Kaikki kirjoittajan Jouni Parkku artikkelit

Substances – Between Floors

Helsinkiläisryhmä Substances on lähestynyt meitä kuuntelijoita ensimmäisellä täyspitkällä albumillaan. Yhtye onkin ennestään tuntematon suuremmalle yleisölle ja arvioijalleen, joten tätä ei voida nyt vertailla mihinkään mitä bändi olisi itse tehnyt. Sen sijaan sitä voidaan vertailla lähes kaikkeen muuhun mitä rock-musiikkimarkkinoilla nykyään kuulee, sillä Substances tehtailee juuri radiosoittoon tarkoitettua rockia.

Yritystähän Substancesilla on, sitä ei käy kieltäminen. Mieleenpainuvat koukut ovat kuitenkin tällä levyllä vähissä, sillä pääsääntöisesti levy menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vaikka tämä olisi kuinka suunnattu radiosoittoon, niin on vähän vaikea vielä kuvitella tämän levyn biisejä eetteriin. Bändi vaikuttaa vielä hieman keskeneräiseltä jolta on se oma suunta hukassa, koska nyt kuulostetaan siltä kuin yritettäisiin soittaa Musea riisutusti mutta säilyttää samalla tietty uhmakkuus ja hittihakuisuus. Kovin ihmeellisiä veisuja tällä levyllä ei ole, mutta hittipotentiaalia omaava Solid erottuu muikealla pianomelodiallaan ja näennäisellä rankkuudellaan. Lisäksi toiseksiviimeisenä tuleva Pimp and the Sweet 16 oli kovin letkeä.

Ai niin! Bändin vokalistinahan toimii siis Ville Parkkonen, joka on Peten velipoika. Miehen ääni ei kieltämättä ole aivan onneton, mutta ei se kyllä ihmeellinenkään ole. Mies osaa käyttää ääntään monipuolisesti, mutta sillä ei pelasteta muuten keskinkertaista kokonaisuutta. Ehkä bändi saisi homman toimimaan seuraavalle levylleen?

Mugshot – Sounds a Bit Bitter

Turkulainen Mugshot on lähestynyt meitä räyhäävän musiikin ystäviä uudella viiden biisin eepeellä. Bändi on tähän mennessä saanut kaksi demoa pihalle ja nyt on saanut ensimmäisen ”virallisen”, veikeästi nimetyn ”Sounds a Bit Bitter” -levytyksensä ulos.

Homman nimi on siis räkäinen punkrock. Olen kuulevinani vaikutteita monelta tunnetulta skeittipunk-bändiltä kuten NOFX:lta ja The Offspringilta. Näiden lisäksi veikkaisin että lahdentakaiset veitikat eli Backyard Babies ja The Hellacopters ovat tehneet jonkinasteisen vaikutuksen Mugshotin hemmoihin, samoin hardcore yleisesti, sekä luulen miesten kuulleen jossain välissä myös Wastedia. Pääasiallinen vokalisti Kimmo kuulostaa kyllä hieman Foo Fightersin Dave Grohlilta… Mugshot onnistuu sekoittelemaan näistä vaikutteista ihan maistuvan sillisalaatin silti kuulostamatta liikaa miltään tietyltä bändiltä.

Tuloksena on siis pitkälti hardcorelta, bensiiniltä ja skalta haiskahtavaa katupunkrockia. Mugshot roiskii eepeensä nopeasti ja aggressiivisesti läpi ilman turhanpäiväistä tissintaputusta, mutta rauhoittuu ajoittain hetkeksi ska-rytmeihin. Vokalisointi ei myöskään ole vain yhden hyypiön harteilla vaan kitaristi ja basisti vaihtelevat välillä vuoroja. Soittamisen into kuuluu ja triossa tuntuu olevan enemmän energiaa (ja melua) kuin miljoonassa Duracell-pupussa. Levy ei pääse tylsistyttämään missään välissä vaan mielenkiinto pysyy yllä vaadittavat reilut 10 minuuttia. Olisi tätä kyllä pitempäänkin sietänyt, mutta hyvä näinkin.

Phantom Wagon – Out of the System

Viisivuotias Phantom Wagon on edennyt toiselle täyspitkälleen. Puolen tunnin aikana trio tarjoilee melko synkällä otteella lähes tusinan verran sinänsä lyhyitä ja yksinkertaisia rock-biisejä, joissa on vaikutteita punkista grungeen. Bad Religion tuntuu olevan punkin puolelta se suurin vaikuttaja, kun taas laulaja saa tämän välillä kuulostamaan Ramonesilta. Ramopunkiksi tätä ei kannata kuitenkaan erehtyä luulemaan, sillä vaikutteita on otettu myös 90-luvun suurilta nimiltä kuten Smashing Pumpkinsilta, Dinosaur Jr:lta ja Pennywiselta.

Osa biiseistä on nopeita rypistyksiä ja osa on sitten vähän rauhallisempia. Kuten aiemmin jo totesin, niin levy on lyhyt. Se ei kylläkään tunnu siltä, sillä ensikuuntelun perusteella levy tuntui ainakin vartin verran pitemmältä.  Ensimmäisen vartin aikana homma tuntuu toimivan kuin heinänteko, mutta sitten alkaa kuulija jo turtumaan ja vilkuilemaan käkikelloaan. Tekisi mieli tässä vaiheessa nostaa Supistaminen-niminen kissa pöydälle, mutta koska levy on jo nyt lyhyt, niin suosittelisin bändiä vilkaisemaan biiseihinsä. Nyt ne tuntuvat olevan turhan yksipuolisia ja persoonattomia, vaikka niissä ideaa muuten olisikin. Samoja ideoita vaan kierrätetään surutta kappaleesta toiseen, kokonaisuuden soljuvuuden päällehän tämä käy. Pieni skarppaaminen lienee paikallaan.

Destrophy – S/t

Amerikan Yhdysvallat on suuri maa, jonka jokaisesta osavaltiosta tulee vähintään yksi moderniin metalliin erikoistunut yhtye. Yksi näistä on Iowan Destrophy, joka on vastikään julkaissut levyllisen sitä itseään.

Amerikoissa suositun nykymetallin – Disturbedin, Triviumin ja kumppaneiden – vaikutuksen kuulee, tuskinpa Destrophya ilman sitä olisi olemassakaan. Möyrivässä kitarasoundissa on ripaus Kornia ja kuulen tässä mätössä jonkin verran myös Soilworkia, sillä heti aloitusbiisi Send in the Wolvesin kertosäe voisi olla ihan hyvin lainattu Natural Born Chaos -levyltä. Destrophy saa minulta pisteitä siitä, että se ei ole suoraan lähtenyt apinoimaan mitään tiettyä bändiä (huonolla menestyksellä), mutta toisaalta se ei ole osannut jäsentää osiaan täydellisesti toimivaksi kokonaisuudeksi.

Ihan totaalista mättöähän levy ei tarjoile, sillä levyllä on jopa vaihtelevuutta. Suoranaisen sahauksen vastapainona yhtyeen omaa nimeä kantava levy tarjoilee seesteisiä syntikka- ja piano-osuuksiakin, silloin tällöin sahausta ja maalailua yhtä aikaa. The Way of Your World näyttää, miten erilaiseksi Destrophy voi muuttua aloitusbiisiinsä nähden. Mutta Destrophy on joko vain kovin keskinkertainen tai sitten palapelin palat ovat hieman hukassa. Tällä levyllä bändi voi saavuttaa tämänkaltaisen musiikin parhaimmat ystävät, mutta suuremmasta suosiosta sen ei kannata vielä haaveilla.

Chuck Ragan – Gold Country

Nimi Chuck Ragan tuo monelle varmaan mieleen sellaisen bändin kuin Hot Water Music. Telakalla olevan yhtyeen fanit saattavat järkyttyä tai ainakin hieman yllättyä kuullessaan miehen soolotuotantoa, ainakin jos Rumbleseat-sivuprojekti on jäänyt väliin.

Raganin sooloura on edennyt jo toisen varsinaisen albumin julkaisemiseen, jolla mies jatkaa edellisten levytystensä linjoilla. Tässä välissä riitikon pitää tunnustaa, että herra Raganin tuotanto ei ole entuudestaan tuttua, joten levyä tarkastellaan sitten ummikon silmin. Ragan soittaa siis kantrivivahteista folkrockia ja kertoilee kertomuksia Kaliforniaan suuntautuneesta kultaryntäyksestä ja muustakin, tarinankerronnalliseen tyyliin. Aseinaan hänellä on akustinen kitaransa ja raspiäänensä. Miehen lämpimän ilmaisun tukena on myös viulu ja hentoa rummutusta, jotka jäävät hieman toissijaiseksi kun mies alkaa laulamaan, vaikka ne täydentävätkin palettia ihan mukavasti. Simppeleihin sävellyksiin on ladattu melkoinen annos tunnetta ja lämpöä!

Lauluja levyllä on tusinan verran, mutta valitettavasti osa lauluista ei ole ihan samalla tasolla muiden kanssa, joten levyllä on väistämättä joitakin heikompiakin esityksiä. En tunnustaudu tämänkaltaisen musiikin faniksi, mutta kyllähän tätä ihan mielellään kuuntelee. Kannattaa tutustua, jos kantrivaikutteinen folkrock ja miehen kaverin Austin Lucasin soolotuotanto puhuttelee.

Abandon – The Dead End

Kaikki metallistit varmaan tiedostavat että Göteborgista tulee runsaasti melodista death metallia? Joillekin saattaa tulla järkytyksenä se, että sieltä ponnistaa myös tämä Abandon-niminen bändi, joka on aivan eri sarjasta kuin vaikkapa In Flames. Abandon soittaa sludgemaista doom metallia ja on nyt julkaissut kolmannen levynsä, ”The Dead End”.

”The Dead End” on malliesimerkki sellaisesta nimestä, joka sopii kuvaamaan Abandonin ilmaisua kuin kukat haudalla. Levy on äärimmäisen raskasta kuultavaa, eikä pelkästään laulajansa Johan Carlzonin takia, joka poistui autuaammille soittomaille levyn nauhoittamisen ja julkaisun välissä. Levyn synnytys ei ollut helppo bändillekään, sillä se on nauhoitettu suurimmaksi osaksi jo vuonna 2005.

Levy ei tosiaankaan ole millään tavalla helppo kuunneltava jo massiivisen pituutensa puolesta, jota on melkein kaksi tuntia jaettuna kahdelle levylle. Massiivisuutta pönkittävät vielä raskaat ja ahdistusta henkivät sävellykset. Laulukin on raastavaa ja sanoituksissa loppu on lähellä ja maailma ollaan valmis kuoppamaan. Kelmeää hautajaistunnelmaa korostavat urut, jotka toimivat hyvin musiikin osana eivätkä nouse missään vaiheessa itseisarvoksi.

Hieman ohuet soundit eivät heikennä levyn tehoa ollenkaan. Levy tarvitsee kylläkin tietyn mielentilan jotta siihen voisi uppoutua kunnolla ja kun sen tilan saavuttaa, voi vaipua sellaiseen transsiin levyn kanssa että kansista puuttuvaa biisilistaa tai varsinkaan tätä maailmaa ei tule ikävä. Ruotsalaiset ovat näyttäneet, miten ahdistuksen ja kuoleman voi tunkea hypnoottisiksi sävellyksiksi esimerkillisesti.

Law Found Guilt – Me Decade

Itävaltalaisten punkkarien muodostama Law Found Guilt on itselleni tuore tuttavuus. Tuntematon orkesteri se onkin, sillä nyt se julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa vaikka on ollut jo 10 vuotta kasassa. Herroilla on ollut melkoista pitkäjänteisyyttä touhussaan!

Bändi ilmoittaa vaikutteekseen skeittipunkin ja jotkin post-hardcorea veivanneet ryhmittymät, kuten Thursdayn ja Boys Sets Firen. Pelkästään tähän ei bändin vaikutteet rajoitu, vaan mausteita on kerätty myös alternative rockin ja screamon piiristä. Aivan heti ei toista vastaavanlaista musiikkia soittavaa porukkaa tulekaan mieleen.

Bändi siis soittaa melodista punkkiaan palavasti. Levy osoittautui yllättävän hankalaksi lähestyä eikä se ensimmäisillä kuuntelukerroilla tunnu jättävän mitään käteen. Parin kuuntelun jälkeen alkavat biisit erottua eikä voi todeta muuta kuin sen että itävaltalaiset osaavat tehdä tarttuviakin ralleja, kuten Shivers Down Spine! Laulu on pääasiassa myös melodista, vaikka bändillä onkin käytössään kaksi vokalistia. Toista, rosoisemmin laulavaa jannua ei kuulla levyn aikana hirveän montaa kertaa. Ja silloin kun kuullaan niin tämä onkin ikävästi miksattu taustalle. Sitten se virvelisoundi on jotenkin ihmeellinen ja ontto.

45 minuuttia kuulostaa optimaaliselta pituudelta levylle kuin levylle, mutta pienellä typistämisellä Me Decadesta olisi saatu parempi ja eheämpi kokonaisuus. Nyt jotkin biisit tuntuvat ylipitkiltä ja ne hieman latistavat kuuntelukokemusta.

Antti Tuska & Vähämieliset – Elokuun viimeinen päivä

Lappeenrannasta tulee kaikkea mielenkiintoista. Sieltä tulee myös seitsemästä enemmän tai vähemmän sekaisin olevasta jätkästä koostuva, eriväristen pillereiden voimalla porskuttava Antti Tuska & Vähämieliset. Idolsiin viittaavasta nimestään huolimatta bändi ei hempeää poppia soita vaan paiskoo vanhaa kunnon hardcorea.

Hullut karjalaiset pistävät poskeensa kourallisen kolmiolääkkeitä ja huuhtelevat ne alas kaljalla ja aloittavat räimeen… joka kestää vain vartin. Siinäkö se nyt sitten oli? Kyllä, bändin tuorein levytys kestää vain reilut 14 minuuttia vaikka biis… purkauksia on yhtä monta. Levy on nopeasti läpikuunneltu, mutta sen kuuntelemiseen käytetty vartti onkin sitten täyttä turpaanvetoa. Tempo on rivakka eivätkä tuskailijat juuri lepotaukoja tarjoile. Toisaalta sitä vaihtelua olisi kaivannut, sillä levy on lopulta turhan yksipuolinen. Levyn ainoat suuremmat vaihtelut kun liittyvät biisien läpisoittonopeuteen, joka vaihtelee muutaman kymmenen sekunnin ja kahden minuutin välillä.

Sanoitukselliset aiheet käsittelevät erilaisia päihteitä, lääkkeitä ja niiden väärinkäyttöä sekä nykyajan sairasta menoa eli sen suurempaa runoutta levyllä ei ole. Turhan vakavastikaan ei bändi ota itseään, kuten käy joidenkin biisien nimistäkin ilmi. Jos joku ottaa sellaisen biisin kuin Nussi koiraa tosissaan voisi olla lääkityksen tarpeessa. Sanoitusten tulkitseminen voi olla hankalaa, sillä bändin kolme huutajaa ryöpyttävät verbaalista väkivaltaansa armottomasti.

Mitään uuttahan ei ”Elokuun viimeinen päivä” hardcoren kartalle tuo. Bändiähän tuskin edes kiinnostaa genren uudistaminen ja tuskin myöskään yksittäisen arvioijan mielipide bändistä. Paskojahan tässä ollaan bändin toimesta haistattelemassa.