… Haha!

BECOME A THREAT nyrkkeilyteeman sisään kiedottu vastarinta-julistus maailman altavastaajille ja haastajille olla hyväksymättä ja nielemättä asioita pureksimatta ja asioiden todellisia tarkoitusperiä miettimättä.

DAYS OF DISCONTENT tarkastelee maailman tilaa, jossa joku jää aina jalkoihin kenenkään huomaamatta ja ketään kiinnostamatta.

INTERNAL AFFAIRin tähtäimessä ovat kaverit, jotka ajautuvat politiikkaan mukaan ajamaan omiensa etua, mutta jättävät laivansa ryhmäpaineen edessä ja harhautuvat vallanhimoissaan pitämään vain omia puoliaan. Ilkeä selkäänpuukotus-biisi.

IN TIME WE RISE, IN TIME WE FALL kertoo nimensä mukaisesti ihmisten ja ideologioiden mahdottomuuksista. Ihminen syö itsensä ja tuhoaa maailmansa kerta kerran jälkeen. Jukka kirjoitti nämä sanat ja laulaa myös 2/3 biisistä! Levyn ehdoton helmi!

PAINTED LIEn sanat voi ymmärtää perheväkivalta-kertomuksena tai vittuiluna hardcoressa (sekä muualla) esiintyvää aatteiden ja trendien mukana liikkumista sekä totalitääristä vuosittain vaihtuvaa puritanismia kohtaan. Ihan miten kuulija haluaa…

THE PHOENIX on kolmas Jukan kirjoittamista sanoista ja biisinä kumartaa 80-luvun hardcoren lyhyiden biisien suuntaan.

KINGS FALL kertoo riippuvuuksista ja niiden tuhoavasta voimasta. Joku vie aina voiton ja valta vaihtuu.

Ja kuten sanoin, lähes kaikkien biisien takana on yleensä jotkin kasvot ja henkilökohtaiset tapahtumat. Tulkinnoille on varaa, mutta meillä ei ole tarkoitus tehdä vaikeasti avautuvaa runoutta.

Miten päädyitte Full Housen rosteriin?

Full House oli alusta alkaen ainoa levy-yhtiö, jota edes mietimme levyn julkaisijaksi. Kunnioitamme kaikki Full Housea ja halusimme olla osa Full Housen perintöä.

Millaisia suunnitelmia tulevaisuuden varalle? Päämääriä/tavoitteita?

Tavoitteena on soittaa keikkoja mahdollisimman paljon ja jatkaa hyvän musiikin tekemistä. METHOD IN THIS MADNESS ilmestyi 1.9.2010 ja toivottavasti löytää vinyyli- tai cd-muodossa tiensä moniin levysoittimiin.

Hammertime

Reilut kolme vuotta sitten helsinkiläis-lahtelainen Hammertime otti asiakseen soittaa perinteistä hardcorea. Laulaja Riku Merisalon (laulanut mm. Camorrassa) ja rumpali Timo Erkkilän (St.Hood) ideoima bändi on saanut hyvän vastaanoton keikoilla ja arviot uudesta levystä ovat olleet mairittelevia.

Miten Hammertime syntyi?

Hammertime sai alkunsa 2007 loppupuolella, kun Riku (laulaja) ja Timo (rumpali, St.Hood) halusivat päästä soittamaan uudella kokoonpanolla yksinkertaista hardcorea ja kitaristiksi luonnollinen valinta oli Matti (Cutdown/Last Laugh). Matin kautta basson varteen tuli Albert (Third Man Down), jonka jälkeen tällä nelikolla ollaan soiteltu ja homma on toiminut oikein hyvin.

Miten musiikkityylinne muotoutui, oliko se alusta asti selkeä valinta?

Takana oli halu tehdä vähän NYC henkistä, yksinkertaista hardcorea. Tarkoitus oli soittaa oldschoolimpaa hardcorea, mutta lopputulos erosi vähän suunnitellusta. Hammertimen musiikkityyli on erilainen mitä olemme muissa bändeissämme tottuneet soittamaan, ja ehkä se osittain sai HT:n kuulostamaan freesimmältä.

Minkälaista palautetta olette saaneet keikoista?

Jonkun verran hyvää palautetta ja luultavasti ollaan jotain tehty oikein, koska meitä on buukattu keikoille uudestaan.

Mistä Hammertime-nimi?

Hammertime nimi lipesi Erkkilän suusta eikä parempaa keksitty. Eikä oikeastaan tarvittu. Mitä pidempään soitettiin, niin sitä paremmalta nimi kuulosti.

Miten päädyitte Full Housen rosteriin?

Full House Recordsin jampat kuuli meidän nauhoituksia, jonka jälkeen he osoittivat kiinnostusta julkaista meidän musiikkia.

Kertoisitteko levyn kansiteemasta? Mikä siinä on taustalla?

Kansiteema on aika fighter-henkiset, siinä kuvastuu se kamppailu mitä ihmiset käy läpi omissa elämissään.

Onko bändillänne jokin sanoma?

Mitään erityistä sanomaa ei ole. Kunhan soitamme hardcorea hardcoren takia eikä mitään muuta.

Voitteko kertoa hieman ensilevynne kappaleista?

Levyn sanoitukset käsittelee niitä juttuja mitä Riku ite on kelaillu viimevuosina: Elämästä ja kuolemasta on kyse. Toki askarruttaa myös se mihin suuntaan tää maapallero on menos. Kappaleet ovat syntyneet Matin riffittelyn seurauksena.

Millaisia suunnitelmia tulevaisuuden varalle? Päämääriä/tavoitteita?

Tulevaisuudessa varmaan koitetaan soittaa mahdollisimman paljon keikkoja ja tehdä lisää musiikkia. Emme odota mitään ihmeitä, kunhan soitamme.

Veres – S/t

Veres on kansanmusiikkia ja rokkia. Tällaiselle ummikolle kansanmusiikista tulee poikkeuksetta mieleen ainoastaan Värttinä, joka Wikipedian mukaan edustaa 1980-luvulla alkanutta suomalaisen kansanmusiikin kolmatta aaltoa. Veres lienee neljättä aaltoa, jossa on jo rohkeammin lähdetty viemään kansanmusiikkiajatusta eteenpäin, Vereksen lähtökohtana on kansanmusiikin yhdistämien (heavy)rockiin: ”Veres on syntynyt halusta tehdä kansanmusiikkia, jota myös tavallisen musiikin kuuntelijan olisi helppo lähestyä.” Viime vuosina hevistäkin on tullut suomalaisille salonkikelpoista ”kansanmusiikkia” ja hevibändit (mm. Amorphis) ovat ammentaneet vaikutteita suomalaisesta kansanperinteestä ja mytologiasta. Siksi on luonnollista että kansanmusiikki ja heavyrock kohtaavat.

Vereksen ensimmäinen julkaisu sisältää neljä kappaletta, joiden juuret on vanhoissa kansanballadeissa, mutta joita on – kuten aiemmin mainittu – päivitetty uudenlaiseen muotoon. Kansanmusiikin ja heavyrockin yhdistelmä herättää ensikuulemalta kovinkin sähköisiä ajatuksia, mutta Veres aloittaa tällä ensimmäisellä julkaisullaan seesteisesti. Rockin (punkin) parissa aikaansa viettäneellä levy painottuu enemmän kansanmusiikkiin kuin rokkiin. Tämä tietenkin on subjektiivinen tulkinta, varsinkin kun musiikin matematiittinen analysointi allekirjoittaneen tapauksessa hyvin heikkoa.

Tärkeintä kuitenkin on että tuotos on tasapainoinen ja kokonaisuudessaan ehyt: musiikkia kuunnellessa ei tarvitse alkaa pohtia kumpaa genreä bändi haluaa edustaa. Soittajien aiempi (kansanmusiikki)kokemus kuuluu levyllä, he tietävät mitä tekevät.

Veres on hyvänä esimerkkinä että perinteitä voidaan säilyttää ja jalostaakin edelleen jälkipolville ”ymmärrettävässä” muodossa. Kuten eräässä yhtyeen haastattelussa todetaan, Veres tekee kulttuurihistoriallista työtä perinnemusiikin kautta.

Heartbreak Stereo – Carried Through This Waltz

Kolmejäseninen Heartbreak Stereo on vääntänyt punkrockiaan jo vuodesta 2004 lähtien. Ensikosketukseni oli vuonna 2005 julkaistu kokoelma ”You Gotta Start Somewhere” (Pekka Productions), jolle itse pyysin jannuja. Siitä asti olen sumealla sivusilmällä seurannut bändin kehitystä. Vuonna 2008 bändi julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa ”Inspiration (Back From the Dead)”, joka julkaistiin Keski-Euroopassa ja Japanissa asti. Tätä ennen muutama mcd ja esiintymiset kokoelmilla täydentävät diskografiaa.

Bändi on soittanut lukuisia keikkoja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Ja voi pojat, lavaa on jaettu sellaisten bändien kanssa kuten Mad Caddies, The Real McKenzies, Bouncing Souls, Hudson Falcons, Born To Lose jne. Ja ehkä HBS:n kohdalta voidaan todeta, että ei aina tarvitse sitä suosiota hakea kotimaan kautta, jos on kunnianhimoa ja taitoa hyödyntää ulkomaita.

Bändin ensimmäisiä levyä en ole kuullut, joten en pysty analysoimaan kehityskaarta sen syvällisemmin. Kärjistetyn väkivaltaisesti Heartbreak Stereoata voidaan luonnehtia ruotsalaisvaikutteiseksi rancidpunkiksi. Vaikka nimitys ei ole aivan tuulesta temmattu, on ”Carried Through This Walz” monipuolisempi kuin tuo aiemmin mainitun lokeron luoma yksioikoisuuteen kurotteleva harmaus. Levy kuulostaa ruotsalaiselta laatutuotteelta (Parainenhan on melkein Ruotsia), mutta kuten usein tällä(kin) genren saralla, tarvitaan mm. aimoannos karismaattista omaleimaisuutta erottuakseen. Tietenkin hyvin biisien lisäksi. Parhaiten levyltä jää mieleen avausraita Say Nothing, rullaava Fell in Love sekä rokkaava Sunburn ja haikeahko Stepping Out of Line.

Kuitenkin kaiken kaikkiaan hyvin tuotettu, energinen ja rullaava ”Carried Through This Waltz” -levy ei pysty tarjoamaan lämpimää kesätuulta vaikuttavampaa kokemusta. Toki kesätuuli saa aikaan miellyttäviä hetken hyväilyjä, mutta vain hetken. Enemmän rohkeutta aiheuttamaan se helleaalto tai jopa myrsky…

My Own Grave – Necrology

Kyllä ne ruotsalaiset osaavat. Ainakin musiikin teon. Jollain saralla. My Own Grave osaa. Lyhyesti ”Necrology”-levy on deathmetallia thrash-vaikutteilla. Omat hatarat tiedot deathmetallissa ovat lähinnä sellaisten bändien varassa kuin Six Feet Under ja Malevolent Creation ja samaan kastiin voidaan laskea myös Dying Fetus ja Bolt Thrower. Thrash on sen sijaan on vieläkin tuntemattomampi saareke. Ainoita kokemuksia on hardcorebändi Sworn Enemyn The Beginning of the End -levyn raivokas thrash-ulostulo.

Hehkutin My Own Gravea kovasti jotain tietäville kavereilleni, mutta kovinkaan vahvaa vastakaikua en saanut. Lähinnä sen takia että bändiä ei monikaan tuntenut, enkä minäkään tätä ennen. Siis mitä ja milloin? Jostain luin että Necrology on bändin ensimmäinen levy kolmeen vuoteen. Entäs sitten sen sisältö? Kaikessa yksinkertaisuudessa Necrology tarjoaa munille potkivaa deathmetallia. Jos minulla olisi munaa, olisivat ne housuissani, My Own Gravella ne on levyllä.

Laulaja murjoo vokaaleja ja konsonantteja todella brutaalisti, jopa niin taitavasti, että ajoittain jopa kokonaisia sanoja tunnistaa. Mikä ei tietenkään ole itsetarkoitus. 10 kappaletta (+intro) ja 35 minuuttia eikä yhtään liikaa. Valehtelematta Necrology on yksi vuoden 2009 brutaaleimmista tuotoksista (jos ei lasketa [housuun] ruokamyrkytyksen aiheuttamia tuotoksia). Turpaanveto/-saaminen luonnistuu huomattavasti mukavammin tämän levyn tahdissa.

Cowboy Prostitutes – Let Me Have Your Heart

Lännenmieshuorat tulevat sieltä mistä pitääkin eli Ruotsista ja Örebrosta. Bändin nimi on typerä ja vaikka sille olisi huikean älyllinen selitys, ei yllätä että juuri saksalaislafka Sunny Bastards on kiinnittänyt tämän bändin talliinsa(!). Cowboy Prostitutes onkin tahtomattaan yhdistelmä saksalaista irstautta ja ruotsalaista reipasta homohenkisyyttä. No nyt kun olen analysoinut ironiseen sävyyn ruotsalaisten ja saksalaisten geneettisiä(?) ominaispiirteitä, on aika mennä asiaan.

Let me have your heart on enemmän rockalbumi, jonka mausteina on punk, onpa mukaan tarttunut jopa metallivaikutteita. Ensimmäisenä mieleen tulee punkin/rockin puolelta Voice Of A Generation, The Bones ja Social Distortion. Vaikken voi sanoa tuntevani AC/DC:n tuotantoa kovinkaan hyvin – josta kuitenkin etäisesti pidän – olen kuulevani vaikutteita sinne suuntaan, ainakin suurpiirteisesti. Laulu on tasokasta, kuten ruotsalaisilta sopii odottaa. Naukuvasti pitkitetty rokkiulosanti ei ole kovin omaperäinen, mutta ajaa asiansa perusvarmasti. Siihen ei homma kaadu, muttei myöskään ole seikka jonka voisi nostaa jalustalle. Cowboy Prostitutes on sen sortin bändin, jonka päähuomio kiinnittyy kitaratyöskentelyyn. Sen myötä homma on helvetinmoisessa nousussa tai helvetissä. Levyn kitarasaundi on voimakas, muttei dominoi liikaa. Kitarat ovat sulautuneet kaikkine niine hurjinen rokkisooloineen koko pakettiin saumattomasti. Mielenpainuvimpina – tässä tapauksessa parhaimpina kappaleina – nostettakoon esiin melankolissävytteinen If the Sky, ivallisesti rokkaava Waitin’ Around sekä haikea Save Our Cities.

Bändiä suitsuttavat mainoslauseet ovat monelta osin yliampuvia, on se kuitenkin totta, että Cowboy Prostitutes on melkoinen keitos vaikutteita. Mutta toisin kuin saatekirjeessä varoitellaan, se ei ole aiheuttanut perseessäni kipua. Kun on kyse ruotsalaisbändistä ymmärrän toisaalta vertauskuvan… (jos sallittanette näinkin kliseisen huomion). Ihan mikä tahansa myrkkysoppa aineksista ole tullut, vaan tasapainoinen, ei kovin yllättävä, ja ehkä siitä johtuen lennokas tuotos. Jopa niin lennokas että parin kuuntelun jälkeen levy on kuuntelijan osalta purkissa. Kärjistys, mutta aika nopeasti levy on koluttu loppuun. Ristiriitaista?

Punk-muusikko ja zen-opettaja Brad Warner Suomeen

Yhdysvaltalainen punkrock-muusikko, kirjailija, elokuvantekijä zen-opettaja Brad Warner vierailee Suomessa elokuun lopulla 24.8.-30.8.2009. Brad Warner luennoi vierailun aikana Turussa, Helsingissä ja Jyväskylässä. Lisäksi Espoo Cinéssa esitetään Warnerin punkdokumenttielokuva Cleveland’s  Screaming.  Warner on tullut tunnetuksi suomeksikin julkaistusta kirjastaan Hardcore Zen (Basam Books, 2006), jossa hän kertoo matkastaan punk-piireistä zen-opettajaksi.

Warner on kirjoittanut kolme omaelämäkerrallista, populaarikulttuurista ammentavaa ja zenmietiskelyä luotaavaa kirjaa. Mystiikka ja New Age joutavat romukoppaan, kun Warner tarttuu elämän perimmäisiin kysymyksiin. Kaikkea (myös itseään) kyseenalaistava Hardcore Zen ilmestyi suomeksi vuonna 2006. Warnerin uusin kirja Zen Wrapped in Karma Dipped in Chocolate ilmestyy suomeksi syyskuussa. Sen kustantaa Basam Books ja suomentaa Jussi Korhonen.

Viikon kestävällä Suomen vierailullaan tapaa zenbuddhalaisuudesta ja punk-skenestä kiinnostuneita ihmisiä. Vierailuun kuuluu mm. fanitapaaminen Turussa 24.8., avoimet yleisöluennot Helsingissä tiistaina 25.8., keskiviikkona 26.8. ja torstaina 27.8. sekä Jyväskylässä 28.8. Lisäksi Espoo Cinéssä näytetään Warnerin punk-aiheinen dokumenttielokuva Cleveland’s Screaming keskiviikkona 26.8.

Zen ja punk saattaa ensi kuulemalta olla outo yhdistelmä, mutta Brad Warnerin mielestä niillä  on sama perusta, nimittäin sovinnaisten totuuksien säälimätön kyseenalaistaminen.

The Dead On’s – S/t

Jyväskylässä on aiemminkin tallattu katupunkkatuja mm. Royal Familyn ja Oi! Elämän tahdissa. The Dead On’s astelee samoja katuja ehkä astetta keveimmin askelin, mutta mikään kevytkenkäisten bändi ole kuitenkaan kyseessä.

Bändi aloitti reilu vuosi sitten yhteisen Oi!-mieltymyksen innoittamina. Narulle ensijulkaisu saatiin jo ennen kuin bändi oli heittänyt yhtäkään keikkaa. Kaikki yhdeksän biisiä oli nauhalla kahden päivän session jälkeen. Sävellyksessä yhteisen soittokokemuksen puute kuuluu ja levyllä on havaittavissa ajoittain tyhjäkäyntiä. Kokonaisuus kuitenkin toimii varsin mallikkaasti ja soitto hoituu muittamutkitta. Soundit ovat onnistuneet ja sopusoinnussa koko paketin kanssa. Hannan laulua on mukava kuunnella, basso on mukavasti pinnassa kuten tyyliin sopii ja kitarasoolot tuovat jo muutenkin melodelliseen runkoon rönsyilevää lisähöystettä.

Kiitos laulajan Hannan ulosannin, joudun tai saan verrata The Dead On’sia Deadlineen. Ja jos vertaamalla vertaamaan täytyy lähteä, niin itselleni bändistä tulee mieleen lähinnä Amerikan Anti-Heros, The Bruisers ja Bonecrusher. Joten enpä ole yllättynyt että levyn päättää viimeksi mainitun bändin biisi Sights on Today.

Eipä tästä löydy sen suurempaa valittamista. The Dead On’s on oi!va piristys Suomen katupunk-jatkumoon ja jos homma jatkuu yhtä raikkaana, toivotaan pitkää ikää.

www.myspace.com/thedeadons