Kaikki kirjoittajan Jouni Parkku artikkelit

Vornth – S/t

Ruotsalainen Vornth on toiminut jo vuodesta 2000 lähtien ja julkaissut sen jälkeen useamman demojulkaisun. Bändin jäsenillä on tosin tainnut olla kiire muiden bändien kanssa, koska bändin nimeä kantava debyyttipitkäsoitto on vasta vuoden 2013 aikana saatu valmiiksi.

Levyllä on 12 biisiä speediä thrash metallia, joka on hyvin paljon velkaa teutonithrash-bändeille kuten Sodom ja Kreator. Meno on hyvin 80-luvulle niiaavaa ja genretietoista. Pääosin jolkotteleva Vornth luovii perusriffeillä ja sopivan rähisevällä laululla. Vornthilla on tosin tarjolla useampikin kovatasoinen sävellys, mutta albumin venyttäminen liki tunnin mittaiseksi on veto, jota en ole täysin ymmärtänyt. Suurimman energiapiikkinsä Vornth menettää jo albumin puolivälissä, ja sitä ”korjatakseen” bändi iskee albumin loppupäähän levyn pisimmät biisit. Levyn päättävä kappale Grave of the Living ei nosta Vornthia siihen nousuun johon se pääsi Rip Rip Ripin ja Devilin myötä, vaan paremminkin iskee viimeisetkin naulat arkun kanteen. Täten lupaavasti alkanut levy lässähtää. Albumilla on paljon hyviä hetkiä, mutta loppujen lopuksi Vornth pelaa turhankin varman päälle thrashinsa kanssa, jolloin ”Vornth” jää vain hyvin tehdyksi peruslevyksi muttei miksikään sen kummemmaksi.

Hässäkkäpäivät 2014

Perjantai

Useamman tunnin ajomatka ja Oulu avautuu silmien edessä. Taitaa olla siis se kerta edessä taas, kun olen jaksanut etelästä tulla Hässäkkäpäiville. Miksei sinne jopa tulisi, kun tuttujen ja turvallisten nimien lisäksi paikalla olisi muutamia uusiakin tuttavuuksia. Ja kyllähän sitä nyt jaksoi tänne tulla nauttimaan perjantaiksi sateesta, kun ei vuonna 2013 hässäköity laisinkaan.

Vastoin kaikkia odotuksia seurueemme olikin jo paikalla ennen kuin festien ensimmäinenkään sointu oli ehtinyt kaikua. Tosin Mofetronin jätin välistä kun jo pelkästään bändin hassu nimi ei herätellyt mielenkiintoa ja pari kokemaani välähdystä itse keikasta eivät myöskään houkutelleet katsomaan sen enempää. Noituus sen sijaan oli saanut kunnian korkata päälava, ja Noituushan nyt oli Noituus! Sen sijaan isompaa yllätystä tarjosi Dead End Story, jonka levytyksistä en ole koskaan saanut kaikkea sitä irti mitä olen niiltä hakenut, mutta keikalla bändillä oli aivan loistava meininki. Yleisöä ei toki mahdottomasti ollut ja ihan ensimmäiseksi esiintyvillä bändeillä yleensä onkin epäkiitollinen asema soitella harvalukuisille massoille. Mutta ei se haitannut, kun soitto toimi! Setin päätteeksi tuli vielä Leatherface-coveri Springtime, jonka Dead End Story oli tulkinnut itselleen ominaisemmin; alkuperäistä suoremmin ja kevyemmin, mutta kuitenkin varsin väkevästi.

Lebakko oli seuraavaksi päälavalla. Se muuten oli vähän hassua, miten bändi laulaa Jäätelökesästä samalla kuin taivaalta sataa vettä kuin kenen-tahansa-rektaalista-sitä-nyt-haluatte-ripottelevankaan. Tosin ei se biisikään suoraan kertonut jäätelön syömisestä. Pidän tätä bändiä kyllä nerokkaana! Sounditkin olivat hyvät! Bändin edustajan mukaan ne olivat liiankin hyvin kun yleisössä oli mahdollista huomata soittovirheet helpommin, heh. Sitten pari ukkoa vaihtui lavalta ja 50 % samoista miehistä koostuva Kaupungin Valot pääsi soittamaan. Näinpäs bändin sitten toista kertaa viikon sisään, ja kummallakin keikalla satoi vettä. LPR-bändien välissä soitti paikallinen Arson Under the Sea, joka oli tainnut tulla kehiin paikkauksena ja jonka keikkaa odotin ihan kiinnostuneena. En sitten nähnyt bändistä sekuntiakaan ja kuulemanikin pätkät olivat pätkiä vain. Epäilen että olisin saattanut pitääkin bändistä kuvausten ja netissä kuulemani matskun perusteella, mutta ilmeisesti nyt ei ollut aika sille. Aivoni eivät kyenneet käsittelemään nyt sludgea.

Olikohan se seuraava tärppi Foreseen? Taisi olla. Olen nähnyt bändiltä sen verran monta keikkaa etten osaa oikein sanoa miten tämä eroaisi niistä muista kuin että Foreseen oli nyt ensimmäistä kertaa Oulussa soittamassa ja että tunnelma oli  varmaan jo siitä syystä Ykän pubissa kohdillaan. Soitto on tällä bändillä aina yhtä skarppia ja meno antaumuksellista muiltakin osin, ja eiköhän tässä voida aika turvallisesti huudella, että bändin LP tulee olemaan aivan saatanan hyvä ja on vain hyvä, että bändillä on tätä nykyä yleisöä laajemmallakin pohjalla kuin vain hardcore-hardcore-ympyröissä. Ajattelin, että Radiopuhelimet saa soittaa kyllä aika kovan keikan jos se mielii olla Foreseenin esitystä kovempi. Tätä kirjoittaessa en kuitenkaan tiedä, kumpi sitten olikaan se kovempi luu, kun Radiopuhelimetkin soitti todella hyvän keikan. Sen jälkeen Tryer sai kilpailla yleisön huomiosta futispelin kanssa, ja jossakin vaiheessa puolet baarista katseli keikkaa ja toiset puolet peliä. Vauhtia ja dramatiikkaa piisasi molemmilla.

Summataanpa perjantai. Tänä päivänä tuli nähtyä monia hyviä keikkoja, mutta olin kuitenkin hieman pettynyt itseeni; jätin itselleni tuntemattomat nimet kokonaan tsekkaamatta ja katselinkin keikkoja vain tutuilta ja turvallisilta bändeiltä. Ok, Dead End Storyn näin ensimmäistä kertaa keikalla mutta tiesin millaista musiikkia bändi soittaa, joten jännittävät makukarnevaalit jäivät sitten lauantaille. Makukarnevaaleista puheen ollen, jäi itse festivaalialueella syöminen tähän ainoaan päivään, kun oliiviöljyssä lilluvia spydärinaineksia ei viitsinyt popsia toista päivää putkeen.

Lauantai

Ihmisellä ei ole kai paljoakaan järkevämpää tekemistä kuin saapua pelipaikoille jo ensimmäisen bändin aikana, joka oli Visto. Hienosti yhdisteltiin hardcorea ja oululaisen mölyrokin perinteitä, joista saatiin aivan hyvin toimiva ja lupaavalta vaikutta sekoitus jolla oli ihan oma soundinsta. Ja kun aprikoin että Vistohan voisi kuulostaa äänitteeltäkin aivan kelvolliselta, tulikin lavalta ilmoitusta että kasetteja saa käydä ostamassa. Kyllä sir. Harmi vaan että aika usein nämä isommalle yleisölle tuntemattomat ja paikalliset bändit sijoitetaan ihan soittoaikataulujen kärkeen, jolloin niitä varten pitää erikseen tulla paikalle. Olisikohan tilanne toinen, jos näitä bändejä sijoitettaisiin sikin sokin aikataulua sinne sun tänne, niin ehkä bändit saavat helpommin uusia ystäviä? Vai nähtäisiinkö nämä bändit vain taukoina jolloin voi käydä kiskomassa kaljaa jossain muualla kuin lavan edessä? Ehkä, en tiedä?

Vendidan, Haapojan ja ruotsalaisen Sista Försöketin jouduin skippaamaan, mutta helsinkiläinen Cold Institution se vasta onkin jännittävä bändi. Yhtyehän on post-punk-bändi, jolla on kaksi bassoa eikä kitaraa lainkaan. Ennen kuin kukaan viisastelija menee sanomaan bändiä miksikään erikoisuudentavoitteluksi, niin mainittakoon että suomalaisen post-punkin historiassa on ollut kitaratontakin post-punkkia, vaikkakin kahden basson sellainen taitaa olla ainakin Suomen mittakaavassa uutta. Mielestäni Cold Institution on todella kiinnostava yhtye ja pidän bändin seiskatuumaisestakin kovasti, mutta ehkäpä nyt bändi oli niin väärässä paikassa synkän ja raskaan musiikkinsa kanssa. Ehkä yhtyeen sijoittaminen sisätiloihin olisi oikeasti luonut sellaisia mielikuvia että seiniä oikeasti romahtaa päälle, siinä missä auringonpaisteen takia mieli teki lähinnä jäätelöä. Jota olisi saanut viereisestä Teboilista, mutten mennyt hakemaan.

Kun seinien romahtamisesta puhutaan, niin eräänlaista romahdusmusiikkia soitti niinikään helsinkiläinen Uhrit, tosin tämän bändin muoto oli kallellaan d-beatiin ja crustiin. Uhrien seiskatuumainen on ollut itselläni aika useinkin soitossa, jonka ralleja kuultiin tälläkin keikalla ja niiden lisäksi vielä liuta muita vähintään samantasoisia esityksiä. No, kummahan se olisi jos bändin keikkasetti olisi vain neljän biisin mittainen. Olin tätä ennen nähnyt bändin kerran keikalla ja siitäkin oli kulunut vuosi. En ole ihan varma miten Uhrien keikkasetti on sen jälkeen elänyt, mutta nyt tuntui soitossa olevan enemmän varmuutta ja biisimateriaali vaikutti aiempaa kiinnostavammalta. Kuten olen tämän samaisen julkaisun sivuilla hehkuttanut sitä seiskatuumaista, niin yhtä hyvin hehkuttaisin bändin livemeininkejäkin vaikkei niissä sinänsä mitään ihmeellistä olekaan. Lisäksi tätä bändiä on sattuneesta syystä nähty keikoilla melko harvoin, mutta odotan kyllä jo seuraavaa vetoa.

Olin ottanut Hässäkkäpäivieni yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tsekata ainakin yhden ruotsibändin Rövsvettin lisäksi. Rövsvett tietty perui ja äkkiä huomasinkin että pääsen tavoitteeseeni vain jos katson Fru Dörrin. Eipä jäänyt epäselväksi mikä bändi oli lavalla univormuista ja taustalakanasta päätellen, eikä siitäkään ollut epäselvyyttä etteikö varsin naisvoittoisella bändillä olisi ollut kivaa soittaessaan. Mutta en minä siltikään saanut siitä mitään irti. Toista oli, kun vuosikausia arvostamani The Carnival osui okulaarieni eteen vasta ensimmäistä kertaa. Miten tässä nyt näin on käynyt? No, joka tapauksessa olihan se nyt tasan yhtä hekumallista katsottavaa kuin irvokkaimmissa painajaisissanikin. Nähtiin tässä alkaneen kesän kunniaksi myös kainuulaista mieskauneuttakin. Voisin arvata ettei tämä irstailu valitettavasti ole ihan jokakeikkainen tapahtuma The Carnivalin konserteissa, mutta jo ihan musiikillisista syistä pidin keikasta kovasti. Olihan siellä vähän vanhempaakin matskua keikkasetissä.

Hyviksi bändeiksi jo aiemminkin havaitsemani Remissions ja Ills piti jättää välistä kun eihän sitä pieni ihminen vaan pysty kaikkea katsomaan, mutta samalla meni osa Terveiden Käsien keikastakin ohi. Itse asiassa minulta meni melkeinpä koko keikka ohi, kun ei tätä kirjoittaessa tunnu siltä että olisin ollut katsomassa Terveitä Käsiä – bändiä joka mullisti käsitykseni musiikista tai ylipäätään mistään muustakaan. Kumma juttu. Speedtrap ilmaantui Hässäkkäpäivien ohjelmaan paikkaukseksi, mutta oli kyllä hyvä paikkaus. Sisätiloihin sijoitettu Speedtrap täytti tuvan heiluvista nyrkeistä ja hikisistä ihmisistä. Melkoista kaahaamista ja paahtamista sata lasissa, ja aivan hyvin osaa nykyinen kokoonpano (rumpali pois, basisti tilalle, uusi mies nelikieliseen) sen mitä aiempikin. Lopputuloksena oli yksi viikonlopun hurjimmista keikoist. Mietin keikan aikana toki vähän sitäkin miten Speedtrapin kaltaisen hevibändin buukkaaminen Hässäkkäpäivien kaltaisille selvästi punk-orientoituneemmille kekkereille olisi otettu vastaan vaikkapa muutamaa vuotta aiemmin. Olisiko vastaanotto ollut yhtä innostunutta kuin mitä se nyt oli? Vastaanotto oli nyt kuitenkin vilpittömän innostunutta ja osoitti sen että tämänkaltaisia tapauksia jotka kiertävät Tuskan kaltaisten megafestien ja Hässäkkäpäivien kaltaisten DIY-kemujen välillä mahtuisi Suomen bändikartalle enemmänkin. Paikka toki oli pieni, ahdas ja siten nopeasti hikinenkin, ja tämä ahtaus olikin osa keikan viehätystä. Olisi toisaalta ollut mielenkiintoista nähdä miten tämä olisi toiminut isolla lavalla, sillä Speedtrap olisi epäilemättä synnyttänyt melkoisen härdellin sinnekin… mutta olisiko fiilis kärsinyt.

Kun hyvistä livebändeistä puhutaan, niin Maailmanlopusta olisi teille sellainen. Tämän poppoon keikoilla on lähestulkoon aina hyvin kreisi meininki. Saman tiesivät varmaan monet muutkin, joten päätin jäädä ulkopuolelle näkemään niitä tuttuja joita ei etelässä ihan niin usein näe ja onhan allekirjoittanut nähnyt Maailmanlopun jo “muutaman” kerran. Jäin kyttäämään josko Snuff aloittaisi, “Somehow” ja “Not Listening” mielessä. Snuffia odotin vesi kielellä, onhan bändin varhaistuotanto varsinkin hyvää melodista punk rockia. Tosin tuo tuotanto on sijoittunut 80- ja 90-lukujen taitteeseen, josta nyt on jo tovi kulunut, ja itselleni tulikin täytenä yllätyksenä se miten paljon tähän bändiin liittyy torvia, urkuja ja ska-hassuttelua. Tämä bändi jonka piti mielikuvissani olla lähempänä Leatherfacea kuin NOFX:ää ei siis ollut se ihan oma kuppini teetä. Sen siitä saa kun on naiivi, mutta vaikka alueen takaosa oliskin täynnä hapankorppukerhon jäseniä, niin aina tällaisten bändien keikoilla on ihmisiä joille lavalla esiintyvä bändi on jotakuinkin parasta ikinä. Ihmisillä oli hauskaa, mikä lienee tärkeintä. Kivaa oli kaiketi sisällä vielä Snuffin jälkeenkin, mutta peliväsymys vei voiton jolloin nyt jäi Sur-Rur välistä.

Mitähän näistä kemuista sitten kollektiivisesti sanoisi? Sunnuntaina oli aika totaalisen rättiväsynyt olo kun vasta kahdeksan maissa pääsi Tampereelle (osanottoni helsinkiläisille) ja sen jälkeen ei kiinnostanutkaan mikään muu kuin sipsinsyönti. Henkiseltä puolelta tulikin sitten täysinäiseksi, minkä takia ei livemusiikkia jaksannutkaan ainakaan pariin iltaan kuunnella. Tähän kun yhdistetään se, että Hässäkkäpäivät oli varsin mallikkaasti ja kivuttomasti sujunut tapahtuma, niin pitää vaan toivoa ettei toista välivuotta tule, tai ainakaan ensi vuodelle.

Sabbath Assembly – Quaternity

Psykedeelisen kulttirockinsa kanssa kulttimaineeseen päässyt Sabbath Assembly on vaikean kolmannen levynsä kohdalla. Kaksikkona musiikkinsa luova tapaus on tuottanut jo kaksi mielenkiintoista ja keskenään erilaista studiolevyä, joten on melko turvallista olettaa ettei ”Quaternityksikään” ristitty teos ole mikään läpihuutojuttu.

Läpihuutojuttu? Sitä ”Quaternity” ei tosiaankaan ole. Voisi jopa kuvitella, että musiikillisesti Sabbath Assemblystä on tullut aiempaa haastavampi, vaikka mitenkään helppoja paloja eivät ne edellisetkään levyt olleet. Tämän näkee jo pelkästään biisilistaakin kurkistamalla, kun biisejä on lukumäärällisesti aiempaa vähemmän. Lisäksi yksi näistä biiseistä kellottaa reippaat 18 minuuttia. Samalla soundimaailmaan on panostettu toisella tavalla; se on yhä vähemmän rock, kun perinteisten rock-soitinten osalta skaala on entistä riisutumpi, mutta soundi ei ole kokonaisuudessaan yhtään vähemmän rikkaampi. Hengellisiä termejä lainatakseni; maallisuus on jäänyt taka-alalle, kun henki on enemmän läsnä. Jos vielä ”Ye Are Godsilla” on vielä hieman turvallisuuttakin mukana – puhumattakaan ensilevyn ilosanomahenkisyydestä – niin se on ”Quaternityllä” kyllä varissut pois. Vaikka Sabbath Assembly tuottaakin melko unenomaisen ja kutsuvan äänimaiseman, on siinä kuitenkin jotain niin katalaa ja selittämätöntäkin, että aika tiukkaan solmuun saa manillaköydet punoa jos näitä säveliä aikoo uhmata. Kuulija on koko ajan varuillaan. Ja se on hyvä asia.

[youtube url=kyt25YUhWD4]

Coughdust – A Means to an End

Liemissä keitettyjen ukkojen Coughdust on ennen tätä pitkäsoittoaan julkaissut demoäänitettä ja heittänyt tukun keikkoja, joista enemmistö on soitettu Tampereen lähistöllä. Otetaan tiukentanut ja kiristänyt nelikko on lähtenyt hakemaan omaa soundiaan vaikka sen rakennuspalikat ovatkin tuttuja. Saastaista stoner/death metallia vedellään yhä death’n’rollisti ja visiota on monin paikoin tarkennettu luontevammaksi. Soundipoliittisesti ”A Means to an End” on varsin jykevä julkaisu. Soundi on yleisesti ottaen rapea, instrumentit erottaa toisistaan vaivatta ja laulusuoritukset ovat nekin sopivasti karheat, mureat ja ärjyt.

”A Means to an Endin” biisimateriaali on sekin hyvällä mallilla, tosin sen ”ongelmaksi” muodostuu biisimateriaalin liiallinenkin tasaisuus. Coughdust nimittäin rykii tasaisen voimakkaasti läpi yhdeksän biisiään, mutta sieltä ei nouse kuitenkaan mitään selkeitä huippuja esille. Näinkin paljon yksittäisten biisien varassa kulkevalle ja Entombedille kumartavalle kokonaisuudelle olisi ollut kiva omata pari törkeän kovaa hittiä. Ei sillä, turpaan tässä saadaan kuitenkin.

Kuolemanlaakso – Tulijoutsen

Kun mietitään millaista miehistöä Kuolemanlaaksossa vaikuttaa, ei yhtyeen liki parin vuoden takainen debyytti ”Uusi uljas maailma” päässyt pettämään ainakaan siinä mielessä, että levy olisi ollut laadullisesti heikko. Päinvastoin. Jo debyytillään vahvaa osaamista osoittanut Kuolemanlaakso ei ole astunut harhaan ”Tulijoutsenellakaan”.

Death/doom metallinsa modernilla otteella veistävä orkesteri pitänee Triptykonia edelleen kovana juttuna, mutta Kuolemanlaaksoa on viety entistä syvemmälle omiin metsiinsä, jolloin siitä voidaan (edelleen) puhua uniikkina nimenä suomalaisessa metallikentässä. Edellisen albumin vahvuuksista ollaan otettu kiinni ja niitä ollaan kehitelty vieläkin pitemmälle. Huonosti toteutuneita biisejä ei kokonaisuuteen mahdu, joka muutenkin etenee hyvin tasavahvasti eteenpäin. Sain kuitenkin eniten irti Glastonburyn lehdosta, joka on albumin keskelle sijoittuva, puhtaan laulun varassa kulkeva hämyjazzbiisi suoraan visvaisimman metsäpirtin perimmäisestä nurkasta. Tähän liittyen, viime arvostelussa mainitsin etteivät Kotamäen puhtaat laulut oikein kolise itselleni, mutta ”Tulijoutsenella” ollaan kokonaisuuden kanssa muutenkin sen verran vahvoilla että bändin jokainen osanen sopii kokonaisuuteen osuvasti.

Kokonaisuudessaan ”Tulijoutsen” on ammattitaidolla ja rakkaudella tehty, aivan kuten hyvä (musta) kahvi. Edeltäjäänsä korkeatasoisempi tyylinäyte.

Mr. Peter Hayden – We Fly High

Psykedeliahirmu Mr. Peter Hayden läväyttää jokerin hihastaan ja roiskaisee tiskille seiskatuumaisen. Bändistä, joka on tunnettu siitä että se tekee massiivisia ja yhtenäisiä äänivalleja joiden sulattelun kannalta jopa vinyylin puolenvaihto voi aiheuttaa häiritseviä katkoksia, voi seiskatuumaisen julkaiseminen tuntua jopa absurdilta. Onhan Mr. Peter Haydenilla toiminut seiskatuumainen formaattina jo aiemminkin, mutta toimiiko se toista kertaa kun bändi on ”hieman” liikkunut eteenpäin vuodesta 2006, kun tuo edellinen seiska tuli?

”We Fly High” on kahdeksi kappaleeksi jaettu monumentti, joilla Mr. Peter Hayden yhdistelee jyrinäänsä tuttuun tapaansa psykedeliaa, esoteerisia kaikuja ja huutoja toisista maailmoista. Jos bändin pitkäsoitot ovat olleet matkoja jonnekin kauas, niin tällä seiskalla ei edetä maantieteellisesti ehkä Ruotsia pitemmälle, mutta maisemat ovat jotakuinkin yhtä härkäiset kuin pitemmälläkin reissulla. Ilmaisu on väkisinkin tiiviimpää ja jo sen takia erilaista kuin pitkäsoitoilla, mutta mitään olennaista levyltä ei kuitenkaan puutu, mitä nyt matka tuntuu tyssäävän kesken juuri kun päästiin alkuun. Näin yllättävänkin tiivis ilmaisu sopii bändille myös hyvin, joka julkaisi taannoin myös tupla-CD:llä toimitettavan hirviön.

Open Finger is a Broken Finger – Love, Jealousy and Hate

Open Finger is a Broken Finger on helsinkiläisperäinen viisikko, joka soittaa punk rockia niiltä Helsingin kaduilta, joilla on enemmän lasinsiruja kuin katuhiekkaa ja joilla humaltuneet villisiat ryömivät. Tämä bändin ensimmäinen pitkäsoitto ”Love, Jealousy and Hate” on käsittääkseni synnytetty melko pitkän ja kivuliaan prosessin myötä, ja kun levy julkaistiin loppuvuodesta oli se ollut äänitettynä jo pari vuotta.

”Love, Jealousy and Haten” pohja on selvästi oi!-pohjaisessa katupunkissa. Genren traditioita on opeteltu enemmänkin kuin opettaja on käskenyt, joten tyylilaji on ainakin hallussa. ”Love, Jealousy and Hatella” on myös hieman hevivaikutetta, tai ainakin soundit ovat tuhdit, josta voisi arvella ettei näiden tyyppien elopainoa punnita neuvolassa. Vaikka bändissä eittämättä onkin kovanaamoja vaikuttamassa, melodiankäyttöäkään ei karsasteta. Vaven käheähkö ääni sopii tämän jylinän äänitorveksi, joka purkautuu kymmenellä biisillä, joista muuten melko moni on päähänjäävänsoivan tarttuva. Sen verran on omiakin jippoja mukana, että tästä voisivat saada jotain irti muutkin kuin vain katupunkin vannoutuneimmat ystävät. Ei hassumpi näyttö.

[youtube url=L2CVNT8ZoxE]

Fight the Night

Helsingin Ääniwallissa järjestettävä Fight the Night on varsin kiinnostava lisäys tulevan kesän keikkalistalle. Viime syksynä hevin ja hardcoren parissa hurmannut iltama turposi heti toisella yrittämällään kaksipäiväiseksi kummajaisfestariksi, jossa voi nähdä ja kokea kaikenlaista Masterista Lord Fistiin ja Claudio Simonettin Goblinista United Seafoodiin. Ja kun tähän yhdistetään vielä roskaleffat, niin aijaijai ja uijuijui! Tässä on sitten festivaalin puuhapetet Alex Anttila ja Ville Metsola availemassa vähän Fight the Night 2: Nightmare Cityn taustoja!

Niin, keitäs tyyppejä tässä jutussa onkaan takana? Teillähän on keikkajärkkäilykuvioita taustalla enempi ja vähempi? Miten te ylipäätään keksitte duunailla tämmöistä yhdessä?

Alex: Itsellä takana keikkajärkkäilyjä vuodesta 2007 lähtien. Aluksi pienempiä klubikeikkoja kavereille ja pikkuhiljaa tämä homma tästä on vaan lähtenyt kasvamaan. Nykyisin Hectorock iltoja 2-3 kertaa vuodessa, mitä teen Ihanamäen Mikan kanssa, noiseiltamia pari kertaa vuodessa ja muuten nyt äärimetallia. Villeen tutustuin leffafriikkailun kautta kolmisen vuotta sitten ja yhdessä tehty erilaisia keikkasäätöjä. Viime keväänä tuli mieleen, josko voisi Pagan Altarin tuoda Suomeen ja siihen saatiin Blow Up That Gramophone mukaan kanssa. Erinäisten yhteisten kuvioiden kautta tuppaa tapaamaan aika helkutin mielenkiintoista porukkaa, joilla samat lähtökohdat tähän hommaan ja muutenkin yhteenkuuluvuuden tunnetta löytyy. Metsolan Villen kanssa menny omat iltamat monesti maaliin, joko tehty yhdessä tai jelpitty toisiamme keikkojen onnistumisen takaamiseksi. Ensimmäisessä Fight The Night iltamassa olin soittelemassa levyjä ja muuta jelppiä siinä. Promoilua jne (ja ohimennen keksin iltamille nimen! haha). Viime vuoden lopulla tuli mieleen josko tälle kesälle voisi lähteä jotain isompaa rakentamaan. Steelfest hoitaa hyvin black metal skeneä, Tuskalla, Nummirockilla ja Jalometallilla on taas oma linjansa, mitä ei haluttu lähteä sotkemaan. Siinä sitten heiteltiin toisillemme nimiä, lähdettiin kokeilemaan tikulla jäätä ja innokas vastaanotto oli bändeillä tulla mukaan hommaan. Niin koti- kuin ulkomaalaisilla.

Ville: Ite oon järkkäillyt keikkoja harrastuksena ja ammatillisesti kymmenisen vuotta. Alexiin tutustuin muutama vuos sitten leffanöräilyn kautta, myöhemmin kävi ilmi et ukko duunaa kans keikkoja, ja vieläpä välillä ihan mielenkiintoisiakin 😀 Häähää! Pikkuhiljaa alettiin tekemään suoraa ja epäsuoraa yhteistyötä tällä saralla ja hommat on toiminu hyvin, joten nyt kun tällästä isompaa kävi pyörittelemään Fight The Nightin muodossa, niin Alex oli enemmänkin kuin looginen vaihtoehto.

Mikäs tässä Fight the Nightissa on perimmäisenä ajatuksena?

Alex: Tarjota rohkeasti erilaisia elämyksiä musiikinystäville. Sekoittaa mukaan vielä suht härö Night Visions -leffa lauantain startiksi. Suomessa tällainen line up voi kuulostaa oudolta. Sitten taas kun mennään Keski-Eurooppaan, niin tämäntyyppisiä DIY-festareita alkaa löytymään melkoisesti ja kyllä niihin aikalailla suomalaisia reissaa. Nyt ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan, vaan kaikki löytyy saman katon alta!

Ville: Tässä lähettiin sekoittamaan pakkaa ja tuomaan raskaamman musan tarjontaa laajemmin esille. Ei myöskään lähdetty ottamaan niitä ihan ilmiselvimpiä vaihtoehtoja vaan pyritään tuomaan framille nousevia kykyjä sekä täällä vähemmän nähtyjä kulttinimiä.

Onko teillä jotain selkeitä suuntaviivoja joiden puitteissa te aloitte näitä festejä järkkäämään? Oletettavasti se on merkinnyt aika paljon miten bändit teihin musiikillisesti kolahtavat?

Alex: Jatkoa ensimmäiseen Fight The Night iltamaan ei nyt lähdetty suoraan noin vaan suunnittelemaan. Meillä oli osa bändeistä pohdinnassa, osa putosi sitten poiskin, siirtyen myöhempään ajankohtaan ja siinä kun huomattiin että samankaltaisuutta löytyy ekaan Fight The Night iltamaan kuitenkin, Ääniwalli ois kuitenkin hyvä paikka tulevalle niin mennään samalla nimellä ja siihen perään vielä Umberto Lenzin loistokkaasta zombie-leffasta nimilisäys Nightmare City, kun Mortuary Drape vahvistui ja Goblinin mukaantulo alkoi näyttämään todennäköiseltä. Mortuary Drapen myötä oli helppo pyytää mukaan Ride For Revenge, Krypts ja Circle – Incarnation, joita voi kuvata helposti yhdellä sanalla = neroutta! Jokainen just mainittu täydentää Mortuary Drapen esitystä omalla monimuotoisuudellaan. Perjantai taas täydentyi helposti Master thrash-legendan ympärille. Villellä on hyvät kontaktit Ruotsin suuntaan, niin sieltä oli mukava saada mukaan Masterin menoa täydentämään Antichrist sekä Obnoxious Youth. Kotimaisista Jumalation ja Malicious Death täydentää tätä kattausta täydellisesti! Etenkin kun molemmilla bändeillä uutta soiteltavaakin lähiaikoina tulossa.

Ville: Molemmat heitteli kehiin ekan FTNnän jälkeen ja sit alettiin katselemaan et keiden aikataulu natsais ja miten sais täyteläiset paketit aikaseks molemmille illoille, hyvinhän tässä kävi. Ensimmäisen Fightin toistoon ei lähdetty ja seuraava on varmaan taas snadisti erilainen.

Ensimmäinen Fight the Night oli yhden illan kekkemot joissa oli kourallinen bändejä, mutta tämä kakkososa on jo kaksipäiväinen ja bändejäkin on aikamoinen liuta. Mites tässä nyt näin kävi? Jos nyt ajatellaan että eka FTN tappeli ihmisten illanviettosuunnitelmissa perusbaarikeikkojen kanssa, niin nyt ollaan sitten samassa sarjassa jo isompienkin festareiden kanssa.

Alex: No joo, kuten jo aiemmin mainittu, niin isompia festejä, jotka hakee myös isompia massoja tästä maasta löytyy. Ääniwalliin mahtuu sen tuhatkunta ihmistä, valtaosa bändeistä ei paljoa muilla festeillä tänä kesänä keikkaile ja mukana ensikertaa Suomessa vierailevat Chrome ja Salem’s Pot.

Ville: Nälkä kasvaa syödessä ja jos idea on hyvä niin miksei sitä lähtis toteuttamaan? En näkis tätä kuitenkaan minään megafestarina vaan lähinnä isona klubikeikkana jossa on mahdollista nähdä kovia kotimaisia ja ulkkareita snadisti intiimimmässä ympäristössä.

Ohjelmistossa on sekä uusia kykyjä että vanhoja legendoja, useammasta eri tyylilajista. On tuoreita suomibändejä malliin Lord Fist, sitten on death metal -legenda Master ja sitten mennään kauhuproge Goblinin kautta Hawkwind-liitännäiseen Psychedelic Warlordsiin. Tässä on aika laaja skaala, mutta onko teitä pelottanut se että paletti leviäisi liiankin laajalle?

Alex: Perjantain pääpaino on thrash-metal voittoinen Masterin johdolla, lauantai taas black metal -henkinen, mitä Mortuary Drapen ympärille rakentui. Goblin, Alan Daveyn Hawkwind projekti, Chrome, Salem’s Pot, Tombstoned taas tukee toinen toisiaan. Monelle black metallista diggaavalle tutulle Hawkwindin tuotanto ja Goblin on yhtä kovaa kauraa kuin black metal genren klassikot. Muutenkin aika harvassa on festarit, missä joka ikinen esiintyjä osuu ja uppoo jokaiselle. Doom-genrestä itsellä oli useampi idea, minne ei sitten menty. Erillistä doom-iltamaa vartenkin on jo tosin suunnitelmia, haha!

Ville: Luottoa on, että Suomesta ja lähinaapureista löytyy porukkaa, joita kiinnostaa tsekata saman viikonlopun aikana raskaamman musan saralta laajemminkin mielenkiintoisia akteja ja onkin ollut mukava huomata että nimenomaan 2 päivän ennakoita on mennyt eniten ennakkolipuista.

Fight the Night kakkonen järjestetään Helsingin Ääniwallissa. Tuossa paikassa ei ole käsittääkseni keikkoja paljoa vielä järkättykään? Mikä mesta tuo nyt sitten edes on?

Ville: Ääniwalli on 1-kerroksinen halli Vallilan ytimessä, johon on duunattu keikkatilat. Tilana aivan loistava hieman isommalle tapahtumalle säilyttäen kuitenkin klubifiiliksen. En tässä enempää paljasta, tulkaa mestoille toteamaan.

Mikä on ollut näiden festien järkkäämisessä kivointa ja helpointa? Mikä taas haastavinta?

Alex: Kivointa on kun bändi natsaa, keikka lähenee, tulee itse keikka ja hommat menee putkeen. Kaikki muu siinä ympärillä on taas stressinhallinnan harjoitusta parhaimmillaan. Pagan Altar iltamissa esimerkiksi kaikki oli ok, niin sitten yksi kitarapiuha puuttui. Ei muuten mitään, mutta piti olla kahden kaapin välille suht pitkä ja piuhaa ei sitten löytynyt mistään. Onneksi keikka saatiin hoidettua ilman kyseistä piuhaa ilman sen kummempia ongelmia. Keikkahommia aloitellessa useampi vuosi sitten yhtenä Kantisbaarin keikkailtana kaikki bändit toi paikalle pelkkiä bassokaappeja ja nuppeja. Aika kiireellä kiroillen siitä sitten väki juoksi hakemaan lisää kilkettä. Aina tulee vastaan jotain mikä yllättää. Miten asioihin reagoi ratkaisee…

Ville: Parastahan on kun saa tosiaan itse miettiä et mitä sinne tuo ja nähdä kun hommat alkaa rullaamaan, pahinta sit taas jos mikään ei skulaa vaikka mitä tekis. Onneksi tälläiset tapaukset on harvemmassa.

Onko teillä tätä vuotta ajatellen mitään tavoitteita, oliko kyse sitten käytännön järjestelyiden sujuvuudesta tai ihan yleisötavoitteista?

Alex: Paras tavoite olisi, että väki löytää festivaalit, viihtyy paikan päällä, kuulee ja kokee jotain uutta! Ja toki olisihan se kiva, että maksetut kulut saataisiin katettua. Tuo uskoa tulevaan, sillä nyt jo melkein seuraava Fight The Night iltaman kattaus kasassa!

Ville: Toivotaan et hommat menee kaikinpuolin nappiin ja sekä bändit & yleisö viihtyy. Onhan se aina toivottavaa et porukkaa olis tulossa just sen mitä mesta vetää.

Pysytään vielä kuitenkin tässä vuodessa. Mitä keikkaa tai keikkoja odotatte henkilökohtaisesti eniten tämän vuoden osalta?

Alex: No ainakin Jussi Parviaisen ja Kuusumun Profeetan tähdittämää Hectorock seiskaa Kuudennella Linjalla toukokuun lopulla. Jussi saa laajan suunvuoron ja yksi hänen viimeisimmistä elokuvista näytetään iltamissa. Juuri tovi sitten puhuin pitkät Pätkät Kuusumun Profeetan Mikko Elon kanssa käytännön asioista ja Hectorock keikka on Kuusumun visuaalisin keikka, mitä ovat ikinä tehneet! Videoita ja eri efektejä tullaan käyttämään suht armotta keikalla. Marraskuun alussa Bolt Throwerin ja Saint Vituksen yhteiskeikalle Englantiin on pakko päästä myös. Se vielä Fight The Night festistä, että Chromen näkemin, vai sanoisiko pikemminkin kokeminen kiinnostaa todella paljon!

Ville: Fight The Nightista kiinnostaa toki kaikki mitä ei aiemmin ole tullut koettua ja muiden osalta Human Eye 26.7. Ääniwallissa on kyllä sellanen juttu et huhheijaa!

Onko teillä vielä jotain muuta sanottavaa? Millaisin mielin kannattaa tulla juhlimaan?

Alex: Avoimin mielin paikan päälle! Tässä on aidosti kyse jostain ainutlaatuisesti koto-Suomessa, mitä ei noin vain pääse kokemaan. Palava halu jo tässä vaiheessa infoilla mitä kolmoseen tulee, mutta maltetaan mieli vielä hetkeksi.

Ville: Tulkaa tsekkaamaan tutut jutut ja ainakin maistelemaan vähän vieraammat.

www.facebook.com/events/399518763525716

Sotavamma – Stressiyhteiskunta

Sotavamma tuottaa – kuten jo nimestä ja levynkannesta voi päätellä – pulttirotsihardcorea 80-luvun hengessä. Hyvinkin genretietoista kamaa odotettavissa ja sitä myös saadaankin. Kyse lienee melko tuoreesta bändistä, kun sitä ei ole kovin usein päässyt näkemään keikoillakaan ja äänitteitäkään en muista ennen tätä ”Stressiyhteiskunta”-seiskaa nähneeni.

Nopeimmillaan Sotavamma kuulostaa 90-lukulaiselta tulkinnalta kasikakkosesta, hitaimmillaan taas flirttaillaan 80-luvun alun kanssa. Missään nimessä Sotavamma ei luo mitään uutta, mutta saa vanhojen ainesten yhdistämisellä ihan kelpoista matskua survottua kurkusta alas. Levyä vaivaa lähinnä kasvottomuus sekä ponnettomuus soundipuolella, kun Sotavamma ei ryskää päälle ihan samalla intensiteetillä kuin mitä sen odottaisi, oli kyse sitten vokalistin ulosannista tai rumputulesta. Aika kuitenkin korjannee näitä haavoja ja tuo seuraavalla kerralla järisyttävämmän levytyksen. Sotavamma tekee hommansa periaatteessa nytkin hyvin, mutta jotain se tarvitsisi soundiinsa ja kipeästi. Muutamassa tästä kahdeksan biisin läjästä erottuvassa rallissa ollaan nimittäin jo vähintään ”ihan ok” -levelillä.

Jaakko & Jay – Rauha

Jaakko & Jay on ollut livebändinä vailla vertaa, vaikka välillä tätäkin kahden miehen sirkusta katsoessa on koettu sekä suuria ”Ahaa! Jes!” -elämyksiä että niitä ”onhan tämä jo nähty” -fiiliksiä. Levyllä Jaakko & Jay on sen sijaan toiminut pääsääntöisesti heikommin, kun kaksikon huima energia ei välity äänilevyltä aivan toivotulla tavalla.

Aiempien J&J-levyjen ongelmana on mielestäni ollut paitsi livettömyyden tuntu niin myös se, että ne kulkevat enemmän tai vähemmän samalla kaavalla. Jotain tuttuja juttuja kuuluu nytkin, mutta biisejä ei ole onneksi veistetty kaikkia yhdestä puusta. Kaksikko on kaiketi havainnut, että vaikka bändin kokoonpano voi rajoittaa yhtyeen ilmaisukykyä, sen ei ole pakko kahlita sitä täysin. J&J tuntuu elävän ja potkivankin nyt aiempaa enemmän kun biiseihin on tuotu enemmän uusia tulokulmia ja tuulahduksia. Eritoten albumin jälkipuolisko vakuuttaa. Mutta mikä tärkeintä; kaksikolla on aina ollut tunnistettava soundinsa, jota on mahdoton jäljitellä. Ja se soundi kuuluu myös ”Rauhalta”.