Kaikki kirjoittajan Mikael Koskimaa artikkelit

Refused Are Fucking Dead, mutta olemassa – Ruisrock 2012

Ruisrockin telttalavan eteen oli nostettu valtava Refused-lakana. Seisoin keskellä, täydellisellä etäisyydellä, ja yksi eniten odottamistani keikoista oli pian alkamassa. Jännitystä oli ilmassa, tämä ei saisi olla paska.  Pelkäsin kuitenkin pahinta, ja mietin mikä erottaisi tämän reunionin muista vastaavista?

Vastaus löytyisi historiasta.

Refused perustettiin Umeåssa vuonna 1991 ja kuopattiin 1998, lähes heti ”The Shape of Punk to Come” -levyn ilmestymisen jälkeen. Tuosta levystä, joka haastoi puristiset hardcore ja punk -piirit sisältä päin ja oli luonnollisesti vastakarvaan mainstreamin suuntaan, tuli valtavan suosittu viiveellä eikä bändi ehtinyt tai halunnut siitä nauttia. Dennis Lyxzén ei kiinnostanut paljoa asiasta puhua kun haastattelin häntä 5 vuotta sitten, mutta on helppoa kuvitella mielen levottomuus kun hän näkee tuotoksensa päätyvän kerta toisensa jälkeen musiikkilehtien ”…all time” -listauksille.

Lakana tippui ja Worms of the Senses/Faculties of the Skull täytti teltan. Suuni aukesi samalla tavalla kuin joskus ihmisen biologiaa käsittelevällä oppitunnilla. Siinä oli innostusta, vaaraa, harmoniaa, ristiriitoja, päällekäyvyyttä, mutta myös jotain selittämättömän lempeää ja lämmintä.

Bändi soitti erittäin tiukasti, ja laulu oli hämmentävän tarkkaa. Jopa Summerholidays vs Punkroutinen tarkoitukselliset ohi nuotin vokaalit menivät nappiin. Ja jos jotain, Lyxzén osaa tanssia. Flamencon ja Matrix-taistelut yhdistävä liikkuminen ei ole traditionaalista käyttäytymistä hardcore-bändin laulajalle, mutta siitähän tässä olikin kyse; ei-traditionaalisesta hardcoresta.

Setti koostui pääosin ”The Shape of Punk to Come” -levyn kappaleista, mutta väliin kuultiin myös Rather Be Dead ”Songs to Fan the Flames of Discontentilta”, jossa lauletaan: ”Rather be dead, than alive by your tradition”. Tätä on helppo uskoa, koska siihen ja Refused Are Fucking Dead kappaleeseen paradoksaalisesti kiteytyy heidän olemassaolonsa. Kun pusketaan rajoja mahdollisimman pitkälle siinä mitä ei haluta olla, ja tapetaan itsestä johdonmukaisesti ja säälimättä ne puolet, kirkastuu lopulta se, ettei olemassaoloa määritä mikään ominaisuus. Refused Are Fucking Dead, mutta olemassa.

POM WONDERFUL PRESENTS: The Greatest Movie Ever Sold (Rakkautta & Anarkiaa)

Morgan Spurlockin (Super Size Me) uusin pätkä kertoo tuotesijoittelusta postmodernilla tavalla. Alkuolettamuksena on kehäpäätelmä, että tuotesijoittelu tekee elokuvasta suositun eikä toisin päin. Niinpä hän päättää alkaa hakemaan rahoitusta brändeiltä, ja tekee tästä prosessista dokumentin. Eli valkokankaalle vyörytetään markkinointiyhteistyöllä rahoitettu elokuva siitä miten markkinointiyhteistyöllä rahoitetaan elokuvia. Voihan Vares-ateria!

Jotta Spurlock löytäisi sopivat yhteistyökumppanit, on hänen ensin selvitettävä brändi-identiteettinsä ammattilaisten avustuksella. Sitten alkaa (itsensä) myyminen yritysten markkinointiosastojen edessä, ja lopulta ne sopivat yhteistyökumppanitkin tietenkin löytyvät. Tähän asti elokuva on kiinnostava, ja silmille pomppivat tuotesijoittelutkin vähän naurattavat. Vasemmistolaisomatunto Noam Chomsky ja virallinen vastarannankiiski Ralph Nader antavat kriittisen näkökulman, vaikka lähtevätkin ironiseen leikkiin mukaan.

Elokuvan isoin ongelma liittyy sen hedelmällisimpään hetkeen, ja sen jälkeiseen suuntaan. Spurlock käy lakimiehensä kanssa läpi yhteistyökumppaneiltaan tulevia vaatimuslistoja elokuvan sisältöön, ja alkaa pohtia omaa uskottavuuttaan ja liikkumatilaansa. Sen sijaan, että hän koittaisi kepillä jäätä ja testaisi mainostajien rajoja, hän väistää tilanteen itseironialla. Tässä kohtaa tarinasta katoaa jännite, ja elokuva etenee konemaisesti loppua kohden näyttäen kuinka The Greatest Movie Ever Sold paketoidaan osaksi sponsorien tuotteita ja toisin päin.

Vaikka pidän Spurlockin tyylistä heittäytyä aiheeseen, alkaa hänen yli-innostuneisuus viimeistään tunnin kohdalla ärsyttää. Hän tuntuu esimerkiksi olevan todella kiihottunut shampoosta jolla voi pestä sekä hevosia että ihmisiä, mutta välttämättä samasta aiheesta väännetty vitsi ei enää viidennellä kerralla naurata. Eikä sivutarina mainokset kieltäneestä Sao Paulostakaan tuo tarinaan syvyyttä. Kaikesta huolimatta elokuva on ihan viihdyttävä, ja herättää varmasti kiinnostusta markkinoinnin ammattilaisissa ja niissä joiden mielestä markkinoinnin ammattilaiset ovat saatanan pikku apureita.

[youtube url=T4Ng2P3zxfM]

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin kiinnostavimmat elokuvat (soundtrackin perusteella)

Rakkautta & Anarkiaa –festivaali saapuu tänäkin vuonna (15.-25.9.) viihdyttämään melankolista syysmieltä. 24 vuoden aikana tapahtuma on laajentunut 11-päiväseksi ja neljääntoista saliin. Kuvio vaatii leffadiggarilta melko edistyksellistä kalenterinhallintaa, ja elokuvavalinnat voi tehdä useasta näkökulmasta. Tämän artikkelin valinnat on tehty ainoastaan elokuvan soundtrackin perusteella, fiilispohjalta johtopäätöksiä vedellen. Traileria enempää elokuvien aiheeseen ei ole tutustuttu.

R&A:ssa esitetään Never Mind The Music –teeman alla musiikkiaiheisia dokumentteja, jotka on jätetty tässä huomioimatta.

Hesher

Spencer Susserin draama, jota tähdittävät Joseph Gordon-Levitt, Rainn Wilson ja Natalie Portman.

Metallica ei kovin helposti ole antanut musiikkiaan elokuviin, mutta tämä pätkä on poikkeus, ja siihen löytyy outo selitys; päähenkilö Hesher muistuttaa bändin mukaan heidän edesmennyttä basistiaan Cliff Burtonia. Lisäksi elokuvassa kuullaan Motörheadia, Dion & the Belmontsia ja Buddy Stuartia. Ilmeisen rankkaa menoa on luvassa, ja tuskin ilman huumoria.

[youtube url=HXKRKpvv3SU]

Submarine

Richard Ayoaden draama-komedia, jonka pääosissa Craig Roberts, Yasmin Paige ja Sally Hawkins.

Elokuvan originaalikappaleet on kirjoittanut ja esittänyt Arctic Monkeys –yhtyeen nokkahahmo Alex Turner, ja kappaleista on julkaistu myös EP Submarine. Julkaisu on Turnerin ensimmäinen sooloartistina, tyylin ollessa melko kaukana Arctic Monkeysin energisestä indiestä. Sen sijaan kappaleet ovat tunneherkkiä, riisuttuja ja akustisia. Taustamusiikin (score) elokuvaan on säveltänyt Andrew Hewitt. Äänimaailman perusteella kankaalle heijastetaan herkkä, tunteisiin vetoava, tummanpuhuva ja tyylitietoisesti sopivan mauton filkka.

[youtube url=4IVFfiv6wpY]

TILVA ROŠ

Nikola Ležaićin ohjaama serbialainen kasvutarina pikkukaupungin skeittareista.

Lähes koko elokuvan soundtrack koostuu omakustanneartistien kappaleista, jotka on julkaistu Creative Commons –lisenssin alla. Esimerkkeinä mainittakoon lofi-folkia tekevä ieatpants, akustinen Baggy Time ja hieman enemmän popahtava Conjugal Visit. Musiikin ollessa pääosin lofi-estetiikkaan nojaavaa ja kotikutoista, voi elokuvalta odottaa samaa. Varaudu yllätyksiin.

[youtube url=h7h7TKrjNrM]

Drive

Nicolas Winding Refnin ohjaama rikoselokuva.

Kun musiikista vastaavat Desire, Chromatics, Kavinsky, College feat. Electric Youth ja varsinaisesta scoresta Cliff Martinez, voidaan sanoa, että varsin koherentti äänimaailma on luvassa. Matalatempoista electroa ja ambientia, sekä kylmää ja prosessoitua pulputtavaa äänimassaa. Pakahdutettua tunnelmaa on paljon, ja sitä säilytetään alavatsassa. Ahdistuksen ja jännityksen purkautuminen lupaa jotain vaarallista, ehkä eroottistakin. Elokuvassa on todennäköisesti klubikohtaus.

[youtube url=yZQ2qOeoE88]

Mad Bastards

Brendan Fletcherin ohjaama amatöörien näyttelemä realistinen draama.

Soundtrackin takaa löytyvät nimet The Pigram Brothers, Alex Lloyd ja Kasey Chambers. Pigramin veljekset ovat jonkin asteisia legendoja Australian musiikkiskenessä ja ovat ensimmäisiä aboriginaaleja, jotka on nimetty Australian Music Hall of Fameen. Heidän folkinsa on hyvin juurevaa ja vie varmasti mielen pois syksyisestä Helsingistä ukulelen ja mandoliinin johdolla. Alex Lloyd on suosittu nuoremman polven singer-songwriter.

Kappaleet lupailevat hauskoja ja surullisia hetkiä realistisella otteella, unohtamatta kauniita maisemia ja aavikkoa. Vahva epäilys on myös, että monissa kohtauksissa ollaan humalassa tai muuten vain arvaamattomassa tilassa.

[youtube url=eJv1AVvPK3Q]

Vaihtoehto pesäpallokenttäfestaroinnille – Lawatanssit 2011 ennakko

Kesällä saa tunnetusti hien pintaan monenlaisissa aktiviteeteissa. Varmastikaan huonoin tavoista ei ole tanssiminen hyvien ystävien seurassa luonnonkauniissa maisemissa. Perinteisemmän pesäpallokenttäfestaroinnin rinnalle on onneksi tullut vaihtoehtoja päästä syleilemään luontoäitiä tanssiaskellusten lomassa. Syvä ry on jo vuosia ollut järjestämässä tapahtumia ja kehittänyt metsässä tanssimisen ideaa eteenpäin, ja olikin korkea aika taas virittää antennit samalle taajuudelle yhdistyksen mystisen miehen Iikan kanssa ja kysellä missä tänä kesänä mennään.

– Syvä ry halusi tuoda Lawatanssit takaisin kehiin. Tapahtumapaikkahan (Mäntyharjulla) on sama, jota rakennettiin yhteistyössä Flowers Of Life -porukan kanssa. Metsäfestiwaal oli projekti, jossa oli hieman erilainen kokoonpano kuin tänä vuonna Lawatansseissa. Alueella on nyt kokonainen infrastruktuuri lavoineen ja teineen festivaalien järjestämistä varten, viime vuonna oli pelkkä metsä, pohjustaa Iikka tämän kesän tilannetta.

LawatanssitMuutoksia on tapahtunut myös musiikkikattauksessa, kun Rap & Hip-hop -artistien ja elektro-aktien lisäksi festareilla nähdään live-bändejä.

– Olemme halunneet tuoda Live -Stagelle kattauksen kiinnostavia bändejä ja projekteja, jotta musiikillinen kokemus olisi kokonaisvaltaisempi ja kattavampi yleisön viihtyvyyttä ajatellen. Festarin kahtena iltana on loistava sekoitus Rapin, Hiphopin ja konemusiikin lisäksi afrobeatia, reggaeta, funkia, psykedeliaa ja rokkaavaa soundia. Pyrimme yksinkertaisesti monipuolisuuteen. Lawatanssien Live -Stage on vaatimattomasti Suomen kovin. Mukana on vanhempia tunnetumpia muusikoita ja uudempaa edustusta.

Musiikkia soitetaan ilmeisesti ympäri vuorokauden, saako festareilla nukuttua ollenkaan?

– Festareilla on musiikkia pitkälle aamuun asti, Syvälawan ohjelma loppuu hieman aikaisemmin yöllä, kun taas Wider -Stagella voi jorata aamupäivään. Live -Stagen ohjelma on rakennettu niin että ei missaa kovia live-vetoisia orkestereita Syvälawalla. Ohjelmassa tulee olemaan myös taukoja. Tänä vuonna nukkuminen on entistä helpompaa kun leiriintyy uudelle leirintäalueellemme, joka sijaitsee kauempana itse festarialueelta.

Keiden artistien esiintymistä et aio Lawatansseissa itse missata?

– Koivuniemen Herrat, Laineen Kasperi, Kallio Underground, Talpa, The Riddler, Texas Faggot, Kiwa ja ehdottomana suosikkina Nummiranta ja Takahahmot, jossa on mukana Piirpauke -yhtyeenkin väkeä. Kerpomullets on myös tiukkaa funkulaa makuuni.

Barely Legal SoundsytemNettisivuilla hehkutetaan äänentoistoa (Barely Legal Sound System), osaatko kertoa siitä?

– Sen verran että kavereilla on homma hallussa, ohessa kuva heidän rakentamista skobeista. Kaverit ovat pyrkineet omien sanojensa mukaan laatuun ”Me ei olla lähdetty tuohon wattijuttuun. Antaa soundin puhua puolestaan” Heidän tavoitteena eivät ole kovat desibelit, vaan puhdas ääni. Olennaista ovat syvät bassolinjat, kirkkaat diskantit ja laaja dynamiikka. Kaverit ovat toimineet UG-skenessä vuosia ja ovat nyttemmin alan ammattilaisia – tykkäävät tehdä soundia puhtaasti, jota UG-skenessä arvostetaan.

Onko jotain hyviä muistoja aiemmilta Lawatansseilta tai Metsäfesteiltä, joista haluaisit kertoa lukijoille?

– No kuutteja oli syntynyt Lawatansseilla 2009 Puumalassa Saimaalla bassovoittoisen musiikkimme ja rennon rantameiningin seurauksena;) Metsäfestareilta tietty edelleen mielessä kun kaadettiin ja kuorittiin monta sataa puuta, tehtiin tukeista lavat ja rakennelmat. Mäntyharjun S-marketin katon kävivät Flowersin äijät purkamassa ja saatiin 3km kolmosnelosta lavojen pohjiksi. Parituhatta musiikin ystävää juhlimassa – Öisessä metsässä ajeltiin mönkijällä, jonka perävaunussa oli kokonaisia bändejä kyydissä keikkojen jälkeen.

Lawatanssit järjestetään kauniilla paikalla luonnonhelmassa, miten hyvin luonto ”kestää” sadat festivaalivieraat?

– Tiet ja alueet ovat rakennettu yleisöä ajatellen. Olemme hakettaneet kaiken karsitun puumateriaalin lavojen edustoille ja panostamme siivouspartioihin, jotka kiertävät aluetta 24h. Festivaalivierailta toivommekin ympäristön huomioonottamista ja omista roskista huolehtimista. Tuhkakuppeja pyrimme sijoittamaan alueelle mahdollisimman hyvin, isommat roskat ovat kuitenkin kerättävissä helpoimmin.

3 hyvää syytä tulla Lawatansseihin?

– Paras musiikki Suomessa
– Ehdottomasti tunnelmallisin ja hienoin festariympäristö Suomessa
– Kaksi hirsibaaria ja fiilis.

Lawatanssit 29.-31. heinäkuuta 2011 Mäntyharjulla
ENNAKKOLIPUT: 50 EUR / 1.7. LÄHTIEN 55 EUR
LIPUT PORTILTA: 60 EUR (lippuja rajoitetusti)
Ikäraja 18 vuotta

Bussikuljetuksia Helsingistä, Jyväskylästä, Tampereelta, Vaasasta ja Seinäjoelta. Lisäinfoa: www.lawatanssit.com

Black Lips ja Dum Dum Girls – Nosturissa

Dum Dum Girls
3/4 Dum Dumeista

Dum Dum Girls avasi illan melko tyhjälle Nosturille puolituntisella popahtavaa 60-luvun rockia. Nimellään Iggy Popille kunniaa tekevät kalifornialaiset joutuivat soittamaan Black Lipsin instrumenteilla, koska heidän omat kamppeensa olivat jääneet Lontooseen. Ehkä se vaikutti, sillä melko varovaista oli esiintyminen. Myös kappaleet olivat poimittu samasta puusta; säkeistöt suoraviivaisia, ja kertosäkeet maalailevia vokaaliharmonioineen. Loppupuolella kuultu Everybody’s Out oli ainoa sävelmä, jossa rakennetta oli hieman rikottu ja mukaan sovitettu suvantokohtia.

Black Lipsin aloittaessa oli paikalle saapunut juuri sen verran porukkaa, ettei alakerta tuntunut autiolta. Pieni pelko oli kuitenkin, että fiilis lässähtäisi harvalukuisen yleisön takia, kuten kävi vuoden 2008 Provinssirockissa. Tällä kertaa pelko oli aiheeton, koska bändi oli todella välitön ja teeskentelemätön, ja se tarttui myös yleisöön, joka saikin lavan eteen aikaan hyväntuuliset karkelot.

Setti oli rakennettu järkevästi vanhojen klassikoiden ja uuden ”Arabia Mountain” -levyn energisempien kappaleiden varaan, jotta mielenkiinto pysyi kokoajan yllä. Kun Get Out Get It  ja Modern Art saivat yleisön liikkumaan, voitiin välillä käydä vähän syvemmällä.

Vammaisempaa sävellystä kuin Hippie, Hippie, Hoorah saa hakea, ja siksi kai se on niin täydellinen Black Lips –kappale. Sitä esittäessään nelikko lavalla tuntui leikkivän jotain lapsuuden leikkejä, mutta silti tai juuri siksi heidän soittimistaan kuultiin täydellinen ajan pysäyttäjä, joka tuossa hetkessä kuulosti oleellisimmalta palalta musiikkia maailmassa. En tiedä mitä muut tekivät, mutta itse herkistyin ja aloin ymmärtämään bändiä. He eivät teeskentele, eivätkä varsinkaan hae oikeutusta, vaan päästävät irti ja antautuvat. Tämän takia hyvää musiikkia ei sävelletä tai soiteta punttisalilla, eikä rullaportaita kannata juosta väärään suuntaan.

Cole Alexander
Cole Alexander

Bad Kidsin aikana alkoi meininki olla kaikin puolin vapautunutta. Yleisö yhtyi lauluun ja heitteli vessapaperirullaa, joka sai kaikki paitsi järjestysmiehet iloisiksi. Onkin vaikea välttyä lapsuuden tunnelmilta kun innostuu ilmaan heitetystä vessapaperista, mutta siinä piilee myös viisautta. On tutkittu, että pienet lapset ovat jopa tietoisempia ja ajattelevat filosofisemmin kuin aikuiset. Jos voi nauraa vessapaperirullalle, jota käytetään sen käyttötarkoituksen vastaisesti, ehkä kannattaisi sekoittaa asioita ja merkityksiä vielä enemmän ja isommassa mittakaavassa. Drugs tuli encoressa sille kuuluvalla paikalla, ja kruunasi hienon illan.

Ojensiko Black Lips kätensä paholaiselle?

Nosturissa tänään soittava, häiriintyneessä maineessa oleva garage punk –kvartetti, Black Lips on koko uransa luottanut lo-fi estetiikkaan ja löysään tulkintaan. Edellinen julkaisu 200 Million Thousand oli bändin itsensä tuottamana huojuva, mutta silti monien mielestä vastustamaton. Huhujen mukaan levy-yhtiö Vicen Suroosh Alvi ei pitänyt linjaa hyvänä ja palkkasikin tuottajaksi Mark Ronsonin (mm. Amy Winehouse, Christina Aguilera), jonka tehtävänä oli saada Lipsien ulosanti helpommin lähestyttäväksi.

Keväällä ilmestynyt Arabia Mountain osoittaa huhut todeksi; komppi pysyy kasassa läpi levyn, kappaleet ovat keskimääräistä iloisempia, ja enää ei lauleta peltipurkkiin vaan vokaalit ovat miksattu nätisti etualalle. Vai mitä sanotte tästä toogabilebiisistä Go Out and Get It!?

http://www.youtube.com/watch?v=AqpkT2lGNW4

Jotta palapeli ei olisi näin yksinkertainen, on levyllä myös pimeämpi puoli happokangastuksineen. Tästä esimerkkinä sinkku Modern Art, joka muistuttaa enemmän vanhasta tuotannosta, vaikka pysyyhän se komppi tässäkin kasassa.

http://www.youtube.com/watch?v=ChuYpoajar0

Oli miten oli, Nosturissa nähdään varmasti Black Lipsin molemmat kasvot. Niin, ja lippuja (24€) saa vielä ovelta.

Caribou – Tavastialla

Cariboun (alias Daniel Snaith) viime kesän Flow-festivaalin esiintyminen jätti aineksia hampaankoloon. Esitys ei ollut huono, siitä vain puuttui intiimiyttä ja henkilökohtaisuutta, tai ainakaan ne eivät päälavalta välittyneet. Onneksi odotukset uusinnasta täytettiin näinkin pian klubi-keikan muodossa.

Soitto starttasi kappaleella Kaili, jonka trance-syna ei ole mauton ollakseen trendikäs, vaan ilahduttavalla tavalla aikamme painolasteista riisuttu. Soittajat, johon kuuluivat Snaithin lisäksi rumpali Brad Weber, basisti-laulaja John Schmersal ja kitaristi Ryan Smith, olivat asettuneet loitsurinkiin toisiaan vastakkain korostaen jäsenten tasapuolisuutta. Asetelma oli herkullinen, koska keikan edetessä Weberin rumpalointi alkoi varastaa huomiota kappaleiden venyessä rumpuorgioiksi. Myös Snaith keräili talent-pisteitä soittaen keikan aikana sujuvasti koskettimien lisäksi kitaraa, huilua ja erilaisia perkussio-instrumentteja.

Pääosin ”Swim”-levyyn tukeutuneeseen settiin toivat vaihtelua pari poimintaa muilta julkaisuilta. Etenkin surf-henkinen, ja nimensäkin mukaisesti yltiömelodinen, Melody Day oli tervetullut hengähdys terävien äänipirskahdusten keskellä. Snaithin melko heppoisan äänen rinnalla piristäviä olivat myös Schmersalin harvat lauluosuudet. Hänen äänensä muuten kuulostaa Neil Tennantilta (Pet Shop Boys).

Hieman odottavalla kannalla ollut yleisö vapautui tanssimaan loppuun säästetyn Odessan ja encoressa kuullun Sunin aikana. Toisaalta eipä Cariboun musiikki olekaan puhdasta tanssimusiikkia vaan minimalistis-matemaattisen technon ja psykedeelisen popin risteytys, jonka on tarkoitus viedä kuuntelija johonkin muualle. Mutta mihin? Se ei vielä tälläkään keikalla selvinnyt. Ehkä yritän seuraavan kerran aavikolla kaktusta syöden – siinä maistaa ainakin itsensä.

Deerhunter – Halcyon Digest

Atlantalaisen Deerhunterin musiikin kuvailemisen voisi aloittaa monesta eri suunnasta, niin vahvasti se edustaa vallalla olevaa paradoksaalisuutta, jossa mihinkään genreen kuulumattomuutta väritetään hyvinkin tarkalla tyylien nostalgisoinnilla. Tässä tapauksessa kaiholla kaivetaan esiin 50- ja 60-luvun vivahteita, kenkiin tuijottelua, ambient-punkia ja tietenkin pop-elementtejä, jotta pala saataisiin nielaistua. Kaiken taustalla on kuitenkin nokkamies Bradford Coxin määrätietoisuus tai itsepäisyys, jota kuvastaa se, että bändi voi ottaa täysin uuden suunnan kuulostaen kuitenkin Coxin aivoilta.

”Halcyon Digest” on edeltäjäänsä (”Microcastle”) riisutumpi siinä mielessä, että psykedeliaa ei luoda efekteillä vaan minimalistisemman ja orgaanisemman äänimaailman kautta. Se on rohkea, kypsä ja onnistunut ratkaisu. Muutoksesta kertoo heti levyn avaava sumuinen balladi Earthquake, joka muistuttaa Coxin Atlas Soundista. Helpoiten sisään päästävät puhtaampi pop-kappale Revival, ja levyn ehkä kirkkain tähti Desire Lines, joka on rakenteeltaan kuin edellisen levyn kaksijakoinen Nothing Ever Happened. Aluksi lauletaan, sitten soitetaan.

Levyn sanoituksellisiin teemoihin kuuluu vanheneminen, ja se näkyy myös tekemisessä. Kun uskoo siihen mitä tekee, uskaltaa päästää irti ja kuuntelijat lähemmäksi. Ja se onkin ainoa tie, kun ollaan luomassa juuretonta ilmassa roikkuvaa palasta. Jossain vaiheessa on irrotettava ote. Ehkä siksi laulaminen lopetetaan aina ennen kolmea minuuttia, jotta loppuaika voitaisiin katsella kuinka se leijuu.

Bad Religion – The Dissent Man

Bad Religion soitti ensimmäisen keikkansa vuonna 1980 Social Distortionin lämmittelijänä, ja nyt 30 vuotta myöhemmin generaattorista tuupattiin ulos 15. albumi. Vuosiin on mahtunut paljon; hajoaminen, kokoonpanomuutoksia, välirikkoja, syrjähyppy isolle levy-yhtiölle (jota basisti Jay Bentley vertasi huumeiden käyttöön: ”ensimmäinen tunti oli mukavaa ja sitten sen halusi loppuvan”), palaaminen Epitaphille, ja mikä tärkeintä paljon hienoja punk rock -kappaleita. Ja ehtipä laulaja Greg Graffin siinä sivussa ansaita filosofian tohtorin arvonimen.

BR-albumien välisten eroavaisuuksien määritteleminen on hiusten halkomista, mutta sanottakoon, että ”The Dissent Man” on yleisilmeeltään edeltäviä Epitaph-julkaisuja (Process of Belief, The Empire Strikes First, The New Maps of Hell) matalatempoisempi, vaikka levyltä löytyy myös niitä turboahdettujakin raitoja. Keskitempoisuus syö terää maanisen Brooks Wackermanin rumputyöskentelystä, mutta tuo esiin kitararaitojen hienouden, vaikka muutamasta soolosta olisi voitu luopua.

Levyn avaava The Day That the Earth Stalled ottaa löysät pois Graffinin kuvaillessa hetkeä, jolloin nuoruuden into katoaa, ja vääntäen vokaalinsa korkealle uhmaten 45:ttä ikävuottaan. Kappaleiden viehätys syntyykin usein juuri esitystavan ja sanoitusten välisestä jännitteestä. Pride and the Pallor, kuvaus sulkeutuneesta perheestä ja sukupolvelta seuraavalle lankeavasta taakasta, esitetään puolestaan iloisissa raameissa ikään kuin tarjoten vaihtoehtoa paremmasta maailmasta.

Ad Hominem on ajankohtaisin ja samalla osuvin ajankuva Afganistan ja leipäjono -viittauksineen. Kappaleen esittämä kysymys on yksinkertainen mutta tärkeä. Onko hiekan keskellä asuva afganistanilainen tai avustusjonossa mateleva köyhä lähtökohtaisesti huonompi ihminen kuin sinä? Ja vielä tärkeämpänä, jos ajattelet olevasi parempi tai koet vihaa, niin olisiko kuitenkin mahdollista säästää nämä ihmiset ideoiltasi ja uskomuksiltasi? Suomessa varsinkin maahanmuuttajista ja homojen oikeuksista käytävää keskustelua hallitsee sama Ad Hominem -argumentaatio, Pride-iskuista puhumattakaan.

Ja jottei teksti menisi täysin latinaksi, palataan vielä asiaan. ”The Dissent Man” on kiinnostava ja onnistunut levy, mutta viiteentoista raitaan mahtuu muutama täytekappale. Varsinkin osan levyn loppupuolella esitettävän, Brett Gurewitzin kirjoittaman, kappaleen kohdalla olisi laadunvalvonnassa pitänyt syttyä punainen valo. Neljän tähden 30-vuotislahja kuitenkin… meille kuuntelijoille!

Sadepäivän blues – Mark Lanegan Nosturissa

Mark Lanegan on ollut monessa mukana sooloprojektiensa lisäksi. Jotkut tuntevat hänet grunge-yhtye Screaming Treesistä, toiset Queens Of The Stone Agestä, kolmannet yhteistyöstä Belle & Sebastian -vokalisti Isobel Campbellin kanssa, ja neljänsien päässä kilahtaa kello kun mainitaan Soulsavers tai The Gutter Twins. Yhtä kaikki, sateinen ja synkkä maanantai-ilta oli ajanut ihmiset sisätiloihin ja Nosturi oli tupaten täynnä.

Missasin lämppäri Meadow Islandin, ja paikalle tullessani lavalla odottaneet kaksi mikrofonitelinettä osasivat kertoa, että luvassa olisi varsin riisuttu kokoonpano. Lähes ajallaan pimeälle lavalle saapui illan tähti ja toinen mies akustisen kitaran kanssa, jonka Lanegan myöhemmin, ainoassa välispiikissään, esitteli Dave Rosseriksi. Esitys lähti käyntiin hieman hapuilevasti soololevy ”Bubblegumin” avausraidalla When Your Number Isn’t Up, ja ”Field Songs” -levyn One Way Streetillä. Soitto ja laulu alkoivat lämmetä kolmantena tulleen No Easy Addictionin kohdalla.

Setin runko muodostui soololevyjen sävellyksistä, ja lisäksi kuultiin ainakin kaksi Screaming Trees –lainaa, yksi Soulsavers–kappale ja encoren lopuksi esitetty QOTSAn Hangin’ Tree. Joku puhui myös Pink Floyd –coverista, mutta jos sellainen laulettiin, se meni uneksiessa ohi. Unelias oli myös yleisö, joka keskittyi parin minuutin välein vaihtamaan painon jalalta toiselle, mutta jaksoi taputtaa kappaleiden välissä.

Reilun tunnin kestäneen esityksen ei ollut tarkoituskaan tarjota sirkustemppuja, vaan polttopisteessä oli Laneganin raspinen baritoni. Ensimmäinen ajatus on, että miten poissaolevasta ja hieman flegmaattisen oloisesta miehestä voi lähteä niin uskomaton ääni. Kun tästä ihmettelystä pääsee yli, vahvistuu mielikuva miehestä, joka on kokenut paljon ja kulkenut muistakin kuin pääovista, mutta ei kadu hetkeäkään. Ja miksi katua, jos muistot ja kokemukset kiteytyvät hienoiksi kappaleiksi, ja niitä voi esittää maailmojasyleilevällä äänellä. Blues on ilo, vaikka sitten ilman hymyä.