Kaikki kirjoittajan Pyry Hanski artikkelit

Provinssirock 2010

Kesän 2009 ehdottomasti yhden kovimmista festarikattauksista tarjoili Seinäjoen ikioma Ihmisten Juhla eli Provinssirock. Tuolloin kinkereillä esiintyivät muun muassa sellaiset pikkunimet kuten Placebo, Nick Cave & The Bad Seeds sekä Manowar. Vaikka 2009 ohjelma olikin hävyttömän kova ja siitä paremmaksi pistäminen tuntui lähes mahdottomalta niin eipä vuoden 2010 esiintyjälistaa tarvinnut juurikaan hävetä. Listalta löytyivät muun muassa 30 Seconds To Mars, Cypress Hill sekä saksalaisihme Rammstein.

Perjantai ja koko festari pamahti käyntiin vähän turhankin tutulla ja turvallisella artistivalinnalla, Mokomalla. Moitteettomastihan pojat jälleen veivasivat ja porukka tuntui tykkäävän, mutta henkilökohtaisesti bändi ei enää jaksa pahemmin innostaa. Kuitenkin festari saatiin hienosti käyntiin! Seuraavana oli vuorossa tanskalainen Mew, jonka päälavaslotti hieman ihmetytti. Vaikka pidän bändistä paljonkin, ei keikka auennut itselleni juuri missään kohtaa. Veikkaanpa, että keikka olisi maistunut paljon paremmin teltassa, nyt kun bändi tuntui hukkuvan lähes täysin valtavaan päälavaan. Mewin jälkeen oli aika paneutua hetkeksi salatieteisiin ja antautua Gambinan vietäväksi Rytmihäiriön säestämänä. Bändi hoiti keikkansa tuttuun tapaan eli täysillä kaahaten. Todella kova veto, vaan vieläkin kovempaa oli tarjolla YleX-teltassa, jossa oli tarkoitus pistää jalalla koreasti Eläkeläisten tahtiin. Humppajuna kulki hienosti ja tunnelma oli loistava koko keikan ajan. Humppaamisen jälkeen olikin hyvä täyttää vatsansa aina niin makoisalla festarimätöllä ennen siirtymistä takaisin YleX-telttaan odottamaan Pendulumia. Keikka hieman viivästyi ilmeisesti jonkisortin sähköongelmien vuoksi, mutta ei jäänyt varmastikaan kenellekään epäselväksi mikä oli ehdottomasti festarin kovin veto kun bändi lopulta pääsi lauteille. Bändi taisi hieman itsekin yllättyä suomalaisyleisön vastaanotosta, joka oli kerta kaikkiaan loistava! Pendulumin setti oli täyttä hittikimaraa alusta loppuun ja heidän jälkeensä päälavalla soittanut 30 Seconds To Mars ei tuntunut miltään Pendulumin jälkeen. The Killin verran heitä jaksoi ihmetellä, mutta aika lailla heti kyseisen veisun jälkeen tuli antauduttua Camp Provinssin yöllisiin seikkailuihin.

Lauantai menikin sitten hieman henkilökohtaisesti munilleen. Jo ennen festarin alkua tiedossa ollut Wolfmotherin peruuntuminen jo itsessään otti sen verran päähän, ettei kaatosade juuri fiilistä nostanut. Sen verran lauantaina kuitenkin tuli festarialueella pyörittyä, että sivusilmällä kerkesi hieman näkemään Petri Nygårdin showta ja tietenkin Cypress Hilliä. Sain pakotettua itseni kuitenkin vielä loppuillasta katsomaan hetken Crystal Castlesia ja norjalaista Shiningia. CC:tä ehdin vain parin biisin verran seuraamaan ja niiden perusteella ainakin yleisö tuntui diggailevan kovastikin vaikkei itseeni juuri iskenyt. Shining sen sijaan iski allekirjoittaneeseen ja kovaa! Jazzia ja metallia musiikissaan yhdistelevä norjalaispoppoo iski sen verran tiukan setin ilmoille, ettei heitä katsellessa voinut kuin hymyillä. Muuten hieman torsoksi jäänyt lauantai sai Shiningin myötä upean lopetuksen!

Festarin viimeinen päivä käynnistyi allekirjoittaneella hitaasti mutta varmasti Stam1nan myötä. Lemin poikien sekoilua on aina ilo katsella ja oli hienoa huomata, ettei päälava ollut lemiläisille yhtään liian suuri. Stamppojen jälkeen oli aika suunnistaa teltalle, jossa Kari Tapio pisteli menemään. Tapsalta en kerennyt kuulemaan kuin sen tärkeimmän eli ”Olen suomalaisen”. Seuraavana oli vuorossa päälavalla Bullet For My Valentine, jota myöhästymisen jälkeen jaksoi jopa yhden kappaleen verran kuunnella. Paljon mielenkiintoisemman ja kovemman setin tarjoili Tampereen mainio kaksikko Jaakko & Jay. Poikien meininkiä on mahdoton katsella ilman, että jalka alkaa vipattaa ja hymy nousee huulille. Jaakko & Jayn loistavan vedon jälkeen olikin sitten hieman pidempi tovi odotettavan ennen kuin yksi festarin henkilökohtaisista kohokohdista esiintyisi eli Between the Buried And Me. BTBAM oli kaikkien odotusten arvoinen ja keikka oli ehdottomasti yksi festarin kovimmista! Sitten olikin jäljellä enää se suurin. Valtavan Saksan lipun tipahtaessa alas Rammsteinin keikan alussa ei varmastikaan jäänyt kenellekään epäselväksi kenelle päälava oli tarkoitettu. Lava oli täynnä lavasteita ja ne muuttuivat sitä mukaa kun esitys eteni. Kokonaisuutena Rammstein oli upea kokemus: lavashow oli hienoa katseltavaa ja biisit toimivat erinomaisesti livetilanteessa. Kaiken kaikkiaan loistava lopetus festarille!

Vuoden 2010 Provinssirock oli erittäin onnistunut ja hieno kokemus, joskin ainakin itseäni hieman haittasi ajoittain turhan kova vesisade. Siitäkin huolimatta Provinssi osoitti jälleen miksi sitä kutsutaan myös nimellä Ihmisten Juhla!

Ulver Nosturissa

On olemassa bändejä, jotka väittävät aina uuden levyn julkaisun alla uudistaneensa ulosantiaan, mutta ovat loppupeleissä tuupanneet kuitenkin lähes samanlaista tavaraa ulos kuin aikaisemminkin. Ja sitten on Ulver. Bändi, joka aloitti uransa 90-luvun alkupuolella soittaen folkahtavaa black metallia ja on sittemmin vaihtanut tyyliään aina neoklassisesta trip-hopiin ja trip-hopista ambientiin. Lähes jokainen orkesterin levy on ollut erilainen ja edustanut aina jotain muuta genreä kuin aikaisemmin. Kiitettävän pitkästä urastaan huolimatta bändi nousi esiintymislavoille ensi kertaa 15 vuoteen vasta viime vuonna. Ja nyt vuonna 2010 suomalaisille Ulverin ystäville suotiin mahdollisuus lähteä katsastamaan orkesteria livenä, kahden keikan voimin.

Kuva: Pyry Hanski

Järisyttävän upealla Eos-nimisellä kappaleella alkanut keikka oli ainakin allekirjoittaneelle täyttä kultaa alusta loppuun. Upeasti lyriikoita tukeneet taustavideot toivat biiseihin sen jonkin, joka teki keikasta entistä nautittavamman ja eeppisemmän. Illan kirkkaimmiksi helmiksi ja parhaiksi osoituksiksi taustavideoiden toimivuudesta osoittautuivat ”Blood Inside” -levyltä For The Love of God ja Operator sekä täydenkympin levyltä ”Perdition City” kappale Hallways of Always.
Vaikka keikan mainostettiin sisältävän biisejä bändin koko historian ajalta, ei Nosturissa kuitenkaan kuultu yhtäkään biisiä kolmelta ensimmäiseltä levyltä. Tämä ei tietenkään miellyttänyt ihmisiä, jotka olivat tulleet keikalle vain kuullakseen biisin tai pari bändin alkuajoilta ja niinpä biisien välillä kuuluikin pariin kertaan humalaisella äänellä: ”Soittakaa nyt välillä sitä black metallia!”. Täytyy myöntää, että yksi tai kaksi biisiä alkupään tuotannosta olisikin ollut erittäin mielenkiintoista kuulla, mutta mielestäni on kuitenkin lähes sanomattakin selvää, että bändi, jolla ei ole ollut mitään tekemistä metallimusiikin kanssa yli 10 vuoteen, keskittyy esittämään kappaleita, joita se nykyisin parhaiten osaa.

Vaikka kokonaisuutena keikka oli loistava ja hipoi täydellisyyttä, en voi silti kiistää, etteikö tunnelma olisi hieman lamaantunut keikan loppupäässä. Bändi venytti viimeisiä kappaleita turhan pitkiksi ja yritti epäonnistuneesti tehdä niistä hienoja fiilistelyjä. Yhtä kaikki, ilta oli yksi hienoimmista keikkakokemuksista, joita tähän mennessä on tullut koettua. Jos puheet bändin saapumisesta kesällä Flow-festivaalille pitävät paikkansa, suosittelen lämpimästi paikalle menoa.

Devildriver – Pray For Villains

Tässä on taas niitä levyjä, joille ei vain riitä yksi kuuntelukerta, jotta voisi sanoa lopullisen mielipiteensä ja arvionsa. Pari vuotta on kulunut DevilDriverin edellisestä täyspitkästä, joka sai ainakin allekirjoittaneen kiinnostumaan ja innostumaan bändistä erittäin positiivisella tavalla, joten odotukset tätä uutukaista kohtaan olivat tietyssä määrin korkealla.

Peruskivoja kitarariffejä siellä täällä, ihan kivaa rumpulointia ja melko tylsää karjuntaa. Siinä mietteeni, kun ensimmäistä kertaa pyöräytin levyn lävitse. Vaikka mielenkiintoa toiselle kuuntelukerralle ei oikein tahtonut löytyä, pinnistelin ja ponnistelin kuitenkin itseni kuuntelemaan teoksen vielä kerran. Ja kappas vain, hommahan alkoikin yhtäkkiä toimia! Avauskappale potkaisi aivan toisella tapaa ja riffitkin kuulostivat paljon koukuttavimmilta tällä kertaa. Toisaalta sama puuduttavuus silti säilyi, sillä kun homman nimi on melkein tauoton turpaanveto, niin 13 biisiä alkaa olla aivan liikaa. Onneksi väliin on tungettu myös pari melodisempaa kappaletta ja muutamia oikein mukavia kertosäkeitä, jotka edes hieman helpottavat tylsistymistä.

Soundillisesti levy on peruskamaa, joskin rumpuihin olisin kaivannut ehkä hieman enemmän ilmavuutta, nyt ne kuulostava melko tukkoisilta ja pellit jäävät jonnin verran basareiden, virvelin ja tomien alle. Toinen nokankopautus soundeista kohdistuu vokaaleihin, ne kun jäävät paikka paikoin hieman kitara- ja rumpupoljennan alle. Aivan hyvä levy kaiken kaikkiaan, vaikken tämänkaltaisen musiikin ylin ystävä olekaan!

Raised Fist ja Pilgrimz lavalla

Itselleni syksy tarkoittaa paluuta opiskeluhommien pariin, viileitä, jopa kylmiä ja pimeitä iltoja sekä ennen kaikkea klubikeikkojen alkamista. Kun opiskelut on saatu jo jotenkuten käyntiin ja ilmatkin pyörivät siinä +10 asteen molemmin puolin, on aika startata syksyn keikat aina niin kotoisassa Nosturissa. Eikä loppuvuoden keikkojen vahtaamisen aloitusta voisi juuri paremmalla kokoonpanolla aloittaa, sillä tarjolla oli tällä kertaa tanskalainen möykkäpoppoo Pilgrimz ja Ruotsin hardcorea metallivivahtein tai metallia hardcorevivahtein soittava, miten päin vaan, järjettömän kova livebändi Raised Fist.

Kuva: Pyry Hanski
Kuva: Pyry Hanski

Saavuttuani paikalle noin puoli kymmenen aikoihin oli Nosturin ”kenttäosasto” vielä melkoisen tyhjänä. Anniskelualue puolestaan oli jo pullollaan ihmisiä ja toinen toisensa perään sisälle tulleista päätti mieluummin mennä nauttimaan kylmiä virvokkeita kuin tarkistaa Pilgrimzin livekunto lavan edustalta. Kymmeneltä hommansa käyntiin polkaissut Pilgrimz tarjoili energistä, mutta samalla hieman puuduttavaa musisointia. Meininkiä bändiltä kyllä löytyi, mutta valitettavan pitkiksi venytetyt biisit ja liian tekemällä tehdyt koukerot biiseissä hieman latistivat tunnelmaa.

Pilgrimzin lopetettua esirippu suljettiin, jotta Raised Fistin pojat saisivat tehdä soundcheckin rauhassa, ja kun ensimmäinen basarinisku ja kitaranääni lavalta kaikui, porukka alkoi valua kohti lavaa ja huutaa poikia lavalle. Puolen tunnin checkin jälkeen Nosturi olikin aivan täynnä, ja kun nuo hullut ruotsalaiset hyppäsivät lavalle ja iskivät settinsä tutulla ja varmalla aloituksella, You Ignore Them Allilla käyntiin, yleisö sekosi täysin. Koko yleisö oli pelkkää moshpittiä, eikä rokkipoliiseja juuri näkynyt. Huolimatta siitä, että bändi oli juuri saapunut Australiasta, ja jokaisella oli kuulemma jonkin sortin flunssa päällä, vetivät he silti tuttuun tapaan 110 prosenttisen täydellä teholla. Settilista koostui tutuista ”Sound of the Republicin”, ”Dedicationin” ja ”Ignoring The Guidelinesin” biiseistä, mutta tällä kertaa setistä löytyi myös uusia kappaleita bändin juuri julkaistulta ”Veil of Ignorancelta”. Varsinkin kyseiseltä levyltä löytyvät biisit Friends & Traitors ja Slipping Into Coma toimivat erittäin hyvin livenä! Breaking Me Upiin loppunut keikka oli jälleen vahva osoitus siitä, miksi Raised Fist on yksi kovimmista livebändeistä mitä tällä hetkellä Tellukselta löytyy, ja miksi heitä jaksaa lähteä katsomaan kerta toisensa jälkeen aina uudestaan ja uudestaan. Nyrkit pystyyn!

The Zombi

Raa’asta tappamisesta, kiduttamisesta kellarissa ja mätääntyneistä ruumista, niistä on Suomen death metal -ylpeys The Zombi tehty. Heikoimpia bändin ulosanti saattaa hirvittää, mutta kunnon death metallin ystäville The Zombin biisit ovat kuin hunajaa korville. Mutta missä, milloin ja miksi bändi ylipäätään perustettiin? Entäpä miten bändin biisit syntyvät? Näihin ja moneen muuhun kysymykseen pojat ovat antaneet vastauksensa ja ne löytyvät alempaa!

Lyhyt historiikki (ketkä, mistä, milloin ja miksi?)

The Zombi nousi haudasta Virroilla vuonna 2003. Jäseniä oli tuolloin kaksi: Minä (Paavo Härkönen) ja Ville Vuorinen. Kyse oli alunperin vain kahden miehen rumpukonevetoisesta hupailuprojektista, jonka tarkoituksena oli levittää kuolometallin surusanomaa ilman sen suurempia ambitioita. Netissä julkaistut biisit herättivät metallikansassa kuitenkin sen verran kiinnostusta, että pari vuotta myöhemmin The Zombi päätettiin laajentaa varsinaiseksi bändiksi. Vuonna 2006 The Zombi julkaisi ensimmäisen EP:nsä, ”Appetite for Flesh”, joka sai hyvän vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoiltakin. Lukuisten miehistönvaihdosten takia keikkailemaan päästiin vasta vuoden 2007 lopulla. Nykyinen (ja ensimmäistä kertaa toimiva) kokoonpano koostuu Ville Vuorisesta (vokaalit), Paavo Härkösestä (kitara), Aki Kuusisesta (rummut), Ville Ryödistä (basso) ja Andre Lindgrenistä (kitara). The Zombi julkaisi hiljattain toisen EP:nsä, ”The Rottening”.

Kuvailkaa bändinne ulosantia.

The Zombi murjoo kalmankatkuista death metallia groovaavalla otteella. Murhaamme niin nopeasti ja kieroutuneesti kuin hitaasti ja suoraviivaisestikin. Vire on matala ja mölytaso ylittää kipukynnyksen. Heikoimmat kuuntelijat saattavat kärsiä oksentelusta sekä pahoista unista.

Mistä yhtyeenne saa vaikutteensa ja toisaalta miten se erottuu massasta?

Cannibal Corpse lienee suurin vaikuttaja, mutta jälkensä ovat jättäneet myös monet muut bändit, kuten Six Feet Under, Pantera, Bloodbath ja Nile. The Zombi ei yritä keksiä pyörää uudelleen – pyrkimyksenä on yksinkertaisesti ulostaa sellaista musiikkia mitä maan päältä pitäisi löytyä enemmän. Miksi korjata jotain mikä ei ole rikki? Emme siis erotu massasta omaperäisellä saundilla, vaan rehellisen brutaalilla meiningillä joka kumpuaa suoraan sydämestä ja tappaa tuskallisen tehokkaasti.

Minkälainen on kappaleidenne syntyprosessi?

Syntyprosessit vaihtelevat, mutta lähes poikkeuksetta biisi lähtee liikkeelle riffin pohjalta, jonka jokin bändin kielisoittimia räpeltävistä jäsenistä on kynäillyt. Useimmiten kyseinen jäsen jalostaa biisiä vielä pidemmälle omissa oloissa, kunnes se tuodaan jonkinlaisessa muodossa treenikämpälle ideointia ja sovittamista varten. Viimeisenä syntyvät sanoitukset, joista ainakin toistaiseksi olen itse ollut aina vastuussa.

Onko yhtyeellä jokin sanoma? Mistä lyriikat kertovat?

The Zombin sanoitukset käsittelevät kauhu- ja splatter-elokuvista tuttuja teemoja. Sanoma ei ole sen syvällisempi kuin näissä elokuvissakaan, vaan kysymys on kursailemattomasta hauskanpidosta ja ”haistakaa paska” -asenteesta, joka ei kumartele kenellekään. Jos joku pahoittaa mielensä, hyvä niin.

Millaisena näette orkesterinne tulevaisuuden? Päämääriä/tavoitteita?

Lyhyellä tähtäimellä tavoitteina on sukeltaa pätevän levy-yhtiön huomaan, julkaista maailmankaikkeuden visvaisin death metal -albumi, sekä päästä soittamaan suuremmille yleisöille. Pitkän tähtäimen tavoitteena on levittää zombie-epidemia jokaiseen maailmankolkkaan ja ajaa ihmiskunta sukupuuttoon.

Jos saisitte valita yhden albumin ja kretitoida sen omiin nimiinne, niin mikä tuo albumi olisi ja miksi?

Maailmassa on monia mahtavia albumeita, mutta toisen tekemän työn kreditoiminen omiin nimiin tuntuu jo pelkkänä ajatuksena hyvin perverssiltä. Terveempää on pyrkiä tekemään asiat paremmin kuin muut.

Minkä levy-yhtiön rosteriin bändinne sopisi parhaiten?

Minkä tahansa, joka osaa hommansa, ymmärtää edustamamme tyylisuunnan päälle ja on innokas panostamaan bändin tulevaisuuteen.

Miksi juuri te ansaitsisitte levytyssopimuksen?

Vastaus piilee meidän musiikissa.

Kiteyttäkää yhtyeenne yhteen lauseeseen.

Ich bin eine wolperdinger.

Sana on vapaa: mainostusta, vittuilua…

Pistä siihen karvoja.

www.zombideathmetal.com

www.myspace.com/zombideathmetal

Rujo – Full Drop to Concrete

Helsinkiläisen Rujon debyyttialbumin, ”Full Drop to Concreten”, kansikuvassa kaveri mätkähtää maahan pää edellä, taittaen niskansa ja satuttaen naamansa erittäin kivuliaasti. Pyöritellessäni tätä lättyä, fiilikset alkavat olla samanlaiset kuin maahan tippuneella kaverilla. Vaikka kuinka yritän, en löydä juuri mitään mikä tekisi tästä tuotoksesta mielenkiintoisen, ellei kansitaidetta lasketa mukaan. Biisit hyökkäävät kerta toisensa perään samalla pitkästyttävällä turpaan vetävällä tavalla ja erittäin tylsällä huutolaululla.

Tartuntapintaa en löydä juuri mistään muualta kuin soundeista, erityisesti rumpusoundista ja edellä mainitusta kansitaiteesta. Soundillisesti tämä tuotos on oikein kelpo tavaraa, ottaen huomioon, että rumpuja lukuun ottamatta levy on äänitetty kotistudiossa. Rumpujen soundi on voimakas ja se sopii todella mainiosti tähän meininkiin. Toinen hatunnostonaihe löytyy levyn kannen ja kansivihkosen kuvista, jotka kuvastavat hienosti biisien aiheita.

Rikoinpa samalla levyä kuunnellessani pari kuulakärkikynääkin ja täytyy sanoa, että niiden rikkominen oli mielenkiintoisempaa puuhaa kuin levyn kuuntelu. Kiitos ja anteeksi, mutta ei jatkoon!

Nicole – Tuomittujen joukkoon

Mielenkiintoisen, mielikuvituksellisen ja uudenlaisen modernin metallilevyn teko näinä päivinä on erittäin vaikeaa, sillä tarjontaa tällä saralla on reilusti enemmän kuin kysyntää. Omaperäisen ja jotain uutta tuovan materiaalin tekeminen on suuri haaste ja tähän haasteeseen yrittää tällä kertaa vastata Pohjanmaan ylpeys Nicole.

Junttariffejä ja koukkuisia rytmejä viljelevä Nicole yllätti minut erittäin positiivisesti edellisellä albumillaan ”Sivu syyttömistä” ja odotukset seuraavalle levylle olivat melko korkeat. Ja nyt kun tämä uusi ”Tuomittujen joukkoon” on pari kertaa pyörähtänyt levysoittimessa, en oikein tiedä miten tähän pitäisi suhtautua. Se on varmaa, että edellistä levyä ei tällä albumilla kyllä voiteta. Kun viimeksi mentiin selkeästi rankempaan suuntaan, on nyt menty hitusen enemmän ja vielä synkemmäksi kuin aiemmin. Puhtaat laulut on unohdettu täysin, mikä on Nicolen kohdalla ehkä positiivinen asia, sillä ne eivät ole allekirjoittaneeseen iskeneet juuri missään bändin biiseissä. Mutta toisaalta jotain tuon kaltaista piristystä tämä kaipaisi, sillä nyt tämä levy on aivan liian puuduttavaa kuunneltavaa. Jos ei puhtaita niin mitä sitten? Se bändin täytyisi keksiä, ja pian.

Soundillisesti tämä on kelpo tavaraa, joskin kitaroihin voisi pistää ehkä hieman enemmän muhkeutta jotta junttaukset iskisivät vieläkin tiukemmin tajuntaan. Laulaja Ilkka Laitelan karjuminen on erittäin vihaista ja toimii kyllä, mutta se on myös yksi levyn negatiivisista puolista. Kun laulu koko levyllä on pelkkää monotonista karjuntaa, ei se kuulostaa enää puolessa välissä levyä niin hyvältä kuin aluksi luulisi. Samaa monotonisuutta on havaittavissa myös levyn musiikkipuolella ja tästä pitäisi päästä irti. Nicolen sanoituksia en ole koskaan ymmärtänyt tai juuri pitänyt niistä, eikä Tuomittujen joukkoon tee poikkeusta.

Ei tosiaankaan nappisuoritus Nicolelta, mutta jos edellä mainittuihin seikkoihin kiinnitetään huomiota ja yritetään korjata ne, voi seuraava levy olla aivan toiselta planeetalta.

Profane Omen – Inherit The Void

Vuonna 2006 Lahden hyeenat kasasivat erittäin komean ja tiukan debyytin, joka herätti kiinnostusta monissa säädyissä. Tämän jälkeen yhtye julkaisi hieman sekavamman, mutta erittäin toimivan välipalan, ”Disconnected” EP:n, joka oli tyyliltään selvästi debyyttiä synkempi ja aggressiivisempi. Tämä uusi levy, ”Inherit the Void”, jatkaa melko lailla samanlaista tyylisuuntaa mitä Disconnected EP oli, sisältäen silti muutamia ”iloisempiakin” kappaleita.

Hienolla akustisella introlla käyntiin lähtevä ”Inherit the Void” on selkeästi valmiimpi ja kokonaisuutta ajatellen parempi levy kuin ”Beaten Into Submission”. Tällä kertaa biiseillä on selkeä järjestys ja oma paikkansa, kun debyytti puolestaan vaikutti hieman sellaiselta ns. demokokoelmalta. Itselleni levystä on muodostunut kaksiosainen. Ensimmäinen osa alkaa akustisesta introsta, Secondsista, loppuen Left To Disintegraten loppusäveliin ja toinen osa alkaa Right To Retaliaten alusta, loppuen Dodgen hätkähdyttävään tilitykseen. Väliin jää In the Middle I Breathe jakamaan levy mielestäni onnistuneesti kahtia.

Kaksi asiaa, jotka nousevat päällimmäisenä levystä esiin ovat laulaja Jules Näverin tajunnanräjäyttävät laulusuoritukset ja Suomen tarkimmaksi rumpaliksi haukutun Samuli Mikkosen rumputyöskentely. Uskaltaisin väittää, että ilman Näverin taitoa laulaa upeita puhtaita ja korvia hiveleviä murinoita bändi ei erottuisi niin hyvin nykyajan valtavan suuresta metallibändien tarjonnasta. Toinen bändin kantava voima on yhtyeen rumpali, joka pitää homman hyvin kasassa, ja jonka groove tuo bändin soundiin sen jonkin, joka tekee tästä entistäkin mielekkäämpää kuunneltavaa.

Kaiken kaikkiaan ”Inherit the Void” on erittäin hieno levy, jonka myötä bändi on alkanut löytää sen oman juttunsa. Ainoa valittamisen aihe levystä löytyy kitarasoundeista, jotka on ovat ehkä hieman tukkoiset ja kuivan kuuloiset. Jos ei kuitenkaan anna tämän häiritä, ei levystä juuri valittamista löydy. Uskon, että bändi pystyy vielä ylittämään itsensä ja tekemään vieläkin tiukemman levyn, vaikka ITV on jo todella lähellä täyden kympin suoritusta. Rima on korkealla, mutta se on ylitettävissä. Bändi on nyt niin hurjassa vireessä levyllä ja varsinkin livenä, että luulisi heidän saavan jalkansa paremmin Euroopan ja miksei myös muunkin maailman oven väliin. Tästä on erittäin hyvä jatkaa!