Kaikki kirjoittajan Nakkilan mies artikkelit

Ruaste – Nuottiöljyy

Ruasteen toinen kokopitkä on saapunut kuultavaksi valamiehistön eteen. Syytetyt nouskoot ylös kuulemaan tuomiotaan!

Jos viihdyt Karhu-lippiksessä, bensalenkkareissa ja autosi on vanha Corolla, niin tämä levy on sun juttu. 14 kappaletta Klamydian Siittiöt sotapolulla -henkimaailmassa on kuitenkin allekirjoittaneelle pikkuisen liikaa. Sanoitukset eivät tosin tuota Vaasan ylpeyttä kumartele. Välillä yritetään vetää mukavasti kieli poskessa, mutta ei sitten kuitenkaan osata päättää kummassa poskessa sitä kieltä oikein pitäisi. Mukavaa silti huomata että herrat ovat tietoisia kopioinnistaan ja haistattavat meille kriitikoille pitkät kappaleessa Paska kopio. Arvolle sopivasti kappaleeseen on otettu hoilaamaan kukas muukaan kuin Jokisen Vesku. Vierailijoita lätyllä kyllä riittää niin että välillä elättelen toiveita onko tämä jokin Silja Linen tukijulkaisu jos vaikka peräsin hajoaisi taas. Kyllä tämän kokoiseen maahan nyt yksi Klamydia silti riittäisi.

Jotenkin tämä kiinnostaa yhtä paljon BB-Hennan ja BB-Antin häät.

 

Nakkilan mies

Kakkahätä-77 – Ei tää lama päähän käy

”-Keitä vitun tyyppejä te oikein ootte!?!?” Noin, lähtee mopo taas käymään.. Tuskin kenellekään alakulttuureja aktiivisesti seuraavalle Kakkahätä-77 on outo nimi. Sen verran on jo ehditty keikkaa heittämään ja hivenen radiosoittoakin saatu ettei näitä Tinatuopin oven saranoiden kuluttajia ole voinut ohittaa, jos nyt ei aivan sokeana ja kuurona omassa maailmassaan taaperra. Homman nimi on siis sama kuin edeltävillä EP:illä eli rehellinen punk-rock vuosimallia 77, tosin kontekstia on hieman päivitetty nykyiseen maailmanmenoon sopivaksi maailman talousvaikeuksien myllerrysten mukaan.

Jotkut vaativat aina yhtyeiltä uudistumista ja enemmän omaa juttua, mutta miksi pitäisi alkaa muokkaamaan valmiiksi jo niin maukasta keitosta oman tyylisekseen kiisseliksi. Toimivat lainat, oikea asenne ja pari bisseä ennen keikkaa. Mitä siinä sitten enää muuta tarvitaan kun puhutaan rehellisestä suomenkielisestä punk-rockista. Kuusi toinen toistaan tarttuvampaa kappaletta sisältävä seiskatuumainen on julkaistu neljällä eri kansitaiteella joiden aiheena ovat Kokoomuksen iloiset veitikat Jyrki Nissisen kuvaamana. Nämä loistavat mustavalkopiirrokset saavat ainakin omat suupieleni lähestymään korvia kerta toisensa jälkeen. (LUE: siis pakko ostaa kaikki neljä prässiä!) Näen sieluni silmin miten yläasteikäinen nuori punkkari kantaa nämä levyt kotiinsa ja perheen kunnanvaltuutettu, kokoomuslainen insinööri-isä katsoo posket helottaen rahojensa loppusijoituspaikkaa miettien samalla viikkorahan pienentämistä sekä selkäsaunan ajankohtaa. Ehkä mielessä pyörivät myös vaalirahoituksen aiheuttamat sotkut. Ai että miten hieno skenaario!

Henkilökohtaiseksi suosikiksi muodostuu kappale Työtön työtön, joka ehkä hieman ironisella positiivisuudellaan saa monien mielestä niin kaamean asian kuin työttömyys kuulostamaan kuitenkin elämänmyönteiseltä sekä näyttämään asiat uudessa valossa. Tätä kuunnellessa jo melkein toivoo olevansa työtön ja pääsevänsä taas täyttelemään niitä ihania korvauskaavakkeita postitusta varten. Ehdotanpa siis että nämä levyt piilotetaan lapsilta koska ne selkeästi edistävät työttömyyttä sekä päihteiden käyttöä humaltumistarkoitusta varten.

PS. Iso käsi kaikille Kokoomuksen äänestäjille!!!

Rust – Songs of Suffocation

Tällä kertaa homman nimi Rust kera albuminsa ”Songs of Suffocation”. 11 kappaletta menevää raskaampaa rokkia pienillä Alice In Chains -vaikutteilla. Saatteen mukaan kuultavissa pitäisi olla myös alternative/hardcore-soundia. Itse en kyllä niitä paljoakaan löytänyt. Varsin toimivan oloinen paketti silti, joskin välillä olisi kaivannut sellaista sopivaa rytinääkin nauhalle.

Vaikka vaikutelma näin ensi kuuntelujen jälkeen on hieman tasapaksu, niin joka kuuntelukerran jälkeen tuntuu homma toimivan paremmin ja huomaan myös löytäväni uusia juttuja nauhalta. Mitenkään hirveän omaleimaista tämä ei kyllä ole, mutta sitäkin toimivampaa sekä ammattimaisemman kuuloista tuotantoa. Itsellä on aina ollut varauksia tämän tyylisen raskaan rokin kanssa. Monesti ovat kallistuneet pahasti apinoinnin puolelle. Rust kuitenkin vakuuttaa tällä äänitteellä allekirjoittaneen että vaikka omaleimaisuutta ei oikein olekaan ihan löydetty, niin voidaan hommaa silti tehdä tyylillä eikä kenellekkään jää paskan maku suuhun. Se on mielestäni kunnioitettava asia.

Voin hyvin kuvitella kuuntelevani tätä päivätyön ohessa radioaalloilta. Näin puhuu mies jonka väriliidut kuluivat talven aikana loppuun eikä uusia ole näkynyt. Jäljelle jäi vain yönmusta liitu joka sekin alkaa jo osoittaa hiipumisen merkkejä.

The Welch Boys – S/t

Vuonna 2004 perustettu The Welch Boys jatkaa perinteisen kaavan mukaan tehtyä bostonilaisten perheenäitien soutulaitemusaa. Musiikki on arvonsa tuntevaa katupunkkia pienillä ripauksilla Oi!:ta sekä itärannikon hardcorea. Vanhat pierut soittavat mallikelpoisesti yhteen, eikä Ed Lallin (Slapshot) vokalisoinnissakaan ole hirveästi valittamista, tosin hieman persoonallisempi äänijänteiden repiminen vaikuttaisi kokonaisuuteen varmasti lisäpisteitä tuoden.

15 raitaa sisältävä kiekko on oiva valinta, jos sattuu olemaan katupunkin aseveli tai kohtalotoveri tai mikä lie mörkö. Sing-a-long-kertsejäkin on saatu mahdutettua mukaan juuri sopiva määrä. Ehkä muutama selkeästi erottuva hitti olisi ollut paikallaan. Hieman tasapaksu olo tästä jää, kun tämän on kuunnellut. Hitin poikasia löytyy kyllä, mutta ikävä kyllä poikasiksi ne myös jäävät. Hyvä levy, mutta kovin persoonaton. Tuskinpa arvon herrat silti olisivatkaan halunneet tästä mitään ulkohuussinräjäyttäjää. Vaikuttaa siltä, että arvon herrat ovat päättäneet tehdä perinteisen katupunk-trallallaa levyn tykkäsi joku siitä tai/eli ei. SUPO-urkinnan suoritettuani, huomasin muillakin kuin vain Lallilla (ei Köyliön Lalli, helvetin neropatit) olevan lusikat monissa eri puuroissa ja keitoissa.

Kivaa kaljanjuonti-musaa, nautittuna helvetin huonossa ja äänekkäässä seurassa, mutta en kyllä tämän räiskäleen kanssa lähtisi mitään ovelta ovelle käännytystoimintaa harjoittamaan. Korkeintaan ovesta sisään, pubiin.

Leaf-fat – Underworld Kingdom

Leaf-fatin ensimmäisestä koko pitkästä on tällä kertaa raavittava nahkoja irti. Tämä slovenialaisryhmä on perustettu vuonna 2001 ja punk oli silloin linjana. Siis sellainen perinteinen tarina, jossa ollaan lukiossa ja sitten aletaan pitää hauskaa musiikin kustannuksella. Sitten ei ollutkaan enää niin hauskaa ja päätettiin vaihtaa erinäisiä jäseniä yhtyeeseen.

Omasta mielestään viisihenkinen Leaf-fat soittaa tätä nykyä punkin, screamon ja post hardcoren sekoitusta. Väittävät vielä että tätä on vaikea luokitella mihinkään tiettyyn genreen. Minun mielestä tämän voisi luokitella genreen KP. Bändikuva kertoo taas enemmän kuin tuhat sanaa. Tosi ”kivoja” emotukkia muutamin kappalein ja silmän ympäryksiäkin on tussailtu. Itävallassakin on käyty kisailemassa ja kotiin tultiin hopeamitalit kaulassa. On esiinnytty snoukkalafkojen promo-DVD:llä. Näiden tempausten myötä on myös saatu kansainvälistä julkisuutta. Tuntuu siltä että nykymusiikissa voi nousta äkkiarvaamatta suurellekin pallille kukkoilemaan, mutta lähes poikkeuksetta kaikki nämä nopeasti nousseet pumput saa sijoittaa samaan KP-genreen, ainakin minun mielestäni.

Äänityspuoleen sanoisin että on se vähän paremmin onnistunut kuin itse musiikki vaikka pientä uneliaisuutta onkin havaittavissa. Sellainen tietty räväkkyys puuttuu. Kyllä tätä silti kuuntelee ennen kuin oikein hemmetisti sipuliinsa ottaa. Korostan sanaa hemmetisti. Jalka ei heilunut.

Room With A View – Collecting Shells at Lighthouse Hill

Nyt en kyllä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Itselle ihan outo nimi Room With A View on ja enkä yhtään ihmettele etten ole ennen tähän törmännyt. Yritän yleensä kiertää kaukaa tällaisen rimpuilun ja sen kuuntelijat myös. Minä kun en jaksa kirjoittaa päiväkirjaa, enkä istua yksin kynttilänvalossa kyynelehtien vanhojen naisteni perään. Ja vaikka niin tekisinkin niin en ainakaan tämän levyn tahdissa!

Levy sisältää yhdeksän toinen toistaan kauheampaa emorimpuilua, jotka puistattavat heti ensi kuulemalta. Ainoa positiivinen asia löytyy saundeista, jotka ovat kyllä onnistuneet. Sovitukset kulkevat omia polkujaan kuin Camel-bootsit takavuosien mainoksissa. Kitarat valittavat kuin elokuvaohjaaja Olli Saarela ja muutenkin meininki on pirteää kuin kepulaisten sudoku-kerhossa. Saatekirjeen mukaan töitä on tehty helvetisti ja paljon, levylafkaa ollaan vaihdettu ja niin edelleen.

Itse italiaanot suosittelevat tätä Dredg, Thursday, Katatonia, The Cure ja Depeche Mode faneille. Itse en suosittele tätä edes pahimmille vihamiehilleni.

Hateclub – Last Pain Is Pleasure

Ihan ensiksi pitää ilmaista tuntoja tuosta ihanasta kriitikon painajaisesta eli saatekirjeestä. Onhan se hyvä että saatekirje tuupataan mukaan kun promoja lähetetään, mutta olisiko syytä näiden arvoisien saksalaisten toveriemme hieman tarkistaa koulussa päntättyjä maantiedon oppeja. Opetus 1: Maailmassa ON muitakin valtioita kuin Saksa. Opetus 2: Maailmassa ON muitakin kieliä kuin Saksa. Itselle nuo saatekirjeet osoittautuvat aina silloin tällöin hyviksi tietolähteiksi mutta tässä tilanteessa voisin kirjoittaa tuon koko kirjelmän tähän. Saisitte sitten itse suomennella sitä. Siitä saa yhtä paljon selvää kuin herra Turhapuron kymmensormijärjestelmän tuotoksesta, jossa virhelyöntien määrä kasvoi huomattavalla tavalla.

Ensin nämä ulkomuodolliset asiat hoidettuani siirrytään kuunteluelämyksen pariin. Siis yhtye on nimeltään Hateclub. Itselle tämä saksalaisnelikko on ihan uusi tuttavuus. Siispä turvaudun jälleen SUPO-henkiseen urkintaan. Muutamaa lapiota köyhempänä sain kaivaukset päätökseen ja tietoja että yhtyeen toisesta kokopitkästä on kyse. 16 kappaletta noin puoleen tuntiin on tässäkin lääkäri määrännyt ja se resepti tuntuu toimivan, mutta jonkinlaisia jälkitauteja tästä voi kyllä seurata. Niihin kuuluvat pahainen pöytärummutus, jalan heiluminen, pään nyökyttely, naaman irvistely, marjojen poiminta, jumppatuokiot sekä kaikennäköinen muu ämpyily. Jaahas, kuuri aloitetaan ironisesti 40 sekunnin kappaleella Welcome. Yhteislaulua ja suoraa kaahaamista. Hip hei ja lääkkeet toimii! Mieleeni tulee montakin hardcorebändiä enkä niitä nyt tässä ala luettelemaan ettei tästä tule pelkkää taulukkoa (oikeesti en tiiä ku yhen harsorepumpun.). Melodioiden sovittaminen kappaleisiin ei tunnu olevan parhaita puolia tällä porukalla. Onneksi niitä ei paljoa ole viljelty tälle ampullille. Parhaiten tuntuu olevan hallussa tuollainen Backfire-tyyppinen sointukulku ja siihen morttelissa survotut perinteikkäät nyanssit. Yhteensoitto on varsin soljuvaa ja vaikka soundimaailma vaikuttaakin aika puuduttavalta niin eipä se tämän paketin pisteitä laske. Vaikka kappaleita onkin monta, niin ei niihin kyllästy. Kaikki kun ovat erilaisille pohjille rakenneltu. Perusvarmaa, mutta ei missään nimessä puuduttavaa hardcorea.

Lääkeannostus oli onnistunut. Jälkitautien pelossa potilaamme ohjataan jatkotutkimuksien kautta suljetulle osastolle.

Sonicmind – Face Off

Tampereelta ponnistava Sonicmind on perustettu 2003 muutaman metallibändin raunioille orkesteriksi, jonka nimissä jäsenistö saa tehdä haluamaansa musiikkia ilman genre-rajoituksia tai pakotteita. Monissa varsin erilaisissakin keitoksissa ovat herrat uineet ennen tätä. ”Face Off” on porukan toinen demo, johon on satsattu varsinkin tuonne äänimaailmaan puolelle aika lailla hilloa. Soundit ovat uskomattoman hyvät ja onnistuneet demosoundeiksi. Kun lukee saatteessakin ollutta nimilistaa niin enää soundit eivät ihmetytä. Sellaisten nimien kuin Jarno Alho, Jari Latomaa, ”Lex Luthor” Suomalainen sekä Jaan Wessman pitäisivät kertoa jo kaiken vaadittavan.

Mutta niin se vaan on että vaikka olisi hyvät muusikot, hyvät soundien luojat niin ei se aina onnistu. Kuulostaa niin oudolta korvaan kun välillä mennään eteenpäin kuin Pendolino kohti Helsingin asemaa ja välillä harhaillaan pitkin Saimaan rantoja etsien kummin serkun naapurin mökkiä. Paikoitellen todella hyvää metallimäiskettä ja sitten ruvetaan hissuttelemaan sitä poljentoa. Kannattaisi pitää vaan urkua auki niin kauan kuin höyryä riittää. Levyltä löytyy kaksi raitaa ja yksi bonusraita joka on aiemmin julkaistu nettisinglenä. Sen kyllä kuulee että kaverit ovat taitavia soittajia ja yhteen soittokin kuulostaa ihan hyvältä. Kyllähän siinä saatekirjeessäkin jo luki että ”ilman genre-rajoituksia tai pakotteita”, mutta väitänpä silti etten ole hetkeen kuullut näin sekavan oloista pakettia. En edes metallin saralla.

Katla – Raatoharmonia

Katla tarjoilee toisella koko pitkällään suomiheviä koko ämpärillisen. Itselle yhtyeen nimi Katla tuo mieleen mörrimöykyn veivaamassa piimäkirnua savupirtin nurkassa, päällään karhuntalja ja sotamaalaus. Yksi kaivaa julmetun isolla veitsellä hirsien välistä tupajumeja ja paiskoo niitä tulisijaan. Toinen kaivaa tuohirepusta oravannahkoja joiden kanssa sitten lähdetään torille ostosreissulle. No niin, jos vaikka välillä puhuttaisiin mäyräkoirannahoista ja 3G-piimäkirnuista.

Levyn Intro (!!!) luo korvaan julmetun hienoa hevimaisemaa suomalaisesta näkökulmasta katsoen, mutta sitten seuraava kappale Parantumaton palauttaa taas korvani maan pinnalle ja tuuppaa sen täyteen hiekkaa. Miksi tämänkin pitää kuulostaa Kotiteollisuudelta ja muilta suomihevijoukkueilta? Ilmaisu muistuttaa kertosäkeissä erehdyttävästi Hynysen Jounia ja sanat tuntuvat kaartuvan enemmän tuonne Maj Karman puoleiseen ääriulottuvuuteen joka naurattaa yhtä paljon kuin motillinen halkoja ulko-oven takana estämässä ulospääsyn. Seuraavan kipaleen Kantomatka on jo paljon parempi. Tässä olikin jo hieman suoraviivaisempi esitys, jossa on myös enemmän melodista ideaa. Selkeä ja hyvä koukku mihin tarttuu helposti isompikin vonkale. Kitarasoolosta lisäpisteitä. Kappaleessa Kaarne palaillaan taas tuohon aloitusraidan henkeen. Tällä kertaa vaan bändi sekä laulaja kuulostavat kertosäkeessä CMX:ltä. Paino–kappale tuoksahtaa musiikillisesti hieman kuin jatko-osalta Kantomatkalle. Taas on mukavasti tempoa joka laittaa jo jalkaakin heilumaan. Siis lattiatasossa. Ei nyt sekoiteta tähän mitään kierttareita! Ja seuraavaksi hypätään taas tuonne CMX/Maj Karma -maailmaan. Huonot uutiset kappale jää päähäni soimaan sanojen puolesta. Tämän julkaisun ensimmäinen kappale, jonka sanat ymmärtää kun ne kerran kuuntelee/lukee. Kadotetun kaipuu tuntuu alusta asti raskaammalta kuin muut toverinsa, mutta kun kertosäe taas pääsee valloilleen niin tunnistaa taas kyllä mistä on kyse. Ehkä kehnoin esitys tällä levyllä. Jos joku tuntuu täytekappaleelta niin kyllä se on tämä. Nimikkoraita Raatoharmonia on taas hieman vauhdikkaampi esitys. On ainakin mieleen jäävä nimikkobiisi. Varsinkin kertosäkeen taustalaulu repii perunakuokalla nahkaa irti selästäni ja mikä mukavinta kappale on muita huomattavasti lyhyempi (jos ei nyt introa lasketa). Ristiriita esittelee ensimmäisen itseltään kuulostavan Katlan kappaleen. Kappale alkaa mukavan rennosti ja antaa merkkejä kiihtymisestä loppua kohti ja ylivoima starttaa soittimen kellon näyttäessä 2.34. Laitojen rymistelyä kestää sellaiset 56 sekuntia. Siinä oli levyn ensimmäinen minua isosti miellyttänyt kappale! Vitium Cordis Congenitium kuulostaa myös aika pitkälti omanlaiseltaan teokselta. Aika on tullut viimeisen laulun. Pilviverhossa luodaan tunnelmia jotka sopivat hyvin levyn lopetukseksi. Mukavan rauhallinen lopetus jokseenkin hyvin sekavalle levylle.

Miksi yhtye alkoi kuulostaa itseltään vasta ihan loppupäässä levyä? Tuntui että Katlalla on ideoita aina siihen asti kunnes alkaa kertosäe. Jotenkin tästä jää myös sekanainen vaikutelma. Itselle silti tuo suomimetallin kuuntelu on aina ollut yhtä helppoa kuin hernekeiton syöminen haarukalla. Yleensä siinä on aina ikenet verillä ja vituttaa.

Skapes – Resistance Will Rise

Mitä tulee kun yhdistät skeittipunkin ja melodisen hardcoren? Siitä tulee tyylisuunta nimeltään Skate-core. Ainakin jos näitä Skapes-yhtyeen sällejä on uskominen. Hienoa myös että pojat ovat laittaneet oikein saatekirjeenkin mukaan, tosin kieli on mitä ilmeisimmin saksaa. Itsellä tuo saksankielentaito päässyt hieman ruostumaan joten sanakirjan armoilla tuota riivatun paperilappusta on suomenneltu. Yhtyeen nettisivutkaan eivät oikein aukene uppiniskaiselle suomalaiselle. No, musiikkihan kertoo enemmän kuin kolmetoista sanaa.

Yhtye on siis perustettu 2002 Saksan maalla ja tämä nyt sitten ilmeisesti on ensimmäinen EP joka on nähnyt päivänvalon. Tosiaan omien sanojensa mukaan porukka huitelee menemään skate-core nimikkeellä varustettua nopeaa, mutta melodista metakkaa. Paikoitellen mieleeni tulee 90-luvun kultaiset skeittipunk kokoonpanot maustettuna teelusikallisella Comeback Kidin tyylistä pippuriseosta, josta suurin osa on kylläkin lentänyt pitkin hellaa ohi uunivuoan. Sitten vaan seos on laitettu treenikämpällä uuniin ja jääty odottelemaan lopputulosta. Uunista on putkahtanut seitsemän illallisannosta varsin menevää tavaraa. Kitarat tekevät mukavia valleja ja välillä rauhoittuvat melodian poikastakin veivaamaan. Basso laahaa mukavasti perässä niin kuin kuuluukin ja rumpalin kapulatkin tuntuvat pysyvän käsissä. Jotenkin silti tästä jää sellainen tasapaksu vaikutelma. Pari kappaletta vaikka erilaisilla rumpukompeilla olisi tehnyt hyvää tällekin EP:lle.

Kyllä tätä silti kelpaa kuunnella kotona ja juoda vaikka muutama huurteinen, mutta vieraiden saapuessa ovelle kannattaa kyllä levy piilottaa. Ehkä sen sitten loppuillasta voi kaivaa esille kun vieraat ovat joko päihtyneet riittävästi tai sitten muuten vaan tulleet immuuneiksi erilaisille äänille.