Kaikki kirjoittajan Matti Heikkilä artikkelit

Tuoni – Kuolonpyörä

Industrialmetalpunk-ryhmittymä Tuoni on väsännyt kolmannen täyspitkän albuminsa muutaman vuoden inspiraatiotauon jälkeen. Itse en ole bändiin aikaisemmin tutustunut paria kappaletta lukuun ottamatta, mutta uskallan väittää ”Kuolonpyörän” olevan hyvinkin vahva levytys yhtyeen historiassa.

Paketin avaa lujaa tykittävä S.A.N.O. S.E. antaen ehkä odottaa kovempaa paahtoa mitä oikeasti tuleman pitää. Kriitikon filosofoinneista huolimatta kappale on pätevä avausraita, vokalistien erilaiset laulutyylit soljuvat yhteen sopivasti eikä biisi veny liian pitkäksi vaikka kestoa löytyy viitisen minuuttia. Kertosäe on mukavaa jumitusta, ja kappaleen kehtaa soittaa uudelleen ennen kuin siirtyy seuraavaan.

Ensimmäistä viimeistä päivää on edellistä monimutkaisempi kipale, kuulija saa vaikutelman, että yritys on mennyt uudelle tasolle ja lopulta toteutus on sössitty täysin. Sanoitukset rokkaavat, mutta sovitus kurvailee jossain aivan muualla.

Raja on samaa kastia, raskasmelodinen ja hidas kappale ei vain sovi kokonaisuuteen: vaihtelu virkistää, mutta levyn kuudes kappale jää auttamatta sinkkulohkaisun Hiljaisuus tappaa rauhan peittoon. Pyörii mielessä viisi sanaa: levyn todellinen kultakimpale on löytynyt. Sovituspuolella ei syyllistytä fiilistelyyn, soolo on lyhyt ja ytimekäs. Juna kulkee eteenpäin helvetin lujaa. Melodisuus ja nopeahko, raskas tempo yhdistyy kappaleessa nautinnollisen onnistuneesti.

Epäilemättä levyn jo tunnetuin kappale Räsänen risti on huudatuksestaan huolimatta teemaan sopiva vetäisy. Pieni miinus jää kirjaan, sillä varsinkin kappaleen loppu on yhtä toistoa, puuduttavaa sellaista. Homma tulee selväksi jo kolmen minuutin kohdalla. Piina (tietämättömille Prodigyn ”Breathe”-kappaleen käännösversio) jättää viileän fiiliksen, vaikka onkin parempi kuin alkuperäinen.

Erityismaininnan arvoinen nimikappale Kuolonpyörä on törkeän hyvä, niin sanoituksiltaan kuin sovitukseltaankin. Uudelleenkuunteluja ei voi välttää ensimmäisen annoksen jälkeen.

Jos ovat kappaleet hieman venytettyjä, on tämä arvostelukin. Lyhyestä virsi kaunis: ”Kuolonpyörä” on erittäin onnistunut albumi, pieniä likatahroja lukuun ottamatta. Päässä soiviin kertosäkeisiin ja neuroottisesti pöytää naputtaviin sormiin sopii varautua levyn läpikuunneltuaan.

[youtube url=pi6boeMjZ34]

Iiwanajulma – Hallelujah!

Iiwanajulman hypetys on ilmiö, jota kaltaiseni ei kykene koskaan ymmärtämään. Yhtyeen meriitit, kuten 5/5 arvostelut Helsingin Sanomissa (kyseessä todellinen asiantuntijalehti musiikin saralla!) ja muissa paperijulkaisuissa viime vuosina pakottivat minut antamaan tälle vielä mahdollisuuden säväyttää.

Lyhyesti ja rujosti: mielestäni ”Hallelujah!” toimisi huomattavasti paremmin paperilla kuin äänilevyllä. Lyriikat ovat yhtyeen todellinen valttikortti, mutta kun tekstit puristetaan kuultavaan muotoon, on tästä käyttökelpoisuudesta jäljellä enää kymmenesosa. 
Myönnän, Passiivisesta väkivallasta on hyvä vetäisy ja varmasti myös oivaa livemateriaalia, vaikka sovitus onkin melko Uranuksesta. Loput kappaleista jäävät äänivallin muserrettaviksi, edes useammalla kuuntelukerralla en saanut musiikista sitä iloa, jota se yleensä tuottaa.

Biisien tittelit, kuten ”Vammauta terveytesi – Skada din hälsa antavat odottaa jotain hurjaa, mutta turhaan. 

Iiwanajulma ei kolahda tajuntaan, ei sitten millään, ei vieläkään. Jos hakusessa on filosofista modernia runoutta alternative-suomirockin/metallin muodossa esittävä yhtye, voi Iiwanajulma olla elämänkumppanisi. Minulle se tuottaa vain harmaita hiuksia.

[youtube url=A9FwFy8X7As]

Fear of Domination – 
Distorted Delusions

Suomen industrialmetalli-skenen outolintu Fear of Domination on julkaissut vihdoin uutta materiaalia. Soittolistaani on jäänyt pysyviä merkkejä vuonna 2009 ilmestyneestä ”Call of Schizophrenia” -albumista, eikä yhtyeen uusinta tuotostakaan sovi ylenkatsoa.

”
Distorted Delusions” on musiikillisesti edeltäjäänsä monimutkaisempi eli tässä tapauksessa hyvin kieroutunut levytys. Urut ja naisvokaalit esittävät suurta osaa muutenkin teknometalli-sävytteisissä kappaleissa, mutta liialliseen Disko Stu -menoon ei onneksi sorruta. Kappaleet ovat edelleen raskaita, esimerkiksi suomeksi laulettu II on erittäin validi esimerkki konemusiikin ja metallin toimivasta yhdistelmästä. Nostaisin kappaleen jopa koko levyn parhaimmistoon. Sinkkunakin lohkaistu Legion on levytyksen kulmakivi, todella kova huudatuskappale. En kuitenkaan saa päähäni miksi Legion (Kuroshio RMX) on ahdettu tälle hieman liian pitkälle levylle, kappaleet toimivat alkuperäisessä muodossaan kaikkein parhaiten.

Fear of Domination on kehittynyt yhtyeenä merkittävästi kuluneiden vuosien aikana ja läpimurto ulkomaan keikkalavoille olisi hyvin mahdollinen, sillä lavashow on kunnossa ja oma tyyli hioutunut erittäin esityskelpoiseen muotoon. En tohdi luvata mahdottomia, mutta ”Distorted Delusions” ansaitsee siunaukseni.

[youtube url=GyUhi6eAMWw]

Hämys – 14 kuuta

Haapavedeltä sikiävä black metal -trio Hämys on julkaissut uuden EP:n. ”14 Kuuta” tarjoilee mustaa metallia pienillä punk-vivahteilla, poiketen hieman edellisten, erityisesti ensimmäisten julkaisujen raa’asta ilmaisusta. Suhteellisen tuore ja marginaaligenreä edustava yhtye on varmasti useimmille tuntematon tapaus. Tätä EP:tä on kuitenkin vaikea sivuuttaa.

Johdanto avaa paletin kiinnostavasti kuulostaen lähinnä ufo-elokuvan ääniraidalta. Erilaisia mielipiteitä introjen tarpeellisuudesta on maailma täynnä, minulle intron säväyttävyys on yhdentekevä asia jos levyn muu sisältö on laadukasta. Edellisen EP:n ”Tie näyttää paikkani” -intro oli sitä paitsi helvetin hyvä, joten lopetan tärkeilyn tähän paikkaan. Virallisempana avauskappaleena toimiva Symbolit on tämän äänitteen kulmakiviä, se kiteyttää Hämyksen syvimmän olemuksen. Yksi säväyttävimpiä vetäisyjä aikoihin, kappale on raskas, tunnelmallinen ja brutaalin nopea samaan aikaan. Perikadon vokaaliosuudet murinalaulun osalta ovat sopivan rosoiset ja puhtaissa osuuksissakaan ei ole moittimista.

EP:n kolmas kipale Kun minä kuolen on eittämättä parhaiten toteutettu. Sovitus ja sanat sulautuvat yhteen luoden todella vahvaa ja mustaa tunnelmaa. Tämän kappaleen kuuntelukerrat voidaan laskea pikkuhiljaa sadoissa, niin infernaalisen kovat fiilikset se saa aikaan.
Nimikappale on nopeampi ja säröisempi kuin edeltävät ja erityisesti riffeiltään todella kova, mutta loppuu liiankin äkkiä. Hypnoottinen tunnelma, check.
Yksin hidastaa tahtia merkittävästi varsinkin loppupuolella, viljellen samaa synkänkaunista äänimaailmaa kuin edeltävät kappaleet. Puhtaat osuudet täydentävät biisiä, koukuttavat kuulijaa toistollaan.

Hämystä ei voi verrata muihin samantyyppisiin orkestereihin, vaikka vertailuja tykkään tehdä. Jotain uutta ja ihmeellistä on siis tapahtunut. Turhan yksityiskohtaista arviota tiivistäen voin sanoa, että jokainen kappale tällä EP:llä erottuu edukseen, levy on äänimaailmaltaan tarpeeksi selkeä mutta tematiikaltaan synkkä ja kylmä. ”14 Kuuta” muistetaan tämänastisen Hämyksen parhaimpana tekeleenä ja löytää toivottavasti tiensä kohdeyleisön joukkoon.

Iliac Thorns – IT

Kotkalainen, 2010 perustettu Iliac Thorns nojaa musiikillisesti melodiseen kuolonmetalliin. Yhtyeen debyyttilevy on kahdeksan kappaleen mittainen ja sisältää myös pari suomenkielistä biisiä.

”IT” rämisee ja kolisee mukavasti. Levy ei alennu liikaan rumpu- ja riffikikkailuun tai noudata mitään valmista kaavaa kappaleissa, onneksi. Kolmas raita, Euphoria Lost ansaitsee brutaaliudestaan erityismaininnan. Black metal -vivahteista myös plussaa. The Shining on laulusuorituksiltaan ja nopeudeltaan ilmiömäisen kova, toisin kuin sitä seuraava Itsetuntosi, joka jättää säväyttämättä.

Iliac Thorns on sopivasti perkeleestä. ”IT” ei ole tahraton levytys, mutta kypsymättömät kohdat jäävät huomiotta armottoman rumputulituksen ja rääkymisen vieden kuuntelijan huomion.

Hautakammio – Kukaan ei opasta teitä pimeässä

Hyvinkäältä pesee jälleen. Azaghal, Oath ja Kalmankantaja -laatuyhtyeiden jäsenistöistä koottu Hautakammio on old school -sävytteistä black metallia soittava yhtye. Meininki on, kuten odottaa saattaa, kaiken pyhän häpäisevää, likaista ja synkkää. ”Kukaan ei opasta teitä pimeässä” koostuu viidestä kappaleesta, ollen samalla yhtyeen ensimmäinen täyspitkä ja virallinen tuotos. Levyn nimi muuten miellyttää allekirjoittanutta suunnattomasti.

Hautakammio on underground-piireissä syystäkin hehkutettu yhtye. Musiikki on tismalleen sitä, mitä black metal käsitteenä tarkoittaa. Levyn soundi on raaka, mieleen tulee Hornan ja edellä mainitun Azaghalin varhainen tuotanto. Vokaaliosuudet ovat mielestäni liian alas miksatut, Kalmankantajaa kuunnelleena voin lyödä sormille ja ehdottaa, että sen soundin voisi miksata edes hieman samaan suuntaan. Kitarat uppoavat biiseihin nätisti, tosin riffit ovat hieman liian yksinkertaisia ja puuroutuneina rumputulituksen taakse. Kappaleet ovat ehkä kertaalleen kuullun oloisia, mutta toimivia. Viides kipale, V, osoittaa jo omaperäisempiä piirteitä, ja nouseekin levyn parhaaksi. Mutta hifistelyt sikseen, Hautakammio kuulostaa toisella kuuntelukerrallakin kylmältä ja täyttää ”tavoitteensa”, eli kantaa mustan metallin epäpyhää soihtua kunnialla eteenpäin.

”Kukaan ei opasta teitä pimeässä” on oiva ensilevytys, seuraavalta saakin jo odottaa jotain uutta ja rienaavaa.

Gestalte – Ashes of the Soul

Suhteellisen nuori mustaa metallia soittava hollantilainen Gestalte sylkee maailmalle esikoisensa, joka kantaa nimeä ”Ashes Of The Soul”. Yhtye vieraili lokakuun puolella myös Suomessa kolmella keikalla, saaden käsittääkseni ihan lämpimän vastaanoton.



Hollanninkieliset kappaleet, joita levyllä on viisi kahdeksasta, kuulostavat hieman rankan ryyppäämisen jälkeiseltä toiminnalta vokaaliosuuksiensa takia, mutta muuten ryömivät eteenpäin ilman katastrofaalisia floppeja. Beyond Cosmic Thresholds on levyn säväyttävin osuus, Ashes of the Soul taas yrittää olla hitaampi ja puuduttavampi kappale, jääden kuitenkin tyhjäksi. Koomisen nimen omaava A Red Black Holocaust Sky in a Nightmare Dimension on jo parempaa materiaalia, yhdistäen edellisten kappaleiden vahvuuksia. 
Seitsemäs raita Op naar het Woud der Smarten (deel 1) on sopivan lyhyt ja melodioiltaan mukava vetäisy.

Näitä pieniä hienouksia lukuun ottamatta levy jättää aika tympeän vaikutelman.

 Kahdeksasta kappaleesta maksimissaan kahta jaksaa kuunnella pariin kertaan, muiden kohdalla skippaus tai kertaalleen kuuntelu riittää. Kappaleet ovat liian pitkiä ja jotenkin sisällöttömiä, en saa millään kiinni koko yhtyeen tyylistä tai näkemyksestä, saatikka luotua niistä mitään järkevää sanottavaa. Gestalten ongelmana on epäselvyys ja tunnelman puuttuminen. Hollantilaisten tulee nyt säätää ilmaisuaan radikaalisti, tai bändi jää pohjamutiin muiden tallottavaksi.

Kalmankantaja – Elävältä haudattu

Suoraan pimeältä puolelta, tarkalleen ottaen Hyvinkäältä, kotoisin oleva Kalmankantaja on julkaissut uuden kokopitkän. Kyseessä yhtyeen toinen täysmittainen levy, joka kantaa nimeä ”Elävältä Haudattu”. Bändin pääperkeleet Grim666 ja Nagh musisoivat myös toisessa paikallisessa black metal -aktissa nimeltään Hautakammio.

Kappaleita levyllä on vain yksi: nimibiisi Elävältä Haudattu, pituudeltaan 35 minuuttia. Vaikka tyylinä on depressiivinen musta metalli, ja nimi viittaa hautaamiseen, on äänimaailma todella elävä. Vokaalisuorituksia en moiti, mutta ne jäävät auttamatta musertavien melodioiden varjoon.
Levyä – tai tässä tapauksessa ainutta kappaletta, voi luonnehtia piikkimatolla kävelyyn. Aluksi eteenpäin kulkeminen on vaivalloista ja kivuliasta, rasittavaa. Matkan edetessä kävely kuitenkin tasaantuu ja jalat tottuvat piikkeihin. Horjahduksia pehmeälle alustalle tapahtuu, mutta jalat palaavat piikkien syleilyyn. Kävellessään yhä eteenpäin kohti päätepistettä kulkija vaipuu kuin transsiin, ja lopussa löytää itsensä piikkimattoon kaatuneena.

Ilmapiiri tällä levytyksellä on todellakin kylmä, mutta mukaansatempaava, kahliten kuulijan itseensä. Vaikka miettimällä mietin, en osaa verrata Kalmankantajaa mihinkään muuhun saman genren edustajaan. Tämä levy ei puuduttanut, se pakotti jatkamaan kuuntelua, joka on kivuliasta, mutta palkitsevaa. En edes tohdi sanoa, että yhtyeen musiikkia tulisi jalostaa nyt johonkin tiettyyn suuntaan. Parannettavaa on aina, mutta tämä surun näytelmä hakee vertaistaan.

En ole ikinä pitänyt DSBM:ää tosissaan nautittavana taiteenlajina, mutta ”Elävältä Haudattu” on genrensä parhaita levytyksiä.

[youtube url=vi3bk0yRISg‎]

Turmion Kätilöt – Technodiktator

Ehdottomasti koko Suomen tunnetuimmaksi industrial metal -yhtyeeksi muodostunut Turmion Kätilöt on suoltanut Osasto-A:n kautta viidennen studioalbuminsa, ”Technodiktatorin”. Itseäni tyydytti merkittävästi Kätilöiden edellinen levytys ”Perstechnique”, ja rajussa soitossa oli aikanaan myös aikaisempi tuotanto.

Ristiriitainen tunne iskeytyi pääkoppaan, kun kuulin albumin olevan kunnianosoitus 90-luvun tanssimusiikkiyhtyeille. Tekno on tietysti osa TK:ta, mutta vain lisuke, ei pääruoka. Turmion Kätilöitä arvosteltaessa tulee mieleen aina sama ongelma: fanit (esim. allekirjoittanut) ei tahdo yhtyeen muuttavan tyyliään. Irstas teknometalli kaikkine omaperäisine piirteineen on tavaramerkki, josta ei vain voi luopua. Pelotti, että en enää ikinä kuulisi Rukoukset Rattoisat -tyyppisiä Kätilöralleja.

Levyn avaa TK-mittapuulla keskivertoa laimeampi Silmät sumeat, ja samaa linjaa jatkaa jokseenkin vielä hieman laimeampi Antaa palaa. Kiero yllätys piileekin tulevassa, kaksi koko levyn hypetetyintä kipaletta: Pyhä Maa, joka lyriikoiltaan ja sovitukseltaan vetää vertoja yhtyeen aikaisemmille mestariteoksille sekä sinkkuna lohkaistu, yksinkertaisesti tappavan svengaava Jalopiina vetävät kuuntelijalta housut alas. Teurastajan kaltaista ikisuosikkia en usko kummastakaan syntyvän, mutta silti nämä nostavat levyn keskiarvoa todella. 
Varsinkin, kun muut maininnan arvoiset kappaleet Rehtori sekä To be continued act I tekevät vaikutuksen, on tämä diktaattori paikkansa levyhyllyssä ansainnut.

Ja miten kävikään, ensikuuntelulla korkeintaan ruokailualustaksi tuomittu albumi onkin keskivertoa parempi levytys, ja kappaleiden lisäksi tähtiä kirkastavat kristinusko-kritiikki sekä (jälleen) toinen toistaan nerokkaammat sanoitukset. Kokeilkaa ihmeessä, sillä paria oikkua lukuun ottamatta tämä diktaattori käskee ja kyykyttää isän, pojan ja nyrkin nimeen.

Ward – S/t

Ward on tamperelainen doomia, deathia ja sludgea yhdistelevä yhtye. Aiemmin pari pienempää julkaisua tuottanut yhtye suoltaa nyt ilmoille kokopitkän. LP on rajoitettu 500 painokseen, joten kiirettä pitää jos tahdotte omanne hankkia. Yhtye omin sanojensa mukaan yhdistelee crustin raakaa soundia, death metallin primitiivistä voimaa ja doomin melodisia riffejä. Niin, ja doomin biisimittaa, kappaleet kestävät keskimäärin kahdeksasta yhdeksään minuuttia.

Ja synkkä paketti tästä on saatu kasaan. Sanat, kuten kansitaidekin, on lohdutonta luettavaa ja katseltavaa, ehkä hieman kauhutematiikalla varustettuja. Biiseistä Self Made Hell oli itselleni jo aikaisemmin tuttu yhtyeen bandcamp-sivun puolelta. Alkaa jotenkin tutun oloisesti, mutta loppupuolella vedetään liian hidas vaihde päälle, kappale menee puuduttavaksi. Tämä on totta kai tarkoituksenmukaista, mutta ei mielestäni saisi haitata kuunteluelämystä. Omaksi suosikikseni LP:ltä nousee kokonaan suomenkielinen Riisuttu. Kappale on filosofinen, todella hienosti kirjoitettu, vokaalisuoritukset ovat kovat ja melodiatkin tippuvat kohdilleen. Tämäkin on tosin jälleen hieman liikaa venytetty kappale. In Denial ja Anonymous Caller ovat melodisempia, ja varsinkin ensimmäinen on todella synkkä.

Wardin kohdalla hilpeyttä herättää todella sekava genremääritelmä, joka kuitenkin kuulostaa hyvältä. Bändi tuo jossain määrin mieleeni ruotsalaisen Shiningin. Vaikka yhtyeet toimivatkin hieman eri genreissä, on meno molemmilla synkkää ja melodiat samantyyppisiä. Ainut mikä tässä levytyksessä jää kyrsimään, on liian samanlaiset kipaleet ja niiden pituus. Silti, huolimatta pienistä epäkohdista yhtye yllätti minut täysin, UG-piireissä levy on mielestäni huomionarvoinen. Tässä on talveksi fiilisteltävää.