Kaikki kirjoittajan Pauliina Heikkilä artikkelit

Taake – Gravkamre, Kroner og Troner

Erehtyminen on inhimillistä, sanoi joku fiksu kreikkalainen aikoinaan. Erehtyminen on hienoa, sanon minä, varsinkin jos erehtymisen sekä syynä ja seurauksena on tutustuminen yllättävän mainioon levyyn.

Eli tunnustan, kuullessani ensimmäisen kerran norjalaisen black metal -nimen Taaken 20-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi ilmestyneestä ”Gravkamre, Kroner og Troner” -kokoelmasta, ensimmäinen ajatus oli että nyt on pääjehulla ja ainoalla virallisella bändin jäsenellä Hoestilla huvittelukassa kuivunut. Vakioratkaisuhan tuntuu liian usein olevan jonkun hätäisesti kyhätyn kokoelmalevyn lykkääminen myyntiin, kyllähän ne vähintään kompletisteille aina kelpaavat. Paperilla kokoelma alkoi jo näyttämään hieman paremmalta. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen kaikki kyyniset pahat ajatukseni olivat poispyyhityt ja olin valmis jälleen kerran julistamaan riemusanomaa Hoestin neroudesta muusikkona.

Nooh, tuossa oli hieman liioittelun makua mutta ”Gravekamre, Kroner og Troner” on harvinaisen hyvin kasattu kompilaatio Taaken pitkästä ja suhteellisen tasalaatuisesta urasta. Biisien valinnassa ei olla menty aidan matalimmasta kohdasta, mistä kertoo muutamankin ilmiselvyyden kuten Hordalands Doedskvad 3:n ja Over Bjoergvin Graater Himmerik 1:n poisjättö. Täysin uusia biisejä levyltä löytyy vain kaksi, En Pust Av Øyne ja Hov Var Stein, aika pitkälti viimeisimmän täyspitkän ”Noregs Vaapenin” linjaa noudattelevat, hieman liiankin siististi tuotetut melodiapläjäykset. Alkuaikojen demoja edustavat nerokkaat Eismalsott ja Tykjes Fele, joka on soinut ensisointunsa jo Taaken edeltäjän Thulen aikoina 1994. Molemmat on tätä levyä ennen voinut saada käsiinsä vain Discogsista tmv. suurella rahalla Taaken edellisen kokoelman ”Helnorsk Svartmetallin” (2005) muodossa, jollei ole ennalta viisaana tajunnut käydä bergeniläisessä demohyllyssä ostoksilla 90-luvun alkupuolella. Näiden kahden blast from the pastin tuoma historiallinen perspektiivi viimeistään todistaa Hoestin olevan syntynyt biisintekijä, jos mies on 17-vuotiaana pojankloppina taiteillut tuollaisia!

[youtube url=S_oqXOnmKxM]

Coverien suhteellisen suuri määrä (6/20) epäilytti, mutta ensishokin jälkeen logiikan tämänkin takana ymmärtää. Kyseisten bändien tribuuttilevyiltä aikaisemmin löytyneet Emperorin ja VONin biisit eivät niinkään puolusta paikkaansa muuta kuin loistavina versioina alkuperäisistä, mutta osa covereista ovat olleet aikoinaan settilistojen vakioita ja sinällään ymmärrettäviä valintoja juhlistettaessa parikymppisiä. Toki artistilla pitää olla huomattavasti keskivertoa parempi itsetunto (tai jo liian isoksi luokiteltava ego?) lähteäkseen ylipäätään coveroimaan Burzumin tai Darkthronen kaltaisia legendoja, koska harva siinä onnistuu. Taakenkaan versio vanhasta vakiolivevedostaan A Lost Forgotten Sad Spiritistä ei tuo mitään uutta musiikin maailmaan, ja nykyisin keikoilla soivan GG Allinin Die When You Dien olisi myös voinut raakkaa paskana biisinä kokonaan pois. Loput lainat Destructionin Death Trap ja VONin Lamb ovat sen sijaan tällä kokoelmalla kuin kotonaan.

Kaksi biisiä on jostain syystä nostetty levylle kahteen kertaan. Voldtekt, sekä vuoden 2007 ”Nekro” EP:n (raita 11) että 2008 ilmestyneen ”Svartekunst” EP:n versioina (#15) ihmetyttäisi valintana jo yhdenkin kerran, koska parempiakin esimerkkejä Hoestin neroudesta riffienkeksijänä löytyy. Yksi bändin suurimmista hiteistä, Nattestid Ser Porten Vid I toki kuuluu itsestäänselvyytenä tälle levylle. Mutta että ihan kahteen kertaan? Minä ainakin olisin ollut enemmän kuin tyytyväinen demo-versioon vuodelta 1997 ja ”Kveld” EP:n (2010) studiolive-veto olisi voinut jäädä tästä seurasta. Kveld kun on suhteellisen viimeaikainen levytys ja löytynee kohderyhmän levyhyllyistä joka tapauksessa. Muuta syytä biisien tuplaamiseen on vaikea keksiä kuin että Hoestilla on ollut ennenkin tapana fakkiintua tekemisiinsä, miekkonenhan pitkään teki vain levyjä joissa biisit olivat numeroituja 1-7 ja sama teema kansitaiteessa – Hoest itse – on jatkunut kautta aikain. ”Helnorsk Svartmetall” -kokoelmalla oli jopa neljä samaista biisiä kahtena versiona. Toivoa siis sopii että tästä toistosta ei tehdä perinnettä ja 30-vuotisjuhlia tanssataan kolmellakymmenellä eri biisillä.

”Gravekamre, Kroner og Troner” on puutteineenkin yllättävän tasapainoinen kokoelma, ja antaa suhteellisen hyvän kuvan Taaken kahdesta vuosikymmenestä. Vielä hienompi levy olisi, jos coverien sijaan olisi suosiolla keskitytty bändin omaan materiaaliin. Tästä ja kahden biisin tuplauksesta rangaistaan yhden tähden miinustuksella. Taake-kompletistien ja vanhojen fänien lisäksi ”Gravekamre, Kroner og Troneria” voi hyvällä omallatunnolla suositella jokaiselle hiemankaan bläkkiin kallellaan olevalle extreme metallin ystävälle.

Bunker I, Oslo 24.08.-25.08.2012

Beastcraft (unknown photographer, photo used with permission of Kenneth Anker Nilsen)

Bergeniläisen, metalli-instituutioksi 11 ikävuodessaan muodostuneen Hole In The Sky-äärimetallifestarin lopettaessa viime syksynä maallisen vaelluksensa legendaarisen oslolaislevykaupan/black metal museon main man Kenneth Anker Nilsen ei kauaa aikaillut ilmoittaessaan täyttävänsä festivaalikalenteriin syntyneen aukon omalla vastineellaan HITSille, Bunkerilla. Ensimmäiset kiinnitykset, Norjan omat pojat Taake ja paluutaan aktiivisempaan keikkailuun tekevä Carpathian Forest ilmoitettiin jo hyvissä ajoin viime syksynä. Bergeniläisetkään eivät loppupelissä malttaneet pysyä pois kilpailusta vaan aktivoituivat myöhemmin uudestaan ja HITS:in rauniosta nousi Beyond The Gates samalle viikonlopulle, mutta siinä vaiheessa kiireisimmät olivat jo kerenneet täyttää oman elämänsä tyhjiön buukkaamalla retken Norjan kauniiseen mutta ah, niin kalliiseen pääkaupunkiin.

Johtunee Norjan oikullisista sääolosuhteista että klubifestarien järjestämiselle on varsinkin isommissa kaupungeissa kovat perinteet. Inferno, Hole In The Sky, Nidrosian Black Mass (joka tosin Trondheimiin viittaavasta nimestään huolimatta järjestetään seuraavan kerran Belgiassa), Stavanger Metal Fest, Karmøygeddon, Hammerslags Vinterblot ja nyt uutena tulokkaana Bunker. Bunkerin tapahtumapaikkana toiminut Parkteatret hipissä Grünerløkkan kaupunginosassa oli muutamaa pikku miinusta lukuunottamatta oiva valinta näille bileille. Lavalle viettävä lattia ja sali kahdessa tasossa tarkoittivat että ilman genesimmonsmaisia platform-kenkiäkin jopa pieni ihminen näki jotain. Soundit olivat kautta festarin skaalaa mainiosta loistaviin, tosin semikuurona metallimusiikin suurkuluttajana hieman volumea olisi kaivannut lisää muutamankin bändin kohdalla. Bunkerin suurin magneetti oli tietysti line-up, joka parista paperilla missistä vaikuttavalta buukkauksesta huolimatta sisälsi niin isoja hittejä, ettei näitä bileitä kerta kaikkiaan voinut jättää väliin. Ja jos festarin organisoi mies, joka levykaupastaan päätellen suhtautuu musiikkiin enemmän kuin intohimoisesti, mitä muuta kuin superlaadukasta esiintyjäkaartia voikaan odottaa?

Aloittajaistahdit Parkteatretin salissa kuuluivat Darkthronen puolikkaan Fenrizin levylautaselta. Ihan ensihetkiin en valitettavasti ehtinyt, harmi sinänsä koska kuuntelussa olisi ollut Darkthronen tulevaa. Eli odotellaan kiltisti levyä. Virallisen dj:n biisit olivat vielä astetta uugeempää kuin koko festari, mutta itsekseen kopissaan moshaillessaan miehen elämistä musiikilleen ei tarvinnut hetkeäkään epäillä. Omistautumista jos mikä! Bändeistä ekana soitti koko festarin ainoa ei-skandinaavi buukkaus, italialaishemmojen Bunker66. Setien vienosti bläkähtävä rässi toimi mukavasti taustamusiikkina helvetillisen kallista olutta juodessa, muttei pystynyt innostamaan sen enempää odotusten ollessa lähitulevaisuudessa.

Aika lähelle musiikillisen neron arvonimeä pääsevän Carl-Michael Eiden yksi bändeistä tunnetumpien Aura Noirin ja jo manan majoille siirretyn Ved Buens Enden lisäksi on Virus, vaikeasti genretettävä pehmeämpi tapaus. Eide on Aggressorin alter egossaan jo vakuuttanut minut Aura Noirissa, mutta Viruksen keikan nähtyäni kunnioitus hemmoa kohtaan nousi ihan uusiin potensseihin. Levyltä bändiä kuunnellessani en ikinä olisi uskonut katsovani koko keikan lähes paikalleen naulittuna, materiaali kun on liiankin progeilevaa ja lällyä yleiseen musiikkimakuuni. Mutta ai prkle että oli hyvä livenä!

Henkilökohtaisesti illan ja koko Bunkerin odotetuin akti oli vanhan liiton satanistisen black metalin polkuja kulkeva Beastcraft. Bändi on kautta aikain keikkaillut tuhottoman harvoin, ja yhden kantavista voimista, myös Urgehalissa ja Endezzmassa vaikuttaneen Trondr Nefasin heitettyä keväällä yllättäen kunnioitettavassa 34 vuoden iässä lusikan metsämökkinsä nurkkaan koko keikka oli hetken vaakalaudalla. Esiintyminen kuitenkin päätettiin hoitaa kunnianosoituksena pidetylle Trondrille ja Beastcraftin omina jäähyväisinä. Hieman creepyn puolelle mentiin kun laulajatyyppi Sorath tarjoili ehtoollisena Trondrin ruumiin ja sielun eturiville, ja Blackwinged Messiahin soidessa oltiin jo sellaisissa sfääreissä että vastaavaa käsinkosketeltavaa tunnelmaa enpä muista kokeneeni ihan viime aikoina. Pelkkiin kylmiin faktoihin uskovana en voi väittää että Trondr olisi ollut keikan aikana muualla kuin matojen ruokana, mutta selvästikin bändi teki kaikkensa kunnioittaakseen entistä jäsentään ja sai sen fiiliksen välittymään myös yleisöön jonkinlaisena hartautta muistuttavana tunnelmana. Lisämausteina muutenkin lähes täydelliseen keikkaan lavalla käväisivät myös  Tsjuderin Nag ja Endezzman Morten Shax. Beastcraftin keikka menee heittämällä parhaisiin tänä vuonna näkemiini, ja harvoin sitä tuntee itseään niin etuoikeutetuksi ja onnekkaaksi kuin saatuani todistaa näin hienon bändin jäähyväisiä livenä.

Kovin harvoin hiatuksestaan nousevaa Carpathian Forestia en ole ikinä onnistunut spottaamaan livenä. Harmi vaan että Beastcraftin jälkeen tuskin edes Elviksen reinkarnaatio olisi jaksanut kiinnostaa. Carpathian Forestin fäniksi itseni kyllä luen, biisimateriaalikin on suurimmaksi osaksi kovin korvakäytäviä hivelevää, minkä lisäksi pääjeppe Nattefrost on kaikessa kontroversiaalisuudessaan mielenkiintoinen persoona. Keikan kyllä katsoin mutta eipä jäänyt mieleen mitään maatamullistavaa. Seuraavan kerran sitten…

 

Djevel (unknown photographer, photo used with permission of Kenneth Anker Nilsen)

 

Lauantain aloitti Immortalin Abbathin hupiprojekti Bömbers. Cover/tributebändeihin aina hieman skeptisesti suhtautuvana jouduin hieman käymään tahtojen taistelua evil twinini kanssa, Parkteatretin naapurissa kun pidettiin pienpanimofestareita. Ihanien herkkuoluiden äärestä ei ollut kovin helppoa repiä itseään juomaan sairaalloisen hintaista bulkkipaskaa bändin takia jonka olemassaolo on kuitenkin vain heikosti oikeutettua. Onneksi uteliaisuus voitti alkoholismin ja raahauduin paikalle, koska Bömbers osoittautuikin oikein mainioksi aloittajaisbändiksi. Sillä jos jonkun on pakko coveroida Motörheadia, olkoon se sitten Abbath kumppaneineen. Mieheltä löytyy sentään tehtävään vaadittavaa karismaa ja itseironiaa!

Illan ensimmäinen ”oikea” bändi Djevel on yksi niistä monista Norjan bubbling under- huippuakteista, joiden soisi tulevan suuremman yleisön tietoisuuteen muuallakin kuin kotimaassaan. Laadukasta ja perinteitä kunnioittavaa bläkkistä, tekijöinä nimimiehet yllättävistä ja yllätyksettömistä paikoista; Urgehalin ja Koldbrannin Mannevond bassossa, Gehennan/Ljån T.Cielas kitarassa, rumpaliguru Dirge Rep ja Kvelertakista suuren yleisön tietoisuuteen tullut Erlend Hjelvik laulussa. Hjelvikillä on osansa myös muissa norjalaisissa ei-niin-tunnetuissa loistobändeissä, kuten The Konsortiumissa eli aivan yllärinä ei Djevel-harrastus pitäisi kuitenkaan tulla. Djevelin kokoonpano on Hjelvikiä lukuunottamatta yksi yhteen vielä astetta perinteisemmän NettleCarrierin kanssa, eli suunnilleen puolessa välissä tehtiin laulajan vaihdos Mannevondiin ja unohdettiin puhelaulut kokonaan. Biisimateriaali on bändeillä suhteellisen samanlaista, mutta Mannevondin astetta miehekkäämmät vokaalit ja sopivan usein viljellyt UGHit saivat preferenssini kallistumaan hieman NettleCarrierin puolelle. Päivän paras!

Paskin ikinä näkemäni Taaken keikka kantoi huolestuttavia yhtäläisyyksiä Bunkerin line-uppiin. Shiningin ja Taaken herrat Kvarforth ja Hoest kun jakavat muitakin harrastuksia kuin musiikin, joten toverien hengaillessa saman katon alla ennen keikkaa odotukset bändin lavatarjonnan suhteen olivat aika nollassa. Yllättäen Hoest olikin ihan teräkunnossa, ja keikka oli bändiltä hyvää keskitasoa. Lavalla nähtiin jo vakiintunut keikkakokoonpano ja vanhat kliseet Norjan lippu, klassikkobiisit varhaisemmasta tuotannosta ja uuden levyn Noregs Vaapenin parit helmet, ja lopussa tietty Hoest ilman paitaa. Vieraana vakiocoverissa Die When You Diessä oli Djevelin Hjelvik, samalla dress codella Hoestin kanssa eli jo Taaken käytössä hieman kulunut GG Allinin biisi sai kivan visuaalisen ulottuvuuden. Ihan jees keikka, muttei Djevel/NettleCarrierin jälkeen niin jaksanut enää säväyttää.

Ruotsin Shining on pettänyt livenä jo niin monesti putkeen että jollei Oslon hienoista hienoin metallibaari Unholy olisi juurikin ollut kuopattu, houkutus lähteä kuuntelemaan laatumusiikkia mieluummin tallennetussa muodossa olisi ollut liian suuri. Nyt viikonlopun teemaan sopivan jatkopaikan puuttuessa oli jäätävä Parkteatretiin, vaikka odotukset olivatkin lähes miinuksella. Yllätysten aika ei olekaan ohi, vaan Shining kuulosti ensimmäistä kertaa ainakin viiteen viimeksi nähtyyn keikkaan siltä, miltä extreme metal-festareille buukatun bändin pitääkin.  Ex-Mayhemin laulajan Maniacin kanssa duettona vedetty yhteiskunnallisesti ei-niin-hyväksyttyjen nautintoaineiden käyttöä glorioiva Tillsammans Är Vi Allt ja babyface basistin Christian Larssonin kanssa esitetyt homoeroottiset näytökset olivat viihdearvoltaan parasta Shiningiä naismuistiin, mutta edellinen ilta painoi simmua sen verran että oli pakko luovuttaa keikan puolessa välissä. Mutta, lämmin tervetuliaistoivotus Shiningille takaisin omalle ansaitulle paikalleen laatuviihteen joukkoon!

Bunker 2012 oli loistava esimerkki siitä, kuinka laatu aina korvaa määrän ja huippufestariin ei tarvita kuin kahdeksan kovaa bändiä. Ehdottoman hieno esitys, vaikka ainahan sitä muutamalla bändillä jäädään siitä omasta märkien unien line-upista. Ensi vuonna Bunker järjestetään kolmepäiväisenä, ja pienimuotoisen sosiaalisessa mediassa käydyn protestikampanjan jälkeen Nilsen vaihtoi tapahtuman viikonlopun yhtä aikaisemmaksi, jottei se menisi päällekkäin 500km pohjoisempana pidettävän, yksi yhteen samasta asiakaskunnasta kilpailevan Beyond The Gatesin kanssa. Loistava päätös, koska minä tuskin tulen olemaan ainoa joka osallistuu molempiin.

Sonisphere Helsinki 2012

Viime vuoden lipunmyyntitavoitteista jäämisestä huolimatta Sonisphere järjestettiin vieläkin Helsingissä. Tällä kertaa mukana oli varma kaiken kansan yleisömagneetti Metallica, ja kas kummaa, tällä kertaa mainstream-metallin fanit vaelsivatkin sankoin joukoin Kalasataman sepeliaavikolle.

Harmi vaan että logistisesti oivasti sijaitseva Kalasatama ei mitenkään majoita 47 000 ihmistä mukavasti. Karmivia bissejonoja katsoessa kävi mielessä onkohan Live Nation tehnyt diilin Päivi Räsäsen kanssa kansalaisten raittiuden edistämiskampanjassa, koska puolen tunnin jonotus myyntipisteeseen vähensi ainakin allekirjoittaneen juomahaluja kovin tehokkaasti. Mikä oli onni onnettomuudessa, koska vessajonot olivat samaa luokkaa. Illan pidetessä vessoihin jonottaminen oli vielä kuuleman mukaan vaatinut rautaista sietokykyä ihmisruumiin eritteisiin. Kiitos siis järjestäjille baaritiskien vähyydestä!

Hyvistä kulkuyhteyksistä huolimatta ehdin mestoille vasta ruotsalaisen Hardcore Superstarin jo lopetellessa aktiaan. Viimeisiä biisejä tuli kuultua tarpeeksi, jotta vaihtoaika meni ihmetellessä kuinka miljoonaan kertaan heidän juttunsa on jo tehty. Jos joku bändi vielä jostain kivenkolosta löytyy jolla oikeasti on jotain annettavaa tyylisuunnalleen niin tulokas voidaan kyllä heittämällä julistaa maailman kahdeksanneksi ihmeeksi. Tokihan Hardcore Superstarin glam/sleazelle aina tilausta löytyy, mutta nähdäkseni ihan muualla kuin isoilla festarilavoilla.

Vaikeasti genretettävät fransmannit Gojira oli paperilla yksi mielenkiintoisimmista illan esiintyjistä. Tällä kertaa ennakko-odotukset eivät pettäneet, ja ranskalaisten iloista mättöä oli ihan kiva kuunnella. Niin kiva että jos kaupallisuuden jumalat eivät sanelisi soittojärjestyksiä, Gojira olisi ansainnut paikkansa lavalla paljon myöhemmässä vaiheessa iltaa.

Esiintyjälistan toinen ruotsalaisbändi Ghost oli ensimmäisen pitkäsoittonsa ”Opus Eponymous” ilmestyttyä syksyllä 2010 yksi metallimaailman hypetetyimmistä tulokkaista herran aikoihin teatraalisella semi-doomahtavalla kirkkomusiikillaan. Lavapreesensiin kuuluvat KKK:n ja paavin välimaastoon osuvat kaavut, ja jäsenien henkilöllisyydet on yritetty pitää tiukasti salassa. Salaperäisyyden syynä ei ole ihan pelkkä salaperäisyys itseisarvona, vaan jos huhut pää-Ghostin Papa Emerituksen henkilöllisyydestä pitävät paikkansa niin ihan koko herran menneisyys ei ainakaan eksponentiaalisesti saatanallista imagoaan vahvista. Keikka oli kuitenkin oikein mukava, päivän parhaimmistoa, vaikka Ghostin musiikkia sinänsä en kovasta yrittämisestä huolimatta ole sisäistänyt vieläkään. Jotenkin tämä Papa Emerituksen ja Nameless Ghoulien naamioleikki vaan visuaalisestikin kiehtoo numerojen perusteella aikuiseksi laskettavaa ihmistä, ja jos mukaan olisi saatu kunnon valot ja punaisena huutavat savukoneet niin elämys olisi ollut taattu.

Päivän ainoa kotimainen edustaja Amorphis veti rautaisella rutiinilla keikkansa läpi. Sen tuhannen kerran orkesterin nähneenä ei voinut Sonispheren keikan aikana olla miettimättä kuinka iso ero on festari-Amorphiksella ja klubikeikka-Amorphiksella. Ensimmäinen vetää settinsä läpi jäätävän ammattimaisesti, mutta jälkimmäisestä paistaa läpi aito soittamisen ilo (ja ainakin minun korvaani hivelee vanhojen helmien prosentuaalisesti suurempi osuus biisilistassa!). Toki jokainen livekeikka on subjektiivinen kokemus, ja klubiatmosfääri tarjoiluineen varmasti tekee yleisöstä vastaanottavaisemman ja ympyrä on valmis blaablaa mutta minä nautin Amorphikseni mieluiten pienemmissä piireissä. Päivän kilpailijat olivat kuitenkin sen verran tylsiä akteja, että meidän omat Amot voi ehdottomasti lukea päivän kohokohtiin!

Ameriikan ihmemaan ensimmäisenä soittaneet nestorit Machine Head yllätti positiivisesti energisyydellään, muuten kyllä menee aika samaan ”lopettakaa jo”-kastiin pääesiintyjän kanssa. Energisyyskin oli valitettavasti kulminoitavissa yhteen ainoaan henkilöön, alkuperäisjäsen basisti Adam Duceen. Ilman herran heilumista olisi musiikillisen annin tylsyys lyönyt vielä selvemmin kasvoille, mutta nyt Machine Headin katsoi mieluummin kuin turpaansa otti.

Hieman kauhistutti ajatella kuinka pelottavan suuri osa Sonispheren yleisöstä ei ollut edes syntynyt silloin kun minä edellisen kerran vaivauduin pääesiintyjän Metallican keikalle. Kauhistus vaihtui säälin tunteeseen kun tajusin, että pilttiraukat eivät päässeet näkemään bändiä silloin kun se vielä kannatti nähdä livenä. Ainakin tällaisen kyynisemman kuluttajan rakkautta ei osteta takaisin ”emme tienaa tarpeeksi royalteilla” -itkulla. Mitäs jos kelkka käännettäisiin 180 astetta ja unohdettaisiin nämä rahankeruu-teemarundit ja tehtäisiin oikeasti jotain hyvää musiikkia? Niinkuin silloin 30 vuotta sitten? Anteeksi vain, mutta nostalgia oli kaukaisimpia fiiliksistäni Metallican aikana, vaikka illan aihe Musta levy viimeisin ostokseni kyseisen bändin tuotannosta onkin. Myötähäpeä on huomattavasti kuvaavampi tunne, ja mistään en koe jääneeni paitsi kun The Unforgivenin soidessa olin jo kaukana matkalla horisonttiin.

Jos nykypäivän Metallican ansioksi jotain on laskettava, olkoon se se että bändi vieläkin toiminee porttiteorian ensimmäisenä porttina metallimusiikkiin perehtyville teineille ja mikä ettei hieman varttuneimmallekin metallineitsyille. Sen jälkeen jääkin kaveripiirin, kotikasvatuksen ja muiden porttiteorian muuttujien haltuun, löytääkö Metallican kautta tiensä metallin monimuotoiseen maailmaan, jossa yksilöllisiä laatuaktejakin on olemassa valtaisin määrin. Ne vaan harvemmin päätyvät soittamaan Sonispheren kaltaiseen massatapahtumaan.

[flickrfeed photoset=72157630195434116]

Inferno Metal Festival Norway, Oslo 4.-7.4.2012

Mikäpä olisi oivempi tapa viettää kirkollisia juhlapyhiä kuin matkustamalla Extreme Metal -festareille uskonnonvastaisten protestien luvattuun maahan Norjaan? 12. kertaa Pääsiäisen aikaan järjestetty Oslon Inferno aloitetaan jo keskiviikkona, joten valitettavasti ihan pelkät Raamatun tapahtumat eivät normiduunarille riitä vapaiksi. Vastaavasti tosin nelipäiväisistä festareista toipumiselle jää aikaa muutama päivä ennen suolakaivokselle palaamista, laulut kun ainakin festivaalilavoilla loppuvat jo lauantai-iltana.

Ehdottoman suositeltavaa on kuitenkin raahautua paikalle jo keskiviikkona, varsinkin jos kiinnostusta riittää katsastaa paikallisia nousevia nimiä. Inferno on jo niin kolossaalinen käsite marginaalisen musiikin saralla, että soittamaan valitut pienemmätkin nimet todella ovat créme de la crémea, vaikka suuren yleisön tietoisuus vielä odottaisikin hamassa tulevaisuuden. Tottahan toki normaalin levy-yhtiö -pelin merkit ovat näkyvissä jokaiselle 1+1-laskutoimitukseen kykenevälle, mutta laatufestarin maineesta nauttiva Inferno tuskin sitä haluaa riskeerata huolimalla paskoja bändejä soittamaan edes isolla rahalla. Eli olipa valitsemasi genre sitten doom, death, thrash tai black niin keskiviikon klubipäivän anti ei varmasti petä. 16 bändiä, niistä suurin osa norjalaisia, siroteltuna kuudelle klubille ympäri kaupunkia. Lisäksi oli tarjolla korkeakulttyyrisempaa performanssitaidetta Mayhemin keulamiehen Attila Csiharin tyyliin, varmasti eksoottista nähtävää mutta joka paikkaan oli valitettavasti mahdoton ehtiä.

Tänä vuonna muuten niin informatiivisesta festarioppaasta oli jätetty pois turistin baarisuunnistusta huomattavasti helpottava kartta, joten bändien perässä ympäri Osloa juoksemiseen tuli omanlaista survival-fiilistä. Tiukka aikataulu ei asiaa helpottanut, ja hetkittäin syrjäkaduilla veren maku suussa juosten joutuikin kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttään. Klubikierroksen etukäteissuunnittelu oli vaikeusasteeltaan ydinfysiikan luokkaa, ja Salomonin tuomiomaisia vaikeita päätöksiä oli tehtävä. Pläänistä piti pudottaa muutamakin jo aikaisemmin laatunsa todistanut yhtye, kuten ehkä illan hypetetyin bändi, tulevaisuuden suuri nimi norjalaisrässääjät Nekromantheon ja livenä todella toimiva bergeniläinen doom-akti Solstorm. Ne saivat taipua allekirjoittaneelle ennennäkemättömän Hellish Outcastin ja bläkkis-tuplakattauksen Kirkebrannin ja Vitrhin tieltä.

Ribozyme

Infernon pääpaikan pikkulavalla John Deessä illan ja koko festivaalin aloittanut Bergenin Ribozyme toimi harmittomana taustamusiikkina, vaikkei ehkä koko nelipäiväisen line-upin pehmeimpänä orkesterina niinkään allekirjoittaneelle uponnut. Pojilla oli selvästi hauskaa lavalla, ja hetkittäiset assosiaatiot vanhaan Soundgardeniin edesauttoivat viihtymistäni paikalla koko keikan ajan. Seuraavana soittanut Dunderbeist oli yleisön reaktioista päätellen uusi tuttavuus ainoastaan minulle. Norjalaiset miehenalut corpsepaintien emo-versioissa (virallinen selitys; rosvomaskeissa) jälleen todistivat ulkonäön perusteella dumaamisen harvoin kannattavan, ja vetivät niin kovan shown että oksat pois. Koko back-kataloogia tuskin lähden tilaamaan, mutta jos samoille festareille Dunderbeistin kanssa joskus vielä eksyn, aion ehdottomasti katsastaa uudelleen pehmometallinsa. Juurikin Sveitsin Inferno-versiossa nähty Nekromantheon harmitti jättää väliin, mutta oli tällä kertaa uhrattava saman tyylisuunnan maanmiehiensä Hellish Outcastin takia.

Dunderbeist

Siispä suunnistamaan seuraavaan keikkapaikkaan, lähestulkoon pelkän naisen suuntavaiston perusteella, apuna ainoastaan hämärä aavistus mistäpäin baari löytynee ja metalliunivormuiset kanssakulkijat joko tulossa tai menossa samaan suuntaan. Harmi vaan että Nekromantheon veti leijonanosan yleisöstä ja liikenne kaduilla oli aika olematonta. Täysin tuntemattomat avaruuden korpimaat piti siis kartoittaa lähes puhtaalla onnella ja tiukalla aikataululla, joten hetkittäin koko baarisuunnistus tuntui jo veren maku suussa suorittamiselta. Ja prkle, kaikki vaiva lähes turhaan. Hellish Outcast veti toki kovan keikan, mutta mitään persoonallista minä en bändistä löytänyt. Eli olisi kannattanut jäädä vaan Nekromantheonia katsomaan.

Hellish Outcast

Seuraava ja illan viimeinen rasti oli norjalaisille pienemmille black metal -nimille pyhitetty pikkubaari Revolver. Tupaten täyteen pakattuna paikkaa ei parhaalla tahdollaankaan voi väittää viihtyisäksi, varsinkin kun norjalaisilla tuntuu olevan ihmeellinen perversio rakentaa klubinsa huonekorkeudella jossa keskimittainen skandinaavinainen ilman korkojakin joutuu lähes kyyristelemään, ja vielä pläntätä muutama pylväs mahdollisimman katsojaepäystävälliseen paikkaan. Baaritiskille paikasta toiseen juoksemisesta syntynyttä janoa ei ollut toivoakaan päästä sammuttamaan, eli lähtökohdat nautinnolliseen loppuiltaan musiikista iloiten olivat aika heikot. Suunnitellusta poiketen Kirkebrann oli vaihdettu soittamaan ensin. Jos on helppoa tuomita bändit ennalta ulkonäön perusteella, niin Kirkebrann (=kirkonpoltto, -palo) menee minulla sarjaan ”nimen perusteella tuomittu”. Jotenkin olin valheellisesti elänyt uskossa että kyseessä on semi-huumoribändi, mutta positiivisesti yllättyneenä näinkin aivan huippukeikkan synnyinmaansa pitkiä genren perinteitä kunnioittavalta mutta kuitenkin omaltaan kuulostavalta vestfoldilaisbändiltä.

Ennakkoon odotetummalla bergeniläis-Vithrillä oli siis epäkiitollinen paikka soittaa Kirkebrannin todella kovan vedon jälkeen. Norjalaisjuuret olivat heidänkin black metalissaan selvästi kuultavina, mutta tyylipuhtaaseen Kirkebranniin verrattuna Vithrin hetkittäiset ”rokahtavammat” hetket kuulostivat hieman väärään paikkaan eksyneeltä. Onneksi niitä ei liian montaa ollut, ja toki keikan katsoi mielellään loppuun mutta lievän pettymyksen puolelle meni tämä akti. Joskus olisi kiva nähdä Vithr soittamassa jonkun heikomman esityksen jälkeen, tai ensimmäisenä esiintyjänä. Nyt Bergenin entit jäivät niin suvereenisti Kirkebrannin varjoon että sääliksi kävi.

Vithr

Seuraava suunnistus oli takaisin majapaikkaan, mutta lepoa oli turha kuvitellakaan saavansa jos viralliseen festivaalihotelliin Clarion Christianiaan oli itsensä buukannut. Illan djnä hotellin baarissa toimi vielä Darkthronen Nocturno Culto, joten laatumusiikki jatkui. Pienenä pelastuksena rankalle neljäpäiväiselle rutistukselle tulivat Norjan anniskelulait, eli vaikka pilkun tuleminen 03 sillä hetkellä sattui, pidemmällä tähtäimellä jaksamisen kannalta se saattoi olla ihan hyväkin asia. Muusikkogurun valitsemiin sulosäveliin oli hyvä lopettaa loistava aloituspäivä.

Illan voittaja; Kirkebrann.

Kirkebrann

Torstai 05.04.2012

Keskiviikon lämmittelyt oli lämmitelty ja festarin main stagella Rockefellerissä varsinaisen ison luokan rytistyksen aloitti norjalaisten oma Trollfest. Noin sata tyyppiä lavalla huumorikostyymeissä ja hassuissa hatuissa saa lähtökohtaisesti meikäläisen kavahtamaan kauhuissaan takavasemmalle, mutta vaikka musiikista nyt voidaan olla montaa mieltä niin ainakin yleisö tykkäsi. Uskottava se on, Infernon buukkaajat todellakin osaavat asiansa ja vaikka illan ja varsinaisen festarin aloittajan valinta näin ei-norjalaiselle olikin etukäteen mysteeri, valtaosa paikallisväestöstä sekosi bändistä täysin.

Trollfest

Päälavan seuraava Anaal Nathrakh ei valitettavasti täyttänyt ennakkoon asettamiani odotuksia. Bändiltä kyllä löytyy ihan kivaa biisimateriaalia, mutta jotain jäi vajaaksi. Vai lienikö se se viiden minuutin palopuheenomainen, selvää yleisön nuoleskelua ollut välispiikki todellisesta black metalin luonteesta mikä läpinäkyvässä miellyttämisenhalussaan sai aikaan juurikin sen vastakkaisen reaktion?

Miellyttämisenhalusta siirryttiin suoraan mysteerisiin maskimiehiin a la The Konsortium. Todella kovan viimeisimmän levyn julkaissut paikallinen avantgarde-blackdeath-poppoo yrittää kovasti olla salaperäinen; jäsenien henkilöllisyydet pidetään salassa, keikat soitetaan naamiot naamalla ja nimetkin ovat rangaistuslaitoksenomaisesti 01, 02, 03 jne. Ainoa julkisuuteen suosiolla vuodettu jäsen on Mayhem/Nidingr-kitaristi Teloch, joka kylläkin tällä keikalla vaikutti yleisön puolella. Huhut Kvelertakin laulajan Erlendin osallisuudesta bändiin saivat näkövahvistuksen keikalla, mutta virallinen selitys oli hänen olleen vain korvaava jäsen oikealle ”01:lle”. Kuulostaa hieman kaukaa haetulta, varsinkin kun keikka oli illan ehdotonta parhautta ja jokseenkin vaikea kuvitella että päivän varoitusajalla mukaan tullut korvaaja pystyisi tuollaiseen suoritukseen. Jos näin todellakin on, haluan ehdottomasti nähdä The Konsortiumin oikeassa kokoonpanossaan. Torstain keikkaa parempaa on vaikea kuvitellakaan.

The Konsortium

Edellisen päivän tiukka ohjelma jatkui torstaina, jolle oli kerääntynyt huima määrä mielenkiintoista esiintyjää. Onneksi tällä kertaa lavojen välinen matka oli kutistunut portaisiin. Päällekkäisiä soittoaikoja ei ollut, mutta alakerran pikkulavalla John Deessä bändin lopettaessa yläkertaan siirtymiselle ei montaakaan sekuntia oltu suotu aikaa. Eli hiki päässä piti jälleen bändini katsoman. The Konsortiumia kun ei voinut jättää viimeistä sekuntiakaan kuuntelematta, seuraavaan 1349:ään tuli jo todella kiire. 1349 mennee valitettavasti ikuisesti minulla sarjaan ”ihan kiva”. Muutama viimeksi todistettu keikka ovat olleet kaikella ammattitaidolla vedettyjä (ja muutama niitä aikaisempi onnetonta räpellystä, ehkä johtuen lainarumpaleista/epäonnesta pyrojen kanssa. Tai muuten vaan paskoja keikkoja ilman spesifistä syytä?), eikä biiseissäkään ole mitään valittamista. Silti jotain jää aina puuttumaan. Hetken mietin olisiko kyse jo liiasta kliinisyydestä ja liian viimeiseen asti hiotusta performanssista, mutta seuraava ison lavan bändi Triptykon tuhosi hienot teoriani. Jos Tom G. Warrior ei sveitsiläisellä pieteetillä ole treenauttanut bändiään sormet vereslihalle asti minä olen absolutisti poppari, ja äijä sentään vetää samoja biisejä kolmatta vuosikymmentä silti kuulostaen järkyttävän hyvältä. Siis jotain muuta on 1349:ssä vialla. Triptykonissa sen sijaan ei ole mitään vikaa.

1349

Norja on viime aikoina profiloitunut black metallin lisäksi avantgarde metallin luvatuksi maaksi, ja torstain päättikin yksi suurista nimistä Borknagar. Kaiken totuuden nimissä on sanottava, että kun maasta löytyy samaan kastiin genretettyjä tuoreita ja mielenkiintoisiakin nimiä, Borknagarin valinta olisi tuntunut hieman ihmeelliseltä jollei tietäisi Jens F. Rylandin olevan yksi Infernon perustajista. Lipunmyyntimagneettina tuskin sitä kaikella kunnioituksella voi maan rajojen ulkopuolella pitää, vaikka kyseessä kuinka olisikin harvakseltaan livenä esiintyvät kaverit. Varsinkin kun lajissaan vielä megalomaanisempi Arcturus oli buukattu samoihin bileisiin… Objektiivisuus siis lieni hieman hukassa? Borknagarin uusi nuori rumpalikloppi Baard Kolstad oli kyllä todella kova. Kyynisessä mielessäni kävi huiman rumpusoolon aikana hetken häivähdys lieneekö tässä menossa pikku kilpasoitanta Arcturuksen rumpaligurun Hellhammerin kanssa?

Illan voittaja; The Konsortium.

The Konsortium

Perjantai 06.04.2012

Liiallinen ohjelmatarjonta festarihotellilla sai aikataulut niin sekaisin että ensimmäisenä päälavalla soittanut norjalainen Merah tuli valitettavasti missattua. Mitä arvosteluja keikasta jälkikäteen kuuli, olisi kannattanut aikatauluttaa menemisensä paremmin. Seuraavalla kerralla sitten. Päälavan toinen esiintyjä Agalloch sen sijaan oli niin hartaasti odotettu, että siihen oli ehdittävä. Amerikkalaisjengin keikka meni kuitenkin valitettavasti sekin ”ihan kiva” -sarjaan, ehkä johtuen kovista odotuksista. Tai sitten skandinaavisille taajuuksille virittyneistä makuhermoistani. Seuraava Tsjuder olikin sitten balsamia korvilleni. Lienikö kyseessä kotikenttäedun vaikutus vai harjoituksen tuoma mestarillisuus, mutta soitto joka tapauksessa kulki eksponentiaalisesti paremmin kuin Sveitsin Infernon lavalla ja keikka oli loistava.

Tsjuder
Tsjuder

Pikkulavan melodista thrashia soittava Dead Trooper piti katsastaa erikoisesta syystä; bändin extreme metalliin keskittynyt manageriguru harvemmin huolii talliinsa onnettomia akteja. Tässäkään tapauksessa laaduntarkkailu ei ollut pettänyt, minua vaan ei sinänsä mukava soitanta ihan täysin liekkeihin sytyttänyt. Mutta jos groovy-rässi on sydäntä lähellä, suosittelen katsastamaan norjalaiset tilaisuuden tullen. Absun keikka oli myös taattua laatua, ehkä hieman liiankin liukuhihnakamaa? Vuoden sisällä kolme keikkaa nähneenä mikään niistä ei ole noussut muiden yläpuolelle, muttei mikään ole myöskään pettänyt. Ja eikö musiikin olisi tarkoitus herättää suuria tunteita?

Dead Trooper
Absu

Mikä oli juurikin mitä seuraava bändi teki. Taianomaisen arvostelumenestyslevyn ”Svartir Sandirin” viime syksynä julkaisseet Sólstafirin islantilaiskaverit oli jostain syystä laitettu soittamaan pikkulavalle. Ensin ihmettelin päätöstä, mutta intiimimpi tunnelma toimi tämän bändin osalla hienosti. 400 vetävä John Dee muuttui Sólstafirin aikana ainakin 750 katsojan venueksi, ja uskomattominta kyllä ystävämme Tarujen saarelta tekivät taas yhden ihmeen saadessaan katsojat unohtamaan sillipurkkiolonsa. Toki on mahdollista, että ne kolme erillistä kyynelehtivää ihmistä jotka näin kymmenen metrin matkalla lavan edestä baaritiskille itkivätkin tukalaa oloaan eivätkä soittajien luomaa uskomatonta tunnelmaa, mutta syyttäisin kuitenkin tästä bändiä. Minun kyynelkanavani pysyivät tukossa, mutta lukuunottamatta sitä yhtä hinnallaan lähes itkemään saaneen gin tonicin tilausta mihinkään muuhun oheistoimintaan keikan aikana ei mitenkään kyennyt, niin mukaansatempaavan suorituksen Sólstafir teki. Aivan uskomaton.

Sólstafir
Sólstafir

Illan voittaja; Sólstafir.

Sólstafir

Lauantai 07.04.2012

Paikallinen laatubläkkis aloitti Infernon päälavan viimeisen päivän. Throne Of Katarsis oli jälleen yksi klassisen tyylisuunnan edustaja, joita tänä vuonna riitti fänille lähes tyytyväisyyteen asti. Ikinähän ei saa olla liian tyytyväinen, mutta tämän vuoden linja lisätä paikallista verta (heh, sananmukaisesti; tekoveren ja corpsepainttien prosentuaalinen osuus osallistujista oli kasvanut viime vuodesta kovin mukavasti) kelpasi ainakin minulle mainiosti. Ensi vuodeksi kun saataisiin pelkästään skandinaavinen kattaus niin Joulupukilta ei muuta tarvitsisikaan toivoa. Throne Of Katarsiksen kanssa samaa linjaa jatkoi pikkulavan seuraava Svarttjern; norjalaista toisen aallon black metallia corpsepainteissa hyvin tehtynä.

Throne Of Katarsis
Svarttjern

Viikinkimetallin vanha konkari Einherjer kuulosti syksyllä ilmestyneellä Norrønillaan hetkittäin niin hyvältä, että vaikka kyseinen tyylisuuntaus nyt ei levynostoon asti jaksa innostaa niin festariohjelmasta se ympyröitiin jo ensimmäisten joukossa. Ja niinpä, livenäkin bändi menetteli, mutta norjalaisemmalta kuin kuningas Haraldin joulupuhe kuulostavat viikinkihoilotukset menivät liian kauan kestäessään sietorajani yli. Ja koska tiukka aikataulutus ja liian paljon hyviä bändejä olivat vieneet liikaa aikaa muulta metallifestareihin olennaisesti kuuluvalta oheistoiminnalta, Decapitated ja suurin osa Witcherystä piti sammuttaa janoa Rockefellerin yläkerran baarissa. Mukavilta sohvilta ja erikoisen viihdyttävän dj:n huomasta oli kuitenkin raahauduttava alakertaan Suomen kamarallakin viime Black Flames Of Blasphemyssä vakuuttaneen One Tail, One Headin nidrosialaisen huippubläkkiksen pariin. Ja kyllä kannatti. Bändiä ei turhaan kehuta jokaikisessä mahdollisessa käänteessä, ja parhaan arvostelun kiteytti kaveri; One Tail, One Head on juuri sitä mitä black metallin olisi aina pitänyt olla. Näin.

One Tail, One Head

Trondheimin toverien jälkeen festarin päätösakti Arcturus ei mitään suunnatonta innostusta enää saanut aikaiseksi sisimmässäni, mutta pitihän sitä käydä muodon vuoksi katsomassa. Puolet keikkaa sai riittää, eli yksi lisää ihan kiva -kastiin. Ihan niin tylsä Arcturus ei ollut kuin olin kuullut Nosturin keikan todistajilta, mutta kasariklassikot baaritiskin ääressä kiinnostivat One Tail, One Headin jälkeen huomattavasti enemmän. Eli takaisin ihmettelemään kuinka paljon dj voikaan biisienvalinnallaan vaikuttaa alkoholinmyyntiin, sillä kukapa sitä nyt kuivin kurkuin jaksaisi laulaa Judas Priestiä keuhkojensa kyllyydestä. Illan ja festarin surrealistinen päätös saatiin myös baarin dj:n ansiosta/syystä; vielä valkoisen meikkivoiteen jämät hiusrajassa näkyen suoraan lavalta tulleet kovat bläkkishemmot laulamassa kuorossa Bon Jovin Living On A Prayeria. Priceless. Sen näyn jälkeen seuraavaan Infernoon tuntuu olevan ihan liian pitkä aika.

Arcturus

Illan voittaja; baarin dj. Bubbling under; One Tail, One Head.

 

Lisää kuvia löytyy Flickristä; http://www.flickr.com/photos/lammaszine/sets/72157629518769088/

Norjalainen Vulture Industries ensikeikalle Suomeen

Norjan musiikin Mekasta Bergenistä kotoisin oleva, kaikkia genretyksen lakeja uhmaava progressiivis-experimentaalinen extreme metal-bändi Vulture Industries saapuu ensimmäiselle Suomen keikalleen Helsingin On The Rocksiin perjantaina 23.03.2012.

Vuodesta 2002 kasassa ollut Vulture Industries on julkaissut kaksi täyspitkää albumia. Viimeisin, 2010 ilmestynyt The Malefactors Bloody Register arvostettiin Euroopan metallilehdistössä korkealle; 6/7 Metal Hammer (DE), 14/15 Legacy (DE), 8,5/10 Hard Rock Magazine (FR) ja 90/100 Rock Tribune (BeNeLux). Bändin teknisestä ja teatraalisen energiseksi kehutusta liveshowsta on tähän mennessä saatu nauttia muun muassa sellaisilla extreme metalin laatufestareilla kuten Norjan Inferno, Slovenian Metal Camp ja Saksan Hellraiser Festival. Ensi kesän esiintymisistä on tähän mennessä varmistunut Ranskan Hellfest.

Tätä ”Liisa Ihmemaassa -surrealismi tapaa extreme metalin” -showta et halua missata!

[youtube url=yJneKdYAqCc]

Vulture Industries (nor)
Pe 23.3.2012 On The Rocks, Helsinki
Liput 14 eur + toimituskulut, ovelta 16 eur.

www.vulture-industries.net

Hole In The Sky 2011

Jos satuit juuri kyseisenä oppituntina piirtelemään pentagrammeja ja lukukelvottomia bändien logoja maantiedon kirjan marginaaleihin, Bergen on pittoreski pikkukaupunki Norjan lounaisrannikolla. Bergen on myös sama paikka, jossa jäätiköiltä sulatettuun vesijohtoveteen lisätään salaista ainetta joka tekee lapsesta asti sitä juovan suvereenisti paremman black metal-muusikon kuin esimerkiksi Oslossa syntyneet kilpailijansa. Osansa asialla voi toki olla silläkin että Bergenin kunta tukee jopa rankempia (ja ihan virallisesti rikoksesta tuomittujakin) black metal-muusikoita, useampaan kertaan on lempilevyissäni pistänyt silmään lause ”Med støtte fra Bergen Kommune”. Kaupungin omiin bläkkisbändeihin kun kuulu(i)vat esimerkiksi Burzum, Gorgoroth, Immortal ja Taake. Tuottajaguru Eirik ”Pytten” Hundvin, jonka CV saa Peter Tägtgrenin ja Tomas Skogsbergin häpeämään nurkassaan on bergeniläisiä. Kaupungin määrittelevän genren ulkopuolelta löytyy sellaisia helmiä kuin Helheim, Aeternus, Sulphur ja Byfrost, kaikki jossain vaiheessa siihen samaiseen taikajuomapataan pudonneita.

Bergen on toiminut vuodesta 2000 myös extreme metal-festivaali Hole In The Skyn idyllisenä näyttämönä. Tämän vuoden jälkeen järjestäjät ovat vannoneet laittavansa tuplabasarinsa ja särökitaransa pussiin, ja ainakin virallisen selityksen mukaan 2011 tulisi olemaan se viimeinen Hole In The Sky, osuvasti ”The Last Supperiksi” nimetty. Vuodesta toiseen superlaadukkaan esiintyjäkaartin kasaaminen on varmasti ollut työn ja tuskan takana, mutta pystyvätkö he oikeasti kuoppaamaan koko systeemin? Yleinen mielipide ja pikkulinnut sanovat ei, ja minä toivon että he ovat oikeassa.

Keskiviikko 24.08., ”Dark Endless”

Klubipäivä keskiviikko lupaili mustemman metallin ystäville sen mielenkiintoisimman tarjonnan. Viimeisen illallisen alkupalat tarjoiltiin erillisenä kattauksena Logen-teatterissa Wardrunan riimuhoilannan reseptillä. Myönnetään, motiivini lipunostoon tähän allekirjoittaneelle ehkä liiankin korkeakulttyyriseen tapahtumaan olivat täysin ulkomusiikilliset ja perustuivat Wardrunan main manin Kvitrafnin (ex-Gorgoroth) kovin silmäämiellyttävään habitukseen. Opinpahan läksyni, sillä vaikka produktio olikin vaikuttava niin ensimmäisen biisin jälkeen olin jo kulttuuri-yliannokseni saanut. Loppuiäkseni. Gaahlin (ex-Gorgoroth myöskin) mikkiständiin oli kiinnitetty keihäs kai sen takia, että kaikki paikalta kesken shown poistuvat keihästetään joten istuin kiltisti paikallani loppuun asti. Sen verran vakuuttava persoona herra on muutenkin, että ihan pelkkä pelko Gaahlin evil eyestäkin olisi pitänyt perseeni penkissä. Oikeasti kärsin kyllä vain a cappella-osuuksissa, mutta silti ei voinut välttää miettimästä viimeistään yleisön osoittaessa seisten suosiotaan että kuinka paljon tässä nyt ratsastetaan vain sillä vanhalla maineella, joka sallii isojen nimien laulaa vaikka Ukko Nooaa nuotin vierestä ja silti kaikki ovat haltioissaan?

Onneksi pääsin saman tien jatkamaan matkaa synkempiin saleihin eli klubipäivien päänäyttämölle Garageen. Sadat youtube-videot olivat jo hieman valmistaneet tätä Hole In The Sky-neitsyttä tuleviin koitoksiin, mutta totuus iski sittenkin yllättävän kovalla kädellä päin kasvoja. Garage on matala, hämärän muotoinen ja keskelle lavan edustaa oli (myöhemmin selvinneeseen) peribergeniläiseen tapaan laitettu helvetillinen pylväs. Jos yritit katsoa bändiä ainoissa pöydissä istuen, näit ehkä hyvin puolet lavaa mutta kuulonautinto ei ollut ihan siitä parhaasta päästä. Jos ahtauduit miksauspöydän lähistölle helvetilliseen kuumuuteen ja tungokseen, bändit kuulostivat paremmilta mutta enää et näe edes sitä puolikastakaan bändistä, paitsi tietty jos hylkäsit lupaavan koripalloilijan urasi black metalin alttarille.

Ekana soittaneet Norjan omat pojat One Tail One Head edustavat Bergenin scenen pahinta kilpailijaa, Nidrosian (aka Nidaros; Trondheimin muinaisnorjalainen nimi) black metalia. Trondheimin BM-meno on ainakin vielä toistaiseksi kovin kaukana kaupallisesti menestyneemmän Bergenin vastaavasta, mutta musiikillisesti hyvinkin arvostettua joten ainakin meikäläiselle One Tail One Head oli kovasti odotettu akti. Ja hyvinhän ne veti. Hieman kyllä huolestutti mitä  shamaanisia sienihöyryjä siellä Wardrunan keikalla oikein oli ilmastointikanaviin laitettu, koska pariinkin kertaan keikan aikana tuli assosiaatio New York Dollsiin! Oliko se sitten hyvä vai paha, vaikea sanoa koska bläkkiskeikoilla glampunk nyt ei yleensä ole se ensimmäisenä mieleen tuleva asia. Huomiokykyni tarkkuus onneksi on helppo tarkastaa One Tail One Headin lokakuisella Domin keikalla. Taidanpa kaivaa sitä ennen naftaliinista vanhat New York Dolls-vinyylit että on hieman aktuellimpaa vertailupohjaa.

Ihan ilman sinivalkoisia lasejakin on pakko hehkuttaa sen koko festivaalin ainoan suomalaisbändin Archgoatin parhautta! Todella loistava keikka, ehdottomasti päivän paras. Bändi kun on minun kirjoissani jostain syystä jäänyt Behexenin, Sargeistin, Beheritin ym. ”tunnetumpien” suomalaisnimien varjoon, ja kun perkeleet keikkailevatkin lähinnä vaan muilla mailla niin enpä ole onnistunut livenäkään aikaisemmin näkemään. Hienoa oli siis nähdä herrat tilanteessa, jossa täyteenahdettu Garage diggailee omia poikiamme täysillä. Pieni nurkkapatriootti minussa oli kovin tyytyväinen, kuten näemmä myös muunmaalainenkin yleisö Archgoatin toimittaessa traditionaalista Suomi-bläkkistään parhaimmillaan.

Seuraava italialainen Mortuary Drape oli kulttimaineestaan huolimatta (tai liian suurien odotusten takia?) taasen paha pettymys. Kuten pöytäseurueeni osuvasti vanhat herrat genretti; ”black metal boogie woogieta”. Black Witchery oli yllätyksettömän hyvä, muttei millään muotoa ainakaan minun maatani mullistava. Heikommat lenkit soittojärjestyksen välissä antoivat hyvän tekosyyn poistua yläkerran samaa Garage-nimeä kantavaan baariin tavoitteena päästä hieman väljemmille vesille. Joo, katto oli yläkerrassa korkeammalla kyllä ja sisälämpötila kymmenisen astetta viileämpi, mutta kovin tiivis tunnelma sielläkin oli. Ja koska muu asiakaskunta oli suoraan revitty Kuka kukin on-kirjan Norjan muusikkopainoksesta, suomalainen maan matonen joutui baaritiskillä turhaan huutelemaan sikakalliin oluensa perään kun ensin palveltiin Nocturno Cultoa (Darkthrone). Ja King Ov Helliä (ex-Gorgoroth). Ja Gaahlia poikaystävineen. Ja Ivar Bjørnsonia ja Grutle Kjellsonia (Enslaved). Jne jne. Aikani turhaan bambinsilmiä tarjoilijoille yritettyäni nielin tappioni ja poistuin takaisin alakertaan odottelemaan illan viimeistä esiintyjää, yhtä Ruotsin parhaista keksinnöistä Mardukia.

Jotenkin olen aina asettanut Watainin ja Mardukin samalle viivalle mitä preferensseihini tulee. Juurikin Watainilta aivan uskomattoman hienon keikan nähneenä Mardukilla oli todellakin kirittävää ottaakseen takaisin asemansa minun silmissäni. Myönnettään, Watain sai kohtuuttoman etumatkan soittaessaan täysimittaisella festarilavalla pyroineen kaikkineen, ja maanmiehensä joutuivat todistamaan itsensä trooppisessa ahtaassa kellarissa. Ei ihan helppo rasti, ja päällimmäisenä jäi kyllä mieleen lievän pettymyksen lisäksi että Marduk pitää nähdä mahdollisimman pian jossain muualla. Ja jos joku vielä josku laittaa Hole In The Skylle seuraajafestarin pystyyn, voi kunpa edes ilmastointi saataisiin Garagessa kuntoon ennen sitä…

Torstain 25.08., ”The End Of The End”

Torstai aloitettiin samaisessa kellarissa ilmaisella (jotenkin kuvittelin ettei Norjassa edes tunneta koko sanaa mutta näin ne väittivät, ilmainen sisäänpääsy!) Cockroach Agendan ja Byfrostin keikalla. Olemattomaan partaani hymähdellen lueskelin ylistävää mainospuhetta Cockroach Agendasta; ”…progressive trash, CA have mastered the art to perfection” ja ”A band with a very bright future”. Joojoo, niin varmaan, kyseessä kuitenkin ovat teini-ikäiset pojanklopit, joiden takia tarjoilukin pysyi vesi/kahvi-linjalla. Mutta saipas keski-ikää lähentelevä kyyninen skeptikko nenilleen oikein olan takaa! Ainoa mistä hieman paistoi teiniys läpi oli naiivihkot kitarasoolot, mutta muuten Cockroach Agenda olisi valmis ihan mihin vaan. Tietysti helpottaisi keikkojen saantia kunhan ensin saa kaikki jäsenet täysi-ikäisiksi… Päivän suurin ylläri, hands down. Muistakaa tämä nimi, varsinkin jos thrash on mitenkään sydäntänne lähellä.

Byfrostin laadukkuus ei sen sijaan tullut mitenkään yllätyksenä, melodista rässiä ripauksella mustia vivahteita ja todella kova meno lavalla. Viimeisin levynsä ”Of Death” kun puhuttelee tällaista koko ajan kaventuvan musiikkimaun omaavaakin, vaikkei ihan sinne omimpaan genreen osukaan. Mutta hyvä musiikki on aina hyvää musiikkia, varsinkin kun sen tarjoilevat soittajat jotka tietävät mitä tekevät. Oikein mainiota viihdettä päivän alkajaisiksi!

Sitten tulikin vaikea päätös tehtäväksi, Bergenin oma vastikään aivan järkyttävän hyvän ”Heiðindómr ok Mótgangr”-levyn julkaissut Helheim erikoiskokoonpanolla Logen-teatterissa vai normaalitarjonta Garagessa? Hole In The Sky jatkoi tänäkin vuonna perinnettään päivien jakoon genreittäin, torstain ollessa doom-päivä, joten Helheimin valitseminen tarkoittaisi Devilin ja In Solituden missaamista. In Solitude ei mitenkään vakuuttanut Hammer Open Airissa, ja kun vielä asioista perillä oleva myyräni pelotteli ettei tätä spesiaalikokoonpanoa todennäköisesti nähtäisi lauantaisella Helheimin ”virallisella” keikalla valinta oli loppupelissä aika helppo. Ja oikea. Patarummut, gongit, puhallinsoittimet ja joku jeppe joka hoiteli puhtaat laulut kotiin täysin 100-0, jättäen örinän sen loistavasti osaaville V’Gandrille ja H’Grimnirille takasivat todella mainion elämyksen. Viikinkimetalliin kun kuuluu pieni pompöösius, ja etukäteen pelkäämäni överiksi meno ei todellakaan tapahtunut vaan ekstramuusikot sopivat todella hyvin Helheimin nykymateriaaliin. Nyt vaan taitaa joutua toivomaan heidän vakiinnuttamistaan live-kokoonpanoon!

Garageen päästyäni huomasin aikatauluttaneeni tekemiseni hieman väärin, ja missasinkin In Solituden ja Devilin lisäksi Pagan Altarin tilalle tulleen Processionin, joka oli meitsille harvinaisuudessaan se illan odotetuin näky. Kuulemma oli helvetin hyvä, minä menetyksestäni katkeroituneena jätin suosiolla Grand Maguksen väliin ja treenasin puolieni pitämistä bergeniläisellä baaritiskillä. Mental note; kovat kyynärpäät toimivat paremmin kuin bambinsilmät, ja kun aika moni norjalainen nimimuusikko on jäänyt stereotyyppisistä viikingin mitoista sen parikymmentä senttiä, alkoihan se tarjoilu pelaamaan. Perkele.

Legendaarista doomin nestoria Saint Vitusta oli sentään pakko laskeutua katsomaan helvetillisen kuumaan kellariin. Koskapa minua ei vakuutettu muutaman biisin aikana ja Garage oli jos suinkin mahdollista vielä täydempi kuin keskiviikkona, 180 astetta ympäri ja takaisin yläkerran baaritiskille. Jossa paikka aukeni jo kuin vanhasta muistista ja €8 hintainen, paikallisten(kin) turskankuseksi haukkuma 0,4l olut oli sopuajassa nenän edessä. Onhan noita bändejä nähty.

Perjantai 26.08., ”The Dawn Of A New Age”

Olin edellisenä iltana saanut hyvät tipsit että perjantain aloittava bergeniläisen Solstormin ilmainen päiväkeikka olisi näkemisen arvoinen. Onneksi en etukäteen lukenut että mikäs bändi se oikein on miehiään, koska torstaisen doom-pettymyksen jälkeen olisin ehkä kääntänyt kylkeä hotellihuoneessa. Virallinen genretys kun kuuluu ”sludge-drone-doom metal”, ei meikäläiselle niinkään houkutteleva syy raahautua pikku darrassa jo 15.00 ihmisten ilmoille. Ja taas olin niin väärässä! Hieman muuttaisin itse genretyksen lisäten vielä siihen stonerin ja blackinkin, todella raskaan doomin ollessa kuitenkin se määrittävin adjektiivi. Aivan stnan hyvä keikka joka tapauksessa.

Itse pääpaikalla USF Verftetissä illan aloitti jenkkibläkkärit Negative Plane. Aika tylsä veto, vaikkei bändissä sinänsä mitään vikaa ollutkaan. Jos muutaman vuoden kylpisivät siinä mainitussa bergeniläisessä vedessä ehkä heidänkin black metalinsa alkaisi kuulostamaan paremmalta? Seuraava Ghost menee edelleenkin sarjaan ”en ymmärrä”. Lähes jokainen jonka kanssa olen asiasta keskustellut vetää aina sen Mercyful Fate -kortin esiin ennemmin tai myöhemmin, mutta kyllä minäkin pidän ja arvostan suurestikin Tanskan legendoja. Ghostia en vaan voi ymmärtää. Näyttäähän ne hienoilta kaavuissaan lavalla, ja koko keikkapaikka oli näemmä aivan myyty minua ja toista suomalaista vastarannan kiiskeä lukuunottamatta. Meidän mielestämme Ghost on poppia, piste. (No joo, paremmalta popilta se livenä kuulostaa kuin levyltä mutta silti en lämpene ruotsalaiskomeetoille…)

Nifelheimin ruotsalaiskonkareille kylläkin! Illan paras keikka, ehdottomasti. Siinä näytettiin ameriikan pojille kuinka black metalia kuuluu soittaa. Nih. Vaikka todella old schoolista onkin Nifelheimilla kyse, ja roolin mukaiselta myös näytetään, tämä keikka oli taas todistus siitä että jotkut asiat vaan toimivat, kaksikymmentä vuotta sitten ja tänään. Nifelheimin jättäessä sulosointunsa soimaan tärykalvoille, oli aika siirtyä baarin puolelle koska seuraavat kaksi esiintyjää Primordial ja Godflesh oli vedetty jo ajat sitten punakynällä yli henk.koht agendassani.

Ghostin jälkeen kadonneen yleisön valuessa takaisin viimeisenä soittaneen Satyriconin takia oli aika yrittää varmistella edes jonkinlaista näkyvyyttä lavalle. Turha yritys, ei niin mitään palaa. Täälläkin oli rakennettu muutama jättiläiskokoinen pylväs juurikin kriittisiin paikkoihin, ja jos et seissyt tenat housuissa koko iltaa lavan edustalla sait varautua tyytymään mielikuvitus-Satyriin ja kumppaneihin. Muutama screeni oli laitettu takabaarin ja sivubaarin pylväisiin, mutta ainakin sivubaarin screeni pätki koko ajan ja silloin kun ei pätkinyt, kuvanlaatu oli luokkaa kännykkäkamera vuosimallia 2005. Eli visuaaliset havainnot jäivät todellakin taka-alalle. Sen verran sain kuroteltua kaulaani että huomasin Satyrin jatkaneen salilla käyntiä sitten viime näkemän. Hyvä homma. Keikka itsessään oli aika laimea, vaikka lupausten mukaisesti jokaiselta levyltä soitettiinkin jotain. Viimeisin ”The Age Of Nero” vaan oli valitettavasti se pääosassa ollut levy. Ja onko yleisön laulatus/huudatus moraalisesti oikein itseään edes joskus black metal-bändiksi kutsuneelle lienee makuasia, mutta jos pojat ovat soittaneet jo hiihtokisojen avajaisissakin tanssityttöjen kanssa niin eiköhän se kredibiliteetti mennyt jo siinä.

Illan huippuhetki kuultiin vasta encorea odotellessa, kun täpötäysi salillinen hoilaa spontaanisti Satyriconin suurimman klassikon Mother Northin hoilotusosuutta. Ekana encorena sitä ei vielä kuultu, vaan arvolleen sopivasti illan viimeisenä biisinä. Ja rockpoliisiudesta viis, siellä minäkin lähes tippa linssissä hoilasin parin tuhannen norjalaisen (ja muutaman muun kansallisuuden) kanssa yhtä hienoimmista biiseistä ikinä. Tämän olisi pitänyt päättää koko festivaali.

Lauantai 27.08., ”A Perfect Vision Of The Rising Northland”

Lauantain Garagen päiväkeikat alkoivat jo turskanlaulun aikaan, joten ne jäivät suosiolla väliin. Halusin myös varmistaa edes jonkinlaisen visuaalisen havainnon USF Verftetissä illan aloittavasta Helheimista, eli ajoissa oli oltava mestoilla. Onneksi suurin osa ihmisistä oli näemmä niin tyhmiä, etteivät tienneet mitä missasivat, ja lavan edustalle vielä mahtui jotenkin. Hieman kyllä pisti ihmetyttämään, lähes kaksikymmentä vuotta kasassa ollut loistava bändi ja minä belgialaisen kanssafänin kanssa joudun suu vaahdossa selittämään paikallisille kuinka mainio tapaus onkaan kyseessä!? Tai ehkä kaikki eivät vain ole niin valaistuneita? Samaiset ekstramuusikot kuin Logenin keikallakin olivat sitten kuitenkin vastoin ennakkotietoja mukana, eli pääpiirteissään sain saman keikan toiseen kertaan. Hieman rankempana vain, johtuneeko Logenin teatterimiljöön puuttumisesta vai mistä. Huippu keikka, ja kirsikkana kakussa oli kyseisellä ”Dualitet Og Ulver”-videollakin vierailleen Taaken Hoestin pikainen pyrähdys lavalla biisin aikana todella kylmässä viikatemiehen viitassaan ja Nekro-ep:n kannesta tutuissa corpsepainteissa. Tämän jälkeen teki jo mieli lähteä hotelliin sulattelemaan kuulemaansa ja näkemäänsä, koska paremmaksi olisi seuraavien aktien paha vetää.

Seuraava Virus oli kuitenkin se ainoa, minkä raaskin uhrata. Enslavedin kaksi aikaisempaa näkemääni tämän kesän keikkaa kun olivat niin suvereenin kovia että kuoppasin hotellisuunnitelmani ennenkuin oikeasti sitä edes harkitsinkaan. Ja niinkuin vähän ounastelinkin, huolimatta kolmen päivän edeltävästä huolellisesta nesteytyksestä (vai sen ansiosta?) bändi veti nykyisillä kotikonnuillaan aivan killerikeikan. Enslaved on jostain syystä jäänyt minulle bändiksi jonka levyjä ei kiinnosta ostella ollenkaan, mutta livenä se tuntuu uppoavan aina. Tällä kertaa kun sain vielä koko kesän odottamani Led Zeppelinin ”Immigrant Songin” coverin settilistaan, ja siihen päälle ihan Enslavedin alkutuotannon helmen ”Allfaðr Oðinnin” niin oli jo helppo julistaa päivän voittaja: tasapeli tuomaripisteillä Helheimin kanssa.

Mayhemia odottelin hieman sekavin tuntein. Jotenkin elin käsityksessä että kaikki nämä viimeaikojen kitaristien vaihdot ja Necrobutcherin julkisuusstuntit manaamisineen ym tarkoittaisivat sitä että nyt olisi jo viimeistään aika kuopata se vähä mitä Mayhemista on jäljellä sukuhautaan Euronymousin kanssa. Mutta kuinka monta kertaa viikonlopun aikana ihminen voikaan olla väärässä? Show-osuudesta jäi niiden kirottujen pylväiden takia 95% näkemättä, mutta kerrassaan kovalta vanha legenda kuulosti! Ehkä viimeisin lisäys jengiin, nimimies Teloch (ex-Gorgoroth, ex-1349, Nidingr, The Konsortium) ei sittenkään ollut huono veto?

Kukapa muukaan olisi ansainnut viimeisen Hole In The Skyn viimeisen päivän viimeisen bändin paikan kuin nyky-Bergenin isoin keikkaileva nimi, Immortal! Immortal on valitettavasti bändi, joka myös pitäisi nähdä optimaalisen keikkaelämyksen saavuttamiseksi, mutta kaikkea ei voi saada edes lähes €200 maksaneilla keikkalipuilla. Siis oli tyydyttävä jälleen kerran pelkkään audioon ja silloin tällöin vilahtavaan Abbathiin. Pyrojen kaukaiset heijastukset eivät myöskään lämmittäneet sielua paljonkaan kun rapukävelyt ja Abbathin ilmeilyt jäivät näkemättä, eli suomeksi sanottuna kyllä korpesi. Keikka kuulosti hyvältä joo, vaikka suurinpiirtein samanlaisella settilistalla ollaan menty jo vuositolkut mutta mitäpä sitä hyvää muuttamaan. Jengi kuitenkin haluaa kuulla Sons Of Northern Darknessinsa ja Blashyrkhinsä, ja minä ainakin olin tyytyväinen kuulemaani vaikka ehkä yllätyksetöntä olikin. Mutta jos Garageen saisi toivoa sitä toimivaa ilmastointia niin voisiko joku ystävällisesti räjäyttää ne USF Verftetin pylväät? Pari teräspalkkia tilalle niin kantavuuskaan ei pitäisi olla iso ongelma.

Toisaalta, turhaan tässä itken ettei mitään nähnyt ja oli kallista ja oli kuuma. Jos joku jonkinlaisen korvaavan festivaalin ikinä laittaa pystyyn, myyn vaikka (muutenkin kyseenalaisen) taivasosuuteni ollakseni paikalla. Bergen kaupunkina ansaitsee arvoisensa extreme metal-festivaalin ja jos esiintyjälista pysyy edes puoliksi näin laadukkaana kuin mitä ”The Last Supper” tarjoili, mikään mahti maailmassa ei pidä minua poissa. Kiitos Bergen, kiitos Hole In The Sky, se oli kunniallinen lähtö.

Party.San Metal Open Air 2011

Trust me, karttatietonsa lentomatkan aikana kadottanut navigaattori ja matkan määränpäänä pikkuruisten lennokkien lentokenttä jossain keskellä entisen Itä-Saksan metsiä ei ole se kaikista mieltäylentävin aloitus pitkälle viikonlopulle. Pienenpieni epäusko maalin löytymiseen meinasi hiipiä mieleen aina hetkittäin, mutta onneksi matkaan oli viime hetkillä sattunut mukaan kaksi asiansa osaavaa kartturia ja perillehän oli päästävä, prkle. Sillä kuka nyt haluaisi missata festareita joiden line-up extreme metalli-diggarin mielestä oli vuoden hienoin; Taake, Triptykon, Darkened Nocturn Slaughtercult, Urgehal, Watain, Belphegor, 1349, ihan vain muutamia mainitakseni.

Määränpäänä siis oli Party.San Metal Open Air, sananmukaisesti keskellä ei-mitään järjestettävä, laadukkailla esiintyjillään mainetta kerännyt saksalaisfestari. Armon vuonna 2011 Party.San järjestettiin 16. kerran, ensimmäistä kertaa paikkanaan Obermehlerin lentokenttä. Aikaisempi sijoitus lähistöllä Bad Berkassa kärsi jatkuvana sateena ilmenevästä mikroilmastosta, joka yhdistettynä savipeltoon ei luonnollisesti ole se optimaalisin festivaalinpitopaikka. Monta vuotta järjestäjät sinnittelivät Bad Berkassa kunnes viimevuotinen mutabakkanaali oli viimeinen naula arkkuun, ja festivaali siirrettiin enimmäkseen asfalttipäällysteiselle pikkuruiselle lentokentälle Obermehleriin. Lähimpään yksien liikennevalojen pikkukylään Schlotheimiin on matkaa muutama kilometri, ja Schlotheimiin verrattuna jo megalopoliksen statusarvoa nauttivaan Mühlhauseniin (huimat 40 000 asukasta) 18km. Eli koordinaatit olivat todella metsäiset, tai siis tarkemmin peltoiset.

Torstai 11.08.

Torstai valkeni suhteellisen selkeänä mutta tuulisena. Pelipaikalle hyvissä ajoin saavuttuani siellä odotti täysin kuollut päälava jonka kattopressu repsotti hieman, koko lavanedusta miksauskopista lähtien oli suljettu aidoilla ja lavan eteen ajettu paloauto. Hmm. Joku nopeammilla aivosynapseilla varustettu olisi saattanut olla huolissaan, mutta koskapa minkäänlaisia virallisia tiedotuksia ei kuulunut mistään päin, huoli pois ja illan ensimmäistä esiintyjää Byfrostia odottelemaan samalla hieman tiluksia mittaillen. Iltapäivä eteni iltaan ja edelleenkään päälavalla ei näkynyt minkäänlaista actionia, aikataulun mukainen aloitusaika 18.00 tuli ja meni ja hiljaisuus täytti maan edelleen. Kunnes ollessani toisessa päässä festivaalialuetta kaikessa rauhassa levyostoksilla kaukaisuudesta kuului etäisesti Byfrostia muistuttavaa pihinää. Ei muuta kuin kirjaimellisesti ääntä kohti, ja löytyihän se päivän eka bändi soittamasta pelkästään ekstra-aktiviteetteihin suunnitellusta pikkuteltasta.

Kovinkin maittavaa melodista black trashia soittava Byfrost meni hieman sivu suun siinä verenpaineet tapissa järjestäjien tiedotuspolitiikkaa itsekseni kirotessa, varsinkin kun bändi oli henkilökohtaisesti yksi päivän odotetuimmista. Ehkä oikeasti missasin huimat puolikkaan ekasta biisistä, mutta suomalaisen festariperinteen jo vakiintuneeseen minuutintarkkaan aikataulujen noudattamiseen ja joka muutoksesta muutamaan kertaan kuulutuksilla ilmoittamiseen tottuneena saksalaisjärjestäjien toiminta lievästi sanottuna korpesi. Pari ommmia lisää joutui meditoimaan siitä hyvästä ettei koko aikana päälavalla näkynyt minkäänlaista pienintäkään yritystä korjata pressua, ja ajatus illan pääesiintyjästä Triptykonista pienessä huviteltassa ei todellakaan mitenkään puhutellut. Verdammt! Byfrost veti kuitenkin varmasti heillekin shokkina tulleista muuttuneista olosuhteista huolimatta kovan keikan. Biisimateriaali on yllättävänkin kovaa, ja heille soisi tulevaisuudessa enemmänkin huomiota. Lievää myötähäpeää kyllä aiheutti biisin ”Horns To The Sky”-aikana yleisön innostaminen osoittamaan pirunsarvia kohti taivasta, mutta uskottelin itselleni että tässä mennään dsoukilla ja rockpoliisi minussa antoi norjalaispojille armollisesti anteeksi.

Transsilvanialainen folk/black metalliksi genretetty Negurâ Bunget kuulosti teoriassa mielenkiintoiselta. Ja käytännössäkin, laulajaherralla oli kovinkin korvaani sopiva klassinen bläkkis-ääni. Mutta kun lavalle ilmestyi romanialaisversio didgeridoosta tmv sisäinen folk metal-overdose varoituskelloni pärähti soimaan täysillä ja oli pakko poistua takavasemmalle. Voisin silti vilpittömästi suositella bändiä jollekin jonka toleranssi über-folk-aspekteihin on korkeampi kuin minun, ja tilaisuus siihen onkin kotimaan kamaralla lokakuussa. Toki bändistä löytyy se jo lievästi kulunut klisee nätti naispuolinen kosketinsoittaja huomionkerääjänä, ja aika häpeilemättä ratsastettiin myös transsilvanialaisella alkuperällä. Missä nyt sinänsä ei liene mitään pahaa, esittelihän Byfrostkin itsensä spiikillä ”We are Byfrost from Norway. NORWAY.”

Saksalainen, tr00 black metal-imagostaan kynsin hampain kiinni pitävä Darkened Nocturn Slaughtercult oli melkein tunnin myöhässä kulkeneen aikataulun seuraava. Myönnetään, tämän minä halusinkin nähdä mieluummin jossain intiimimmässä ympäristössä kuin isolla päälavalla. Hammer Open Airissa nähty kesäinen keikka lupaili paljon, enkä tälläkään kertaa joutunut pettymään. Ehkä olen helppo miellyttää mutta corpsepaintit, tekoveren sylkeminen ja toisen aallon alkuajoille uskolliset rujot bläkkis-soundit jaksavat lämmittävää vanhaa sydäntäni. Keulakuva Onielar on kylmän äänensä kanssa niin khuul että jopa minä voin antaa anteeksi niinkin epäortodoksisen asian kuin nainen black metal-bändissä! Hieno keikka, nämä taas Suomeen kiitos?

 

Kun oikein yritti ottaa asioista selvää, kuuli huhuja että päälava korjattaisiin 22.00 mennessä eli Triptykonin ei tarvitsisi soittaa party-teltassa. Mitään virallista ei kuulunut edelleenkään missään vaiheessa, ja kun edelleenkään kukaan ei ollut nostanut trussia ristiin pressua korjatakseen toivo alkoi illan pimetessä hiipua. Party-teltan äänentoisto kun alunperin oli suunniteltu dj-hommia varten, ei äärimmäistä rankkuutta tavoittelevalle Triptykonille. Sitä en saanut selville oliko jotain tuunauksia systeemeihin tehty illan mittaan, muutamia alkeellisia kämmejä tyyliin volyymit katoaa kokonaan kyllä jopa minun amatöörinkorvani illan kuluessa huomasivat. Eli ei suuri ihme jos yli tunnin aikataulusta myöhässä aloittamaan päässyt Thomas Gabriel Fischer olisi ollut hieman nyreissään… Verrattuna FME 2011 Triptykon-keikkaan tässä ei mielestäni päästy lähellekään samoihin sfääreihin, toki myönnettäköön että olosuhteet olivat kaukana ihanteellisista. Teltan keskivälillä seisten ei keskivertoa pidempi nainen nähnyt edes ylintä valotrussia, bändistä puhumattakaan eli nautinto jäi pelkästään audion asteelle. Ja kun koko yleisömäärä on ahtautunut pieneen telttaan pääesiintyjää katsomaan sanaa nautinto nyt on aika turha käyttää muutenkaan. Aika paska maku jäi siis suuhun perjantaista, ja pieni selitys järjestäjien taholta olisi sitä edes hieman pessyt pois mutta ei, mitään ei kuulunut. Schweinhünde!

Lisää torstain kuvia täällä

Perjantai 12.08.

Perjantai on päivä uus, ja minulla se alkoi saatanallisella black metallilla á la Urgehal. Kovin vaikea on olla pitkävihainen järjestäjille jotka tuovat näytille norjalaisveteraanien kaltaisen laatuaktin, eli ei kun hinta-laatusuhteeltaan mainio thai-mättö ja vielä paremmalla hinta-laatusuhteella siunattu huiman €2,50 hintainen olut aamiaiseksi ja nauttimaan huippubläkkiksestä. Ruokien ja juomien hinnat eivät tosiaan festarialueella päätä huimanneet, ja vielä kun itse kolmen päivän lippu maksoi postikuluineen naurettavat €56 retken kokonaishinta lentoineenkin taitaa mennä tasoihin vaikkapa esimerkiksi kotikylillä olevan Tuskan kanssa. Siksipä ihmetyttää miksei suomalaisia näkynyt ainottakaan, kovin kapoista seuruettamme lukuunottamatta? Esiintyjäkaartin heikkoudesta ei varmasti voi olla kysymys. Ja nyt kun lavakin oli saatu kuntoon niin kovin helppoa oli olla happy camper, vaikkei Urgehal nyt ehkä ihan päivänvaloon mielestäni kuulukaan.

Minulle uusi tuttavuus black/trash-jenkit Skeletonwitch yllätti positiivisesti energisyydellään, mutta lienikö syynä sitten hieman liikaa läpipaistanut bändin yhdysvaltalaisuus vai mikä, jokin jäi mielestäni puuttumaan. Tuskin siis ikinä vaivaudun paremmin heihin perehtymään mutta mukavana päivällisenä taustamusiikkina bändi toimi kyllä. Seuraavana esiintyneet skandinaavitoverit Desultory upposi sen sijaan meikäläiseen huomattavasti paremmin livenä, vaikkei henkilökohtaisilla lempparilistoillani ikinä olekaan genrensä kuuluisampia maanmiehiään hätyytellyt.

Lienikö sitten Absu vähemmän ”amerikkalainen” kuin Skeletonwitch vai mistä johtui, mutta tästä todellakin pidin. Tämänkesäinen Hammerin keikka Absulta kun henkilökohtaisesti jäi aikaisemmin soittaneen Inquisitionin varjoon, olin niin ekstaasissa ehkä kesän hienoimmasta näkemästäni keikasta ettei sen jälkeen enää mikään tuntunut missään. Olisi vaan kannattanut silloinkin hieman keskittyä, jos heittivät yhtään niin hyvän keikan kuin tämä.

Seuraavaa aktia Primordialia kohtaan tunnen sen verran vahvoja antipatioita, Hammer Open Air-keikan takia myöskin, että keskityin suosiolla sosialisointiin ja halpojen virvokkeiden nauttimiseen. Pelkkä puhdas laulu ja corpsepaintit kun eivät mielestäni sovi millään yhteen, ja vaikka bändi kuulostikin ihan kivalta instrumentaaliosuuksissa (ja silloin kun ei kärsitty kelttiläis-yliannostuksesta) kaveri kiteytti Primordialin syvimmän olemuksen kuolemattomasti; ”Tää kuulostaa kuin joku laulaisi Stratovariusta karaokessa”. Juurikin näin.

Voimia piti myös kerätä illan kovia bändejä varten, Melechesh kuulosti sen verran kivalta taustalla että olisi varmaan kannattanut katsoa ajatuksella mutta keskityin jo tulevaan kovaan putkeen Belphegor1349. Belphegorille lisäpisteitä lavarekvisiitasta, teurasjätteet toimivat aina (silloin kun niitä ei tarvitse lavalta lentävinä väistellä…)! Ja todella kova keikka oli, molemmilta. Ehkäpä vielä aavistuksen parempi Itävallan pojilta, vaikka oletusarvoisesti levysoiton perusteella olisin diggaillut norjalaisaktista enemmän.

Ja sitten se Thüringenin osavaltion kuuluisa ilmasto osoittikin oikean luonteensa. Aivan hel-ve-tillinen sade, sopivasti ennen sitä festarin ainoata suomalaisesiintyjää Ensiferumia. Toki olisin halunnut olla eturivissä heiluttelemassa mielessäni Suomen lippua mutta sori, ei vaan pystynyt. Sen sijaan keskustelin sateensuojassa Ensiferumista alkuperäisväestön edustajan kanssa, joka kivenkovaa väitti että Ensiferum on Saksan suosituimpia bändejä jonka kaikki tuntevat. Ikinä en ole bändin levynmyyntilukuihin Saksassa perehtynyt mutta eiköhän soittoaikakin todella kovien nimien jälkeen illan toiseksi viimeisenä, vain Morbid Angel perässään todista keskustelukumppanini olleen oikeassa. Hyvä Suomi, hyvä Ensiferum!

Siinä meni Morbid Angel samaan sateeseen, harmi sinänsä koska pidin Tuskassa näkemästäni paljonkin eikä ne uudetkaan biisit nyt niin huonoja ole. Minun mielestäni. Kolme ekaa biisiä kävin katsomassa, mutta kun kertakäyttösadetakkikaan ei siinä kaatosateessa tuntunut riittävän oli pakko siirtyä takaisin sateensuojaan. Sen verran kova oli perjantain esiintyjäsaldo kuitenkin, että nielin Morbid Angelin tilastotappiona ja olin kovinkin tyytyväinen päivän aikana näkemääni, sääilmiöitä lukuunottamatta.

Lisää perjantain kuvia täällä

Lauantai 13.08.

Lauantai-aamu taas lupaili parempia kelejä. Ei kun yrittämään Mühlhausenin hotellistani jotenkin sopuhintaan taittamaan 18km väliä festarialueelle. Vaikka Mühlhausen on ainoa kylä lähimaastossa mistä löytyy enemmän majoituspisteitä telttaikänsä ohittaneille, ja hotellit olivatkin täyteen buukattuja niin järjestäjien panos kuljetusten järjestämiseen oli aika ala-arvoinen. Viimeinen dösä esimerkiksi torstaina festarialueelta takasin isolle kirkolle lähti 20.00. WTF? Triptykonin ohjelman mukainen soittoaika loppui 01.00! Vielä huonommin meni muina päivinä, perjantaina ja lauantaina kulki kaikki 3 dösää sinne ja takaisin. Viimeisin lähti Party.Sanin porteilta 16.00 kumpanakin päivänä eli kiva kiitos, olisin nähnyt Urgehalin ja se siitä. Eli olit täysin mittarien varassa. Hyvä puoli oli se että niin olivat kaikki muutkin hotelleissa asuneet kermaperseet, ja vain kerran jouduin maksamaan taksini yksin. Tarinaanhan luonnollisesti kuuluu vielä ettei lähimmässä Schlotheimissa edes ole takseja vaan joudut tilaamaan ne Mühlhausenista asti. Onni onnettomuudessa oli kyllä saksalaisten taksien sopuhintaisuus verrattuna esimerkiksi omiimme… Mutta kuljetuksissa on toinen rankutuksen aiheeni, olemattoman tiedotussysteemin lisäksi. Toivottavasti asialle tehdään jotain ensi vuonna. Donnerwetter.

Paikallisen rässibändin Witchburnerin lopun ehdin näkemään, enkä sen perusteella koe missanneeni kovinkaan paljon. Tanskalainen döödis Panzerchristin tahtiin oli jees, hollantilainen Heidevolk ihan liian folk metalia minun makuuni vaikka mukavan jykevältä sellaiselta kuulostikin, eli alkupään esiintyjät menivät minun tapauksessani hieman kuuroille korville Taakea odotellessa. Minkä olisin varmaan missannut kokonaan, jollen olisi sattunut kuulemaan pöytäkeskustelua ohjelman mukaan ennen Taakea soittavan Exhumedin eksymisestä matkalla ja soittojärjestyksen muuttamisesta heidän kohdallaan. Taas kovalla kädellä pyyhkeitä järjestäjille, verdammt! Toki joo tilanne tuli äkkiä, muttei niin äkkiä että pelkkä kuulutus juuri ennen Taakea tyyliin ”hei, tässä soittaakin nyt Taake eikä Exhumed” olisi kuitenkaan mielestäni riittävä. Tätä kritisoitiin kyllä muidenkin kuin ylikriittisen suomalaisturistin puolelta!

Ja Taaken keikkaa ei todellakaan olisi kannattanut missata. Pääjehu Hoest on energinen ja hienoisessa ylimielisyydessään genrelleen uskollinen esiintyjä, biisit bläkkistä parhaimmillaan imho ja taustabändi todella kova. Settilista oli joka fänin unelma vanhoine klassikoineen yhdistettynä uudempaan materiaaliin ja yllärivetona vielä GG Allinin Die When You Die. Hoest on aikaisemminkin osoittanut olevansa ihan ässä coverien valinnassa, tulkittu on aikaisemmin hyvällä menestyksellä jopa Burzumia ja nyt on otettu käsittelyyn tämä vanha punk-klassikko. Kovin harvalla riittäisi mielestäni kredibiliteettiä GG Allinin tulkitsemiseen mutta Taake kyllä veti sen tyylillä. Huippu keikka, 45 minuuttia ei vaan ollut ollenkaan tarpeeksi!

 

 

 

Exhumedista kuulin heidän nolon julkisen tunnustuksensa eksymisestään, olivat raukat ajaneet sinne Bad Berkaan missä Party.San aikaisemmin järjestettiin. Varmaan olisi ollut näkemisen arvoiset ilmeet pojilla kun hillittömän väkimäärän sijasta paikalla näkyikin pelkkää maissipeltoa silmänkantamattomiin! Seuraavaa Nachtmystiumia kohtaan odotukseni olivat kai hieman liian suuret, tai ainakaan niitä ei ihan täytetty mutta pieni pettymys bändi oli. Tai sitten heillä oli vaan haastava slotti liian pian Taaken jälkeen etten oikein jaksanut innostua? Seuraava hollantilainen döödiskomeetta Hail Of Bullets sen sijaan on tullut missattua sen verran monta kertaa lähimenneisyydessä että pakkohan se oli katsoa alusta loppuun. Mutta tämän näkisin mielelläni jollain klubikeikalla (lue: kylven itsesyytöksissä kun en jaksanut lähteä heidän taannoiselle Nosturin keikalleen. Tyhmä, tyhmä minä.).

Mutta sitten Ruotsin helmi Watain! Ja vielä oletettavasti turvallisessa ympäristössä, jossa voi suhteellisen turvallisin mielin luottaa siihen että herroilta on viikkotolkulla mädätetyn veren heittely kielletty. Tämä kun sattuu olemaan se harvinaislaatuinen bändi siinä mielessä että klubikeikalle en ihan välttämättä menisi, tai sitten pysyttelisin visusti takarivissä kannettavan happipullon kanssa. Hajuaistimusten puute korvattiin tällä keikalla todella hienolla lavashowlla, näyttävällä rekvisiitalla (vaikka niitä teurasjätteitä nyt en bongannutkaan) ja uskomattoman kovalla soitolla. Vielä kun Watainin biisimateriaali hivelee tärykalvoja niin on helppo julistaa heidät päivän kovimman esiintyjän jaetulle ykkössijalle Taaken kanssa. Todella hieno keikka!

Saksalainen death metal-veteraanibändi Morgoth jäi taas paitsioon Watainin jälkihehkutuksissa, koska en halunnut kuitenkaan missata Morgothia seurannutta Enslavedia. Soittamisen ilo näkyi norjalaiskonkareissa ihan sinne miksauskopille asti, Ivar Bjørnson kavereineen selvästi nauttivat lavalla olostaan enemmän kuin taannoisella Tuskan keikalla. Ehkäpä ne kotimaan traagiset tapahtumat sitten painoivat Tuskassa metallimiestenkin mieltä, vaikka ammattitaitoisesti vetivätkin hyvän keikan Helsingissä? Enslavedin levyjä en edelleenkään jaksa ostella, mutta livenä toimivat näemmä aina. Huippu keikka. Viimeisenä esiintynyt At The Gatesin uhrasin suosiolla festariväsymyksen alttarille. Bileet toki jatkuivat aamuun mutta masu oli jo täynnä huippubändejä, yhtään enempää ei huvittanut edes enää nähdä.

Eli vaikka järjestäjillä onkin vielä paljon petrattavaa, ainakin tällaisen liian hyvin järkättyihin festareihin tottuneen mielestä, niin esiintyjälistan keräämisessä kannattaisi muiden kyllä ottaa oppia saksalaisveijareista. Minä ainakin annan (halpojen hintojen myötämielisellä avustuksella) kaiken paskan tiedottamisen ja vaikean kulkemisen anteeksi jos ensi vuonnakin on tarjolla vastaavanlainen kattaus ear candyä!

Lisää lauantain kuvia täällä