Kaikki kirjoittajan V-A Valli artikkelit

MF Doom Nosturissa

Mä en ole ikinä nähnyt Nosturin edessä niin pitkää jonoa. Seistiin melkein Nesteen pihassa jonon hännillä, kun Doomin ilmoitettu esiintymisaika oli kymmenen minuutin päästä. Eräs pariskunta kävi masentumassa jonon vieressä, jätti jonkun tolpan päälle pääsylippunsa (joiden yhteenlaskettu arvo oli 70 euroa) ja lähti pois.

Tunnin kestäneen pilven haistelun ja paikallaan seisoskelun jälkeen päästiin sisään, vaikka nimikin puuttui listasta. Aloitusaikaa olikin kiitettävästi myöhäistetty ja pääsin katselemaan hip hop -yleisön selkämyksiä ja Nosturin lavan mustaa esirippua odottelun lomassa. Parinkymmenen minuutin vittumaisen ahtaan törötyksen jälkeen ämyreistä kuului huutelua ja hetken päästä järkkärit raahasivat verhot sivuun. Lavalla oli kullanvärisen naamarin pärställeen sitonut, korvaläppäpipon päähänsä vetänyt lihava tumma mies, joka räppäsi keikkansa ekaa biisiä jonkun guidotukka-DJ:n ja vielä lihavamman tumman räppärin musiikillisesti sekä lyyrisesti avustamana. Saundit olivat alkuun vanhaa kunnon alataajuusmuhjua ja kesti hetki tajuta kappaleen olevan Madlibin kanssa Madvillain-nimen alla tehty Accordion. Teema jatkui ja toka biisi oli verrattomaksi livebiisiksikin osoittautunut All Caps. Olikin iloinen yllätys, että suureksi osaksi Doomin ”oman”, pääasiassa ”Mmm… Food” -levyn matskun lisäksi setissä oli vahvasti edustettuna lukuisten muidenkin projektien biisit. Daniel Dumilen räppäri-representaatio Doom vaihtui välillä luontevasti King Geedorahiksi, joka veti Fazers-hittibiisinsä ja pari muutakin rallia ”Take Me To Your Leader” -levyltä.

Keikka otettiin vastaan yleisössä alusta asti totutulla antaumuksella: velttoja räppikäsiä heiluteltiin kuin löysiä kulleja virtsalaarilla, kännykkäkameroilla kuvattiin pikselipitoista sähinää todisteeksi keikalla olosta ja seilattiin edestakaisin toisten varpaita talloen. Välillä huudeltiin.

Biisien live-esittämisen päälle artistien taustalakanaksi oli heijastettu videomateriaalia, joka oli leikelty kasaan herran musiikkivideoista sekä käsikameralla kuvatusta puuhastelusta, jossa Doom mm. esitteli matkapuhelintaan, jonka ruudulla keikan alkamisesta lähtien tuntiin säädetty ajastin läheni nollaa. Esitykseen löyhästi rakennettu narratiivi noudattelikin ruudulla ajoittain esiteltyä ajan kulumista ja keikka loppui tasan tunnin kuluttua keikan alkamishetkestä, encoret mukaan laskettuna.

Mitä tästä puoli vuotta odotetusta rap-sensaatiokeikasta jäi käteen biisinnimien muistelun päälle? Ensinnäkin, äijän livepresenssi oli todella omaperäinen, kiinnostava, mystisen passiivisella tavalla päällekäyvä sekä luova että taitava. Eräs toinen tiivisti asian parhaiten: ”vittu se on omituinen jätkä”.

Doom on levyltäkin kuunneltuna melko sisäänpäinkääntynyt taiteilija, mutta livenä homma toimi silti omalla tavallaan täysiä.

Dälek ja Mamiffer Nosturissa

Mamifferin yhtäältä Bohren Und Der Club Of Goren minimalismille ja synkeydelle, toisaalta levy-yhtiönsä Hydra Headin kärkinimi Isisin särökitarattomalle post-millelie-tunnelmoinnille sukua oleva verkkaisen paisutteleva äänitaide toimi rokkilavalta yllättävän hyvin. Orkesterin presenssi oli mukavan kotikutoinen ja nöyrä ja rumpalin DIY-kalistimet hymähdyttivät. Jutun juoni säilyi kuitenkin tehokkaasti puolituntisen alusta loppuun kolkohkon sähköpianosaundin ollessa ainoa tunnelmaa häirinnyt tekijä. Puolituntinen lämmittelijän paikka saattoikin olla nuorehkolle bändille juuri sopiva soittoaika ja riitti varmasti joidenkin katsojien syvemmän kiinnostuksen herättämiseen.

Lähinnä Isisin lämmittelijäksi taisi myös herra Dälek ja DJ:nsä Oktopus olla tälle pitkälle rundille hommattu. Kaksikko veti intensiivisen keikan aloittaen aggressiivisella Spiritual Healingilla, jatkaen miedosti uusimman ”Gutter Tactics” -levyn materiaaliin painottuvaa settiä lähes tauotta. MC Dälek tiesi suurimman osan yleisöstä olevan paikalla Isisin takia, mutta kysyi silti, ”how many of you motherfuckers came here for hiphop?” Muutama kymmenen käsiparia nousi ylös. Lämppärin roolin takia Dälekin keikka olikin puolet pääesiintyjän showta lyhyempi, mutta 45-minuuttinen raivobasson, säröäänivallin ja mantramaisen räpin hidastempoinen kombo oli alusta loppuun silkkaa auraalista timanttia. Viimeksi laajennetummalla kokoonpanolla Euroopassa liikkunut Dälek veti paljon väljemmälle Tampereen Klubille tunnin ja vartin mittaisen keikan ja ainoa Nosturin keikan vika olikin se, että odotin esiintymisen jatkuvan pidempään. Se on paljon, koska mielestäni punkin sanelema ”25 minuuttia riittää, paitsi Iron Maidenille” pätee yleensä hiphopiinkin.

Isisiä näin puoli biisiä, koska olin haastatteluhommissa. Keikka oli kuulemma liian pitkä ja tylsä.

Municipal Waste Tavastialla

Vanha kunnon Rotisko tuli missattua ja Disfearin setistäkin olisi ehtinyt näkemään vain puolet, mutta oikeastaan pari biisiä riitti sen toteamiseen, että lavalla oli musiikillinen vastine sille kaikelle, mikä ruotsalaisuudessa on perseestä. Ymmärrän kyllä, jos joku hevari saa stondiksen Disfearin ”suoraviivaisuudesta” ja siitä, että bändissä laulaa joku melodeath-jeesus. Jakeluun ei kyllä mene, että joku ihan oikeaakin crustia joskus kuullut tuota laahaavaa ja pystyynkuolleen tylsää d-beatilla vedettyä actionrockia diggailisi. Taustalaulutkin oli vaihtuneet melodisempaan suuntaan. Nolla pistettä.

Municipal Wasten juuret ovat bändin virginialaisuudesta huolimatta syvällä Bay Arean rantahiekassa ja olenkin aina ajatellut bändiä M.O.D.:n ja Nuclear Assaultin sekoitukseksi nykyaikaisilla nopeusstandardeilla. Humoristisen intron saattelemana bändi käveli lavalle ja laulaja Tony Foresta nakkasi samantien ison roskiksen sisältöineen yleisöön, joka löysikin tiensä takaisin lavalle yhtä nopeasti. Basisti Landphil näytti suoraan aikakoneella 80-luvulta repäistyltä ja kitaristi Ryan Wasten MW-kitara oli huvittava ilmestys.

Keikka oli saatanan kova alusta loppuun, täynnä huumoria yleisön sekä bändin puolelta. Tavastian henkilökuntakin oli nähtävästi innoissaan: ainakin yksi poke hoiti daivaajienkuristamishommat erittäin tarmokkaasti. Vitun idiootti! Daivailua nähtiinkin helvetisti, uimapatjalla, volteilla, cowboy-hatulla, painijanaamarilla tai ilman. Bändin biisimatskuhan on kautta linjan erittäin toimivaa livenä enkä keksi pätkääkään valittamisen aihetta setistä. I Want To Kill The Presidentistä tuli Rotten Soundin läsnäolon vuoksi vielä normaalin version päälle grindcore-tempoinen uusintakierros. Boner City nauratti vedet silmistä. Circle pit koettiin monta kertaa. Yleisön ja orkesterin ”Municipal Waste is gonna FUCK YOU UP” -vuorohuutelu hymyilytti.

Setti kesti encoreineen kolmisen varttia ja siihen mennessä varmasti kaikki olivat saaneet rahoillensa kelpo vastineen. Uudestaan!

Ilosaarirock 2009

Lauantai

Siellä se Asa veti päälavalla Jätkäjätkiensä kanssa kello yhdeltä aurinkoisena festareiden starttipäivänä, kun raahasin levänneen olemukseni kohti Ilosaaren mediakeidasta. Asan yhä omalaatuisemmaksi muuttuva käsitys kielemme lausumisesta ja orkesterinsa liikehdintä yhä humppamaisempiin äänimaisemiin rekisteröityi vaivoin aivoihini, koska mielessäni oli edeltäneenä yönä Joensuun Kauppakadulla edessäni fillarin sarvien yli lentänyt päihtynyt mies, jonka hengityselimet korisivat ikävästi hepun menetettyä tajuntansa nanosekunnissa naamalleen laskeutumisen seurauksena. Jos luet tätä, onnea paranemiselle ja terveisiä siltä, joka huusi paikallisia soittamaan tsirran paikalle.

Kirjoitushommien ja perinteisen punkkipuistohengauksen jälkeen oli aika tarkkailla bändejä linssin takaa ja tarkemmin korvin. 18:00 Kolmoslavalla startannut Walls Of Jericho oli melkoinen pettymys. Hardcoresta juuri ja juuri jonkinlaisen viitekehyksen omaava, nykyaikaista metalcorea suoltava ryhmä oli lavalta todella yllätyksetön, paitsi laulajansa osalta. Oli nimittäin yllättävää huomata, kuinka olematon on sukupuolten välinen ero jos tarkoitus on vaikuttaa puupäältä stereotypiajenkiltä, joka käyttää jokaisen tilaisuuden alleviivata kilinä-kolina-rumpufillien maustaman, fiilikseltään köyhän ja tylsän staattisen öyhötyksen näennäistä rankkuutta. ”Circlepit, motherfuckers”, Candace käski ja itse veti keikan lisäksi aerobic-tunnin hyvin treenattuja reisiään nostellen ja huudellen lisää ohjeita fuck-sanalla runsaasti maustettuna. Kireän ”The Bound Feed The Gagged” -esikoislevyn jälkeen yhä geneerisimmän puisevaan mättötunnelmaan taipunut orkesteri päässee näillä avuilla Ozzfestiin muiden tönkköjen rankkistelijoiden tylsään joukkoon.

Monelle ikävästi Walls Of Jerichon kanssa päällekkäin esiintynyt brittilouskuttaja Dizzee Rascal piti omat bileensä YleX-teltassa. Fix Up Look Sharp jylisi, kun raahauduin paikalle ja meininki oli niin intensiivistä kuin se voi hiphopin ja festareiden interaktiossa olla. Nautin Dizzeen liveshowsta itsekin, kunnes biisimateriaali alkoi keikan loppupuolella muuttua tasabiittiseksi dancemusiikiksi, joka sai raapimaan päätä. Tästäkö ne puhuu, kun Dizzeestä keskustellessa kuulee katkeria sellout-kommentteja? Mielestäni musiikki on ollut Boy In Da Cornerista asti hyvin MTV-ystävällistä, mutta ei sentään lainkaan tylsää. Sen jälkeisiin levyihin en ole sekaantunut ja kehitystä selkeästi on tapahtunut. Huonompaan suuntaan.

Dillinger Escape Plan veti kuulemma hyvän keikan, joten kohtalo tietysti kuljetti minut sen aikana katsomaan Huoratronia. Kuosini taisi olla totaalisen väärä, mutta ainakin bass kickien kanssa taimattu yleisön ”HUO-RA! HUO-RA!” -kuorohuuto kertoi joidenkin diganneen. Eksyin myös Rentolavan läheisyyteen vilkaisemaan Puppa J & Punky Reggae Bandia, joilla on tuon punkyn osalta melko paska nimivalinta. Punkahtavuutta musiikissa ei ollut nimeksikään, eikä bändi edes mokaillut riittävästi, että se olisi adjektiivin käytön bändin nimessä oikeuttanut. Nimivalinnoista puheenollen, mistä helvetin generaattorista suomenkieliset rap-artistit näitä taiteilijanimiänsä repivät? Puppa tosin bändinsä nimen mukaisesti keskittyy Jamaika-voittoisempaan ilmaisuun ja se oli paljain varpain tanssivan dreadlock-päisen ihmismassan mieleen. Karkuun.

Children Of Bodomin päälavakeikan tehokkaan välttelyn jälkeen päädyin seisoskelemaan Isisin kanssa samaan telttaan. Veto ei muuttanut mielipidettäni bändistä, mutta genrensä kevyemmässä päässä tunnelmoivalta orkesterilta tämä oli kelpo ja mielenkiinnon tehokkaasti ylläpitävä, keskittynyt esiintyminen. En ihmettele, miksi bändistä pidetään.

Tässä vaiheessa alistuin seuraamaan seuralaistani kuin teuraalle talutettava sika ja vilkaisin uudestaan rentolavan suuntaan, jossa dancehall-veteraani Beenie Man esiintyi merihenkiseen asustukseen bändinsä kanssa sonnustautuneena. Orkesteri koostui kahdesta synansoittajasta, basistista ja rumpalista ja lieneekin runsaan syntsavoittoisuuden tulosta, että saundimaailma velloi karibianristeilymäisissä tunnelmissa. Kai tätä jokunen dubstep-artisti on samplannut. Homovihaakaan ei spiikeistä korviini kantautunut.

Hiekkarannan tuntumasta minut vietiin katsomaan PMMP:tä. Luulen pian olevani Suomen ainoa ihminen, joka ei oikeastaan pidä tästä bändistä lainkaan. On kyllä myönnettävä, että keikka oli hyvä ja näin tuotteistetun järkäleen mittasuhteissa yllättävänkin revittelevä. Ehkä laulajat olivat myös hieman päissänsä.

Ilta festarialueella loppui pröystäilevään ilotulitukseen sandaalijalkaisen festariyleisön kääntyessä toinen toistaan kohti, sulkien torsonsa humalaisiin halauksiin taivaalle katsellen, mutta minä karkasin vielä katsomaan Obituarya Meteli-klubille yömyöhään. Floridan death metal -kuninkaat soittivat majesteetillisilla saundeilla ja asiaankuuluvan brutaalilla otteella, mutta tuoreemman, yllätyksettömän ja erottumattoman biisimateriaalin runsas tarjoilu ei sytyttänyt kovinkaan tehokkaasti. Floridalaisen death metallin kitaristi-kummisetä Allen Westin huume- ja vankilakierteily ei liene auttanut bändiä mäessä biisimateriaalin suhteen. Klassikkokappaleista toki nautin.

Sunnuntai

Rauhalliseksi yöpymispaikaksi osoittautuneesta koulumajoituksesta heräämisen jälkeen oli taas aika edetä pitkät jonot keränneen elintarvikeliikkeen kautta kohti festarialuetta. Jäähallin tuntumassa pitämämme pikapiknikin ääniraitana toimi hyvissä ajoin ryyppäämistä jatkaneiden bailueläinten huutelu ja ja kaukaa kaikuva 7 Päivää -lehden otsikoista tutun Maria Lundin mediakuvan ympärille rakennettu bändi, joka on jonkun rock-turhake YUP:sta eläköityneen pop-sovituksellisesti kyvykkään retaleen luotsaamana äänittänyt levyn, jolle ”valikoitui joukko suomalaisen rock-musiikin klassikkoja, joista kääntyi hämmästyttävän luontevasti mennyttä aikaa henkiviä sovituksia.” Jos siis olet halunnut kuulla, miten Apulanta toimii bossanovana,  Lund tausta- ja markkinointivoimineen tekee tästä mahdollista keulakuvansa keikistellessä päälleliimatun retrossa kellohameessaan viisikymmenlukuisasti mikrofoniin huokaillen. Itse en koskaan ole moista osannut toivoa kuulevani ja sen sijaan toivon, etten olisi koskaan kuullutkaan.

YleX-lavalla jälleen vieraillut The Haunted on tainnut suuruuden päivänsä nähdä. Vielä ensimmäisten levyjensä aikaansaaman thrash-renessanssin tsunamilla joskus ratsastanut bändi on alkuperäisen huutajansa paluun jälkeen julkaissut 3 levyä, joista rEVOLVEr toimi paikoin kohtuullisen raivokkaasti ja loput ovat enemmän ja vähemmän sisällöllisesti sekä sielukkuudeltaan puutteellisia. Livenä The Hauntedin revolverin pesät huokuivat tyhjyyttään ja rock-mediassa paljon puhuttu Peter Dolvingin energisyys ei sentään ollut täysin poissa, mutta ei mies rivirääkyjien joukosta edukseen erottunut äänellään tai eleillään millään tavalla. Samaa kaavaa ja tempoa orjallisesti toistavat göteborgilaisesti tikatut neothrash-kitarat, väkinäiset c-osien herkemmät suvannot ja lukuisat muut kliseet söivät tehoa itsestään toistuessaan taajaan. Tylsää, eivätkä hititkään jo alkuunsa lässähtänyttä keikkaa pelastaneet.

Festivaalin yksi odotetuimmista, Portlandilainen Tragedy, veti Kolmoslavan täyteen katsojia. Keikka oli bändinsä kuuloinen ja näköinen. Koruton, teeskentelemätön ja antoi vain musiikin luoda kontaktin esittäjänsä ja yleisön välille. Todd Burnette irvisti, mylvi ja nosti nyrkkinsä ilmaan kuin pysyäkseen seisaallaan bändinsä musiikin tavattoman raskauden ristitulessa. Tragedy soitti tunnistettavimmat biisinsä kaikilta levyiltään ja myöntyi kahden biisin encoreenkin. Saundeissa oli äärettömästi potkua ja tunnistettavan Conflicting Ideasin rumpuintron aikana sisuskalut velloivat. Keikka oli silti vain keikka ja pystyin jättämään sen katsomisen kusella käymisen ajaksi. Odotin ehkä jotain täysin mahdotonta.

Bad Brainsista en tiennyt, mitä odottaa. Bänditoverini raportoi nähneensä tämän legendan maineen kyseenalaistamatta ansaitsevan hardcore punkin historian erikoisimman ryhmän livenä New Yorkissa puolisen vuotta sitten, ja kuulemma muutenkin eksentrisen miehen maineessa oleva vokalisti H.R. oli seissyt koko keikan rumpukioskin edessä jonkinlainen meditaatiokaapu päällään, kädet joko taskuissa, rukousotteeseen ristittynä rintansa eteen tai peace-merkkejä heilutellen ja laulaen biisit aivan päin vittua. Kaapua lukuunottamatta kuvaus osui täysin yksiin sen kanssa, mitä mies teki Ilosaaren YleX-lavalla. Bändi soitti ensimmäisenä vaatimattomasti Attituden ja Sailin’ Onin, joiden jälkeen vuorossa olikin Jumalan musiikkia. Sitä helvetin rasittavaa dubbia, joka on käynyt tavallisen punkkarin tajunnan mutkalle vääntävää kaksintaistelua punkin kanssa Bad Brainsin musiikillisesta linjauksesta. Olisin ehkä niellyt settiin sijoitetut reggaesuvannot kakistelematta, koska tiesin niitä joka tapauksessa soitettavan, mutta… Koska muuten niin käsittämättömän hyvin virtuositeettinsa säilyttäneen bändin nokkamies ei kuitenkaan suostunut pitäytymään rauhallisemmassa ilmaisussa ainoastaan näiden biisien aikana vaan pilasi tolkuttoman energiset särökitarabiisitkin huokailemalla ensimmäisenkin levyn biiseihin improvisoimalla uusia melodioita, koko keikan seuraaminen oli lopulta hyvin turhauttavaa ja kirsikkana leivoksen päällä reggaebiisit vituttivat todella paljon. Lopputuloksena ehkä seitsemän ”oikeaa” biisiä, kolme loputonta reggaeta ja encorena I against I. Aargggh!

Eksentrisyydestä puheenollen, Killing Joken nokkamies Jaz Coleman ei ehkä hätkähdyttänyt Bad Brainsin jälkeen olemuksellaan niin paljon kuin olisi voinut. Kuitenkin miehen otsaansa sotkema maalitahra ja mustat silmämeikit yhdistettynä teatraalisen hulluun olemukseen oli välillä vaikuttavaa, välillä huvittavaa seurattavaa. Suomessa viimeksi -84 vieraillut monumentaalinen brittibändi soitti runsaasti tunnetuimpia biisejään. Koska en itse bändin sekopäisin fani ole koskaan ollut, en saavuttanut samanlaista hurmosta kuin moni Wardancen tahtiin nyrkkiään ilmaan lyönyt kuuntelija. Sen sijaan keskityin Geordie Walkerin hillityn ja verkkaisen kitaratyön seuraamiseen. Bändin soitto oli saumatonta, herkkää ja minimalistisen tyylikästä – vai aikuismaisen pökkelöä, goottilaiselle post-punkille leimallisen vaaratonta ja tylsää, päättäköön jokainen keikkaa seurannut itse. Killing Joken tuominen Suomeen oli todellinen kulttuuriteko joka tapauksessa.

Ennen Hynysen junttipartion ennättämistä päälavalle antamaan viimeistä voitelua kaljamarinoidulle festarikansalle, istuin jo autossa ja mietin koettua festivaalia. Mukaan ei tarttunut tajuntaan ikuisiksi ajoiksi porautuneita tähtihetkiä, joita Ilosaaresta on joskus muistoksi jäänyt, mutta tuoreessa muistissa oli nippu hyviä ja mielenkiintoisia keikkoja uusilta ja vanhemmilta tuttavuuksilta. Seuraavan kesän kattausta mielenkiinnolla odotellen.

Ilosaarirock 2009, Töminä

Saavun Joensuun jäähalliin Kylmän sodan juuri lopetettua settinsä. Ainakin Tampereella Marko Brownin ja muiden pitkän linjan hardcore- ja punkmiesten ja -naisen kombo veti taannoin tolkuttoman hienon keikan, eikä liene syytä epäillä tämänkertaisen vedon olleen sen heikompi esitys. Myös ensimmäinen esiintyjä, Joensuun uusi ”britti”punktulokas White Tears, jäi valitettavasti todistamatta. Tyylitajuinen ja mielenkiinnon herättänyt eka demo lupaa paljon myös orkesterin live-toimivuudesta.

19.25 Deathbed kävelee lavalle huvittavan esittelyn saattelemana. Bändin kokeneen jäsenistön työmoraali ei anna anteeksi puolivillaisia esiintymisiä, mutta kieltämättä runsaat miehistönvaihdokset ja kahden kitaristin tuottaman metelivallin typistyminen yhden kitaransoittajan tehtäväksi on syönyt hieman keikkatehokkuutta. Uusi rumpali täyttää parin edeltäjänsä tyhjäksi jättämät kengät melko mallikkaasti siihen nähden, että edeltäneet ovat Suomen kovimpia rummuttajia. Tosin ennen Deathbedin rumpukioskista selkeästi kuulunut kimeä ridekomppi loistaa poissaolollaan. Setin loppuosio on hieman tylsä bändin keikkoja useammin nähneen mielestä, mutta kova veto silti.

Presley Bastards on yksi niistä suomalaisista bändeistä, jotka soittavat säälimättömän tiukasti ja antavat livenä kaikkensa, eikä tämä ilta ole poikkeus. Musiikillinen anti taas on valitettavan uusioitumiskyvytöntä ja vaikka punkbändin keskimääräiseen elinkaareen nähden orkesteri on julkaissut paljon materiaalia, biisien raaka-aineet ovat veistetty puusta, josta alkaa olla jäljellä pelkkiä risuja. Onko tämä synti punkbändille? Mielestäni on, jos liki jokainen biisi toistaa kertaalleen syödyltä purkalta maistuvan standardi-hittikaavan, vaikka punk-viitekehyksessä pysyttäisiinkin. Tässähän ei ole mitään uutta punkin historiassa, mutta monipuolisemmat, toisistaan myös laulumelodioiltaan erottuvammat biisit auttaisivat paljon. Tämä on sääli, koska näitä bändejä, joihin sopii rockmedian lempitermi ”tinkimättömyys”, ei ole ikinä liikaa.

Tamperelainen pidemmän historian jopa ajoin thrash-väritteistä hc-punkia tarjoava Riistetyt kuulostaa livenä aikaisempia muistijälkiä läpi kelatessa yllättävän hyvältä. Ehkä se johtuu jäähallin saundeista, jotka saavat kaiken kuulostamaan puuroiselta heviltä. Jukkelin rummutus on helvetin hienoa katsottavaa ja kuunneltavaa, mutta viiden biisin jälkeen homma on nähty. Laulajan habitus tuo mieleen Rokkarille morsian- sarjan has been -stara Brett Michaelsin. Ei välttämättä huono asia?

Sitä oikeaa Metallista Hardcorea soittavan Cutdownin livekunto ei ole bändin ennenkin nähneelle mikään yllätys. Perinteisemmän hardcoren nopeita punkkikomppikohtia, keskitempoisia demppikitarariffejä ja hidasta beatdown-niittiä toisen perään sellaisella groovella, johon, tiedotus kaikille ”hardcore on paskaa heviä” -mielipiteitä vailla parempaa tietoa huuteleville, ei mikään hevibändi ole pystynyt. Olen pitkään kaivannut jonkinlaista sielukkuutta Cutdownin muuten standardinomaisen toimivalle musiikille ja olen sitä viimeisten nähtyjen keikkojen perusteella alkanut myös löytää. Mainio keikka ja tehokas kulttuurikylpy Töminän katsojille suomalaisen hardcoren pariin. St. Hoodin Samin vierailu piristi keikkaa entisestään.

Jaakko & Jay oli kuulemma pirteä, mukaansatempaava ja hauska ja spiikit keskittyivät maailman parantamiseen ja pilveen.

En tiedä onko mahdollista kuvailla sanoin sortumatta kamalaan korniuteen, kuinka uskomaton orkesteri Hero Dishonest on. Yritän. Hero Dishonest ei ole huumoribändi. Se on silti äärettömän humoristinen. Se on myös kaikkea muuta kuin perinteinen bändi. Silti se ei ole itsetarkoituksellisen ”omaperäinen” ärsyttävällä tavalla, vaan valtaosan aikaa biiseistä puskee läpi tietynlainen perinnetietoisuus ja etenkin kitaristin syvä Dischord-punkin, Black Flagin Greg Ginnin soiton ja monen muun 80-luvun radikaalimman hardcoren ja sen johdannaisten syvä tuntemus ja kunnioitus, kaikki tämä puristettuna muutamiin salamannopeisiin riffinpätkiin, temponvaihdoksiin sekä melua ja tyylitajua yhteensotkeviin sooloihin. Keikka on yhtä tajuton kuin Herojen keikat yleensä, välispiikkejä myöten. Luciferusin palvonta ja kuolleiden pappien oksennus mainittu.

Ruotsalainen Diskonto soittaa mielenkiintoisempaa kamaa kuin valtaosa crustipumpuista. Rumpali on raivokas ja tempo ja komppi vaihtelee. Bändi on kuulemma levyltä parempi. Ei pahaa sanottavaa, mutta ei mitään erityisen muistettavaakaan.

Kakka-hätä 77:n aikana söin Dollyn kasvisburgerin. Keikka oli varmasti aivan hyvä. Kuulemma laulaja Bergman unohteli sanoja, vaikka muuten orkesteri oli ”yllättävän skarppina”. Soittivat Vuosisadan rakkaustarinan Matti Inkisen muistolle.

Devin The Dude Virgin Oilissa

Virgin Oil Co. Keikalle ei ilmoitettua alkamisaikaa. ”Devin The Dude (US), 22:00-04:00.” Saavun paikalle kymmeneltä. Istun paikallani tunnin verran katsellen, kun toverini juo italialaisen oluen, joka on tarjouksessa vain S-etukortilla. Ystäväni tilaa toisen ja seuraava tunti kuluu yhtä mielenkiintoisesti.

DJ:n tiski näyttää hip-hop -perinteiden mukaan Applen mainosständiltä pimeydestä loistavine omenankuvineen. Jengiä valuu sisään hitaasti musiikin soidessa yhä kovempaa DJ:n irtonaisilla tietokonescratcheilla maustettuna. Kolmannen tunnin kuluttua lavalle saapuu tutunnäköinen hahmo faijahattu päässään. Hannibal Pahat Viinit -orkesterista. Muu orkesteri seuraa miestä lavalle. Huuleni muodostavat äänettömästi kysymyksen, ”mitä vittua”? Luvattoman myöhään aikaan aloittava yllätyslämppäri hoitaa homman ihan tyylikkäästi vaikka ammattilaistermein ilmaistuna meikälle ei vaa lähe vaikka peruslätkää toivotaankin hasarinkiin isolla käsienheilutuksella. Innostumista estää tehokkaasti epämiellyttävä nälkävitutus ja päähän hiipivä tieto siitä, että illan aikataulu ei tule sallimaan asiaan helpotusta kuin vasta aivan vitun myöhään.

Perse
Perse

Paikka on pusertunut täyteen ihmisiä, parvikin on aivan tukossa. Ilmassa käryää kannabis siellä täällä. Devin The Duden aloittaessa keikkansa lähempänä kello kahta, paikka repeää helvetin kovaäänisiin suosionosoituksiin. Koitan saada pari kuvaa lavan vierestä, mutta sanon hetken päästä vitut yrittämiselle ja päätän vaihteeksi yrittää nauttia jostakin. Devin on kuin pajareissa kiemurteleva ja hymyilevä laiskiainen jolla on täydellisessä takakenossa etenevä, hihittelevän liukas flow ulottuvuudesta, jossa elämän tarkoitus on juoda ja poltella kuistilla hengaillen. Päihdemyönteisyydestä huolimatta homma ei lipsu vaikka äijälle kuskataan lahjaksi paksu jointti lavalle. Huume pääsee talteen DJ:n pöydälle odottamaan myöhempää käyttöä ja mies itse kiittelee vuolaasti. Keikka sujuu kuin äijän kotikaupungin joukkue Rocketsin eteneminen käynnissä olevissa NBA-playoffeissa. Tosin Devin vetää Helsingissä rundinsa päätöskeikkaa asiaankuuluvalla rakkaudella kun Rockets vasta lämmittelee seuraavan päivän Lakers-matsia varten, jonka Houston lopulta vie 99-87 sillä aikaa, kun Devin todennäköisesti matkustaa krapulaisena takaisin omalle mantereelleen.

Show oli sopivan tiivis ilman väkinäisiä pitkityksiä ja Devinin ulosanti oli tiukkaa äärettömässä letkeydessäänkin. Keikalta oli helppo lähteä hyvin mielin ja nälkä tuli paikattua mestan alakerrasta löytyneen hylätyn pasta-annoksen turvin. 9 vuoden kasvissyönnin jälkeen saatanallisen raivonälän vaivaamana söin myös hyvän siivun jotakin, jonka tulkitsin kanaksi. Seuraavalle keikalle ne aikataulut kuntoon, jumalauta.

GZA Nosturissa

Gzaa lämpänneen Ruudolfin missaamisen taktikointi onnistui ja Kallion B12:sta edennyt huonokäytöksinen seurueemme oli Nosturin ovella kärkkymässä Rudin juuri lopetettua settinsä. Rassit, mutkat ja crack-piiput piti jättää narikkaan portaiden alkupäähän sijoitetun tarkastuspisteen takia.

Paikalle olisi voinut tulla reilusti myöhemminkin. Illan tähti ilmestyi lavalle reilut kolme varttia myöhässä joiden aikana vaisu lämmittelijä-DJ yritti saada jengiä juhlatuulelle. Homma onnistui, mutta syy lieni enemmän pääesiintyjän odottelun luomassa tunnelmassa kuin levynvaihtajan ansioissa.

Kebabit unohtui DJ-pöydän viereen
Kebabit unohtui DJ-pöydän viereen

Kolme ekaa biisiä meni ohi korvien kuvia roiskiessa. Harmi, koska keikan alkupuolisko kuulostikin setin parhaimmalta osalta. Liquid Swordsin matsku taisi tulla kokonaisuudessaan 42-vuotiaan Neroksi kutsutun Gary Gricen keskittyessä eleettömästi sanalliseen ilmaisuun ilman käsienheilutusta ja suurempia yleisönhuudatuskliseitä kuten vuonna -95 julkaistun mestariteoksen hämyiseen tunnelmaan sopikin.

Killah Priest liittyi suosionosoitusten saattelemana Gzan seuraksi 4th Chamberin kohdalla. Pappi ei osannut päättää ollako takki vai villakaapu päällään lavalla ja vastasikin silmäluomet puolitangossa keikan koomisesta osuudesta DJ:n pöydän viereen unohtuneen kebab-takeawayn kanssa. Priest veti tietysti myös Liquid Swordsin sooloraitansa B.I.B.L.E.:n Gzan vetäytyessä hetkeksi taustalle.

Vanhojen Wu-Tang -biisien lämmittely setin loppupuolella olisi voitu jättää vähemmälle ja pitää keikka tiiviinä pakettina esittämällä vaan omia biisejä. Kylmiä väreitä aiheuttavista klassikkobiiseistä ei kuulisi mielellään kompromissiversioita edes livenä. Show olisi ollut lyhyempänä lähellä täyttä kymppiä. Keikasta jäi kuitenkin hyvä fiilis, vanhat biisit kuulostivat täydellisen tuoreilta edelleen ja Wu-Tang -mystiikka pysyi yllä vaikka yksi ryhmän alkuperäisistä miekkamiehistä tuijottikin silmiin metrin päästä.