Kaikki kirjoittajan Jussi Westerlund artikkelit

Sonisphere Festival Porissa

Tänä kesänä se sitten tapahtui ja Porin mainio Areena valjastettiin jazz-festivaalin lisäksi toiseenkin järkevään käyttöön raijaamalla joku Metallica ja kuukauden vanhat paellat tyrkylle. Sonisphere-festivaalista kohistiin jo hyvän matkaa ennen varsinaista tapahtumapäivää ja niin paikallisten kuin ulkopaikkakuntalaisten toimittajien toimesta päiviteltiin ja arvuuteltiin miten homma oikein saadaan toimimaan? Noh meikäläisen kokeman perusteella homma kokonaisuudessaan toimikin paremmin kuin osasin odottaa. Mitä nyt, varsinkin naisten, vessajonot olivat tolkuttomat. Mitä tosin voi odottaa jos yli 60 000 ihmistä ahtautuu samalle kenturalle ja varmasti ainakin yli puolet porukasta nauttii alkoholipitoisia virvokkeita.

Omien Virvokkeiden sisään kuljettamisesta liikkui jos jonkinnäköistä informaatiota ja kuuleman mukaan varsinaisella sisääntuloportilla laukkujen sun muiden tarkastaminen oli tasoltaan vaihtelevaa ja toiset suuret keksijät olivat siis käyttäneet työpäivänsä turhuuteen valmistaessaan valepohjaa reppuun ja täyttäessään mandariineja viinalla ja niin edespäin. Valepohjaisen repun päälle sijoiteltu vedellä täytetty ns. syöttipullokaan ei ollut vaihtanut portilla omistajaa ja muutkin pullot oli vain pitänyt aukaista ja heittää korkit roskiin. Siinä sitä sitten tuli maisteltua enemmänkin väljähtänyttä ja lämmintä kossubatterya. Nämä siis kokemuksia omasta porukasta, varmasti kekseliäisyys oli kukistanut muuallakin.

Toinen itseäni askarruttava asia oli suuri rutina esimerkiksi ruuan loppumisesta ja kaljajonojen pituudesta. Kyllä minä ainakin näin porukkaa vielä Metallican setin loppupuolella kantavan kaiken maailman festivaali”herkkuja” kojuilta paikoilleen, enkä itse joutunut kertaakaan odottamaan 5 euron hintaista lonkeroa viittä minuttia kauempaa. Suuri miinus tulee käsittääkseni kasviruokien täydellisestä puuttumisesta. Ei tämä sinänsä meikäläistä haitannut, mutta luulenpa että jokunen Hevi-Sirpakin saattaa kieltäytyä tunkemasta jalostettua eläimen lihaa suuhunsa. Kaiketi tämäkin asia korjantuu ensi vuonna. Ihmetystä lisäsi myös porttien sulkeminen kun rockjumalat poistuivat autoilla tietä pitkin, ilmeisesti tilanne oli ollut ainoastaan sekuntien päässä kaaoksesta kun ihmiset alkoivat kiipeilemään aitojen yli ja huutelun sävy oli muuttunut kyselemisen sijaan jo rivouksien ja uhkauksien tasolle. Minähän viisaana poikana lähdin noin 10-15 minuttia ennen pääesiintyjän setin loppumista välttäen näin suurimman ryysiksen niin silloilla kuin kebumestassakin. Poliisin mukaan järjestyshäiriöitä oli saman verran kuin normaalinakin viikonloppuna ja suuremmilta aine- ja henkilövahingoiltakin vältyttiin.
Eli loppujen lopuksi järjestelyt toimivat, muutamat hölmöilyt poislukien, yllättävänkin hyvin. Ensi vuonna pienen hienosäädön ja virheistä oppimisen jälkeen uskoisin homman olevan todella hyvällä mallillaan.

Ja sitten siirrymme itse ohjelmaan. Meikäläinen on jäävi kirjoittamaan mitään faktaa päivän alkupuolen esiintyjistä koska oksentaminen himassa oli siistimpää kuin esim. Mastodonin tai Lamb of Godin setin mahdollinen seuraaminen. Vitutti ehkä hieman ja saavuin paikalle vasta Machine Headin aloittaessa settiään, joka oli yllättävänkin intensiivinen olosuhteisiin nähden. Kaverit näyttivät olevan ihan tosissaan soittamassa ja liikehdintä niin lavalla kuin yleisössäkin alkoi toimia. Biisit painottuivat uuteen tuotantoon ja suurin osa biiseistä taisi olla uusimman albumin satoa. Keikan lopuksi olisi voinut toivoa mahdollisesti soitettavan jotain vanhaa hittikamaa kuten vaikka ”Old” tai ”Block” joita ainakin ennen ovat keikalla veivanneet. Demmelin tipahtaminen kuitenkin ennen setin loppua pakotti bändin keräämään torsot ja kamat lavalta ennen aikojaan. Ihan kiva siihen asti.
Tulipa siinä sitten seuraavaksi käytyä katsomassa jonkin aikaa Anthraxin paikkaajaksi (!?!?) hommattua, veikeästi lapsellisiin kostuumeihin pukeutuvaa Turisasta. Kostuumit pitää hoitaa tyyliin GWAR, tai sitten ollaan ilman! Tämän sortin soturimetalli ei oikein kuuluu meikäläisen levyhyllyn pyöritetyimpiin kiekkoihin, joten musiikillinen anti oli minulle aivan yhdentekevää. Showta oli nähtävästi vedetty ennenkin ja yleisö innostui huudatuksista ja rehellisestä kiroilusta ihan kiitettävästi. Eli Voi että kun oli kivaa. Pientä tirskumista ja repeilyä aiheuttanut keikka sai kyllä mielen iloiseksi ja virvokkeetkin alkoivat maistua joten oli aika siirtyä seuraamaan Linkin Parkin keikkaa K-18 alueen uumeniin mahdollisimman pitkälle lavasta. Bändi tosin kuulosti taustalla saundipoliittisesti hyvältä. Tuntui kuin olisi ollut sterkat taustalla pauhaamassa törkeän lujaa. Nämä kaverit ei taida harrastaa välispiikkejä lainkaan? Siinä huomiot tästä keikasta, eikä bändistä sitten sen enempää. Jos ei kiinnosta, niin ei vaan kiinnosta. Linkin Parkin jälkeen alkoikin sitten nostalgiaosuus, kun kakkoslavalle kipusi timanttinen brittilegenda Saxon!

Saxon, Sonisphere Pori 2009

Vanhat herrat olivat todella kovassa tikissä ja keikkailu tuntui maistuvan. Äijät säntäilivät lavalla, ja fiilis välittyi yleisöön todella hyvin. Harvemmin tulee näitä vanhoja käyriä ihasteltua pikkupojan innolla, keikkojen ollessa esiintyjien puolelta yleensä luokkaa ”mitä vittua me täälläkin tehdään?”. Hittiä saatiin hitin perään, kun ainakin Motorcycle Man, Heavy Metal Thunder, 747 ja Crusader jäivät päälimmäisinä mieleen. Mahtava meininki. Bändi tykkäs, yleisö tykkäs…

Viimeisenä sitten tietysti se joku Metallica. Lähtö on aina tärkeä ja sen he näyttävät myös tietävän läväyttäessään tiskiin Batteryn ekana biisinä jatkaen vaatimattomasti Creeping Deathillä. Tunnelma todellakin oli katossaan, vaikka vain taivas oli rajana. Taisi siinä vielä ainakin Harvester of Sorrow tulla ennen ensimmäistä hengähdystä, joka tällä kertaa oli mainio Fade to Black. Tämän jälkeen setti olikin suunniteltu ainakin minun korvaani täysin päin helvetti,ä kun pitkää slovaria seurasi kaksi ylipitkää ja tuhannen puuduttavaa uutta biisiä, joista toinen taisi olla radioistakin tuttu Cyanide(?), jolloin tunnelma lässähti ryminällä kenttään. Eikä jatko oikein saanut homma enää siihen liitoon mihin se aluksi oli noussut. Master of Puppets ja Blackened putkeen setin loppupuolella herätti jälleen mielenkiinnon meidänkin porukan keskuudessa, mutta tätä seurannut iki ihana Nothing Else Matters oli viimeinen niiti meikäläiselle. Yleisön alkaessa valua jo portista ulospäin, päätin liittyä joukon jatkeeksi ennen suurinta ryysistä, ja suunnitelmani osoittautui lähes täydelliseksi. Tosin missasin Seek and Destroyn jonka pojat vetivät viimeiseksi, mutta vastapainoksi tälle vältin myös kuuluisan ”suljetaan portit” -episodin.

Ei Metallican soittokunnossa mitään valittamista ollut ja alkuun vaikutti jopa siltä että taisi Hetfieldin arpinaamaakin hieman jännittää. Trujillon herkistyminen ehkä jopa kyyneliin asti oli myös osoitus keikan laadusta suurimmalle osalle yleisöä kuten myös bändille. James lauloi paremmin kuin osasin veikata ja Lars soitti välillä huonommin omia biisejään kuin finninaamaiset kovikset ylä-asteiden musiikkiluokissa välituntisin. Konekivääribasarit olivat muuttuneet kunnon pierubasareiksi ja komppien maustaminen oli välillä todella surkuhupaisaa. Ottaen huomioon Larsinkin kokemuksen, niin luulisi Metallicankin hittien taipuvan kaverilta edes hieman tuhdimmin. Naaman vääntely ja biisien välissä seisoskelu ja käyskentely ei kyllä ole riittävästi tuollaisilla lippujen hinnoilla. Kirkin wah-sooloilusta en jaksa edes avautua kuin sen verran, että olisi saanut jäädä sekin väliin. Loppujen lopuksi mielestäni Metallicalta on oikeus odottaa liikoja, ja suhtautua kriittisemmin kuin joihinkin muihin bändeihin. Miksikö? Siksi, että se on Metallica.

Eli lopuksi suurin plussa Saxonille ja suurin miinus Anthraxin peruuntumiselle sekä Lars Ulrichin ammattitaidolle. Ensi vuonna uusiks! Ehkä!

Death Before Dishonor Nosturissa

Mainio bostonilaispumppu Death Before Dishonor kiinnosti siinä määrin, että töistä oli vapaata otettava ja suunnattava nokka kohti Helsinkiä. Leppoisan matkanteon ja kevyen kaljoittelun nostattama mieliala tosin koki pienimuotoisen alennustilan saavuttuamme Nosturiin, jossa ehdin kuulemaan Cutdownilta vain noin kaksi ja puoli biisiä. Aiemmin paikalle saapuneilta kuulemani mukaan Cutdownilta on parempiakin settejä nähty, eli eipä se sitten niin vakava myöhästyminen ollutkaan. Nosturin pierukaljatiskin kautta venailemaan Ruotsin poikien, eli Let Me Outin, settiä, josta minulla ei ollut sitten tuon taivaallista käsitystä. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että vaikka olisin edelleen täysin tietämätön kyseisestä orkesterista, en olisi yhtään tämän köyhempi. Laulaja oli ärsyttävä väkisinhulluttelija ja olemukseltaan arvoituksellisesti joko laiha läski tai läski laiha. Musa oli mitäänsanomatonta ränkytystä, tällaisia biisejä luulisin löytäväni 59 Times the Painin ja H2O:n treenikämppien roska-astioiden pohjalta. Yritystä oli, mutta tulos oli mitäänsanomaton.

Pierun, ”oluen” ja muutaman lonkeron jälkeen alkoi tunnelma Nosturissa tiivistyä. Väljästa permannosta huolimatta pojat Bostonista polkaisivat keikan käyntiin todella hyvällä meiningillä ja odottelin tanssilattiaa täyttyväksi. Eihän se ikinä täyteen tullut ja oletukseni yleisön mahdollisesta lisääntymisestä DB4D:n aloittaessa osoittautuivat vääriksi. Ymmärrän toki jos joku katsoo mielummin kotisohvalla Tartu mikkiin, kuin lähtee katsomaan tämän päivän Born From Painia, mutta olihan nyt kyseessä kuitenkin aivan eri luokan meininki. Setin loppupuolella tosin alkoi homma vaikuttaa jokseenkin rutiininomaiselta, eikä olisi ollut ehkä yhtään huono idea soittaa vaikka muutama biisi vähemmän.

Hämmästelystä ja pienestä yleisön puutteesta huolimatta jenkit hoitivat leiviskänsä hyvin, eikä tarvinnut maistella paskaa suussa koko matkaa takaisin kotiin. Toivon näkeväni Death Before Dishonorin uudelleenkin Suomessa.

Job For A Cowboy – Genesis

Jahas, eihän tämä ollutkaan mitään emohommia brokeback mountainin lehmipojille, kuten nimestä saattoi epäillä, vaan täyttä perkeleen tärinää! Job For A Cowboyta, jota kutsuttakoon tästä eteenpäin tässä arviossa lyhenteellä JFC, voisi helposti luonnehtia modernisoiduksi Cannibal Corpsen ja Immolationin sekoitukseksi jota Deicide on pannut nyrkillä, jolloin tästä jokainen death metallin edes hieman tutustunut kääpiö pystyy kuvittelemaan aika tarkasti missä mennään ja mistä tullaan.

Eipä ollut JFC:kään tuttu entuudestaan meikäläiselle, mutta taas kävi niin että soipa tämä levy kohtuullisen tiuhaan tahtiin meikäläisen winampin soittolistalla ja autoni älyttömässä HiFi-järjestelmässä. Tätä levyä en oikeastaan osaa, eikä sitä kyllä tarvitsekaan, ruotia yksityiskohtia myöden, vaan jokainen alussa mainitusta luonnehdinnasta kiinnostunut hommatkoon tämän tarkistukseen ja sillee hei. Sen verran voisin tietysti sanoa, että saundeista lähtee isot peukut ylöspäin. Nimittäin tämä kuulostaa aikalailla aidolta ja saatanan hyvältä.

Biisien vaihtumista ei välttämättä edes huomaa, mutta toisin kuin normaalisti, se ei haittaa tällä kertaa sitten tippaakaan. Jonkun mielestä tämä voi olla jopa tylsää, mutta silloin hänellä on vain täysin väärä mielipide. Suosittelen todellakin.

Ion Dissonance – Minus the Herd

Kyllä nuo kanukit vaan osaa hevinsä vääntää. Tämä viisikko se takoo metalliaan menemään erittäin mielenkiintoisella ja uskottavalla sykkeellä, jonka latistaa vain muutama hetken ajaksi, ehkä liiankin inzeinit, post-nu-metal-vingutteluriffit. Tulee ikävästi mieleen Machine Headin lähes säälittävä materiaali ”The More Things Change…” – levyn jälkeen, mutta näistä alle viidestä lyhyehköstä aallonpohjasta noustaan pintaan paljonkaan sukeltajan tautia varomatta.

”Minus the Herd” näyttäisi olevan Ion Dissonancen kolmas levy ja nyt alkaakin jo olla niitä aikoja jolloin pääsevät nämäkin kaverukset paukuttelemaan henkseleitään. Ion Dissonance yhdistää hyvin Meshuggah-tyyppisen progressiivisen ja raa’an rytmittelyn suorempaan työstöön, jolloin myös lopputulos on erittäin pitkälle plus-merkkinen. Tarkasti harkitut rytmitykset ja toimiva kokonaisuus lämmittävät meikäläisen mieltä aina.

Minulle tämä levy, ja koko bändi, tuli täydestä tuntemattomuudesta ja pakko on myöntää että kiihotuksen määrä oli pitkästä aikaa suhteellisen korkealla erittäin pitkän tasaisen ja harmaan kauden jälkeen. Ion Dissonance hehkutetaan tämän levyn myötä brutaalin musiikin mullistajaksi, tietysti levy-yhtiön toimesta, mutta kuunteleminen paljastaa kuitenkin nämä suuret sanat vain perinteisiksi mainoshehkutuksiksi ja todellisuutta suuremmiksi. ”Minus the Herd” on siis mielenkiintoinen levy joka kannattaa ehdottomasti tarkistaa. Ei tästä aivan klassikoksi ole, mutta hyvää täytettä vaikkapa raskaan musiikin kuluttajien trendikkäisiin mp3-soittimiin.

Beyond The Sixth Seal – The Resurrection Of Everything Tough

En olisi heti kättelyssä uskonut tätä bändiä samaksi, jonka levyn arvioin edellisen kerran vuonna 02 tai 03, sillä niin on meno muuttunut. Luojan kiitos ei kääntyminen ole tapahtunut trendikkäästi emohomoiluun, vaan oikeasti raskaan musiikin parissa ollaan pysytty. Tukevin jaloin.

Alun hämmästelyni muuttui parin ensimmäisen raidan jälkeen vielä suuremmaksi kun syvyyttä alkoi löytyä levystä koko ajan vain enemmän ja enemmän. Tätä levyä soittaa mielellään muutaman kerran kun siihen, niin sanotusti, pääsee sisään. Välillä hieman hämmennystä aiheuttava laulun ja pohjien kombinaatio alkaa toimia muutaman kerran jälkeen sujuvasti.

Beyond The Sixth Seal hämmentää pakkaa kyllä taidokkaasti. Jotkut biisit muistuttavat yllättävästi ajoittain jopa Sentencedistä ennen Ville Laihialan aikaa, kun toiset riffit taas kuulostavat melkein Entombedilta kaikessa rujossa menevyydessään. Välillä biisit ovat siis aivan silkkaa rokkia, mutta matalana murinana pysyvä laulu tekee hommasta jännän kuuloista. Ei tämä aivan täyttä paskaakaan siis voi olla, mutta ei tästä nyt mitään kestosuosikkiakaan tule, luulenkin palaavani tämän ääreen normaalisti noin puolen vuoden välein.

Nightrage – A New Disease Is Born

Täys levy taas tätä nykyaikaista kukkuu-heviä. Niin on ameriikan meinikiä taas että ei jaksa juurikaan sävähdyttää ja kuuntelukokemus unohtuu lähes samantien levyn loputtua. Ei paljon jää lapsille kerrottavaa tästä levystä, paitsi se että bändi ei vanhemmalla hevillään pärjännyt isolla lafkalla ja nyt on siirrytty pienemmälle tekemään epätoivoisesti sitä samaa mitä niin monet muutkin. Näitä bändejä ja levyjä nyt vain mahtuu enemmän kuin, kuluneesti ilmaistuna, kolmetoista tusinaan.

Mielikuvituksen puute ei sinänsä ole se suurin ongelma, kun näyttää kaverit ainakin soittamaan pystyvän erittäin mallikkaasti, vaan se että tehdään kaikki juuri siten kuin kaikki muutkin. Tarkoitan tällä sitä että ei sen välttämättä niin väliä ole jos biisit haiskahtavat jokseenkin samankaavan mukaan väänetyiltä, mutta kun tarvii levyn saunditkin vääntää aivan samaan muottiin. Tämä voisi olla kenen vaan uusiohevibändin levy. Paitsi sen verran voisi vetää takaisin että kun useimmin nämä joskus hardcore- tai metalcorebändeiksi itseään kutsuneet bändit ovat lähteneet enemmän ja enemmän haahuilemaan sinne hevanderin puolelle, on Nightrage mielestäni lähtenyt sieltä perushevander-osastolta taas ”tutkimaan” tätä uusiohevin suppeaa kenttää. Mitä väliä silti, kaikki tiet johtavat näemmä tähän samaan joulu-piparin kokoiseen peltimuottiin.

Nightrage oli joskus erittäin lupaava ryhmä, mutta taitaapi jäädä ikuiseksi sellaiseksi, ellei ala hommaan löytyä jotain, edes pientä, muista erottavaa koukeroa. Taitaa tuo levy-yhtiön vaihtuminenkin jo kertoa jotain niistä lunastetuista lupauksista. Tosin syy vaihtoon voi olla mikä vaan, mutta ainakin se kuvastaa hyvin hommaa. Kuivahkoa kamaa. Kyllähän tätä kuuntelee, mutta ei tästä paljonkaan irti saa revittyä.

Cannibal Corpse

Tällaiseen tuli sitten itsensä lykättyä koska Cannibal Corpsen viime levy oli suht tujakka pläjäys. Keikkaa ja koko reissua odotin siis hyvinkin innokkaana. Tiedossahan toki oli jo alusta lähtien että uutta tavaraa ei mitenkään älyttömissä määrin tulla kuulemaan ja koko setti perustuu tiettyihin vanhoihin hitteihin kuten on jo viimeisen lähes kymmenen vuoden ajan tapahtunutkin.
No eipä siinä mitään, viinat mukaan ja nokka kohti tuota perseenreikeliä kaupungin muodossa eli Tamperetta.

Illan perustukset valettuamme saavuimme Pakkahuoneelle varsin hyvissä tunnelmissa ja sisään päästyäni siellä jo Hollannin Disawowed raastoi lavalla. Ihan mukiinmenevää peruspoljentoahan se oli ja jäin jopa kuuntelemaan ennen kuin siirryin jonon jatkeeksi odottamaan muutaman tuopin lunastamista tiskiltä. Kaljajonosta bändiä vilkuillen yritin saada jonkinmoista kuvaa koko bändin meiningistä ja yleisön toiminnasta samoin. Hetken kuikuiltuani silmiini pisti yksi erittäin pieni ele laulajalta, joka myöhemmin alkoi huomattuani toistua jatkuvasti, ja joka pilasi koko bändin uskottavuuden kertaheitolla. Laulajan perusmannerina näytti olevan tietyn mittaisten lauseiden höystäminen käsi elein. Jokainen varmaan tietää mitä tarkoitan kun sanon että tämä ele oli sellainen hinttihenkinen kämmenen korvan vierestä heilauttamalla eteenpäin vietävä liike, joka voidaan leikkisästi höystää vaikkapa nostamalla hieman äänen korkeutta ja tokaisemalla “höpsö”. Eli vituiksi meni. Ei tällainen Inno-henkinen vatkaus oikein istu dödis/grindi laulajan esiintymiseen kun kaikki muu näyttää olevan niin totista kuolemaa että…

No tästä aiheutuvien naurahdusten ja seksuaalisia vähemmistöjä humoristisesti loukkaavien keskustelujen jälkeen tillane rauhoittui ja tuttujen kansaa turiseminen onnistui paremmin. Myös juoman tilaaminen näytti muuttuvan vitullisen pitkäksi törötykseksi, mutta ei! Tilanne ei ollutkaan niin pielessä kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää. Satuin unohtamaan missä kylässä olimme ja minkälaista porukkaa suurin osa näiden bändien keikalla onkaan. Hah. Kaksi nälkävuottakin pidempää jonoa jossa heviurpot nyrpeinä odottavat tuoppiaan seisoivat miltei paikallaan samaan aikaan kun kaksi myyntipistettä neljä metrin päässä huusivat tyhjyyttään?! Kerkesin käymään kusella ja saapasteltuani tuonne vapaille tiskeille näytti samat apinat jonottelevan edelleenkin pitkissä jonoissaan siinä vieressä. Oli tuohon vapaalle tiskille muutama asiakas oman vessareissuni aikana ehtinyt lipua, mutta tuoppini sain odottamatta ja poistuin takaoikealle kyselemään kavereiltani että mikä noita muita vaivaa.

Mutta mutta, olisiko aika pureutua taas viiltävän analyyttisesti musiikin maailmaan, sillä tässä vaiheessa iltaa alkoi Cannibal Corpse olla pikkuhiljaa valmiina vääntämään ja tässä vaiheessa kirjoitusta lukija valmis nukkumaan…

Cannibal Corpse on yksi sellaisista bändeistä jotka vetävät, ainakin minun näkemäni, keikat niin vankalla ja rutiininomaisella ammattitaidolla läpi kuin vain vetää voi. Oli kyseessä sitten ison festivaalin päälava tai Tavastian tai Pakkahuoneen kokoinen mesta, niin homma toimii ja tukka pyörii. Tämä Tampereen keikka oli siinä mielessä erilainen ja huomattavasti parempi kuin edellinen näkemäni Corpsen vierailu juuri Tavastialla, että Jack Owenhan otti tinat bändistä ja tämä uusi kitaristi, mikä lie nimeltään, näytti siltä että oli hienoa olla lavalla ja soittaa. Owenhan näytti koko helvetin ajan siltä kuin elämä olisi paennut hänen ruumistaan minutti minutilta eikä tylsempää hetkeä hänen elämässään enää voisi olla. Vai oliko kenties elon kaikkoaminen vain osa showta? Eipä kai. Kuitenkin tällä kertaa koko bändi näytti musiikkityylistä riippumatta erittäinkin eläväiseltä ja esiintyminen oli mukavaa katsella. Välispiikit olivat tietysti lähes samat kuin edellisen kerran kyseisen orkesterin nähdessäni ja varmaan aina muuallakin. Uusia biisejä tuli muutama vaikka tunnistaminen oli hieman niin ja näin, koska Pakkahuoneen soundit eivät ikinä ole päätä huimanneet. Eli todellisuudessa voin valehdella näistä ihan mitä sattuu. Kaikkien tunnistamia takuuhittejä tuli tietysti aimo läjä kuten aina ja odottaa sopikin. Hitit kuten ”I Cum Blood”, ”Devoured by Vermin”, tästä en ole enää aivan varma mutta muistaakseni myös kaikkien tyttöjen suosikkibiisi ”Fucked with a Knife” pärähti ilmoille, sekä tietysti se kaikkien odottama ”Hammer Smashed Face” saivat yleisön villiintymään ja pientä koko kehon liikehdintääkin oli havaittavissa lavan edustalla.

Kaikin puolin ilta oli hyvin järjestetty ja ohi hyvissä ajoin. Bändit olivat ihan kivoja seiskapuolikkaita ja porukka oli mitä oli. Kivaa oli ja ensi kerralla uusiksi.

Burning Skies – Desolation…

Bristolin hevijengi laittaa taas taivahat loimuamaan. Tyylillä. Loistavaa tavaraa.

Burning Skies debytoi erittäin vakuuttavasti cd-soittimessani jo edellisellä ”Murder by Means of Existence” -levyllään ja nyt tullaan taas erittäin vahvalla kädellä. ”Desolation” on juuri sopivan kokoinen askel eteenpäin, eli biisimateriaali on edelleen samaa brutaalia vääntöä vain sillä erotuksella, että biisit ovat hippasen verran vivahteikkaampia kuin ennen. Monipuolisuutta on siis tullut ripaus lisää ja levyn voi hyvinkin pyöräyttää läpi parikin kertaa putkeen eikä korvia ala puuduttamaan.

Burning Skies vääntää vakuuttavasti deathmetallin ja hardcoren äpäräänsä solmuun, eikä tämä todellakaan tarkoita sitä, nykyään lähes kahdeksassakymmenessä prosentissa tapauksista vitsiksi luokiteltavaa, paska-melodeath/emoilu-homoilu-”metallia”. Ainekset eivät ole levällään kitaravoittoisen musiikin saralla vaan nämä saariapinat todellakin pitäytyvät lestissään kuten sen parhaiten osaavat.

”Desolation” on mainio levy ja Burning Skies mainio bändi, joten toivon todellakin saavani vielä useammankin tuotoksen tältä bändiltä kuultavakseni. Suosittelen.

Trivium – The Crusade

Trivium, tuo nuorten poikien taidokas metallibändi, joka jatkaa edelleen nopeaa nousuaan kohti maailman metalliscenen kärkikastia, ainakin kriitikoiden ja heviurpojen listoissa kautta maailman. Trivium liikutti allekirjoittanutta erittäin syvästi ensimmäisen täyspitkänsä ansiosta ja vielä toinenkin levy oli pitkälle erittäin maukasta metallia, mutta mistäs nyt kolmannen täyspitkän aikaan tuuleekaan. Veikkaisin että perseestä. Tämä ei ole mikään musatietäjien ”eka on aina paras” -henkinen tilitys tilityksen takia, vaan toteamus ”The Crusaden” kohdalla tehdyn musiikillisen suunnanmuutoksen tuomasta pettymyksestä.

Tottahan on että ei poikien soittotaidot ainakaan taantuneet ole, mutta biisit sinänsä eivät juurikaan pääse mieltä lämmittämään, kun tällä kertaa poikien lempibändeiltä on yritetty näpistää liikaa ”heidän juttujaan” ja valjastaa niitä 2000-luvun suitsiin. Matt Heafyn Megadeth ja Metallica diggailu on ottanut ilmeisesti yliotteen hänen sävellyskynästään ja luulot ovat korkeammalla kuin todellinen näkemys hommasta.

Levy sisältää joitain mahdollisesti käyttökelpoisia hetkiä ja ihan hyviä kokonaisia kappaleitakin, mutta olisin toivonut että nämäkin hetket olisin tullut löytämään jonkun muun kuin Triviumin levyltä. Tämä munaton heavymetal levy thrash- ja speedmetal mausteilla, jotka nekin jäävät laimeahkoiksi, ei vain tipahda meikäläiselle. Vaikka vanhan koulun yhtyeet ovat erittäin lähellä sydäntäni, en pysty suhtautumaan yhtä suurella mielenkiinnolla ja avoimin mielin kun bändit, kuten Trivium, yrittävät tehdä samaa näinä aikoina. Trivium olisi voinut pysyä vähemmän apinoivassa raaemmassa linjassaan ja unohtaa tämän levyn tekemisen täysin, ja minullakin olisi ollut parempi mieli.

Onhan tässä kuitenkin edes yksi oikeasti hyvä puoli, eli nuoret miehet edes yrittävät todellisen thrash- ja speedmetallin hengessä. Muutenhan tulevaisuudessa on tyytyminen vain näihin vanhojen herrojen re-union kiertueisiin joissa soittaa yksi alkuperäinen jäsen ja tokan levyn sessiobasisti.

Okei, Triviumista voi tulla vielä mainio vanhan liiton metallia soittava yhtye joka koostuu täysin tämän ajan kultakausista erillään eläneen sukupolven veijareista, mutta tämä olettamus ei kuitenkaan saa tätä levyä kuulostamaan tässä hetkessä yhtään sen paremmalta kuin se on. Ja kannetkin on vielä kaiken lisäksi vitun rumat.

Diecast – Internal Revolution

Diecast sattui joskus olemaan bändi joka kuulosti suuresti itseltään ja oli monissa asioissa jopa edelläkävijän ja suunnannäyttäjän roolissa. Aikaa kuluu ja asiat muuttuu, sillä Diecast on onnistunut pilaamaan tämänkin mielikuvan kahden viimeisen levyn aikana.

Edellinen levy, ”Tearing Down Your Blue Skies”, sisälsi jo hieman huolestuttavissa määrin pehmoja otteita ja selkeää hinttailua, mutta määrät olivat sulatettavissa ja uskottelin itselleni että nehän ovat vain jonkinlaisten rajojen kokeilua. Toiveeni paremmasta eivät siis tällä kertaa toteutuneet, vaan ”Internal Revolution” on pehmeä ja kuivahko, kuten viinimies sanoisi, levy kera liiallisen määrän kliinejä lauluja. Jotenkin tuntuu että vihaisuus-osastolta alkaa olemaan eväät jossain määrin loppu ja linjaa on pakko kääntää tähän trendin mukaiseen huutolaulu-kliinikertsi-nykymetalliin. Vituttaa suorastaan kun hyvät bändit alkavat tavoittelemaan suurta suosiota ja suuria myyntilukuja ennen niin timanttisen materiaalinsa kustannuksella.

Tämä levy on siis suora jatkumo alaspäin edellisestä levystä. Puhtaita osia on lisätty, kuten myös turhanpäiväistä tilutusta ja paskoja riffejä. Toki sekaan mahtuuu myös helmiä biisejä ja mainioita riffejä, mutta kokonaiskuva jää heikoksi ja väkinäiseksi. Saundit ovat varman päälle vedetty lähes samalla kaavalla kuin ennen mutta ei sekään saa tätä enää kuulostamaan muista miljoonista yrittäjistä eroavalta.

Diecast onnistuu kerta heitolla muuntamaan itsensä metalcore-bändien parhaimmistosta keskinkertaiseksi hevibändiksi.