Kaikki kirjoittajan Markus Veijalainen artikkelit

Nasty – Aggression

Täällä meillä varsin tuntematon suuruus, puoliksi Belgiasta ja puoliksi Saksasta kotoisin oleva Nasty siirtyi isommalle lafkalle ”Declaring War” -debyyttialbuminsa jälkeen ja nyt saatavilla on ”Aggression”, bändin toinen täyspitkä.

Alunperin ehkäpä semisti läpällä, mistäpä näistä tietää kuinka tosissaan ovat, soittanut bändi veteli välittömästi loppuunmyydyllä ”The Beginning…” -minillä varsin väkivaltaisen kuuloista deathmetallihtavaa beatdownia à la Crawlspace. Ensimmäinen levy jatkoi minin kaavaa brutaalina ja raskaana, mutta ”Aggressionilla” Nasty on ottanut hieman takapakkia ja tyytyy lähinnä soittamaan pelkkää metallista beatdownia ja vaikka death-vaikutteet ovat edelleen läsnä, varsinkin vokaaleissa, ei Nasty kuulosta enää yhtä uhkaavalta kuin aikaisemmilla levyillään. ”Aggression” on kuitenkin todella raskasta mutta monesti kuultua tanssimusaa, joka varsinkin Keski-Euroopassa tuntuu menevän hyvin kaupaksi, sillä Saksan suunnalta tämän tyylisiä orkestereita löytyy kohtuullisen paljon. Lisäväriä pakkaan tuovat vierailevat laulajat, joista varsinkin Six Ft. Ditchin runsaasti hehkutetun Peacheyn esitys jättää kaipaamaan lisää biisin Rockets With A Message osalta, jossa tämä murto-osan heittää läppää jonka jälkeen ohjat ottaa yksi Surge Of Furyn vokalisteista. Peachey tosin heittää hieman lisää juttua toisessakin biisissä, joten SFD-faneille se riittänee.

Aggression on oikeastaan levy, josta ei sinänsä voi kauheasti pahaa sanoa, muttei sen ihmeemmin hyvääkään. Se on erittäin peruskamaa, joka kalpenee ehdottomasti edellisen levyn rinnalla tasapaksummilla biiseillään. Sanoituksia en oikeastaan uskaltanut lukea hirveän paljon, sillä totesin että kun musiikki kerran toimii ihan kivasti, eivät ne sanat taida tällaisessa musiikissa kovin paljon edes merkitä, vai mitä?

(NYHC) Mestarit lavalla

Yhdeksi kautta aikain legendaarisimmista hardcore-yhtyeistä tituleeratun Agnostic Frontin Suomeen tuloa olivat monet varmasti odottaneet kovasti, sillä muutaman vuoden takainen Ilosaarirock-esiintyminen herätti kuuleman mukaan ristiriitaisia fiiliksiä. Ilosaaressa soundit eivät olleet parhaasta päästä, joten siksi oli hienoa, että bändi poikkesi tällä kertaa kiertueellaan Tavastialle. Roger Miret ja Stigma on nyt ainakin kerran jokaisen hardcorekidin nähtävä ja olin muutenkin joka tapauksessa päättänyt lähteä katsomaan AF:ää kunhan Suomeen klubikeikalle tulisivat.

Alunperin lämppäreinä piti olla jenkeistä asti Hoods ja belgialainen Do Or Die, mutta loppujen lopuksi Agnostic Fronttia lämmitteli vain Lappeenrannan suunnalta tuleva ex-Downspin uudella nimellä, No Heroes. Hirveän paljon porukkaa ei vielä ollut sisälle saapunut kun No Heroes aloitti keikkansa ja bändi osoittautui kieltämättä mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Yhdistellen reipasta old school hardcorea melodisempaan punkrockiin bändi vaikutti varsin lupaavalta ja hämmentävältä samaan aikaan. Vokalisti kuulosti välillä hieman Rise Againstin Timiltä, kuten musiikkikin oli selvästi ottanut vaikutteita noilta melodisilta punkkareilta. Välillä palattiin vanhan koulun ultranopeaan rutistukseen melkein ”United Blood” -fiiliksiin. No Heroes oli varsin viihdyttävä livenä ja aion käydä bändin katsastamassa uudestaan hetimiten tilaisuuden tullen, demokin pitäisi hommata.

Agnostic Frontin ollessa valmis aloittamaan settinsä huomasin väen lisääntyneen, mutta Tavastia vaikutti silti hieman tyhjältä. Verrattaessa vaikka viime vuotiseen Suicidal Tendencies -keikkaan, oli AF:ää tullut katsomaan todelal paljon vähemmän jengiä. Lähemmäs puolta nuorempien poikien seurassa lavalle nousivat myös Roger Miret ja Vinnie Stigma ja bändi aloitti reilulla satsilla uudempaa tuotantoa. Ainakin ”Peace” ja ”All Is Not Forgotten” kuultiin Another Voicelta ja ”Addiction” oli ”For My Familyn” lisäksi ainoa minkä tunnistin heti uudelta levyltä. ”Warriors”-nimeä kantavalta uudelta täyspitkältä kuultiin myös nimikkobiisi ja ”Dead To Me”. Metallisemman uuden materiaalin vastapainona bändi soitti myös vanhoja klassikoita, kuten ”Friend Or Foe”, ”United Blood” ja ”Gotta Go”. Stigma tyytyi soittelemaan iisisti taka-alalla lavaa kun taas Roger tuntui olevan kovassa vedossa, vaikka miehillä molemmilla on jo ikää kertynyt, vetivät herrat setin tiukasti. Koko keikka tuntui muutenkin tulevan aika rutiinilla ja bändi soitti kyllä kieltämättä hyvin. Sen ihmeellisempiä fiiliksiä ei kuitenkaan paria circlepittiä lukuun ottamatta tanssilattialla nähty.

Encorena nähtiin ja kuultiin ”Eliminator” ja ”New Jack”, jotka eivät nekään älyttömän ihmeellisiä fiiliksiä herättäneet. Agnostic Front oli kuitenkin hienoa päästä näkemään vähän ”pienemmässäkin” keikkapaikassa kuin festarilavalla. NYHC:n legendoihin kuuluvan AF:n olisin silti luullut vetävän Tavastian hieman täydemmäksi. Ensi kerralla sitten Semissä?

Worth The Pain – To The Bitter End

Lappeenrannan Worth The Pain on vuosien saatossa kasvanut pikkuhiljaa suuremmaksi, tiukemmaksi ja tunnetummaksi. Kykynsä edellisellä ”Sacrifices”-minicd:llä todistanu WTP palaa nyt tuplasti kovimmilla panoksilla, sillä esikoistäyspitkä ”To the Bitter End” antaa kuulua mihin bändi kykenee. Tällä kertaa kaikki on täydellisesti paikallaan, soundit ovat kohdillaan ja laulu, josta kuului valituksia minin yhteydessä, toimii moitteetomasti ja kuulostaa hyvältä. Metallinen hardcore kuulostaa todella vakuuttavalta näiden herrojen otteessa.

”To the Bitter End” pitää sisällään kymmenen kappaletta ja tarjoaa juuri sopivan mittaisen antoisaa, raskasta ja vihaista hardcorea. Pääosin uutta materiaalia, jota on livenä jo kuultu pitkän aikaa, sisältävä levy on julkaistu niin cd:nä kuin lp:näkin, mikä on aina hienoa. Mukana on reilusti mieleenjääviä kertosäkeitä ja singalong-kohtia, joten pelkkää tanssimusaa Worth The Pain ei missään nimessä ole, vaikka moshiakin löytyy reilusti. Deceased, Wake Up Call 7″:lta löytyvä Dead Promises ja levyn viimeinen kappale, The Urge ovat kaikki tuttuja kappaleita, mutta kuulostavat tuoreilta levyn soundin paremmuuden johdosta.

Turhia biisejä levyltä ei oikein löydy ja uusi kama on todella tiukkaa, siitä hyvinä esimerkkeitä Rise from the Silence, joka mp3:senakin on levyltä maistiaisena pyörinyt ja These Stained Hands. Worth The Pain lunastaa esikoistäyspitkällään paikkansa kotimaisen metallisen hardcoren kärkinimistä ja mikäli yhtyeet kuten Breamgod, Another One Dead tai tutut jenkkisuuruudet kuten Terror ja Hatebreed tippuvat, poimi levy hetimiten mukaasi!

Sinew – The Beauty of Contrast

Saksan hardcorekingit, Alveran Records on julkaissut uransa varrella kaikenmoista kuraa myös emo/punk/rock/indie-kategorien alta. Uusin veto yrittää saada hardcore kidit ostamaan myös muuta musiikkia on nimeltään Sinew.

Vuonna 2004 alkunsa saanut bändi perustuu Psycho Gambola -nimisen punkrock bändin jäseniin, jotka halusivat uusia haasteita punkrockin sivulle. Bändi julkaisi samana vuonna omalla nimellään kulkevan minicd:n ja sai pikkuhiljaa huomiota. Alveranin julkaisema ensimmäinen täyspitkä, ”The Beauty Of Contrast” on vahva albumi, joka sisältää kaksitoista kappaletta tunnelatautunutta alternative/indie -rockia. Levyä kuunnellessa mieleen ilmenee vahvasti yhteys kimuranttia ja erittäin tyylikästä alt-rockia soittavaan Dredgiin, mutta myöskään hämärää avaruusrockia vetävä Muse ei ole kaukana. Vertauksia Sinew on saanut myös tunnelmoinnilla ja raskaudella taituroivaan Tooliin.

Saksan pojilla on soitto hallussa ja The Beauty Of Contrast on hyvää vaihtelua Alveranin julkaiseman hardcoren keskelle, vaikka bändi tuskin kaikkia miellyttää, tunnelmallista, jopa soundtrackimaista soitantaa tarjoava Sinew vetää pisteet kotiin helposti. Aivan suoraan levy ei auennut, mutta Sinewiä voisi helpoiten kuvailla Musen uusimman levyn ja Dredgin ”Catch Without Arms” -albumin yhdistelmäksi.

Stuck Mojo – Southern Born Killers

Stuck Mojo oli joskus 2000-luvun alussa oikeasti ihan hyvä bändi ja aikoinaan jopa rajoja rikkova tapaus. Kitaristi/vokalisti Rich Wardin ja räppäri Bonzin tuplavokalisointi tarjosi joskus 90-luvun loppupuolella metalliin erikoista yhdistelmää, sillä bändi ei kuulostanut koskaan numetallilta. Räpin ja metallin crossoveria vetänyt Stuck Mojo koki loppunsa ja joskus, jos muistan oikein, vuonna 2001 ilmestyi bändin alkuaikojen materiaalia ja uraa muisteleva kokoelmalevy. Muutama vuosi sitten kuultiin kummia, kun huhuja reunionista alkoi liikkua, jossa Bonz ja Richie olisivat sopineet riitansa, mutta mitään ei tapahtunut. Vuosi sitten kuulin, täysin puun takaa, että Mojo on palannut, tehnyt uuden levyn, jonka se on julkaissut itse ja joka on ladattavissa bändin MySpace-sivuilta, mutta uudella räppärillä. Tällöin en vaivautunut tsekkaamaan miltä tuo materiaali kuulosti, sillä se olisi pilannut muistikuvat siitä, millaista kamaa bändi teki Risingin tai Declaration Of A Headhunterin aikoihin.

Monen mutkan kautta bändi päätyi sopimukseen levyn julkaisemista vuonna 2008 ja nyt voimme odotella kauppoihin ”Southern Born Killers” -nimellä kulkevaa Stuck Mojon levyä, jossa alkuperäisistä jäsenistä on jäljellä vain Rich Ward itse. Räpäyttämään löytyi mystinen räppäri nimeltä Lord Nelson, joka ei aivan täytä Bonzilta auki jääneitä suunnattomia saappaita. I’m American -nimisellä biisillä käyntiin lähtevä Southern Born Killers on yksi niistä vähemmän huonoista kappaleista levyllä, sillä vaikka tuttu Ward/räpäytys-kaava on läsnä biisissä, ei se auta mitään, sen vain kuulee kun jokin ei toimi. Seuraavana nimikappale Southern Born Killers esittelee karmeaa räppifunkkia, jossa Lordi Nelson loistaa, tai jotain sinne päin. Tässä vaiheessa käy selväksi, että Stuck Mojon EI olisi pitänyt tehdä tätä levyä, ainakin Ward olisi voinut tajuta tehdä sen toisella bändin nimellä.

Vahvasti patrioottisesti amerikkalaisuuttaan mainostanu Mojo jatkaa samoilla linjoilla myös tällä levyllä ja välipätkä, For the Cause of Allah kertoo hieman mitä mieltä Mojon pojat ovat. Levyn kuuntelee kyllä muutaman kerran läpi taustamusiikkina, mutta tosissaan kukaan kuka bändistä on joskus pitänyt, ei voi nauttia tästä. Kaiken huipuksi levyn loppupäästä löytyy Yoko-niminen kappale jota kuunnellessa viimeistään pitäisi alkaa arveluttamaan, mitä helvettiä tämä bändi oikeasti puuhaa.

Edelleen räppiä, rockia ja metallia yhdistävä Stuck Mojo tekee edelleen samankaltaista musiikkia, mutta siitä, mikä teki ”Declaration Of A Headhunter” -levyn loistavaksi, ei ole enää mitään jäljellä.

Dead Reprise – Day of Defiance

Gangstyle Records eli tuttavallisesti GSR julkaisi hieman yllättävästi uuden Knuckledustin ja samaan aikaan tuli ulos myös ruotsalaisen, aikoinaan Under My Hood -nimellä tunnetun Dead Reprisen ensimmäinen täyspitkä.

Parit kerrat Ruotsin puolella livenä näkemäni Dead Reprise herätti välillä positiivisen ja välillä todella mitäänsanomattoman reaktion. Bändi kuulostaa nykyään lähinnä samalta kuin Death Of A Nation -minillään, yhdistelmä Terrorin tyylistä nopeaa hardcorea, jota tuetaan First Bloodin ja Shockwaven malliin vedetyillä breakdowneilla. Muutaman kuuntelun jälkeen herää kysmys, mitä tapahtui kun levy on pyörinyt läpi, eikä mitään ole jäänyt käteen, ei yhtäkään kertosäettä, tai edes tanssikohtaa.

Vokalisti Anders kuulostaa samalta kuin kaikki muutkin samalta kuulostavien bändien laulajat. Sinänsä Dead Reprise ei ole älytöntä paskaa, mutta tuskin tästä kukaan hirveitä fiiliksiäkään saa. ”Day of Defiance” tuntuu olevan niin perinteisen kaavan mukaan tehtyä hardcorea kuin vain voi olla, tutun kuuloiset biisit ja aina niitä samoja aiheita puivat sanoitukset. Born From Pain voisi olla varsin lähellä kun etsitään samankaltaista bändiä, sillä eihän sekään ole mitään kamalaa paskaa, muttei siitä kukaan mitään irti saa.

Jos jotain on Dead Reprisen puolesta sanottava, niin nämä jätkät edes tekevät samantyylistä musaa kuin aikaisemminkin, samaa kun ei voi sanoa esimerkiksi toisesta ruotsalaisesta suuruudesta Path Of No Returnista.

Ambitions – Stranger

Connecticutilaisen melodisen hardcoreorkesterin, With Honorin jäsenistöstä syntyi, yllättävää kyllä toinen melodista hardcorea soittava bändi. WH:n jäämistöstä veljekset Jeff ja Jay Aust aloittivat uuden bändin joka veisi edellisen bändin tuttua melodista soundia jopa vieläkin melodisempaan suuntaan.

Loppujen lopuksi Ambitions kuulostaa paljon WH:lta, mutta hardcore-elementit ovat vaihtuneet punkimpaan lähestymiseen. Suurin muutos on vokalisti Jayn laulu, jossa ei paljon With Honorin materiaalissa kuultuja huutoja enää löydy. Cdep:n ja muutaman seiskan jälkeen Ambitions sai diilin Bridge 9:lta, joka julkaisi pian sinkun tulevalta lp:ltä nimeltään Stranger. Kolmentoista kappaletta sisältävän täyspitkän materiaalia on sanottu sekoitukseksi Fugazia, Gorilla Biscuitsia ja Dag Nastya, modernilla otteella. Hirveän kaukana eivät nuo vertaukset ole ja vaikka Stranger onkin varsin melodinen punk/hardcore-albumi, on se myös hieman vaikea lähestyä. Parin ensimmäisen kuuntelun jälkeen käteen ei jäänyt oikeastaan mitään, kun bändin Neon Lights 7″ taas iski heti suoraan hermoon ja vakuutti ensikuunnelmalta.

Ambitions voisi olla helposti uusi Champion tai With Honor, mutta bändin soundi onkin tarkoituksellisesti vähämmän hardcorea. Levyltä löytyy kourallinen hyviä kappaleita, jotka voisivat toimia yksinäänkin, mutta kun levyä kuuntelee pidempään ja antaumuksessa, alkaa siitä löytyä paljon enemmän kuin perus melohardcore levyltä, sillä myös tämän tyylistä kamaa tulee jenkeistä enemmän kuin tarpeeksi. Bändi kannattaa ainakin tsekata jos Have Heart, H20 tai vaikkapa hieman kaukaa haettu vertaus Quicksand, tippuu.

The Autumn Offering – Fear Will Cast No Shadow

Taas yksi metallista hardcorea soittava bändi, joka on nyt ovelasti naamioitu ”true heavy metalliksi”, vaikka on täysin suoraan melodista metalcorea. No kai kukin saa kutsua omaa musiikkiaan miksi huvittaa.

Victoryn nerokkaat promolappujen kirjoittajat ovat laatineet ovelan salajuonen, jolla saadaan jokainen heviä tai sitten metalcorea nauttiva lapsonen ostamaan The Autumn Offeringin uusi täyspitkä. Kyllä, levyn nimikin on todella huippu, ”Fear Will Cast No Shadow”. Pantera, Metallica ja jopa itse Ozzy Osbourne ovat kuulemma olleet vaikuttajina Autumn Offeringilla, kun levyä on tehty. Kysymys kuuluukin, miksi se silti
kuulostaa tutun rankka säkeistö/kliini kertsi -kaavan mukaan väännetyltä killswitchiltä, joka pursuaa göteborg-melodioita? ”Celebration of true heavy metal” ja ”It’s time to get off your ass, get a cold beer and join The Autumn Offering insanity” -kertoo kaiken tarpeellisen koko levystä.

Onko tämä siis jonkinnäköistä party-metalcorea, vai mitä? Kun meillä Suomessakin on runsaslukuinen ja ilmeisesti kasvava ”metalcore” skene, niin ehkäpä nämä kidit diggaavat ja saavat tästä varmasti seuraavan suosikkibändinsä. En väitä, että Autumn Offering ei osaa soittaa tai tee kohtalaisia biisejä, mutta eikö aivan identtisiä tämän tyylin levyjä ole julkaistu Amerikoissa jo niin rikollinen määrä, että joku vihdoin tajuaisi mikä on tarpeeksi?

Far From Finished – Living in the Fallout

New Yorkista alun perin, nykyisin Bostonin katuja asuttava Far From Finished julkaisi viime vuonna toisen täyspitkänsä, joka valitettavasti oli unohtunut johonkin arviopinoni pohjille. Viime kesänä julkaistu levy ”Living In The Fallout” tarjoaa nimittäin varsin tyylikästä ja tinkimätöntä punkrockia, joka lainailee vaikutteita hieman niin hardcorepunkin kuin skankin puolelta.

Melodista menoa tarjoava Bostonin viisikko on kiertänyt hurjat määrät ympäri maailmaa ja bändiä on verrattu hieman melodisemmaksi ja perinteisemmän punkiksi versioksi Dropkick Murphysista. Ensimmäinen asia, joka levystä pisti korvaani, oli laulusaundi, jonka tiesin välittömästi olevan The Outpost studiolla nauhoittavan Jim Siegelin aikaansaannoksia. Far From Finishedille Siegel on vääntänyt varsin mainiot soundit, mutta omituinen särö tai karheus, joka monissa kyseisen herran nauhoittamissa levyssä yleensä pistää korvaan, hieman häiritsee. Esimerkkinä tästä on Blood For Bloodin ”Serenity”-levyn laulut, joissa paistaa läpi särönomainen efekti. Kuitenkin, Far From Finished vetää todella tiukasti melodista punkrockiaan ja levyltä löytyvät Plague, kevyempi fiilistely Roses & Razorblades ja Heroes And Ghosts ovat tyylikästä, mutta yksinkertaista punkrockia parhaimmillaan. Suoria vertauksia voisi tehdä The Unseenin kaltaiseen bändiin sillä erotuksella, että FFF vetää melodisemmin, kuten vaikkapa The Ducky Boys. Boston on hieno kaupunki, kun mietitään hardcore- ja punk-bändejä, eikä kaikesta ole aina pakko vetää yhteyksiä Boston Beatdowniin, vaikka haluaisitkin.

Rehellisen punkrock rähinän ystäville Far From Finished on uusi tuore tuttavuus ja vaikka Living In The Fallout ilmestyi jo ajat sitten, suosittelen sen hommaamista levyhyllyyn pikimmiten.

Knuckledust – Promises Comfort Fools

Knuckledust on yksi Lontoon pitkäikäisimmistä ja tunnetuimmista hardcore-bändeistä, eikä todellakaan suotta. Meilläkin muutamia vuosia sitten pari keikkaa soittamassa käynyt KD julkaisi viime vuonna merkittävän levyn Rucktion Recordsin kautta, sillä bändin discografia, osuvasti nimetty ”Dustography”, ilmestyi. Tuolta levyltä löytyvät bändin kaikki julkaisut miinus silloin kaksi uusinta täyspitkää, ”Universal Struggle” ja ”Unbreakable”, joilta niiltäkin levyllä on pari bonusbiisiä molemmilta. Viime vuosi toi kuitenkin myös uutta Knuckledustia, sillä bändi teki levyä GSR Recordsille, jolle on julkaissut pari viimeisintä täyspitkäänsä. ”Promises Comfort Fools” -niminen uusi levy pitää sisällään kahdentoista kappaleen verran tiukkaa Lontoon tyyliä, jota Knuckledustilta on totuttu kuulemaan vuosien varrella.

Staying Power aloittaa levyn tiukasti ja materiaali on bändin jo tunteville varmasti tutun kuuloista, mutta samoja biisejä Knuckledust ei ole onneksi uudelleen kirjoittanut. Slash And Ignite jatkaa nopeaa, mutta samalla raskasta hardcorea, johon vokalisti Pelbun laulut sopivat saumatta. Promises Comfort Foolsilla Lontoon pojat ovat ottaneet ehkä hieman normaalia raskaamman linjan ja paikoitellen tarjotaan todella toimivia, hitaita breakdowneja. Paikoitellen muutamassa biisissä on hieman kitarasooloakin tarjolla ja KD on selkeästi ottanut tuoreempaa otetta musiikkiinsa. Against All Odds ja nimikkoraita ovat todella hyvää vääntöä jota sopikin odottaa näiltä jätkiltä. Knuckledust toimii edelleen Lontoon hardcoren lippulaivana ja osoittaa, että saarivaltiossa osataan hardcoren soittaminen.

Lontoosta ja koko Englannista löytyy todellakin hirveä määrä loistavia bändejä, joten mikäli diggailet Knuckledustia, suosittelen ehdottomasti katsastamaan muitakin Lontoo-bändejä. ”Promises Comfort Fools” on takuutavaraa Knuckledustilta, toivottavasti nämä herrat saadaan vielä uudemmankin kerran Suomeen soittamaan.