Kaikki kirjoittajan Kimmo Laine artikkelit

Human Demise / Worth The Pain – Split

Sarjassa ”kuuntelemattakin vähintään hyvä” painivat yhtyeet Human Demise ja Worth The Pain ovat yhdistäneet voimansa yhteisjulkaisun muodossa. Molemmat yhtyeet ovat jo enemmän tai vähemmän vakiinnuttaneet maineensa laadukkaan metallisen hardcoren työstäjinä, eikä tämä uusin seiska ole poikkeus.

Jos yhtyeet eivät ole ennestään tuttuja, niin mainittakoon, että Human Demise on hollantilainen tulkinta tasokkaasti toteutetusta Cleveland-synkistelystä kotosuomen Worth The Painin ollessa hieman hankalammin lokeroitava, mutta ei suinkaan yhtään vähemmän latausta sisältävä orkesteri.

Splitin bändit ovat mukavan lähellä toisiaan niin musiikin kuin tekstienkin suhteen. Toisaalta kumpikin kulkee omia polkujaan, vaikka joku tämmöiseen kamaan tottumattomampi varmaan saattaisikin todeta yhtyeiden kuulostavan keskenään liiankin samanlaisilta. No, ei tätä lättyä kuitenkaan progehevarit osta, joten haittanneeko tuo siis mitään.

Valittamista ei tästä julkaisusta juuri keksi, mitä nyt tuntuu loppuvan liian äkkiä, mutta näinhän se usein on tällaisten lyhyempien julkaisujen kanssa.

Burn Still – S/t

Lahden takaa virosta ponnistava Burn Still pukkaa kehiin seitsemän biisiä todella raskasta hardcorea. Kitarat mouruavat alhaalla ja vokaalit ovat reipasta ördäilyä death metal -hengessä.

Bändin riffittely muistuttaa etäisesti Throwdownista. Samanlaista simppeliin, mutta rytmikkääseen ulosantiin keskittymistä on havaittavissa. Toisaalta välillä heittäydytään sahaamaan synkkiä melodiakulkuja, jotka tuovat mielikuvia mustasta metallista. Tämä, kera ajoittaisten tempovaihdosten, tuo vaihtelua breakdownien keskelle. Myös ruotsi-döödis-fiilistely levyn päätösbiisin alussa toimii. Kappaleessa Forget Your Dignity vieraileva räppäri Metsäkutsu puolestaan tuo vokaaliosastolle raikkaan tuulahduksen tiukan alarekisterin ilmaisun keskelle heittämillään riimeillä.

Biisien tekstit eivät edusta ihan sitä tyypillisintä hardcore-clisheilyä, vaan sisältävät melko persoonallista kynäilyä, keskittyen lähinnä ihmiselämän varjopuoliin. Päihteiden käytön kritisointiakin olin sieltä löytävinäni, vaikka käsittääkseni ihan varsinaisesta Straight Edge -bändistä ei olekaan kyse.

Levyn kansille täytyy myös antaa kiitosta. Ovat nimittäin kovin piristävällä tavalla erilaiset varsinkin värimaailmansa suhteen, jos nyt monien muiden näkemieni hardcore-julkaisujen ulkoasuun vertaa. Kynäruiskun jälkeä näyttäisi olevan?

Ihan lupaavalta Viron meininki vaikuttaa tämän bändin ja tämän julkaisun perusteella.

Frank Turner – Poetry of the Deed

Tässäpä levy, jonka hyväksi havaitsin jo ennenkuin se postiluukustani kopsahti. Kiitos tästä kuuluu paitsi Johtajalampaalle, myös Spotifylle, tuolle musiikin ahkeralle airueelle. Muiskuja vaan Robertalle jos sattuu lukemaan!

Frank Turner esittää folk rockiaan varsin vankalla otteella. Biisit ovat parahultaisen pituisia ja ne esitetään kera miekkosen koskettavan ja paljaan tulkinnan. Ei ole Rankki raspikurkku, mutta silti tämä kelpaa, vaikka yleensä en pliisummasta folkkailusta niin välitäkään. Enemmän ameriikan rupisuutta, kuin brittiläistä hippeilyä mulle, kiitos. Rosoakin toki ajoittain löytyy ja kuulija- sekä markkinaystävällisestä saundista huolimatta Turnerin poika ei ole mielistelyn tielle lähtenyt. Välillä kipitetään sovituksellisesti reippaan irkkupunkin tahtiin eikä mies muutenkaan kappaleissaan tyhjiä lässytä.

Vaikka valikoima tällä levyllä on tasavahvaa laatua, on The Road -biisi kuitenkin selkeästi levyn hitti. Kyseinen ralli luo pientä kaukokaipuuta myös vanhan turkulaisen sydämeen. Aika äijä tuo Ränkster!

Ilmeisesti tämä isäntä on kerran Suomessakin vieraillut, ja viikon kuluttua tulossa toistamiseen. Kelpaisihan tuota varmaan livenäkin katsastalla itse kunkin.

Deuteronomium – Retaliatory Strike

Viime vuonna vahvan paluulevyn ”From the Midst of the Battle” julkaissut kotimaisen ristimetallin kärkinimi Deuterenomium on tehnyt rohkean vedon uusimman kiekkonsa formaatin suhteen. Lätty julkaistaan ainoastaan vinyyli-EP:nä ja downloadina. Toivottavasti kristillisen hevin fanit ovat siis seuranneet muun maailman trendejä ja hakeneet vinyylisoittimensa kellarista takaisin käyttöön. Download-versiohan olisi toki ekologinen, mutta tuohon formaattiin on ainakin itselläni vielä totuttelemista.

Tuore julkaisu sisältää kolme omaa biisiä sekä lainabiisin jenkkiläiseltä The Betrayal -yhtyeeltä. Siinä missä Amerikan poikien rustailema biisi kulkee niin kuin hyvä hevi tasokkaiden soittajien käsissä nyt yleensä kulkee, eivät maanmiehiemme omat biisit oikein ota tuulta alleen. Näennäisen toimivia riffejä löytyy, mutta biisit eivät vakuuta kokonaisuuksina. Hyvin soitettua ja laadukasta heviä toki tarjoillaan, mutta parempaakin sopisi näiltä kavereilta odottaa.

In Process – Memento

Muistan taannoin nähneeni jo edesmenneellä Chambers Magazine foorumilla mainoksen keikasta, jota mainostettiin nimellä ”Mättösessiot Joutsassa”. Tuosta melko, öh, sanotaanko nyt vaikka absurdilta kuulostavasta nimestä luonnollisestikin väännettiin vitsiä ja osin melko onnistuneestikin. Toisaalta onhan sitä nyttemmin järjestetty vaikka mitä ”Himangan hardcorefestiä” ja ”Sulkavan speed metal cabareeta”… no joo, ehkä nyt ei kuitenkaan tuota jälkimmäistä, mutta passaahan siitä ottaa vinkkiä!

Tuo alkusoitto liittyy tähän arvioon siten, että käsittelyssämme on, samoin kuin edellä mainittujen ”mättösessioiden” kohdalla, kristillinen musiikki. Lisäksi suurennuslasin alla oleva bändi In Process muistuttaa minua siitä, mitkä bändit ovat olleet monelle Herran omalle niitä kaikista kovimpia. Sillä näinhän se on, että Brasilian lahja maailmalle, Max Cavalera ansaitsee tässä yhteydessä jälleen kiitoksen. Siksi ahkeraan ovat hänen bändeistään nuoret kristityt täällä pohjolassa vaikutteita ottaneet.
Sepulturan ja eritoten Soulflyn rouhea käry käy vahvana In Processin musiikin yllä. Perkussioita löytyy ja muutenkin homma on varsin rytmikästä. Varsinaisesta apinoinnista ei kuitenkaan ole kyse, vaan omaleimaisuuttakin löytyy. Valitettavasti tuo omaleimaisuus ei kuitenkaan tässä yhteydessä tarkoita sitä, että musiikki sinänsä olisi kovinkaan kiinnostavaa. Muodollisesti pätevää runttausta, jota sinällään maailmasta löytyy jo enemmän kuin riittävästi.

Bändin lyriikat ovat varsin rehellisiä ja avoimia. Kristillisen uskon eri puolia valotetaan kaunistelematta.

Kadotin levy-yhtiön lähettämän infolapun, mutta voinen ilman sen sisältämiä tietojakin olettaa, että In Process ei ole bändinä kovin vanha. Siksi näkisinkin, että tartuntapinnan vähyys musiikin suhteen selittyy sillä, että bändi ei ole löytänyt vielä omaa linjaansa. Teknisen osaamisen tai aggressiivisuuden suhteen näillä kristityillä metallipäillä on asiat varsin hyvin kunnossa. Lisävivahteiden hakeminen musiikkiin sen sijaan ei olisi pahitteeksi.

Kameleontti – Leiki kuollutta

Yhden biisin sinkut ovat hankalia arvostella. Tietenkin voisin käydä etsimässä tietoa tai kuulokuvia bändistä vaikkapa netistä, mutta tätä en pitäisi oletusarvona siitä, miten arvioitsijoiden pitäisi menetellä. Jos nyt kuitenkin oletetaan, että Kameleontti tuskin haluaa levittää netissä ainakaan tätä huonompaa matskua, niin sanoisin, että varsin kovasta bändistä on kyse.

Moderni metalli on homman nimi ja sitä mätetään menemään suomenkielisten korahtelujen kera. Vokaaleiden fraseeraus on siinä määrin mielenkiintoista ja toimivaa, että aluksi ei edes uskoisi, että käytössä on rakas äidinkielemme. Onneksi monet Kameleontin kaltaiset uudemmat bändit ovat murtamassa kielimuureja tekemällä ilmaisunsa hyvin ja huolella. Vertailukohdiksi bändin musasta puhuttaessa nousevat ainakin asennemetallin kärkinimi Machine Head sekä hieman yllättäen myös länsinaapurimme tasavahva death metal-jyrä Dismember. Ihan puhdasta döödistä tässä ei kuitenkaan väännetä, mutta joku haisu tässä on 90-luvun alun Ruotsiinkin.

Kuten ehkä edeltäkin käy ilmi, bändin soitto ja saundipolitiikka on enemmän kuin kunnossa. Yleisilme on raskas, mutta silti myös virkistävän raikas. Jännä yhdistelmä, mutta toimii. Lyriikoista saa hyvin selvää ja tyylillisesti niissä vertailukohdaksi nousevat Stam1nan ja Mokoman kaltaiset yhtyeet.

Kameleontti on bändin nimenä kaamea, mutta toisaalta onhan meillä täällä suomessa myös Apulanta-niminen orkesteri… muita esteitä menestykselle sitten ei olekaan.

Ill Omen – S/t

Loppupuolelleen kallistunut vuosi on tarjonnut kotimaisen hardcoren suhteen paljon. Täyspitkiä ja seiskoja paiskotaan julki sellaista tahtia että heikompaa hirvittää, tason säilyessä kuitenkin varsin kilpailukelpoisena. Syyttäkööt siis protektionistiksi minua nuo taloustaantuman fundeeraajat, mutta jos lättyjen ostoa pitäisi jotenkin rajoittaa, niin pelkkien kotimaisten varassa pysyisi ihan hyvin elämän katukivetyksen kulmassa kiinni.

Kulttuurikaupunki Turusta ponnistava Ill Omen tarjoaa neljän biisin verran laadukasta harkkoa, joka pesee sekä tiukkuudessaan että intensiteetissään monet muka-rankat eurobändit ja jenkkiläiset muotiräpellykset. Pikaisiksi musiikillisiksi vertailukohdiksi voidaan tässä yhteydessä nostaa monetkin New Yorkin ja Clevelandin suunnalta laajemmalle yleisölle tutuksi tulleet yhtyeet. Cro-magsin luomalle pohjalle rakennetaan ja Ringwormkin mielessä käväisee. Kotimaisista yhtyeistä mieleen nousevat niinikään jo suorastaan legendaariset nimet Bolt ja Down My Throat.

Kuten vertailukohdistakin käynee ilmi, viimevuotisesta ”It’s Getting Colder” -demosta on menty
T-O-D-E-L-L-A iso askel eteenpäin. Tasokkuutta on myös tuotannossa, soundimaailman ollessa melko optimaalinen suhteessa musiikkiin.

Lyriikat ovat synkkiä, mutta eivät toivottomia. Lainauksia teksteihin on otettu ainakin The Watchmen -sarjakuvasta sekä Machine Headin Robb Flynniltä ja nuo pätkät sopivat sanoitusten yleislinjaan varsin hyvin. Mitään uutta biodieseliä ei tässä olla lähdetty kehittelemään, mutta varsin toimivaa huttua on silti tarjolla.

Lieneekö tämän lätyn huonoin puoli se, että se loppuu liian aikaisin? No toisaalta, niinhän on laita monen kivan jutun tässä maailmassa.

Sotahuuto – Vastarintaan

Aiemminkin tasokkaaksi havaittu Sotahuuto parantaa entisestään. Uusi albumi tarjoilee 11 biisiä kompromissitonta death metallia. Erilaiset alalajimääritteet ovat jääneet taakse, jos kohta niitä ei ole kiusaksi asti tarvinnut bändiin aiemminkaan liittää.

Bändin soitto on hioutunut entistäkin tiukemmaksi ja vokalisti Retu ei vieläkään äänijänteitään säästele. Vertailukohtia bändin musiikkiin löytyy kenties eniten jenkki-kuolosta, biisit rullaavat eteenpäin aivan kuin olisivat Floridan suoalueilla syntyneet. Lyriikoissa ei myöskään säästellä. Kristinusko on bändille edelleen kova juttu ja se käy kaikille selväksi. Kaikenmoinen tekopyhyys ja kaunisteleminen sen sijaan tuntuu näitä kavereita ärsyttävän. No, he eivät ole noiden tunteiden kanssa yksin. Suomenkielinen vokalisointi toimii tällä levyllä vielä aikaisempiakin julkaisuja sujuvammin. Kansivihko sisältää myös kappaleiden englanninkieliset käännökset.

Lievä puutuminen uhkaa ajoittain brutaalin mättämisen keskellä, mutta onneksi intensiteetti ja ajoittaiset lisämausteet riffittelyssä pitävät yllä mielenkiintoa. Esimerkiksi Neljä sodan elementtiä –biisistä löytyvä thrash-henkinen paahto virkistää mukavasti menoa. Lopetusbiisi Taistelu jatkuu sisältää pirteitä ”hei!”-huutoja ja levy sinetöidään dramaattisten kitaravallien säestyksellä.

Kansainvälisesti erittäin kilpailukelpoista kamaa, kansitaidetta myöten.

Strung Out – Prototypes And Painkillers

Siinä missä monet 90-luvun skedepunkero-bändit ovat sieluun osuneet, ei Strung Out ole koskaan onnistunut vakuuttamaan. Sanovat, että erityisesti bändin myöhemmät, estotonta heviriffittelyä sisältävät muovinpalaset olisivat kovinkin toimivaa vääntöä. Mene ja tiedä.

”Prototypes And painkillers” –julkaisun tapaiset b-puolia ja harvinaisuuksia sisältävät kokoelmat eivät juuri ole omimmillaan, jos tarkoitus on saada luetettava kuva bändin tasosta tai iskevyydestä. Verrattain persoonattomasti vokalisoitua melopunkkia vaihtelevin soundein paiskotaan tässä kuulijan aivopoimuihin ja se ei juurikaan reaktioita siellä onnistu aiheuttamaan.

Ozzy Osbournea lainataan ja se on ihan hauskaa, mutta muuten en koe viihtyväni tämän levyn parissa. Yhtyeen faneille lienee kiinnostava hankinta, muille ei varmaan niinkään.

End Of A Season / Many Men Have Tried – Split

Italian mukavat jannut Refoundation Recordsilta lähettivät taannoin mulle tilauksen yhteydessä tällaisen split-julkaisun arvosteltavaksi. Lätyn puinti on hieman viivästynyt, mutta jos nyt kuitenkin sanasen tästä lausuisin, vaikka vähän myöhässäkin. Aika on ajanut tämän julkaisun ohitse siinäkin mielessä, että toinen bändeistä, Many Men Have Tried on jo hajonnut ja toinenkin MySpacensa mukaan on viimeistä keikkaansa soittamassa. Vaan eipä tuo kuitenkaan kuuntelukokemusta haittaa.

Bändit edustavat Euroopan yhdentymistä varsin konkreettisesti, End of A Seasonin ollessa Refoundationin kotimaasta ja MMHT:n osoitteen viitatessa Itävallan suuntaan. Yhteistä molemmille bändeille on se, että molemmat vääntävät enemmän tai vähemmän Shai Huludin tyylistä kamaa. Musiikki on siis koukkuista, modernia hardcorea.

Molempien bändien soittotaito lähentelee yhteistä esikuvaa ja muutenkin meno on varsin mallikasta. Itse en oikein tämän tyyppisen kaman päälle ymmärrä, kun jo jotkut Dune-kirjassa esiintyvän hiekkamadon mukaan nimetyn bändinkin biisit tuppaavat menemään yli hilseen. Moni teknisen hardcoren ystävä voi saada tästä ehkä paljonkin irti. Sen verran kuitenkin sanottakoon, että sen Police-coverin olisi voinut jättää tekemättä. Tai no, mene ja tiedä.

Refoundation Records kertoo levyn kansiteksteissä haluavansa levittää julkaisujensa kautta tietoa oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Eläinten, ihmisten sekä maan vapautuksen puolesta taisteleville lähtee myös euro jokaisesta myydystä levystä. Komeisiin raameihin pakattua taidokasta musiikkia.