Kaikki kirjoittajan Markus Veijalainen artikkelit

Special Move

Special Move, lontoolainen hardcorebändi, joka soittaa väkevää beatdown-meininkiä on tulossa Suomeen viikon päästä ja päätin koittaa saada haastattelun aikaiseksi heidän kanssaan. Koska en ole nähnyt yhtään verkosta löytyvää haastattelua, laitan viestiä postiin ja tässä tulos. Kiitokset Scott Move ja koko orkesteri.

Ensimmäiseksi, kertoisitko kuka olet, mitä teet ja esitellä muut samalla?

– Olen Scott ja huudan mikkiin niin lujaa kuin kykenen. Paul ja Simon soittavat metallia, kantria ja länkkärikitaraa. Sitten löydät basson takaa lihaksikkaan naistentappajan Stuartin ja rumpujen seasta lahjakkaan nuoren miehen nimeltä Darius.

Koska saatatte olla melko tuntematon nimi joillekin suomalaisille, voisitko valotta hieman bändin historiaa?

– Kasaannuimme vuonna 1998 Up Against It -nimisen kokoonpanon jäämistöstä. Olin laulanut bändin kanssa ennen sitä vuosia, mutta jättänyt homman muutamaksi vuodeksi tuhlatakseni kallista aikaani yliopistolla. Up Against It:illä meni todella hienosti ja kun palasin, he soittivat jo säännöllisesti keikkoja ympäri maata. Ensimmäinen show oli Damage Control -festivaaleilla Lontoossa ja siitä asti ollaankin keikkailtu ympäriinsä. Kokoonpano on säilynyt samana melkein kymmenen vuotta, muutaman vuoden takaista Simonin mukaanottoa lukuun ottamatta.

Olette käyttäneet vaikutteita toiminta- ja kung fu-leffoista sekä videopeleistä biiseissänne ja niiden nimissä. Mistä moinen on saanut alkunsa?

– Meillä on alusta asti ollut sampleja elokuvista levyillämme ja meillä kaikilla on laaja maku ja moneen lähtöön vaikuttajia. Vietimme tuntitolkulla aikaa pelaten Horace Goes Skiingiä ja Akari Warriorsia, siitä juttu peleihin lähti.

Entä miten päädyitte nimeen Special Move?

– Kävimme läpi muutamia ja päädyimme aina nimiin, jotka olivat jo jollain käytössä. Tämä sitten juontui hetkestä, jolloin Sub-Zero riistää selkärangan vastustajalta Mortal Kombatissa.

Mistä alkuperäiset vaikutteenne tehdä musiikkia tulivat kun aloititte ja miten päädyitte moiseen metallivaikutteiseen beatdowniin, jota se on nykyäänkin?

– Kuten sanoin, meillä on laaja kirjo vaikutteita kuten Warrant, Typsy Wit, Biohazard, Crawlspace, Warzone ja China Crisis, mutta yritämme vain soittaa raskasta hardcorea. Vuosikymmen sitten olimme enemmän vanhaa liittoa, mutta metalliset vaikutteet ovat aina olleet olemassa.

Aloititte kymmenen vuotta sitten, eli olette olleet vuosia mukana. Millainen oli hc:n tola tuolloin Englannissa ja millaisena näette sen nykyään?

– Silloin aikoinaan mukana oli vain kourallinen brittibändejä ja näit samat naamat joka keikalla, joista kuulit joko puskaradiosta tai kopiokoneella puuhatuista flyereista. Tilaisuudet olivat todella kirjavia, jokainen bändi kuulosti todella erilaiselta. Penskat tanssivat joka bändin keikalla ja mikä tärkeämpää, joka biisin aikana, muutenkin kuin myllytyskohdissa. Nykyään internetin ansiosta voit olla olevinasi täysillä hardcore poistumatta kotoa juuri koskaan. Pääsy musiikin ja oheistuotteiden kimppuun on todella helppoa ja mainokset harvoin päätyvät paperille, joten ihmiset valitsevat minne mennä eivätkä vaivaudu joka keikalle. Ei ole samaa yhtenäisyyden tunnetta kuin aikoinaan. Ihmiset näyttävät välittävän vähemmän skenestä ja puhuvan mieluummin paskaa siitä. Lisäksi useimmat parhaista paikoista on suljettu (Lontoossa) ja on tullut aina vain vaikeammaksi järjestää oikeita tee-se-itse-keikkoja. Nyt kun olen purnannut kaiken negatiivisen sonnan alta, mainittakoon nykyään olevan monia hienoja bändejä ja on mahtavaa nähdä nuorten pääsevän perille asioista ja pystyttävän uusia bändejä. On yhä hienoja keikkoja ja kun ne ovat hyviä, se on parasta mitä voi olla. Kyse on aina ollut musiikista, joten kaiken kaikkiaan yhä samasta asiasta. Tulipa kauheasti ristiriitaista paskapuhetta, anteeksi.

Monilla teistä on myös muita projekteja kuin Special Move, voisitko vähän valaista mitä kelläkin on meneillään?

– Itse olen vokalistina Peachyn (Six Feet Ditch) kanssa sellaisessa bändissä kuin Ambush, jonka muut jäsenet ovat Trev (Taking Names), Duncan (Awoken) ja Tub (Eviscerate A.D.) – hardcorea Sabbath-vaikutteilla, aiheina lähinnä grillaus ja haudat.
– Darius puuskuttaa kapuloineen essexiläisessä metallipoppoossa Every Body Dies, jossa muut Baz (ex 50 Caliber, Raiden, My Cross To Bare), Dan (Pointdown), Leon (50 Caliber), Dave (Raiden) ja legendaarinen Rob French (Raiden) – brutaalisoundista metallia.
– Paul soittaa huuliharppua kodittoman mustalaispojan kanssa Chelmsfordin keskustassa perjantaisin – tienatakseen pikkuisen lisäkäteistä (huom. Paul ei ole koditon tai mustalainen)

Olette julkaisseet cd:tä nelostasoon asti ja viides taitaa olla tulossa pihalle tänä vuonna?

– Jep. Tässä järjestyksessä:

Level 1 – End Of Level Boss Demo (vain kasettina) 1999
Level 2 – Dark Overlord (mcd) (Household Name records/Rucktion records) 2001
Level 3 – Return of The Three Swords (cd) (Rucktion Records/ebd) 2003
Level 4 – The Game Of Death (mcd) (Rucktion Records,ebd) 2005

Viides taso putoaa syliin itse asiassa tuota pikaa, nauhoitamme sen maaliskuussa.

Kuinka ajattelet musiikkinne kehittyneen tai muuttuneen albumien myötä?

– Minusta meistä on tullut raskaampi vuosien saatossa ja biisit ovat monimutkaisempia, joissa on enemmän kuin kolme riffiä, mutta pääosin minusta kuulostamme samalta, joskin vähän enemmän munakkailta. Raskasta metallista hardcorea.

Mikä on henkilökohtainen suosikkiMuuvisi tähän mennessä ja minkä takia?

– Kyllä se on Dark Overlord CD, kun se oli ensimmäisemme. Tuntuu todella pitkältä ajalta nyt…

Bänditoiminnan lisäksi puuhaat kaikenlaisia graafisia töitä Vendetta Inc:ille. Voitko kertoa pikkuisen lisää siitä, miten se alkoi, mitä kaikkea olet suunnitellut tähän mennessä ja mitä on tiedossa?

Vendetta Inc on tee-se-itse -firma, jota pyörittävät Niesh ja XDomX. Järjestämme ruokaa keikoille, taidetta ja kustomeita tatuaatioita ja kaikkee. Suunnittelemme oheistuotteita ja cd:tä bändeille, ja XDomX puuhaa mielettömiä tatuointeja. Katsastakaa www.myspace.com/vendetta_inc niin näette lisää! Tähän mennessä ollaan puuhattu melkoisen liudan bändejä kanssa, kute King Of Clubz, The Boss, Your Demise, Bun Dem Out, Brutality Will Prevail, Wisdom In Chains…. tulemme järjestämään showta kesällä ja uutta sälää on myynnissä nytkin!

Special Movetron hujahtaa Suomeen viikon päästä ja soitatte kaksi showta, ensin Helsingissä ja sitten toisen Rooster Festin ensimmäisenä päivänä. Mitä odotatte noilta keikoilta?

– Olemme vituliaisen innoissamme Suomeen tulosta ja joidenkin mahtavien uusien tyyppien tapaamisesta. Olemme kuulleet hienoja juttuja Suomesta ja odotamme pääsevämme koittamaan joitain paikallisia oluita. Toivottavasti ei ole kylmä kuin venäläisissä elokuvissa! Parasta bändissä olemisessa on matkustaminen ja uusiin paikkoihin pääseminen, joten olemme todella onnekkaita kyetessämme tekemään kyseisiä asioita.

Olette soittaneet monia keikkoja vuosien mittaan, mitä ovat parhaat ja kamalimmat kokemukset eri kaupungeissa tai maissa?

– Olemme tosiaan soitelleet ympäriinsä, parhaat paikat ovat yhä niitä, joissa ihmisillä on hauskaa ja he nauttivat olostaan. Tiedän, että kuulostaa kornilta, mutta vaikka soitat parhaissa paikoissa koko maassa, mielettömässä kaupungissa, jos ei yleisöstä huou oikeita viboja, sinulla ei ole paskaakaan.

Kuinka näet hardcoren nykyään yleisesti? onko kyseessä iso skene yhteneväisyydentunteineen, vai ovatko kidit ahdasmielisiä, jotka tykkäävät vain tietynlaisesta suuntauksesta?

– Se on molempia. HC ennen internetiä oli enemmän hauskaa ja netin jälkeen vain ENEMMÄN. On kuppikuntaisuutta, paskanpuhujia ja idiootteja, kuten kaikissa muissakin skeneissä, mutta kaikessa on kyse musiikista. Ystävistä ja musiikista. Vain sillä on väliä. Ja muutamalla kaljalla.

Terveisiä, kiitoksia, mitään muuta mitä tahtoisit lisätä tähän?

– Tahdon kiittää ajastasi haastatella meitä, ja kaikkia lukijoita joita en ole hämmentänyt tai tylsistyttänyt hengiltä. Kiitokset Rucktion Recordsille jatkuvasta kannatuksesta vuosien läpi ja kaikille jotka tulevat katsomaan soittoamme. Kiitos Knuckledust, Ninebar, 50 Caliber ja Unite (r.i.p.) koska ilman noita bändejä meitä ei olisi olemassa. Katsastakaa kaikki Hellbent Diehard Lontoosta. Näemme Suomessa. Kippis!

Agnostic Front – Warriors

NYHC:n legendaarisimpiin ryhmiin kuuluva Agnostic Front palaa taas uudella levyllä. ”Warriors” on suoraa jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle ”Another Voicelle”, joka oli bändin ns. comeback levy. Edellisen studioalbumin ennen Another Voicea Agnostic Front julkaisi vuonna 2001 Epitaphille ja silloin yhtyeen tyyli oli huomattavasti enemmän katupunkkia muistuttava. Another Voice esitteli uudistuneen, huomattavasti raskaampaa musiikkia soittavan bändin ja kuten nimestäkin tuli selväksi, toista One Voiceahan tässä oli tarkoitus yrittää. Klassikkolevyn statukseen ei metallisempi ”Another Voice” kuitenkaan missään nimessä yltänyt, mutta oli silti kaikin puolin kelpo levy. ”Warriors” tuo samaa menoa lisää ja levyn on tuottanut Rogerin velipoika Freddy on saanut AF:n soundit kuulostamaan todella samalta kuin uudella Madballin levyllä.

Warriorsin neljätoista raitaa pitävät sisällään kuitenkin muutakin kuin pelkkää puhdasta timanttista New York hardcorea. Levyltä seiskana julkaistu punkimpaa menoa fiilistelevä For My Family ja Dead To Me -kaksikko onkin valitettavasti levyn parhaimmat biisit, ja vaikka niitä muutama löytyykin lisää, on Warriors kohtuullisen tylsä kokonaisuus. Totta kai soitossa on tiukkuutta ja Miret vetää tavaramerkkivokaalinsa aina yhtä tyylikkäästi, mutta samat monta kertaa läpikäydyt aiheet eivät vain jaksa vakuuttaa. By My Siden ja nimikkobiisin lisäksi en osaa nimetä montaa raitaa jotka olisivat jääneet yhtään sen kummemmin mieleeni aiemmin mainittujen lisäksi.

Agnostic Front on Warriorsilla tehnyt levyn joka nuorempaan, raskaasta hardcoresta ala Hatebreed, Death Before Dishonor ja (uusin) Madball -diggaileviin kideihin varmasti iskee hyvin, mutta niille jotka pettyivät karusti jo Another Voiceen, suosittelen levyn skippaamista suorilta käsin. Warriorsilla on kuitenkin hetkensä ja AF on mielestäni sopeutunut yllättävän hyvin metallisempaan soundiinsa, vaikka uusimpia levyjä kuunnellessa välillä luulekin soittimessa olevan Hatebreedin.

Damaged Goods – S/t

Belgialainen Damaged Goods vaikutti minut demollaan, jota joskus viime vuoden alkupuolella mainostettiin AsIce:n nettisivuilla. Hardcorea, tyyliltään nopeaa ja vihaista vanhaa koulua SSD:n ja Negative Approachin mallin mukaan. Joskus vuoden 2006 aikana perustettu Damaged Goods myi kaksi painosta samana vuonna nauhoitettua demoaan heti loppuun ja siksi se laitettiin nettiin kaikkien ladattavaksi, josta itsekin sen siis bongasin.

Viime vuoden maaliskuussa bändi siirtyi studioon ja nauhoitti ensimmäisen seiskansa, joka kulkee bändin nimellä ja sisältää kuusi raitaa. Aivan suoraa räkäistä vanhaa koulua Damaged Goods ei vedä, vaan belgialaisten tyylistä löytyy myös rokimpaa otetta, joka on Keski-Euroopassa nyt kova sana, kuten Nothing Done -arviossa asiasta mainitsin. Restless Youth, Dead Stop ja Nothing Done ovat kaikki bändejä, jotka ovat varmasti vaikuttaneet Damaged Goodsin soundiin, mutta bändi vetää kyllä hyvin ja siitä todisteena yksinkertaiset, mutta toimivat Is This It ja Sour Grapes.

Bändi on kovassa nosteessa Keski-Euroopassa, eikä suotta. Ja vaikka samoilta suunnilta tuleekin hirvittävä määrän tämän tyylistä hardcorea, kannattaa Damaged Goods silti tsekata.

Repoman – S/t

Ruotsalaisen Monument HQ:n ylläpitämä Momument Records on taas saanut napattua uuden lupaavan artistin haaviinsa. Repoman on orkesteri, joka soittaa nopeaa melodista hardcorea ja tekee siitä paikoitellen mahdollisimman kaoottisen kuuloista. Converge, Deathbed ja Another Year ovat kaikki orkestereita, jotka tulevat mieleen kahden biisin kuuntelun jälkeen. Kun koko minicd on käyty muutamaan kertaan läpi, voisin lisätä listaan myöskin ruotsalaiset Sista Sekundenin ja The Smackdownin.

Repomanin minicd on hieman epävakaaa tapaus ja vieläkin tasapainottelee mielipidettäni koko bändistä. Välillä meininki kuulostaa hyvältä ja välillä taasen ei, mutta yhdestä asiasta olen varma, että kyllä tälläiselle musiikille löytyy digauttelijoita. Repoman toimii parhaimmillaan aloitusraidalla Cursory, ja levyn puolivälistä löytyvällä junnaavalla kappaleella Chemically Obsessed. Paljon yhtymäkohtia löytyy myös mainioon Rentokilleriin, joka löysi myös tiensä soittamaan keikkoja tänne meille viime vuonna.

Repomanin mini jää hieman vaisuksi esitykseksi ja luulempa, että bändi olisi varmasti tiukempi livenä. Kannattaa kuitenkin katsastaa bändi jos ei niin perinteinen hardcore kiinnostaa.

Fightback – Demo 2007

Hyvinkää hardcore on kyllä käsite, joka ei oikeastaan sano yhtään mitään. No onneksi meillä on tätä käsitettä korjaamassa uusi tulokas maamme alati kasvavaan hardcore-karttaan.

Fightback on viime vuonna perustettu perinteistä keskitempo nykicorea soittava yhtye. Nämä nuoret herrat ovat tuottaneet itse kahdeksan raidan Self-Titled levyn, joka sisältää Death Threat-Madball-Morning After -tyylin äkäistä ja suoraviivaista meininkiä. Levyn kappaleista löytyy muutama erittäin menevä ralli ja täytyy kyllä sanoa, että bändillä on hyvät mahdollisuudet nostaa itsensä suomen Madballiksi edesmenneen Morning Afterin paikalle, tosin siihen tarvitaan vielä monta vuotta, lisää keikkoja ja kokemusta.

Varmoilla otteilla nauhoitetun debyytin jälkeen on hyvä jatkaa ja täytyy sanoa, että mielelläni lähtisin katsomaan poikia livenäkin, sillä tämähän on elävää musiikkia tämä hardcore musiikki varsin useasti. Lupaava alku lupaavalta bändiltä.

This Is Hell – Sundowning

Longislandilaisen This Is Hellin levyn matka Eurooppaan on ollut kohtuullisen pitkä. Alunperin jo viime vuonna julkaistu ”Sundowning”, This Is Hellin ensimmäinen täyspitkä ilmestyi vasta nyt Euroopan puolella SPV:n jakelemana. Trustkill on parin viime vuoden aikana tuonut joitain omia jenkkijulkaisujaan varsin mielivaltaisesti tänne meille, mutta pääasia, että levyt Eurooppaankin jossain vaiheessa rantautuvat.

This Is Hellin tyylisuunta on melodinen hardcore, joka ottaa vaikutetta milloin mistäkin. Sundowning on bändin ensimmäinen täyspitkä, tällä hetkellä pojat ovat jo itseasiassa tekemässä toista levyään Trustkillille. Kolmentoista raidan esikoisalbumia on toki hieman muokattu lisäämällä siihen pari ennenjulkaisematonta bonusraitaa.

Musiikillisesti äkkipikainen ja melodinen This Is Hell kuulostaa paljon Comeback Kidin, Set Your Goalsin ja Give Up The Ghostin jälkeläiseltä. Levyltä löytyy todella tarttuvia biisejä, jotka aiheuttavat varmastin sing-a-long -reaktioita ja parhaimmillaan bändi on todella kovassa iskussa. Here Come the Rains, Permanence ja The Absentee Ballot ovat malliesimerkkejä tiukasti soitetusta hardcoresta, jossa on mukana sitä kuuluisaa tunnetta. Paikoitellen This Is Hell tuo mieleen myös edesmenneen straight edge hardcore -bändin nimeltään Champion.

Hieman yli 25 minuuttia kestävä ”Sundowning” saa lisäkestoa noin puoleen tuntiin tällä europainoksella, ja eipä tästä oikeasti väkisinkään oikein löydä mitään pahaa sanottavaa. This Is Hellin erinomainen minicd/7″ on saanut arvoisensa seuraajan täyspitkän muodossa ja voin vain toivoa, että bändin uusi levy tulee olemaan yhtä kovaa tavaraa kuin ”Sundowning” on.

Nothing Done – Everybody Knows

Hollantilainen Nothing Done ottaa saman suunnan uudella levyllään, minne monet keskieuroopasta tulevat hardcore bändit tuntuvat menevän. Se on rock ’n roll, joka tuntuu näitä vanhan koulun nopeaa hardcorea soittavia bändejä kiinnostavan niin paljon. Nothing Donen ensimmäine levy, ”Powertrip” oli tiukkaa kaahausta Black Flagin, varhaisen Agnostic Frontin ja Shark Attackin väliltä. Uudella levyllään bändi on kuitenkin ottanut vaaria Justicen ja Restless Youthin kaltaisista bändeistä ja vääntänyt rokkifaktorin asteen isommalle.

Nothing Donen ”Everybody Knows” on kymmenen kappaleen paketti rokkaavaa hardcorea, jossa on mukana myös punkimpaa otetta. Vuonna 2003 perustettu Nothing Done on tietysti kehittynyt matkan varrella musiikillisesti ja toinen levy kuulostaa kyllä silti Black Flagilta, mutta Agnostic Front voidaan vaihtaa Circle Jerksiin. Restless Youth, joka ensimmäisellä seiskallaan kuulosti Bad Brainsilta, kuulosti The Clashilta ja vastaavilta täyspitkällään, on ottanut samanlaisia askelia. Siksi itseasiassa ei ole aivan mahdotonta sanoa, että Nothing Done kuulostaa uudella levyllään Restless Youthilta. Kymmen kappaletta sisältävä Everybody Knows pitää sisällään myös täyden livesetin bändin Manchesterin keikasta 2006 vuodelta. Cardiac Arrest, Don’t Ask ja nimikkokappale Everybody Knows ovat hyvin kulkevaa kamaa ja maistuvat varmasti Justicen, Dead Stopin ja True Colorsin ystäville.

Nothing Done hoitaa homman kotiin uudella levyllään ja vaikka alunperin järkytyin rokimmasta tatsista juuri Restless Youthin kanssa, olen oppinut sen päälle ymmärtämään. Voisin sanoa, että Powertrip on ensialkuun parempi valinta jos aiot Nothing Doneen tutustua, mutta miksei hankkia ensin Everybody Knows.

Killswitch Engage Pakkahuoneella

Nykymetalcoren messiaat eli Killswitch Engage on käynyt varsin tiuhaa tahtia visiitillä täällä meilläkin. Edelliset keikat missanneena, tällä kertaa päätin vakaasti nähdä bändin, hinnalla millä hyvänsä. No hinnaksi muodostui 27 euroa, eli pääsylipun verran eikä ainakaan viime torstaina tapahtunutta Pakkahuoneen keikkaa ollut loppuunmyyty. Killswitchin lämppäri, The Bled oli perunut rundinsa viime tipassa ja ainakin Tampereella yleisöä viihdyttämään oli valittu manselainen Pofony. Kaukana ovat ne päivät kun Pofony paukutti nu-metallia, sillä tänä päivänä herrat vetävät tyylikkäästi melodista death/thrash metallin ja metalcoren ristisiitosta. Paikalle päästyäni bändi oli jo täydessä vauhdissa lavalla, mutta yleisöä ei orkesteri kovinkaan tuntunut kiinnostavan. Kolme tai neljä biisiä kerkesin katsomaan bändiä ja kun pojat lopettivat oli edessä tunnin breikki ennen Killswitchiä.

Jengiä tuntui kerääntyvän paikalle koko ajan enemmän ja aloin hieman jännittämään, miltä bändi, joka kuulostaa levyltä todella hyvältä, mahtaisi livenä soundata. Pahoja huhuja kuulleena en tiennyt yhtään mitä odottaa ja kun bändi oli valmis aloittamaan, suuntasin lavan etuosaan napsimaan kuvia herroista. Pari kolme ensimmäistä biisiä menivät hieman ohi antaumuksellisesti kuvatessa, mutta mikäli en aivan väärin muista olisikohan toisena kuultu ”Numbered Days”? Kolmen biisin jälkeen kuvauslupa loppui ja loppu keikka tulikin mulkoiltua rauhassa pakkahuoneen sivustalta ja taka-alalta. Bändi veti yllättävänkin tasaisesti materiaalia ”Alive Or Just Breathing”, ”The End Of Heartache” ja ”As Daylight Dies” -levyiltä, joista uusin oli tietysti edustettu enimmässä määrin. Huomasin kuitenkin pelkojeni karisevan sillä hiljainen, mutta karismaattinen Howard Jones veti kaikki biisit varmasti ja tyylikkäästi, niin huutoinen kuin puhtaine lauluineenkin. Koko bändi oli muutenkin energinen ja ryntäili ympäri lavaa armottomasti moshaten, mukaanlukien kitaristi Adam Dutkiewich, joka sairastapauksen johdosta viime kerralla missasi Suomen keikan.

KSE:n setti oli kieltämättä kokoelma hittibiisejä ja End Of Heartachen tähtihetket, ”Rose Of Sharyn” ja setin päättävä nimikkoraita olivat huikeaa katsottavaa. Uusista kappaleista parhaiten toimivat ”My Curse”, ”Unbroken” ja varsinkin ”Arms Of Sorrow”. Ihmiset lauloivat mukana ja parhaimmillaan koko pakkahuone kaikui Killswitchin sanoituksia, Howardin katsellessa tyytyväisenä lavalta. Encorena varsin ennalta-arvattavasti kuuluivat bändin ehkä parhaimpiin kappaleisiin ikinä kuuluvat hitti ”My Last Serenade” ja Dion klassinen ”Holy Diver” -coveri. Voisin sanoa, että Killswitch Engage veti helvetin hyvin ja keikka oli musiikillisesti aivan mahtava. Suosittelen tsekkaamaan kuvagalleriasta muutaman otoksen, jonka tahtiin sopii sitten fiilistellä keikan meininkejä.

Burn Still – Let the Skies Turn Black

Virolaisia bändejä ei älyttömän paljon ole ainakaan meikäläisellä tiedossa. Tällä hetkellä ainoa mitä olen kuullut on nykypäivinä äärimäisen suosittua metallista corea soittava Burn Still. Olen käsittääkseni nähnyt nämä jossain livenäkin, mutta mieleen ei ole orkesteri jäänyt ainakaan performanssin perusteella.

Viisihenkinen Burn Still yhdistelee musiikissaan metallia, hardcorea ja hieman death metalliakin. Vertailukohdiksi voisi mainita muutamia orkestereita kuten vaikkapa Lamb Of God, As I Lay Dying ja kaikki hardcore bändit jotka ovat jenkeissä siirtyneet soittamaan Pantera-metallia. Bändi on julkaissut itse viiden biisin minicdn nimeltään ”Let Skies Turn Black”.

Bändi itse määrittelee musiikkinsa raskaaksi metalcoreksi, jota death metallilla, runsaalla määrällä breakdowneja ja ”päin-naamaa-vokaaleilla” vahvistetaan. Sinänsä Burn Stillin musiikista ei voi sanoa mitään pahaa, levy kuulostaa tiukalta ja soitto pelaa, mutta biisit ovat mitä ovat. Mielenkiinto siiryi levyn kuuntelusta äkkiä xboxin pelaamiseen kun levyä arviointimielessä kuuntelin eikä monenkaan läpisoiton jälkeen jäänyt mitään mieleen biiseistä.

Pelkkää metallia ja nykypäivän metalcorea harrastavien mielestä tämä todennäköisesti on puhdasta timanttia, mutta itse en enää liikutu parista breakdownista ja brutaaleista vokaaleista ”metalcoren” maailmassa kovinkaan helpolla. Burn Still omaa rahkeet varmasti puskea juttuansa eteenpäin ja nähtäväksi jää tekeekö se niin. Metallia metallipäille, eipä tässä sen kummempaa.

Nodes Of Ranvier – Defined By Struggle

Oi jee jee, Jeesus Jeesus! En taas keksi oikein muutakaan sanottavaa bändistä, jonka musiikki olisi muuten ihan mukiin menevää kamaa, mutta sanoitukset ovat lievästi sanottuna härskiä Jeesuksen ja kristinuskon hehkuttamista. Nodes Of Ranvier on hevimetalcoren ja kristinuskon sanomaa yhdistelevä bändi jostain suunnalta jenkkilää. Metallinen hardcore, jota hevimmät fleivorit välillä tukevat kuulostaa välimaastolta Bury Your Deadia, Sinai Beachia, Calibania ja Scars Of Tomorrowia. Eli varsin yllätyksetön Victory kattaus on taas tarjolla.

Neljännellä täyspitkällään Nodes Of Ranvier lyö kehiin täyslaidallisen trendikästä ja musiikillisesti ihan toimivaa hardcorehtavaa metallia. Välillä tuntuu, että bändi on lainannut Darkest Hourin kitaristia ja vokalistia, sillä paikoitellen Defined By Strugglella on todella samantyylistä meininkiä normi matskua tasapainottamassa. Löytyypä levyltä myös puhtaita laulaja ala Calipan, mutta vokalisti Kylen puolustukseksi täytyy sanoa, että mies hoitaa laulupuolen ihan tyylikkäästi. Onneksi promolta ei löytynyt sanotuksia, sillä olisin ehkä keksinyt yhtä jos toistakin sanottavaa teksteistä, mikäli ne olisivat kokonaisuudessaan levyn kansilehtisessä. Liiaksi uskonnon hehkuttamista tuli vastaan pikasilmäyksellä lyriikoihin internetin välityksellä.

Jos uskonnolliset seikat jättää sivuun, on Nodes Of Ranvier ”Defined By Strugglella” luonut ihan pätevää musiikkia soundien ollessa tiukat ja levyltä löytyy kyllä hyviä biisejä. Levyn alkupäästä mieleen jäivät Valjean, Purpose Of Pain ja keskivailla nimikkobiisi Defined By Struggle. Kyllä Nodes Of Ranvier uppoaa Hatebreedin, Lamb Of Godin ja vastaavan kaman diggailijoille, vaikka vähän tylsiä hetkiä levyltä löytyy. Tony Brummelille en kuitenkaan itse rahojani antaisi tätä ostamalla, joten ehkä kannattaa kuunnella muutama biisi jostain ensin ennen ostoa.