Kaikki kirjoittajan Jouni Parkku artikkelit

Torso. – Giallo

Torso onkin tuttu nimi! Seiskatuumaisten pariin siirtynyt basso/rummut-duo jätti ilmeisesti sen verran erikoisen vaikutelman syyskuun 2012 demorääkin yhteydessä, että olen ilmeisesti torjunut koko kaksikon olemassaolon mielestäni. Ainakaan en muista siitä levytyksestä mitään, joten duon ”Giallo”-seiskatuumaista voi lähestyä puhtaalta pöydältä.

Soundipoliittisesti ”Giallo” kuulostaa sopivan jykevältä. Kitaraa ei ainakaan jäädä kaipaamaan, kun jo rummuilla ja bassolla saadaan tarpeeksi elävyyttä aikaiseksi. Musiikillisesti en muistanut Torson olevan näinkin yksinkertaista ja helposti sulateltavaa kuin mitä se ”Giallolla” on. Levyn viisi kappaletta ovat melko suoraviivaisia, vaikkakin ajoittain Torso pysähtyy hetkeksi keräämään kierroksia ja jammailemaan… kieltämättä välillä liiankin kanssa. Kontrastit kappaleiden sisälläkin ovat melko ronskit, mutta mitenkään tekotaiteellista vaikutelmaa ”Giallosta” ei synny. EP on myös pituutensa puolesta ainakin sopiva, kun vinyyliformaatin rajallisuus on pakottanut yhtyeen tiivistämään ilmaisuaan. Tai sitten formaatti on valittu sen perusteella miten paljon materiaalia tuli tehtyä. Yhtä kaikki, ”Giallo” on sopivan pituinen ja on kyllä noiserockinsa kokeellisena haluavalle suositeltava tutustumiskohde.

Väistä! – S/t

Väistä! on ehkä nimenä uusi, mutta sen riveistä löytyy tuttuja juippeja Alley Godsista. Väistä! on käytännössä myös musiikillisesti Alley Godsia, joka on degeroitunut askeleen jos toisenkin taaksepäin. Rumpali on vaihtanut paikkaa vokalistiksi ja kitaristi basistiksi, ja tällä kokoonpanolla on levykin tehty, vaikka miehitystä on sittemmin täydennetty.

Alley Gods on ilmeisesti kehittynyt liikaa, kun Väistä!:n lähtökohtana on ollut soittaa ”back to basics” -henkisesti hardcorea. Levyllä ei vedellä juuri sooloja ja laulukieli on nyt suomi. Seiskalla on reipasta ja groovaavaa, rokkivaikutteistakin hardcorea. 82-bändien sijasta vaikutteiden pääpaino tuntuu olevan jossain muualla, joten alan suomibändeihin Väistä! ei vertaudu. Kun verrokeista puhutaan, niin Suomesta on tuntunut jo pitempään puuttuvan hardcorensa samalla tavalla soittava bändi. Väistä! tekee hommansa tyylikkäästi, ja levylle tarttuneesta projektibändin fiiliksestä huolimatta voidaan puhua tervetulleesta tulokkaasta.

Hintit – Eliittikumppanit

Hintit Tampereelta todistaa jo heti ensimetreillä olevansa pesunkestävä ramopunk-bändi. Lajityypin kliseitä toistellaan leveä hymy kasvoilla kansitaiteissa olevista tuotesijoitteluista lähtien, levyllä kuultavista riffeistä ja laulumelodioista nyt puhumattakaan. Ei Hintit mitään uutta yritä luodakaan, mutta rento ja välitön fiilis paistavat läpi. Tokihan bändin nimi ja osa sanoituksista menee ”heh heh” -osastolle, mutta Hinttien vakavampikin puoli tulee esille Veera ei jaksa enää elää -vedon myötä.

Musiikillisesti tätä seitsemän biisin ensiseiskaa voisi kuvailla onnistuneeksi, vaikka soundipuolella onkin vähän muhjua. Varsinkin kitarapuolella tehdään oivaltaviakin juttuja. Oikeastaan vain laulajan ulosannissa voisi olla enemmän vääntöä. Levy on pienistä miinus-merkkisistä jutuista huolimatta lupaava ja huomattavasti tylsempääkin tavaraa on ramopunkiksi kutsuttu. Totta puhuen Hintit on varmaan alansa harvoja uudempia bändejä jotka väräyttelevät viisareitani suuntaan tai toiseen.

Terrible Feelings – Backwoods

Suomessakin konsertoimassa nähty Terrible Feelings on päässyt tykittelemään levytyksiä ilman, että allekirjoittanut olisi kiinnittänyt siihen pahemmin huomiota. Voimapopin sarakseen valinnut ruotsalaispoppoo on tällä kertaa pistänyt pihalle kolme biisiä.

Terrible Feelings on ehtinyt soitella powerpoppiaan jo sen verran monta vuotta, että se on ehtinyt löytää juttunsa ytimen. Soitossa on runsaasti energisyyttä ja ehtaa soittamisen iloa, ja bändi tunnistaa voimavaransa niinkin hyvin että sen onnistuu luoda toimivaa musiikkia täysin luontevasti. Tarjolla on siis heliseviä kitaroita ja voimalla päälle vyöryvää tehokkuutta, ja onhan biiseissäkin paljon tarttumapintaa. Terrible Feelings hoitaa tonttinsa hyvin, muttei toisaalta hoida sitä ihan niin järisyttävän hyvin että se nousisi genressään erityistapaukseksi. Ehkä omaan hermooni Terrible Feelings ei niin hyvin osu, mutta yhtyeessä olevaa taidokkuutta ei pidä kiistäminen.

Sangesuga – S/t

Sangesuga on melko tuore punk-nelikko Helsingistä. Itselläni havainnot tästä bändistä – joka sisältää ns. ”ammattitaitoistakin” väkeä riveissään – ovat rajoittuneet tähän mennessä yhteen nähtyyn keikkaan, josta en vieläkään tiedä mitä mieltä siitä pitäisi olla. Aistiharhani saavat uusia sävyjä kun Sangesugalla onkin seiskatuumallinen biisejä.

Sangesuga on tapaus, joka ei jätä kylmäksi. Bändi soittaa melko hämärää punk-musiikkia, joka lainailee perinteisestä seiskaseiskasta, hardcoresta, The Stoogesilta ja stonerista. Stoner punkiksikin tätä on sanottu. Sangesugan tulkinta punkistaan on jopa psykedeelistä, vaikkakin eri tavalla kuin esimerkiksi Chestbursterilla. Tätä hämäryyttä korostavat härkäset kitarasoolot, aavikkoriffit sekä naislaulajan omintakeinen (ja ruotsinkielinen?) tulkinta. Melko riskialtis konsepti, mutta se toimii varsin hyvin, vaikka välistä tuntuu siltä ettei tässä koko touhussa ole mitään tolkkua, mutta se toisaalta tekeekin Sangesugasta perin kiinnostavan tapauksen.

Vaikka paikoin Sangesuga tuntuu olevan eksynyt aavikolleen, on se kuitenkin saanut tavanomaista kutkuttelevamman punkkilevyn tehtyä, joka kannattaisi tsekata jokaisen, joka punkkinsa haluaa kaavoistaan oikeasti ulos murtautuneena. Ei tästä isoja hittibiisejä saa irrotettua, mutta kokonaisuutena Sangesugan ensirykäisy on onnistunut.

Aortaorta – Violent Meditation

Tamperelaisen Aortaortan toista pitkäsoittoa ollaan jo tovi ehditty odotella. Viimeksi bändi oli levyä julkaisemassa vuoden 2009 lopulla, jonka jälkeen on pidetty taukoa ja kokoonpanossakin on tapahtunut muutosta. ”Violent Meditationilla” vahinkoa otetaan takaisin, jo pelkästään pitkäksi venyneen levytystauon suhteen mutta myös äänitteen laadukkuuden suhteen.

Vaikka ”Chaos Rhymesistä” jonkin verran pidinkin, jätti se kuitenkin tietyiltä osin kylmäksi. Levyyn ei saanut kunnolla otetta ”Movement is All” -kympin jälkeen. ”Violent Meditation” on vähintään yhtä väkivaltaista mielentilaa sisältävä noise rockille pohjautuva järkäle, joka on kuitenkin suoraviivaisempaa ja ehkä enemmän myös biisien suhteen helpommin sisäistettävää, mutta samalla myös vainoharhaisempaa ja vesikauhuisempaa. Tuntuu siltä, että johonkin tällaiseen tähdättiin viimeksikin. Käytännössä tämä on saavutettu biiseillä, joiden koukkuihin ja piikkeihin on uhrattu paljon ajatusta ja jotka esitetään sellaisella maanisella raivolla, ettei levyn porautumista psyykeeseen voi jättää huomiotta. Tähän kun lisätään vielä piikikkään kantikkaat soundit, niin puhutaan jo varsin onnistuneesta levystä. The Urinals -laina Ack Ack Ackin sopii kokonaisuuteen hyvin.

Odotus on ollut pitkä, mutta helposti sen arvoinen, vaikka levy onkin ruma, likainen, rujo, aggressiivinen, iljettävä, introvertti ja nyrjähtänyt. Juuri siksi se onkin hyvä.

[youtube url=xAcBhNDJueA]

Out of Tune – Aamuruskon saari

Out of Tune julkaisi ”Discontent Producers” -pitkäsoittonsa jo viisi vuotta sitten. Sen jälkeen on tullut pienempiä levytyksiä, mutta toista pitkäsoittoaan bändi on valmistellut jo pitempään. ”Aamuruskon saari” vaihtaa laulukielen suomeksi ja vie bändiä kunnianhimoisempiin suuntiin tekemällä konseptilevyn, joka on taottu selkeästi kokonaisuus mielessä. Taukoja ei kauheasti pidetä, kun Out of Tune risteilee tilanteesta toiseen, eli ahdingosta onnen kautta vieläkin suurempaan ahdinkoon. Tarinaa rakennellaan kuitenkin melko tiiviillä tahdilla, kun 40 minuuttia on loppujen lopuksi melko lyhyt aika eeppisen tarinan esittämiseen. Tuohon 40 minuuttiin mahtuu myös paljon kokeilua ja leikittelyä punkin, metallin ja progressiivisen rockin kanssa, mutta kokeilunsa Out of Tune pitää sen verran hyvin tassussam ettei kokonaisuus jämähdä levottomaksi rimpuiluksi, vaan on oikeasti onnistunut sulatuskattilan funktiossaan.

Levy on julkaistu sekä ceedeenä että vinyylinä. Oli formaatti kumpi hyvänsä, seuraa mukana bändin basistin Lauri Mannerin käsikirjoittama ja Valtteri Tavastin piirtämä sarjakuva. Sarjakuvan funktiona on toimia sanoitusliitteenä, albumin kuvittajana ja tukijana. Varsinkin ensimmäisillä kuuntelukerroilla sarjakuva on melkeinpä välttämätöntä, albumin tahdin ollessa liki hengästyttävä. Purtavaa riittää usean kuuntelukerran tarpeiksi ja albumin loppuvaiheilla kuulija on melko kylläinen. Out of Tune on tiivistänyt tarinansa juuri sopivaksi, ja on saanut ”Aamuruskon saaresta” jotakuinkin ensimmäisen eeppisen konseptilevyn, jota kuunnellessa ei missään vaiheessa kyllästytä.

[youtube url=xPnqpC-Ybwc]

Lähdön Aika / Frogskin – Split

Pääradan varrella toimivat Lähdön Aika ja Frogskin ovat sellaisia yhtyeitä, joiden olisi toivonutkin jo pitemmän aikaa tekevän yhteislevyn. Molemmat bändit ovat toimineet kymmenisen vuotta ja levytyksiäkin niillä on ollut jo aika paljon. Yhdessä ne ovat soittaneet keikkojakin.

Lähdön Aika on sellainen yhtye joka on jo aikaa sitten todistanut osaavansa hommansa, ja kyllähän bändiltä toivoisi kuulevansa uutta materiaalia useamminkin kuin vain aina muutaman vuoden välein. Jos tietää miltä Lähdön Aika kuulostaa, niin tietää kyllä miltä tämä uusi splitinpuolikaskin kuulostaa. Yhtye ei tee peruslinjaansa poikkamia, vaan yhdistelee doomia ja crustia totuttuun tapaansa, luoden Lähdön Aika-biisin arkkityypin.

Frogskinin sludgematelu on niin painostavaa ja raastavaa, että Lähdön Aika alkaa kuulostamaan keskitempoisella meiningillään jo rokkibändiltä… mitä se oikeastaan onkin. No, Frogskinin puolella keskitempo muuttuu mateluksi ja huutolaulu korinaksi, happosateesta ollaan menty hautajaisrituaaliin arkkuun makaamaan. Bändi ei ole itselleni ollut läheskään yhtä kova juttu kuin Lähdön Aika, mutta vähintäänkin hyvin on bändi mateluistaan selvinnyt. Ja selviää nytkin, kun tämä saattaa olla kovatasoisin yksittäinen biisi mitä muistan bändiltä kuulleeni, vaikkei tämä nyt ihan genreään mullistakaan.

Eli kaikin puolin kyseessä on varsin hyvä splittilevy, joka ei musiikillisilla ratkaisuillaan yllätä, mutta pitää yhtyeen ystävät kuitenkin tyytyväisinä. Tämä levy kuulostaa ihan Hyvinkäältä!

The Lurking Corpses – 23 Tales of Terror

The Lurking Corpses Yhdysvaltain Indianasta on täällä pelottelemassa ihmisiä… jo toistamiseen. Tämä yhtyeen ensiäänite ”23 Tales of Terror” vuodelta 2003 sai viime vuoden lopulla jo toisen kierroksensa tuplavinyyliformaatissa Hell’s Headbangersin toimesta, joten ilmeistä kulttimainetta tämä esiteini-ikään päätynyt kävelevä ruumis on jo saavuttanut.

Allekirjoittaneelle The Lurking Corpses ei edusta sitä ihan kiinnostavinta osastoa. Bändille Misfits on ilmeisen tärkeä vaikutin ja toki Danzigin varhainen soolotuotanto on ilmeisesti ollut todella kova juttu. Musiikillisesti The Lurking Corpses on myös velkaa Mercyful Fatelle ja toki muillekin kauhuelementtejä kerronnassaan hyödyntäneille muinaisbändeille, vaikkakin Lurking Corpsesista kajastaa kauhupunkin kelmeä loiste. Lord Vladimir von Ghoulin mylvintä menee paikka paikoin kolkuttelemaan koomisuuden porteille musiikin pysytellessä pääsääntöisesti Misfits-pastissina. Joitakin kertoja The Lurking Corpses käväisee kyllä death metallinkin puolella, mutta nämä Into the Slaughterhousen kaltaiset piipahdukset yleensä vain jäävät lyhyiksi piipahduksiksi.

Niitä kokonaisuus olisi kaivannut enemmän, kun materiaalia on tällä julkaisulla reippaan tunnin verran. Tuleehan siinä rahalle vastinetta, mutta ainakin itselläni oli vaikeuksia kuunnella koko pakettia kerralla putkeen, joten kuulija saa tosissaan olla virittäytynyt tunnelmaan ennen kuin tälle odysseialle lähtee. Matskua on aivan liikaa, se on epätasaista mutta parhaimmillaan se on oikein maistuvaa, joten jos pahat elvistelyt ovat sinun juttusi, niin kokeile ihmeessä, jos uskallat!

[youtube url=VKqU0f7DSoE]

Loputon Gehennan liekki

Jo pelkällä trailerillaan keskustelua herättänyt ”Loputon Gehennan liekki” sai odotetun DVD-julkaisunsa reilut kaksi vuotta teatterilevityksensä jälkeen. ”Loputon Gehennan liekki” lienee ensimmäinen black metal -dokumentti Suomesta, jossa poltettujen kirkkojen lukumäärä on toistaiseksi yksi ja pahamaineisuudessa ei muutenkaan olla norjalaisten tasolla, mutta jonka black metal -skene on saavuttanut mainetta omilla neuvoillaan.

Dokumentin keskiössä ovat olennaisten suomibändien jäsenet kertomassa black metallin olemuksesta, syntyvaiheista, elitismistä, shokkiarvosta, kaupallisuudesta sekä ideologista seikoista. Asioista, joista ei esitetä yhtään tiettyä mielipidettä vaan haastateltavat antavat toisiinsa nähden ristiriitaisiakin lausuntoja, joten mitään yhtä totuutta dokumentti ei rummuttele. Ääni on annettu kokonaisuudessaan haastateltaville, joita haastatellaan olohuoneissa, metsissä ja muissa paikoissa. Haastateltavien olemus vaihtuu hillityn harkitusta arkisen kautta täysiin sotamaskeihin, ja näiden suusta tulee sekä harkittua kommenttia mutta paikoin höyrypäistäkin paatosta, jonka vakavasti otettavuudesta voivat katsojat olla montaa mieltä. Pallo heitetäänkin katsojalle, ja tätä vaaditaan kykyä suhtautua kriittisesti kuulemaansa, mutta tältä oletetaan myös perustietämystä black metallista. ”Loputon Gehennan liekki” ei väännä kaikkea rautalangasta, vaan edellyttää katsojaltakin jotain.

Dokumentti on kiinnostava, mutta olisi ollut mielenkiintoista nähdä esimerkiksi Archgoatin ja Black Crucifixionin sekä uudemmista nimistä esimerkiksi Ride for Revengen edustajien kommentteja, vaikkakin RfR:n edustajaa löytyy dokumentin ohjaajan penkiltä. Tokihan ruodittavaa ja haastateltavia olisi voinut haalia ja saada aikaan reilusti pitempikin dokumentti, mutta nykymuodossaankin ”Loputon Gehennan Liekki” on dokumenttina onnistunut, ja on tietty jo itsessään haaste mahduttaa kaikkea tuntiin. Se hämmentää ja kiehtoo, sekä pitää otteessaan ensiminuuteista lähtien.

[youtube url=RWzlSeGR5bU]