Kaikki kirjoittajan Joni Nikkola artikkelit

Defuse – Bangkok Addiction

”Bangkok Addiction” on kuopiolaislähtöisen Defusen toinen pitkäsoitto. Edellinen, bändin nimeä kantanut levy ilmestyi viisi vuotta sitten, joten jonkin verran aikaa on levyjen välillä ehtinyt kulua. Uusimmalla levyllään bändi on lisännyt kierroksia pyrkiessään saavuttamaan kansainvälisempää suosiota. Levy-yhtiö esimerkiksi on vaihtunut saksalaiseen, Sonyn jakelemaan Fastball Musiciin. Tuottajana on häärännyt Amorphiksesta ja Ajattarasta tuttu Pasi Koskinen.

Vaikka bändin musiikki ei suoranaisesti vallankumoukselliselta kuulostakaan, sitä on hiukan vaikea lokeroida mihinkään genreen. Stoner-pohjalta yhtye ehkä selvimmin minun korvaani tuntuisi ponnistavan. Soundit ja riffit viittaavat lähinnä sinne suunnalle, mutta myös valtavirtaisempaa rockia ja action rockia on mukana sopassa. Hiukan Black Sabbath -riffiä on kuultavissa, kuin myös Queens of the Stone Agea.

Levystä valitettavasti vain jää kovin vähän käteen. Riffit ovat turhankin geneerisiä ja levy jää helposti harmittomaksi taustamusiikiksi, vaikka kannessa on pääkalloja ja kaikkea viestimässä vaarasta. Mikään ei ole korviinpistävän huonoa, eikä levy sinänsä suurta ärsytystäkään aiheuta – paitsi siksi ettei se allekirjoittaneelle anna oikein mitään, vaikka vähän pyytäisinkin. Tasapaksuuteen vaikuttanee myös se, että levy on melko tasaista tuuttausta kautta linjan. Nyansseja lisäämällä biisimateriaali pääsisi paremmin oikeuksiinsa.

Parhaita hetkiä levyllä on Flying Colours, joka groovaa tomikompillaan mallikkaasti ja johdattaa melkein stadionkertsiin. Done My Time on myös kelpo biisi, erityisesti kertsi toimii. Hitimmästä päästä on myös Evil Soul, jossa on kuultavissa jopa vivahdusta Red Hot Chili Peppersistä. Samaa vivahdetta on myös Back To The Underground -kappaleessa. Huippukohtia olisi vain tarvittu enemmän.

Ahma – Crooked Issue

Vuonna 1995 perustettu helsinkiläiskvartetti Ahma ei ole kuudentoista elinvuotensa aikana pitänyt liikaa ääntä itsestään. Ennen esikoispitkäsoittoa ”Crooked Issue” yhtye julkaisi ”Slothful & Vile” -EP:n vuonna 2007. Nyt on kuitenkin käsissä tiukasti groovaava ja paskaisilla soundeilla varustettu debyytti.

Ahma saalistaa metallin ja rockin hämärillä rajamailla. Voisi kuitenkin olettaa, että bändin tyyli uppoaa enemmän metalli-ilmaisun ystäville. Vertailukohtaa voisi hakea vaikka Pohjanlahden takaa The Crownista tai Entombedista. The Crowniin verrattuna Ahma on enemmän rokkiin kallellaan.

Grooven ja metallin yhdistäminen on vaikea laji, mutta tällä kertaa siinä onnistutaan. Soitossa on tarpeellista tiukkuutta mutta myös nyansseja. Ahman lajityypilliseen käytökseen tuntuisi kuuluvan myös mustanpuoleinen huumori. Diktaattorien sanomisia lainaavat lyiikat ovat piristävää vaihtelua ainaiselle vakavuudelle ja väkisin kaivellulle synkkyydelle ja vakavuudelle.

Karkkipaketin kruunaa muun muassa Mokoman kansista tutun Ville Pirisen tekemä kansi. Vaikka meillä Suomessa Pirisen kannet ovatkin kovin tuttuja, toivottavasti hänen tyylinsä leviää hieman ulkomaillekin. Kokonaisuutta verottaa hieman se, että levy on pidemmän päälle puuduttava. Oikeastaan ainoa tapa kuunnella sitä tuntui olevan kohtuuttomalla volyymillä ja autossa.

Orchid – Capricorn

”Capricorn” on sanfransiscolaisen Orchidin ensimmäinen kokopitkä levy. Yhtye herätti doom-piireissä odotuksia 2009 julkaisemallaan EP:llä ”Through The Devil’s Doorway”, sekä split-levyn toisen kalifornialaisen 70-luvun sienipadoista ammentavan bändin Astran kanssa. Orchidin musiikillinen linja kantaa nimeä traditional doom, jonka kanssa on vähän samoin kuin vaikkapa d-punkissa. Periaatteessa tietää jo etukäteen mitä odottaa, musiikki useimmiten toimii, mutta yllättymään pääsee harvoin. Niin kävi vähän myös Orchidin kanssa.

Homman nimi on siis Ozzyn aikainen Black Sabbath. Jos sitä yllätysmomenttia hakee, yllättävintä on lähinnä se, miten kunnioitettavan tarkkaan bändi esikuvaltaan oikein kuulostaakaan. Mutainen basso kahlaa bluesasteikkoa, rumpali hakkaa halkoja svengaten ja kitaristi repii riffinpalasia fuzzkitarallaan. Ja kuulostaahan se laulaja 95-prosenttisesti Ozzyltä. Ja vähän kuin suolakurkkuna kermakakulla, sounditkin on onnistuttu kaivelemaan oikein viimeisen päälle perinnetietoisiksi. Sinänsä saavutus on, ilman sarvia ja hampaita (vai pitäisikö olla niiden kanssa?), kunnioitettava, sillä yleensä näin lähelle alkuperäistä fiilistä ei päästä. Yleensä basso onnistuu kuulostamaan jokseenkin alkuperäiseltä, mutta rumpali ei osaa sitä romukasajazzia. Nyt ne menisivät aivan täydestä. Kitaristi ja laulaja eivät ihan, mutta melkein. Ei kai Ozzyn ääneen aivan täydellisesti pääse edes mies itse.

En kuitenkaan taida olla aivan niin innokas perinnepuristi, ettenkö haluaisi tulla edes jollain pienellä soundillisella kilkkeellä yllätetyksi. Vaikka yrittämällä yritin ja tosissani halusin, ei innovaatiopisteille keksinyt paljon käyttöä. Siinä mielessä tribuuttihenkisyys vielä vähän epäonnistuu, arvaamattomuus ja vaara kuitenkin taisivat kuulua sen esikuvan musiikin lähtökohtiin. Aikaa on ikävä kyllä kulunut. Samat elementit eivät yllätä enää niin helposti 40 vuotta myöhemmin, lukemattomien esikuvasta syntyneiden rönsyjen ja myös apinoijien jälkeen. Välillä tälläkin levyllä liipataan turhan läheltä. Toisessa kappaleessa Capricorn laulumelodia menee ajoittain miltei nuotilleen samoin kuin Thrill of It All. Levyn ilmiselvimmän hittibiisin kohdalla se harmittavasti häiritsee.

Epäilen bändin suhtautuvan esikuvansa vaikutukseen paikoin myös jonkinlaisella huumorilla. Varmaankin asettuminen alisteiseen suhteeseen, jonkinlaiseksi tribuuttibändiksi, on tietoista. Muuten tuskin voi kovin hyvin selittää sitä, että Electric Fatherin laskeva bluesbasso on niin identtinen erään miltei samannimisen Sabbath-biisin kanssa. Muissakin kappaleiden nimissä herää pieni epäilys itseironiasta. Muita bongaamiani mahdollisia viittauksia  ovat Eyes Behind the Wall, Black Funeral, Masters of It All. Myönnettäköön sen verran, että aivan kaikkia kappaleita ei ole oikeutettua sanoa Sabbath-kopioiksi. Masters of It All on enemmänkin Kyuss-henkinen huurutrippi kuin Black Sabbathia. Tietysti se, että kuulostaa Black Sabbathin sijaan Kyussilta – kuulostaa siis bändiltä, jonka aika tärkeänä esikuvana on taas se yksi bändi, jonka varmaan arvaattekin.

Annan pisteet sen perusteella, kuinka hyvä Black Sabbathin levy tämä olisi. Sillä asteikolla 3,5 on jo iso kehu. Kyllä tätä silloin tällöin pyöräytettyä tulee, eikä Sabbathin alkuperäiskokoonpano ole tehnyt 35 vuoteen näin hyvää levyä. Tuskin viime aikojen oikeusjuttu-uutisten perusteella tulevat tekemäänkään.

Versus All – Dark Ages

Vuonna 2007 perustettu uusimaalainen Versus All julkaisi viime vuonna esikoisalbuminsa ”Black vs White”. Siinä missä bändi äänitteli ensimmäistä levyään kaikessa rauhassa toista vuotta, ”Dark Ages” äänitettiin nopeassa tahdissa viime elokuussa.

Uudella levyllä homman nimi on musiikillisesti suunnilleen sama kuin esikoisellakin. Nopeatempoista, melodista punkkia tarjoillaan tälläkin kertaa. Päällimmäisenä mieleen tulee useampikin amerikan melodinen hardcoreyhtye. Kotimaisista vertailukohtaa voi löytää Endstandista, mutta Versus All on kuitenkin tätä melodisempi. Laulaja Niko Ailamon kirjoittamat kappaleet ovat tarttuvia ja toimivia punksävellyksiä, joista välittyy energisyys ja soittamisen riemu. Amerikan punkin lisäksi parista kappaleesta tulee mieleen jotain Turbonegron tapaisia sävyjä, lähinnä nimikkobiisin säkeistön riffistä. Välillä kuulostaa aivan kuin Hanoi Rocksin punkimmat rypistyksetkin vilahtaisivat laulumelodioissa.

Sävellyspuolella ja sovituksissa homma rupeaa olemaan jo hyvinkin paketissa. Kappaleet ovat napakoita ja lajissaan sopivan vaihtelevia. Laulumelodiat myös toimivat. Sen sijaan biisien sanoma jää vielä ikävästi vaillinaiseksi. Nyt ongelmana on se, että tummasävyiset ja asioihin kriittisesti suhtautuvat sanat eivät osu vielä kunnolla maaliinsa. Kyseessä on kieltämättä vaikea laji – pitäisi olla tärkeää, hiukan uuttakin sanottavaa, joka pitäisi pystyä puristamaan vielä napakkaan muotoon. Nyt uusia aiheita on etsitty, esimerkiksi aloituskappaleessa Social Media Generation. Lähemmäs kymppiä osuvat henkilökohtaisemmista lähtökohdista ponnistavat lyriikat. Ehkä henkilökohtaista ja kantaaottavaa voisikin sekoittaa jatkossa enemmän samaan kappaleeseen, jolloin sanoma muuttuu kouriintuntuvaksi.

Tässä vaiheessa bändi on lupaavasti aluillaan. Kahden ensimmäisen levyn biiseistä saa jo sen verran potkivan keikkasetin, että bändi pitänee käydä tilaisuuden tullen tarkistamassa.

[youtube url=0higVoXQZkE]

Seamount – III: Sacrifice

Seamountin kolmannen levyn ”Sacrifice” saatekirjeessä yhtyeen musiikkia kuvaillaan epic doom rockiksi. Seamountin levyllä tuomio kuitenkin luetaan melko vaivihkaa muun soittelun ohessa. Trumpettilahkeisesta retrojytästä ja tuomiopäivän bluesista ei nimittäin ole juurikaan kysymys, vaan vertailukohdat löytyvät lähinnä uudemman aallon klassisesta heavy metallista.

Äänimaailmaa määrittelee kitaroiden 80-lukulaisen ilmava ja erotteleva soundi, jossa säröt ovat herrasmiesmäisellä tasolla. Voisi sanoa soundien olevan päivitetty versio Judas Priestin British Steelistä. Kitarariffeissä on ideaa ja tarttuvuutta. Tuplaliidikitaroissa melodioden jokaisella nuotilla on tarkoituksensa.

Vaikutteet eivät jää kuitenkaan pelkästään brittiläiseen metallin uuteen aaltoon. Standing in the Rain voisi nimittäin olla Queensrÿchen kappale, paitsi että kiljukaulafalsetista ei ole Seamountilla tietoakaan. Solisti Phil Swansonin ääni on hallittu ja siinä on voimaa koko äänialallaan. Toisaalta levyltä kuuluu kyllä 90-luvun vaikutteitakin. Kakkoskappale Ocean, I Call You muistuttaa sävellyksenä Dirt-aikakauden Alice In Chainsia tai Skunkworksin aikaista Bruce Dickinsonia. Eipä siinä, ovathan ne luontevaa jatkumoa 80-luvun heavy metallille. Sacrifice-kappale voisi puolestaan olla autoiluriffiä ja kevyen fuzzisia soundeja myöten Fu Manchun levyltä.

Valtaosa ”Sacrifice”-levyn kappaleista kestää yli kuusi minuuttia, mutta ne eivät tunnu venytetyiltä vaan hyvinkin luontevasti itsensä mittaisilta. Kappalerakenteet vellovat ennalta aavistamattomasti, mutta silti luontevasti. Tempo myös pysyy koko lailla keskivaiheilla pitkin levyä. Levyn puolivälin kappale Stardust on ainoa hiukan nopeampi rypistys. Se voisi sävellyksenä olla Iron Maidenin levyllä. Sanoitukset jättävät genreensä nähden oikeastaan yllättävänkin olemattomiin kaikenlaiset scifit, miekat, magiat ja yliluonnolliset olennot. Sen sijaan ne kertovat varsin tämänpuolisista inhimillisistä, hiukan surumielisistä tunteista.

Kappaleet ovat ensimmäisestä raidasta alkaen hyviä, mutta paranevat kuitenkin loppua kohden. Gettin’ Through -kappaleesta lähtee käytiin tajuttoman tiukka biisikolmikko, jota odotellessa alkaa jännittää samaan tapaan kuin ennen vuoristoradan viimeistä laskua. Kaukana eivät ensimmäisetkään kappaleet ole siitä tasosta, mutta kuitenkin aavistuksen verran harmaampia.

”Sacrifice” on ansioikas levy, joka vilisee tarkasti valikoituja aineksia heavy metallin parhaasta perinteestä. Yhtyeellä on perinteeseen kuitenkin oma lähestymiskulmansa. Epäilen vahvasti, että ”Sacrifice” jää soittimeeni pidemmäksikin aikaa.