Kaikki kirjoittajan Teemu Lahtinen artikkelit

Betrayal at Bespin – Rains

Betrayal at Bespin on jo pitkään ollut kirjoissani orkesteri, joka kaiken järjen mukaan pitäisi olla ns. kuppini teetä; tummilla ja raskailla väreillä painostavan kaunista äänimaailmaansa sävyttävä post-metal/-rock -yhtye kun kuulostaisi olevan oikeinkin kivast ja ihanast. Tosiasia on kuitenkin se, etten ole yhtä toisella silmällä seurattua keikkaa ja muutamaa näytebiisiä lukuun ottamatta oikein jaksanut innostua satakuntalaisseitsikon annista. Yhtyeen kakkosalbumi ”Rains” antaa kuitenkin ajattelemisen aihetta: hmm, ehkä tässä sittenkin on jotain…

Kuten jo mainittua, niin en ole juurikaan ajatuksen kanssa Betrayal at Besbinin materiaaliin tutustunut ja kuvittelinkin bändin vääntävän geneeristä post-mitälie -hiippailua, mutta kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla. Tokihan jälkirockit ja -metallit ovat helposti esiin kaivettavissa ”Rainsin” kymmenen raidan joukosta, mutta geneerisyys ei. Ja kyllä, välillä mennään tooodeeelllaaa hitaasti eteenpäin ja välillä tykitellään, välillä huudetaan ja välillä hempeillään, mutta kaikki on toteutettu erittäin tyylitajuisesti ja ennen kaikkea persoonallisesti. Hengettömät hiljaa-kovaa -paisuttelut on jätetty niille, jotka eivät paremmasta välitä.

Strange Days avaa pelin hieman tunnustellen ja on selvästi ”Rainsin” heikointa antia jo pelkästään sen takia, että biisin ”revittelyosio” kuulostaa liikaa Von Hertzen Brothersilta. Cherbourg nostaa tasoa huomattavasti kuulostaen Mogwain ja Magyar Possen rakkauden hedelmältä. Seuraava mainitsemisen arvoinen raita on Slow Dance, joka edustaa albumin ehdotonta kärkikastia. Bohren & der Club of Goren mieleen tuova ”doom jazzailu” muovaantuu loppua kohden kiivaaksi krautiksi. Plussaa kappaleelle heltiää myös naisvokalistin käyttämisestä sekä saksofonista (jota tosin kuullaan runsaasti muiden puhaltimien ohella läpi levyn). Toinen piikkipaikka kuuluu My Hands Are on Firelle,  joka esittelee BaB:n (post-)metallisempaa ulosantia ja on ”Rainsin” ainoa raita, jolla kuullaan myös raskaampaa vokalisointia.  Rains saatetaan maaliin Moon River -nimisellä himmailupalalla, jonka juustoisen kasarihenkinen tunnelma on kuin kirsikka kaukun päällä.

Kun Magyar Posse hetki sitten luovutti valtaistuimensa suomalaisen post-rockin huipulla, niin Betrayal at Bespin on ehdottomasti tällä hetkellä se kuumin nimi jatkamaan porilaisjoukkion elämäntyötä. Huipulla on yksinäistä ja siellä tuulee, mutta ”Rainsin” äänimaailmaa kuunnellessa se tuntuu sopivan Betrayal at Bespin -juipeille enemmän kuin hyvin.

Murhamurha – S/t

Vaikka Murhamurhan nimi on melko turhaturha (ja todella helposti sekoitettavissa MurhaMurhaItsemurhaan), eikä sen musiikkityylikään lokeroidu välttämättä omalle mukavuusalueelleni, niin silti ennakkoon Soundcloudissa kuunneltavissa ollut N-P-K herätti kiinnostukseni. Tuo samainen kappale avaa myös tämän karhulalaiskvintetin debyyttialbumin, ja hyvin avaakin, sillä sen lisäksi täysosumat ovat harvassa.

Murhamurhan post hardcore on paljolti velkaa Abduktiolle, mutta onneksi yhtye ei ole lähtenyt häpeilemään tahi peittelemään faktoja, vaan antaa vaikutteiden vuotaa vapaasti omaan tuotantoonsa. Hippasen vajaa puolituntinen siis kuluu kevyesti rimpuilevan jälki-coren, melodisen punkin ja ehkä hetkittäin myös ”hevimpien” otteiden parissa. Vokaalipuolella on luotettu enenevissä määrin genrelle ominaiseen puolimelodiseen huutamiseen, mutta primitiivisempääkin karjuntaa on mukana, joka ainakin omaan korvaan kuulostaa paremmalta vaihtoehdolta noin tulevaisuutta ajatellen. Myös ”puhdasta” ilmaisua on päässyt kosolti sensoreitten läpi, mikä ei ole välttämättä paras ratkaisu, sillä laulu on paikoitellen hieman hakoteillä ja välillä se herättää taas liikaa assosiaatioita Mokoman suuntaan.

Albumin piikkipaikalla seisoo ylhäässä yksinäisyydessään tuo jo mainittu N-P-K, vastustamaton rimpuiluralli, joka on ehdottomasti yksi parhaista post hardcore -kappaleista, joita tässä maassa on koskaan kirjoitettu. Hittimateriaalia siis. Toinen maininnan arvoinen raita on Sillanpään Jartsa -henkisesti nimetty Kaduilla tuulee. Ja kuten nimi jo enteilee, niin juustoisen hempeästihän tässä mennä jolkotellaan: ”Tuuli hyväilee kasvojani/aurinko lämmittää selkääni hymyillen”. Ehkä hieman mauton biisi, mutta sillai hyvällä tavalla. Kolmanneksi voisin nostaa esille Naapurin Ainon, joka on albumin pisin ja paikoittain myös raskain esitys. Suurimmaksi osaksi instrumentaalisesti etenevä jyrä esittelee Murhamurhan monipuolisimmillaan, seikka joka olisi saanut kuulua läpi levyn.

Murhamurhan esikoinen on mielenkiintoinen tapaus. Siinä on jotain todella mukaansatempaavaa, mutta kokonaisuus on silti liian raakilemainen (tosin levy on tehty pitkälti d-i-y-hengessä, joten osa ”vihreydestä” menköön sen piikkiin). Hieman monipuolisuutta lisää kappalemateriaaliin, panostusta laulu- sekä tekstipuoleen ja hyppysellinen yleistä kaaosmaisuutta mausteeksi, niin Murhamurhalla on vielä valoisa tulevaisuus edessä, eikä yhtyeen ”elämä olisi niin saatanan vaikeaa” enää.

Sabbath Assembly – Ye Are Gods

Vaikka kuulinkin Sabbath Assemblyn seireenimäisen kutsun vasta puolisen vuotta sitten, niin kollektiivin debyytti (”Restored to One”) soi sateisten kesäpäivien ääniraitana useammin kuin moni levyhyllyni nimike on soinut koko elinkaarensa aikana. Ja ennen kuin kyllästymisen peikko ehti nostaa päätään, niin Svart Records telkesi jumalan ja saatanan jälleen pussauskoppiin, jonka tuloksena syntyi ”Ye Are Gods” -nimen saanut mestariteos.

David ”Christian” Nussin johtama Sabbath Assembly jatkaa kakkosalbumilla siitä, minkä debyytillään aloitti, eli Process Church of the Final Judgement -uskontokunnan, suomeksi sanottuna Prosessikirkon, levyttämättä jääneiden kappaleiden sovittamista okkultisen rockin muotokieleen. Kristus ja lucifer eivät vieläkään ole löytäneet sopua, eikä maailma ole tullut tiensä päähän, mutta hyvä niin, jos se inspiroi jatkossakin Ye Are Godsin kaltaista ”hittimateriaalia”. Ja materiaaliahan piisaa, sillä Prosessikirkko jätti jälkeensä 70  levyttämätöntä hymniä.

Sabbath Assemblyn musiikkia on vaikea tunkea mihinkään tiettyyn musiikilliseen lokeroon. Occult rockia toki, mutta (neo-/apocalyptic-) folk-sävyt, mustanpuhuva gospel, psykedeliavivahteet ja häpeilemätön radiopop muodostavat Ye Are Godsista täydellistä muzakia maailmanlopun aulaan. ”Restored to Onen” yhteydessä puhuttiin jopa doom rockista, mutta viimeistään tämän kakkoslevyn kohdalla voi moisilla väitteillä heittää vesilintua, sillä tuomion sävyjä on kuultavissa ainoastaan teksteissä. Myös debyytillä vaikuttanut doom-rouva Jex Thoth loistaa poissaolollaan ja Christianin rinnalla kuullaan nyt Jamie Myersin (tuttu mm. Wolves in the Throne Roomin levyiltä) kuulasta laulantaa. Muita mainitsemisen arvoisia vieraita ovat mm. singer-songwriter Imaad Wasif ja kulttihahmo Genesis P-Orridge, joka hoitaa albumin Sacrifist-puheroolin.

Vaikka ”Ye Are Gods” ei ihan edeltäjänsä tasolle yllä, niin silti kyseessä on ehdottomasti yksi vuoden kovimmista teoksista, ja Exit on ehdottomasti yksi vuoden kovimmista kappaleista. Jos Sabbath Assembly olisi oma uskontokuntansa, niin laittaisin jäsenhakemuksen vetämään jo ihan pelkästään sen takia, että pääsisin jokaisessa jumalan- ja/tai saatananpalveluksessa kuulemaan livenä näitä ylistysvirsiä. Hail Lord Jehovah, Lord Lucifer, Lord Satan and Lord Christ!

[youtube url=jYZzstcJjnk]

Throat – Licked Inch Fur

Turkulainen Throat on onnistunut formaattivalinnoissaan; debyyttijulkaisu ”Good Times” ilmestyi c-kasettina (kuten myös harmittavan rajoitetusti painettu Hebosagil-splitti), sitä seurannut ”Adult Situations” seiskatuumaisena ja nyt tarkastelun alla oleva ”Licked Inch Fur” -EP kaksitoistatuumaisena (arvostelukappale on tosin cd-r). On Throat tosin onnistunut monessa muussakin asiassa, sillä vasta muutaman vuoden ikäinen yhtye on noussut vauhdilla yhdeksi valtakunnan kiinnostavimmista retkueista.

Mitään sinänsä uusinta uutta ei Throat ”Licked Inch Furillaan” tarjoa, mutta tekee sen minkä taitaa aivan hemmetin moisella pieteetillä ja ennenkaikkea pirun tarttuvasti. Noise rockin ja sludgen välissä operoivista kappaleista voi nimittäin eri harvoin sanoa ”tarttuva biisi” tai ”menevä styge”, mutta Throatin kohdalla em. termit osuvat enemmän kuin kohdalleen. En toki usko, että esim. Piggie-raitaa tullaan kuulemaan Radio Rockilla Metallican ja Volbeatin uusimpien hittien välissä, mutta kappaleessa on sellainen ”draivi” päällä, että siinä luulisi jo uunoimmallakin remmipöksyllä pään nyökkivän. Throatin vahvuus on siinä, että se onnistuu rullamaan vastustamattoman raskaasti kohti maalia, mutta ottamaan samalla taakseen kierrettä kaaosmaiseti nykivästä metelöinnistä. Kaiken kruununa keikkuu vielä kitaristi-laulaja Mattilan epätoivoinen huuto, joka joissain kohdissa kuulostaa jopa autenttiselta ”rantojen mies” -örinältä <- ja tämä oli sitten kehu.

”Licked Inch Furin” neljästä raidasta ehdotonta eliittiä edustavat jo mainittu Piggie, sekä avauskappale Stampede, joka parin minuutin kestollaan ottaa kuulijalta turhat luulot pois heti kättelyssä. Täytepaloista ei toki puhuta kahden jäljelle jääneenkään biisin kohdalla ja varsinkin Wake Downin sludgemaisen verkkaisesti muriseva riffittely rikkoo kivast kahden edellämainitun biisin ”rokkikaavaa”. Yksinkertaisesti aivan helskatin kova julkaisu.

Ramesses – Take the Curse

Brittiläinen Ramesses on itselleni tuttu lähinnä jäsenistönsä työhistorian (kitaristi Tim Bagshaw ja rumpali Mark Greening ovat vaikuttaneet Electric Wizardissa) sekä Negative Reactionin kanssa tehtaillun split-julkaisun takia. Tuo mainittu splittikin löytyi aikoinaan hyllystä oikeastaan vain Negative Reactionin takia, joten odotukset tätä Ramessesin kakkosalbumia kohtaan ovat lähempänä lattian- kuin katonrajaa.

Kuten ehkä tuon yläpuolella olevan tekstin rivien välistä voi jo lukeakin, niin Ramessesin tyylilaji löytyy jostain sludgen ja doom metallin välimaastosta. Lyijyn raskas ja maanisen painostava ovat siis ne avainsanat, joilla brittikolmikko on lähtenyt uraansa rakentamaan. Harmi vain, että yhtyeen näkemys raskaasta ja painostavasta on kovin puolivillainen. Yritys on kova, mutta tulokseton, sillä vaikka Ramesses yrittää etsiä itseään milloin black metallin muotokielestä ja milloin psykedeelisimmiltä metsäpoluilta, niin lopputulema on koko ”Take the Cursen” ajan mitäänsanomattoman tylsä. Riffit ovat tusinatavaraa, black metal -pyrähdykset ovat jotenkin pakotetun oloisia, eivätkä hieman melodisemmatkaan pätkät tunnu oikein istuvan kokonaisuuteen. Oikeastaan ainoa onnistuja on Adam Richardson, jonka melko monipuoliset vokaalisuoritteet toimivat ainakin mureammissa kohdissa vallan mainiosti. Tosin miehen grunge-henkinen puolipuhdas ärinä vie tuoltakin kehulta hieman pohjaa pois. Myös soundipuoli on suurimmaksi osaksi tasapainoisen vahva, mutta siinäkin kompastutaan välillä väärässä paikassa oleviin ja aivan liian pintaan miksattuihin sampleihin.

Kovin mairittelevaa kuvaa ei Ramesses siis itsestään yllekirjoittaneen muistilokeroihin jätä, enkä oikein keksi mitään syytä pyöräyttää ”Take the Cursea” soittimessa enää tämän arvostelu-urakan jälkeen. Eihän tässä nyt mistään ultimaattisesta paskasta puhuta, mutta varsinkin sludge/doom -kentällä tällainen keskinkertaisuus on kuolemaksi.

Death with a Dagger – On the Edge of the Unknown

Pari vuotta sitten debyyttialbuminsa (”Dark Alleys”, 2009) julkaissut Death with a Dagger nousi kertaheitolla lupaavasta tulokkaasta yhdeksi suomipunkin silmäätekevistä hybridillä, jossa yhdistyivät klassinen NWOBHM ja rupinen (crust) punk. Ihan samanlaista yllätysmomenttia ei helsinkiläiskvintetillä ole nyt käytössään, mutta jo tätä kakkosalbumia edeltäneet seiskatuumaiset (”Try to Fly/After the Bomb pt. I” sekä ”Nocturnal/Demon Seed”) osoittivat, että ainakaan takapakkia ei yhtye ole ottanut.

Kovinkaan villisti eivät muutoksen tuulet ole DWAD-leirissä puhaltaneet sitten esikoisen, mutta se nyt on yksi lysti, jos vain jalka vispaa ja pää nyökkii. Jotain uutta – tai ainakin kehittyneempää – aromia on keitoksessa silti löydettävissä; soundi- ja soittopuoli pelaa entistä paremmin, vokalisti Steel on löytänyt kähinäänsä hieman – mutta vain hieman – monipuolisemman asetuksen ja brittiheviä ei ole enää ”On the Edge of the Unknownlla” käytetty pelkästään mausteena, vaan se näyttelee paikoin jo pääroolia – hyvänä esimerkkinä levyn avaava Try to Fly, joka riffittelee kuin priimaikäinen Iron Maiden konsanaan. Myöskään jo debyytillä kuultuja psykedeliasävyjä ei ole unhoitettu, vaan niitä on ripoteltu ihan reilulla kädellä sinne tänne lisäväriä tuomaan – urku auki ja kaljaa koneeseen, siinähän se DWAD pähkinänkuoressa, heh.

Warin tahi Weekend Warriorin kaltaista metal punk-hittiä ei tämä kakkoskiekko tarjoile, mutta jo muutamaan otteeseen mainittu Try to Fly, pirullisen tarttuva Deaf Forever ja levyn ehdottomasti kovin raita Mother Vulture paljastavat voimansa parin soittokerran jälkeen. Viimeksi mainittu kappale yllättää muuten puhtaasti lauletulla kertosäkeellään, jonka takaa löytyy mm. Kylmästä sodasta ja Selfishsistä tuttu Helena.

Kokonaisuutena ”On the Edge of the Unknown” on vahva esitys ruman kaunista kansitaidettaan myöten, mutta jotenkin tuntuu, että DWAD ei ole vielä käyttänyt kaikkia kikkojaan. Jos viisikon kolmosalbumi onnistuisi aikanaan yhdistämään kahden ensimmäisen pitkäsoiton parhaat puolet, niin siinä vaiheessa voitaisiin puhua jo suomipunkin magnus opuksesta.

Sister Flo – Ystävyys/Friendship

Sister Flo kulki pitkään kirjoissani ”ärsyttävänä tohvelisankari-indienä”, mutta Fullsteam-debyytti ”The Healerin” (2007) myötä aloin pikkuhiljaa lämmetä riihimäkeläiskoplan himmailevalle indie-folk-popille. Asioiden tola muuttui kuitenkin radikaalisti kaksi vuotta myöhemmin, kun pienimuotoisesta ihastuksesta alkanut suhteemme leimahti vakavaksi neloslevy ”AU”:n myötä. Konevelho Jori Hulkkosen liityttyä remmiin päätti Sister Flo heittää indiet, folkit ja popit hiuksista vit… vesilinnuille ja verhota itsensä robottipukuun; tuloksena albumi, joka risteili reittiä ambient-indie-elektro-kraut-drone. (Tähän viittaus siihen yhteen Radiohead-levyyn.)

”Ystävyys/Friendship” (tuleeko muuten jollain muullakin tuosta nimestä mieleen Kaveri, A Mate –lyhytelokuva?) on siinä mielessä erikoinen tuotos, että se samalla palauttaa Sister Flon äänimaiseman lähemmäksi alkupistettä ja samalla vie yhtyeen kokeellisuuden ns. nextille levelille. Suurin syy ”juurille palaamiseen” on varmasti se, että Hulkkosen pesti Sister Flossa jäi yhden albumin mittaiseksi ja näin ollen Ystävyys/Friendship on konevapaa. Orgaanisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yhtye olisi palaamassa maitojunalla takaisin mukavuusalueelleen, sillä tämä uutukainen on vähintään yhtä kokeellinen kuin edeltäjänsä.

Magneetti avaa levyn hieman Amber Asylumin alkupään tuotannon mieleen tuovalla, synkän hauraalla ambientfolkkailulla, jossa Jarno Laaksosen kauniisti valittava viulu ja Janne Tuomen kikkaileva rumputyöskentely esittävät pääosia. Biisikaksikko No Shapes/Shapes maalaa (hitusen liian) pitkään ja hartaasti töräytellen saksofonilla äänimaisemaan yhä enenevissä määrin (free)jazz-sävyjä. Ystävyydestä jää päällimmäisenä mieleen todella ärsyttävä ”vanhat frendit puhuu puhelimessa” -sample, vaikka kappale muuten ihan kaunis himmailupala onkin. Orion Horizon on saksalaisen rytmikäs ja ryhdikäs kraut-jumitus, joka palauttaa mieleen AU:n The Exact Distance From Here To the Sun According To Men – ehdottomasti albumin parhaimmistoa avausraidan kanssa. The Wake on surumielinen välipala ennen levyn päättävää I’ll Have No Fearia, joka on konventionaalisinta Sister Flota sitten The Healerin, eikä vähinten siksi, että se on teoksen ainoa raita, jolla kuullaan Samae Koskisen laulua.

Ystävyys/Friendship on vahva kokonaisuus, mutta ihan edeltäjänsä tunnelmiin se ei silti yllä. Onko syynä sitten yllätysmomentin (eiköhän se käytetty loppuun jo AU:n kohdalla), Jori Hulkkosen vai jonkun muun elementin puuttuminen, mutta se viimeinen niitti jää nyt iskemättä.

Horn of the Rhino – Weight of Coronation

No nyt! En ole pitkään aikaan oikein jaksanut innostua uusista doom- ja/tai sludge-akteista, mutta Baskimaalta jyräävä Horn of the Rhino muutti sen epäkohdan hetkessä. Varsinaisesta tulokkaasta ei Horn of the Rhinon kohdalla voi tosin puhua, sillä orkesterin esiaste Rhino oli jo vakiinnuttanut asemansa doom-piireissä, mutta minulle tämä lakipykälien takia nimensä vaihtamaan joutunut kolmikko on yhtä kaikki totaalisen uusi tuttavuus.

Vaikka Horn of the Rhinon perustukset onkin valettu traditionaalisen sekä paikoin eeppisenkin doom metallin peruskallioille, niin mistään perinteisestä ei yhtyeen materiaalin edessä voida puhua. Jätemaalta ryöppyävä sludge muovaa Weight of Coronationista paikoin visvaisen groovaavan ja paikoin pimeimpiä pohjamutia tavoittelevan järkäleen, joka etenee hitaasti mutta silti tappavan tehokkaasti. Myös vokalisti Javier Gálvezin akrobaattinen äänenkäyttö on elementti, joka laajentaa albumin musiikillista palettia entisestään; hyvänä esimerkkinä Alice in Chains -henkistä maailmansyleilygrungea, Hammond-ulinaa sekä jylhää sludgea yhdistelevä Sovereign, jossa herra venyttelee kovaa ja korkealta. Varsinaista ”primaalihuutajaa” Gálvezista ei saa (esim. Throats in Blood tai hieman high on firemainen Southern Beast), mutta tässä tapauksessa ilmava ei ole kirosana vokaalisuoritteista puhuttaessa.

Ilmavasta voidaan puhua myös soundien tiimoilta, sillä vaikka WoC erittäin raskas albumi onkin, niin se vyöryy eteenpäin samalla tavalla kuin Shaquille O’Neal huippuvuosinaan – kepeästi, mutta aivan saatananmoisella forcella.