Kaikki kirjoittajan Janne Hirvisaari artikkelit

Fucked Up Tampereen Klubilla

Suomessa jo muutamaan otteeseen vieraillut kanadalainen Fucked Up on ehdottomasti yksi viime vuosien hypetetyimpiä ja mielenkiintoisimpia yhtyeitä vaihtoehtomusiikin saralla. Alkujaan melko suoraviivaista hardcorepunkia soittaneen yhtyeen musiikkia on nykyisellään hankala suoralta kädeltä lokeroida, sillä bändi on siirtynyt albumeillaan kerta toisensa jälkeen melodisempaan suuntaan, laulaja Damian Abrahamin säilyttäessä kuitenkin rujomman ulosantinsa. Nykyisin ilmeisesti jonkinlaista hipster-stigmaa kantava Fucked Up tuntuu jakavan mielipiteitä melko jyrkästi, mutta allekirjoittaneen mielestä bändin viimeisin albumi ”David Comes To Life” oli kiistatta yksi viime vuoden parhaita levyjä, riippumatta siitä mistä näkökulmasta levyä tarkastellaan. Myös livenä bändi on omaa luokkaansa, kuten jälleen saimme todistaa.

Molemmilla Suomen keikoilla lämppärinä toiminut Ydinperhe on myös viime vuosina nauttinut täysin ansaittua suosiota. Hyvin yksinkertaisista aineksista kasattuja biisejä, jotka toimivat käsittämättömän hyvin. Muuta bändiä väheksymättä on pakko hehkuttaa laulaja Masan ulosantia sekä live-esiintymistä! Ydinperhe ei ehkä ole energisin näkemäni live-bändi, mutta keikat ovat huomattavasti viihdyttävämpiä kuin monilla kovemmin kohkaavilla. Tiistai-ilta Klubilla ei välttämättä myöskään ollut otollisin lähtökohta, mutta olosuhteisiin nähden keikka oli erinomainen. Setissä taisi olla biisejä kaikilta Ydinperheen julkaisuilta, pääpaino tietysti tuoreimmalla ”Meistä ei tullut mitään” EP:llä.

Fucked Up aloitti settinsä tuoreimman pitkäsoiton avausraidoilla Let Her Rest ja Queen Of Hearts, jatkona ”Hidden World” -albumin David Comes To Life. Suurin osa yleisöstä oli vielä melko arki-iltaisissa fiiliksissä, mutta Damianin perinteinen show – yleisön seassa, tuoleilla, pöydillä, pöytien alla, terassilla ym. seikkaileminen – sai ainakin hymyjä joidenkin kasvoille. Mieshän ei suinkaan käytä langatonta mikrofonia, joka olisi aivan liian helppoa. Mikkipiuhaa sen sijaan oli varattu ainakin parisenkymmentä metriä, jotta tuo karvainen, pehmeä ja hikinen mies sai temmeltää ympäri Klubia yläfemmoja läpsien ja yleisöä halaillen. Vaikka olenkin melko tarkka henkilökohtaisen tilani säilyttämisestä, en voi väittää etteikö Damian olisi yksi sympaattisimpia näkemiäni esiintyjiä, tässäkään muun bändin osuutta lainkaan väheksymättä. Hän muisti tietysti fiilistellä Tamperetta, kaupunkia josta on tullut joitain parhaita suomalaisia hardcore-bändejä, kuten Bastards ja Riistetyt… no niin, no. Siistiä kuitenkin että Pohjois-Amerikassakin jaksetaan olla kiinnostuneita suomalaisesta punkista. Itsenäisten levykauppojen tärkeyttä myös korostettiin ja Black Albino Bones omistettiinkin levyjen keräilijöille. ”The Chemistry Of Common Life” -albumilta kuultiin myös huikea Son The Father, singlebiiseistä puolestaan I Hate Summer sekä setin vanhin ralli Police. Fucked Upin tuotantohan on jo kymmenessä vuodessa paisunut sen verran laajaksi, ettei ihan kaikkia suosikkibiisejä voinut odottaa kuulevansa. Viimeisimmän albumin materiaali oli pääroolissa myös kanukkien setissä, ja mikäpä siinä kun tarjolla oli sellaisia hittejä kuten Turn The Season sekä setin päättänyt The Other Shoe! Pakollinen encore tietysti vielä vaadittiin ennen kuin bändi päästettiin lauteilta ja yleisö valui koteihinsa valmistautumaan keskiviikkoaamun herätykseen. Kenties ensi kerralla Fucked Up saadaan Suomeen viikonloppukeikalle?

53 Stabwounds

Lappeenrannasta lähtöisin oleva 53 Stabwounds on ollut olemassa jo pitkälti toista vuotta, mutta treenikseltä lavalle bändi uskaltautui vasta kuluneena kesänä. Hyvä tuli jälleen hiljaa, sillä kasaan on saatu erittäin valmiin kuuloinen soppa metallista hardcorea. Bändin laulaja Ulla, kitaristi Visa ja basisti Niko istahtivat piinattavaksi Lucky Monkeysin alakerrassa juuri ennen kolmatta keikkaansa.

Olette melko tuore bändi, milloin bändi on perustettu?

Visa: Täähän ei sinällään edes ole kovin tuore bändi. Eli ollaankos myö tätä 53 Stabwounds -kokoonpanoa ja tyyliä väännetty noin puolitoista vuotta.

Mikä ”tää tyyli” sitten on?

Visa: Vähän raskaampaa. Ei kai siitä muuta voi sanoa, jos vertaa edelliseen bändiin. Se oli vähän enemmin krustia, ei niin metallista. Nyt on vähän metallisempi soundi.
Ulla: Kyllä se silti hardcorea on.
Visa: Niin on!
Niko: Siis metallia, jossa on vähän hardcorea! (naurua)

Mainitsit, että teillä oli aikaisempi bändi. Onko teillä tällä hetkellä muita bändi-proggiksia menossa?

Niko: Jaakolla on joku rokkibändi?
Visa: Memphis 77 on meidän rumpalilla Jaakolla. Miulla on None Would Remain, sellainen 6 vuotta vanha projekti.
Niko: Mä soitan Eye For Allissa. Muita ei varmaan ole.

Onko tämä bändi teille ykkösbändi vai sivuprojekti? Vai pystyykö sitä määrittelemään?

Ulla: Itselleni tää on ainut bändi ja sen takia tosi tärkeä.
Visa: Miulle taas sen takia, kun teen itse tätä musiikkia.
Niko: Visa tekee siis kaikki biisit.
Visa: Niin, ehkä sen takia tää on ykkösbändi.
Niko: On tää myös ehkä siistein bändi missä itse oon ollut. Ollaan kuitenkin soitettu eri bändeissä tällä porukalla jostain vuodesta 2004 asti, yksi tyyppi on vaan vaihtunut. Muuten täysin sama porukka, joten meillä on pitkä tausta ja tunnetaan toisemme hyvin.
Ulla: Niin, ehkä se on just se ystävyys mikä tekee tästä merkittävän bändin.
Niko: Ei tää varmasti mikään sivuprojekti ole kenellekään, kyllä tässä on kaikki ihan täydellä sydämellä mukana.

Visa siis tekee teidän biisit. Mistä otat vaikutteet biiseihin?

Visa: Sieltähän ne lähtee niistä metallisemmista bändeistä mitä oon joskus nuorempana alkanut kuuntelemaa. Ja myöhemmin oon tutustunut hardcoren puitteissa siihen raskaampaan puoleen. Earth Crisis, All Out War, 25 Ta Life, jne.
Niko: Ollaan soitettu coverina mm. All Out Waria ja Arkangelia, ja kyllä ne kuuluu myös meidän soundissa.

Entä lyriikat? Kuka ne kirjottaa ja mistä niihin tulee inspiraatio?

Ulla: Mie oon kirjoittanut kaikki lyriikat. Niko kirjoitti aluksi jotain, mutta tämä nykyinen tapa huomattiin toimivan paremmin. Biisit kertovat henkilökohtaisista kokemuksista.
Niko: Pääsin pari viikkoa sitten lukemaan noita lyriikoita ensimmäistä kertaa oikein ajatuksen kanssa, ja ne on tietysti todella hyvin kirjoitettu. Olin myös positiivisesti yllättynyt, sillä kun ollaan tällä porukalla niin pitkään soitettu, niin meillä oli jossain vaiheessa myös sellainen aika militantti mouhoamis-meininki. Näillä lyriikoilla Ulla pystyy mun mielestä sanomaan paljon enemmän kuin aikaisemmin. Niissä on toistuvia teemoja, esimerkiksi siitä miten tämä yhteiskunta on todella välinpitämätön, ja miten me voidaan hyvällä kaveriporukalla tavallaan pitää toistemme puolia. Sellanen pikkujuttu teki muhun todella suuren vaikutuksen, koska me ollaan kuitenkin edelleen pienempien puolella, vaikkei siitä enää mouhotakaan yhtä väkivaltaisesti kuin aikaisemmin. En tiedä osaanko selittää sitä mitenkään järkevästi. Tuli vaan todella hyvä fiilis ja on tavallaan vielä astetta siistimpi soittaa tässä bändissä kun luin ne lyriikat.
Visa: Vaikka ne onkin henkilökohtaisia ja koskettaa Ullaa, niin ne on silti tosi yhteiskunnallisia aiheita, jotka koskettaa myös itseäni.
Niko: Ne on tavallaan poliittisia, mutta sopivan henkilökohtaisia. Useasti, jos sanotaan että on henkilökohtaisia lyriikoita, niin se meinaa että sulla on paska päivä ja kerrot siitä kun sua ahdistaa.
Ulla: Eikä ne kerro rakkaudesta. (naurua)
Niko: Niin, totta kai sellaisetkin lyriikat voi olla hyviä, mutta jotenkin näihin pystyy samaistumaan. Meillä saattaa monella olla samanlaisia elämänvaiheita, joita ollaan koettu, ja niiden kautta pystyy samaistumaan. On ollut ehkä vähän vaikeampaa jossain vaiheessa, mutta ollaan selvitty ja kasvettu.

Mitenkäs sitten, kun Ullahan on nainen?

Niko: Ei saatana!? (naurua)

Niin, kun tämä hardcore on perinteisesti poikien leikkikenttä, niin miten ihmeessä nainen voi laulaa hardcore-bändissä!?

Ulla: Onhan se totta, että suurin osa ihmisistä, joita hardcore-piireissä pyörii, bändeissä nimenomaan, on miehiä. Varmasti kuitenkin monet naiset, jotka hardcoressa on mukana, haluaisi soittaa bändeissä, mutta monilla ei ehkä ole sellaista omistautumista, että jaksaisi esimerkiksi opetella soittamaan kitaraa. En kyllä itsekään opetellut, vaan rupesin laulamaan. (naurua) Mutta en todellakaan sano, että hardcore on jotenkin miesten juttu. On paljon naisiakin, mutta ne ei ehkä näy niin paljon siinä skenessä just sen takia, että kaikki miehet soittaa bändeissä. On se nyt yleistynyt, että naiset soittaa bändeissä ja on paljon rohkeampi, joka on tosia hyvä juttu.
Visa: Niin, varsinkin globaalisti. Ei ehkä Suomen tasolla niinkään.

Niin, Suomessa ei ehkä tässä ”skenessä” hirveästi vielä ole naisia bändeissä. On punkimpaa ja krustimpaa osastoa, jossa soittaa enemmin tyttöjä bändeissä.

Visa: Mutta se on yleensä aikamoista skeidaa… (naurua)

Äläs nyt! Khatarina esimerkiksi on aivan saatanan kova bändi! Confusa…

Niko: Spoiled Betty! Ja Ydinperheessä on puolet naisia, se on todella kova. Parhaita suomalaisia hardcore-bändejä! Mut jos palataan aiheeseen, niin meillehän tämä ei ole mikään uusi juttu, kun Ulla on laulanut näissä meidän jutuissa jostain vuodesta -04 lähtien, niin ei se tunnu mitenkään kummalliselta.
Ulla: Ja kun oon itse käynyt keikoilla pienestä pitäen ja ollut sitä kautta mukana hardcoressa, niin ei se miulle ole mikään miesten maailma.
Visa: Soitin myös aikaisemmin Crime Against -nimisessä hardcore-bändissä, jossa oli naislaulaja. Eli ihan tuttua touhua.

Entä oletteko huomannut, että suhtaudutaanko bändiin eri tavalla kun siinä on nainen mukana?

Ulla: Huomaa, että jengi tulee usein keikalle katsomaan, jos ne kuulee että siellä on mimmi soittamassa tai laulamassa. ”Mennäänpäs katsomaan miten se siellä vetää.”

Että osaako se mitään?

Ulla: (naurua) Niin just! Se on siistiä, että keikkojen jälkeen tytöt tulee usein juttelemaan, ja on mukavaa saada niiltä palautetta. Jos keikalla soittaa bändi, missä on pelkkiä miehiä, niin ei ne tytöt varmaan mene keikan jälkeen sanomaan, että ”olipa hyvä keikka”. Että ehkä naista on helpompi lähestyä.
Visa: Ulla on tollanen profeetta. (naurua)

Teillä on keikkoja nyt muutama alla, niin onko tulevaisuudelle millaisia suunnitelmia? Onko levyä tulossa?

Ulla: Keikkoja on tarjottu kiitettävästi, mikä on tietysti hienoa. Ja demoahan tässä ollaan suunniteltu, että aletaan syksyn mittaan nauhoittamaan.
Visa: Demon nauhoittamisessa on hankalaa se, että biisit on koko ajan toinen toistaan parempia, niin ei haluaisi nauhoittaa niitä vanhoja paskoja biisejä. (naurua) Monta valmista biisiä on hylätty.
Ulla: Ehkä sen takia tän bändin kanssa on kestänytkin niin kauan.
Visa: Olin nyt pari viikkoa reissussa ja eilen kun tulin Suomeen kuulin Nikolta, että soitetaankin yksi coveri mitä en ole ikinä treenannut sekä yksi uusi oma biisi, jota ei olla vielä keikoilla soitettu. Että aika kova nälkä näillä muilla on ollut treenata tässä parin viikon aikana, vaikka Niko asuu Helsingissä ja Käry Lahdessa.
Niko: Tässä bändissä on myös se, että kun ollaan niin pitkään tunnettu ja soitettu yhdessä, niin ollaan myös kasvettu yhdessä tän musiikin tekemisen kanssa. Kun ollaan lähdetty sieltä, että hirveellä säröllä soitetaan jotain kännissä akustisella tehtyjä paskariffejä. Nyt on niin siistiä, kun voi nauttia näistä työn hedelmistä ja tehdä musiikkia hyvässä porukassa. Toivottavasti tulee lisää keikkoja ja saadaan paljon aikaiseksi.

Ok, ei  kai tässä muuta. Kiitos haastattelusta ja hyvää keikkaa!

Madred

Lappeenrannan musiikkiskene on varmasti monille lukijoille tuttu metallisesta hardcoresta ja melodisesta punkista. Madred on neljästä miehenalusta koostuvat bändi, joka aavistuksen poikkeaa totutuista kaavoista äärimmäisen vilpittömällä ja energisellä thrash/punk-sopallaan. Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna pääsin ensimmäistä kertaa näkemään bändin livenä, ja keikasta toivuttuani uskalsin pyytää hieman juopuneita ja väsyneitä poikia lyhyeen haastatteluun…

Teillä oli äsken keikka Lucky Monkeysissa. Mikä fiilis jäi keikasta?

Aapo: Keikka oli ihan hyvä, mutta aina pystyy parempaan.
Osku: Samaa mieltä. Ollaan myö parempaan pystytty ennenkin. Jengi oli helvetin hyvin messissä ja niillä oli hauskaa. Se on parasta, ja sitähän myö tehdään. Se on tärkeintä, että jengillä on hauskaa.

En ollut nähnytkään teitä aikaisemmin livenä. Olette ihan helvetin nuoria! Minkä ikäisiä olette?

Osku: Ollaan kaikki 18, eli -92 syntyneitä.

Ei saatana… nuoria, mutta lahjakkaita. Miten kauan olette soittanut tällä kokoonpanolla?

Aapo: Ehkä vuosi ja pari kuukautta.
Osku: Joo, alle puolitoista vuotta.

Jees. Pisti myös silmään, että teillä on vähän erikoinen kokoonpano. Bändissä ei ole varsinaisesti basistia. Onko tuo kolmas kitara baritonikitara vai mitä?

Osku: Kitara, jossa on baritonikielet, ja sitä soitetaan bassokaapin läpi. Siitä tulee se basso meidän soundiin. Ennen oli bassokielet, mutta baritonikielet todettiin paremmaksi.

Mitkä ovat teidän bändin suurimmat vaikutteet ja miten teidän musiikkityyliä vois luokitella?

Osku: Musiikkityyliä on ehkä vähän vaikea luokitella, mutta thrash-metalliin se perustuu: Metallicaan, Slayeriin, Anthraxiin, näihin vanhoihin kunnon bändeihin…
Aapo: Äläs nyt! AC/DC.
Osku: Niin totta kai, AC/DC on kumminkin ihan kaiken pohjalla. Sit tietysti Motörhead. Eli nää maailman parhaat bändit. Mutta mitäs meidän musiikista voi sanoo…
Aapo: Sitä, että se on ihan kaiken sekoitus siitä mitä pitääkin. Kaikki hakee koko ajan jotain ihan uutta, mut pitää vaan soittaa sitä maailman parasta musiikkia silleen niinku se toimii.
Osku: Meitä on sanottu thrashiks, cross-overiks… sitten on punk-aineksia. Eli cross-overiahan se on, kun on thrashia ja punkia. Aika vaikeeta. Ei osaa itse luokitella, kun muutenkin luokittelu on ihan turhaa.

Miten olette alun perin innostunut näistä musajutuista? Mitkä bändit on saanut teidät itse soittamaan?

Aapo: AC/DC. Se on ollut aina.
Harri: Sama miulla.
Ville: Samahan se on ollut meillä kaikilla.
Osku: Miulla taisi lähtee ensin Deep Purplesta.

Entä kotimaisia bändejä, esim. mitkä on ollut ensimmäisiä bändejä mitä olette nähnyt livenä?

Harri: Varmaan Anal Thunder ja Rejected ja muut lappeenrantalaiset punk-bändit.
Ville: Ensimmäinen suomalainen taisi olla Sotajumala, kolme-neljä vuotta sitten.

Teistähän osa soittaakin punk-bändissä?

Harri: Joo, myö Oskun kanssa soitetaan Outsidersissa. Oon enemmin kitaristi, mutta soitan siinä rumpuja.

Miten teidän mielestä tämä metallisempi kama ja punkki sopii yhteen?

Osku: Miun mielestä aivan loistavasti ja tykkään kuunnella sekä punkkia että metallia.
Harri: Niin, ja miten meidänkin musiikkia kuvailtiin? Metallia punk-asenteella?
Osku: Varsinkin Madredissa se asenne tulee punkista ja musiikki on sitten enemmän metallia.
Ville: Ja maalaisjunttiudesta. Ainakin miulla.

Entä onko teillä mitään levyä tms. suunnitteilla?

Harri: Käytiin keväällä Music Bros Studiolla Imatralla nauhoittamassa kolme biisiä.
Osku: Ne on meidän MySpacessa kuultavana. Niitä ei olla vielä julkaistu, mutta käydään vielä nauhoittamassa lisää biisejä ja ne tulee sitten kaikki samalle levylle.
Harri: Tämän vuoden puolella tulee vielä. Älä sitten julkaise tätä missään, myö ollaan helvetin kännissä.

Totta helvetissä julkaisen. Kiitos haastiksesta ja keikasta!

www.myspace.com/imadred

Parhautta parhaimmillaan – Hot Water Music Nosturissa

Floridan rämeiltä lähtöisin oleva Hot Water Music on 17 vuoden aikana ehtinyt lopettaa ja aktivoitua uudelleen jo pariin otteeseen, ja vasta tällä kolmannella tulemisella bändi pääsi viimeinkin kiertueellaan Suomeen. En muista nähneeni montakaan keikkaa, joita olisin odottanut näin innolla, ja yhtyehän on sekä itselleni henkilökohtaisesti että yleisesti melodiselle punkille yksi tärkeimpiä bändejä 90- ja 2000-luvulta.

Presley Bastards avasi illan melko tyhjälle salille. Bändin setti taisi koostua kokonaisuudessaan keväällä ilmestyneen ”Lifelines” LP:n biiseistä, which was nice, vaikkakin pari vanhempaa hittiä olisi ehkä voinut settiin ujuttaa. Ylivoimaisesti parasta Preslari-matskuahan tuo uusi levy kuitenkin on, eikä vastaavan tyylistä kamaa liikaa Suomessa tehdä.

Kellon lähennellessä yhdeksää, salin alakerta alkoi jo näyttää täydeltä, mutta parvi ammotti vielä lähes tyhjänä. Yleisöennätyksiä ei siis rikottu, mutta pahempaakin on nähty. Puntit jo tutisivat, kun lavan verhot avattiin. Chris Wollard availi ääntään vetämällä viimeiset sauhut tupakistaan, ja A Flight And A Crash potkaisi pelin käyntiin. Hillitön kitaramelodioiden ja kähisevän laulun juhla valtasi Nosturin, viilteli kylmiä väreitä selkärankaani ja valotti keski-ikäisen miehen sielunmaisemaa. Parhautta parhaimmillaan! Rumpupallilla George Rebeloa tuurasi mm. Lag Wagonista tuttu Dave Raun, joka hoiti hommansa oikein asiallisesti.

Setti oli todella asiallisesti koostettu, vaikkei ihan kaikkia allekirjoittaneen suosikkibiisejä oltukaan tajuttu huomioida. Jokaiselta pitkäsoitolta soittivat jotain, viimeisimmältä tosin olisin mielelläni kuullut enemmänkin kuin yhden biisin. Kahden edellisen levyn biisejä tuli sitäkin enemmän, mm. Remedy, Jack of All Trades, Wayfarer ja Old Rules. Bändin tuotantohan on hittiä toisen perään, joten turha tässä on enempää kitistä. Huikeaa matskua alusta loppuun. Mainitsivat uuden levyn olevan tekeillä, mutta mitään uusia biisejä ei vielä saatu kuulla.

Keikka tuntui loppuvan aivan liian nopeasti, vaikka luultavasti parikymmentä biisiä oli jo rymistelty. Jokunen vielä lisää luonnollisesti encorena, joista ensimmäisenä yllättäen The Bouncing Souls -laina True Believers, ja paremmaltahan sekin kuulosti kuin alkuperäisesittäjän versio. Siihen perään vielä muutama oma kappale kuumaa vesimusaa ja ilta oli finito. Jäätävän hieno keikka, ja uskaltaisin toivoa että bändi tulee vielä toistekin Suomeen.

Markka tiskiin ja vaahtomuovit korviin – Dinosaur Jr. Tavastialla

Dinosaur Jr. on kiistämättä yksi hienoimpia vaihtoehtoisemman rockin yhtyeitä, ja vuonna 2005 tervahaudoista nousseen alkuperäiskokoonpanon paluu oli ehdottoman onnistunut ja toivottu. Tuolloinen Suomen keikka, kuin myös parin vuoden takainen Provinssirock-esiintyminen jäivät allekirjoittaneelta näkemättä, joten nyt oli hyvä sauma paikata virhe.

Matka Tampereelta kohti päästadia alkoi pienillä auto-ongelmilla, joten Tavastialle saavuttiin täpärästi puoli kymmeneltä, jolloin soitto oli ilmoitettu alkavaksi. Valitettavasti pari sataa muutakin ihmistä oli saapunut samaan aikaan, joten jono oli hävyttömän pitkä. Soittoaikaa oli onneksi viivästetty parikymmentä minuuttia, joten pääsimme sisään juuri parahiksi kuulemaan ensisoinnut Thumbista. Lämppäreitähän keikalla ei jostain syystä ollut, eikä ollut tarvettakaan, ihan kuumana oltiin jo muutenkin. Ensimmäiseen biisiin tosin ei juurikaan ehtinyt keskittyä, sillä loppuunmyydyltä Tavastialta oman paikan hakeminen vei hetken. Korvatulpatkin olin onnistunut unohtamaan kotiin, eivätkä kuulopuheet Dinojen kovaäänisestä ulosannista olleet liioiteltuja. Siispä markka tiskiin ja vaahtomuovit korviin.

Bändin rumpali Murph oli ”sairastunut” kesken kiertueen ja tuuraamaan oli hoidettu Harvey Milk -rumpali Kyle Spence, joka hoiti hommansa oikein näppärästi, ainakin rytmitajuttoman toimittajan mielestä. Henkilökohtainen mielenkiintoni kohdistui enimmäkseen J. Mascisin kitarointiin ja vaatimattomaan lavaolemukseen. Vaihtoehtorockin määritelmä: jalka ei nouse monitorille kitarasoolon aikana eikä tukkaa heiluteta vaikka sitä on. Tärykalvoja halveksuva kitaramelu oli samanaikaisesti niin raakaa ja haikeaa, että vastaavaa olisi vaikea kuvitella kuulevansa miltään muulta bändiltä.

Dinosaur Jr. on ehtinyt luoda hitin poikineen, joten kaikkia suosikkibiisejä ei uskaltanut odottaa. Setti oli kuitenkin mukavan kattava katsaus bändin 25-vuotisesta levytysurasta, vaikka pääpaino tuntui olevan viimeisimmän ”Farm”-levyn biiseissä. Ennakko-odotukset saattoivat silti olla liian korkealla, sillä bändi lopetti soittonsa jo vajaan tunnin jälkeen. Pitkähkön ja melko vaisun taputuksen jälkeen sedät palasivat lavalle. Mascis kyseli yleisön toiveita, mutta koko keikan ajan kovasti pyydelty Forget the Swan jäi kuulematta. Sen sijaan kuultiin sinkkunakin julkaistu The Cure -coveri Just Like Heaven ja saman sinkun b-poskelta Last Rights -laina Chunks, joka oli yllättävä ja huikea lopetus keikalle.

Kanssaihmisten vertailut aikaisempiin Dino-keikkoihin antoivat ymmärtää, ettei tänään nähty bändiä ihan parhaassa terässä, mutta pelkästään bändin biisimateriaali ja yleissoundi riittivät tekemään vaikutuksen. Arvailtiin myös, että vakiorumpalin putoaminen pelistä olisi vaikuttanut setin sisältöön ja pituuteen. Mene ja tiedä. Keikka oli kuitenkin kova ja seuraavan kiertueen soisin koittavan pian.

R’n’P Festival Turussa

Viime vuotisen tauon jälkeen R’n’P Festival järjestettiin jälleen perinteisesti tammikuun alussa Helsingissä ja Turussa. Lauantai-illan aikataulu Turun Klubilla väitti soittojen alkamiseksi klo 22, mutta paikka ammotti vielä tyhjyyttään varttia vaille kymmenen. Nautimme siis ylihinnoiteltuja virvokkeita ajankuluksi, ja kaverini kertoi loistavan suunnitelmansa kavaltaa duunipaikaltaan satatuhatta euroa ja muuttaa Peruun…

Yleisöä alkoi valua paikalle vähitellen, ja noin puoli tuntia aikataulusta jäljessä Abduktio avasi pelin. Venyttäminen oli reilu diili, koska näin bändin ei tarvinnut soittaa tyhjälle salille eivätkä lukuisat ihmiset missanneet illan kovinta esiintyjää! Setti koostui kokonaisuudessaan viime kuussa julkaistun mini-LP:n biiseistä ja jääkiekko-painotteisista välispiikeistä. Ainakin ensin mainitut toimivat loistavasti, ja yhteensoittokin oli tuttuun tapaan todella napakkaa. Uuden levyn biisit kumartavat 80-luvun jenkkihardcoren suuntaan ja Abduktio osoitti tyylikkäästi, että modernin hardcoren ohella myös vanhemman koulukunnan punk on hanskassa.

Bändit soittivat vuorotellen kahdella lavalla, joten esiintyjien väleissä ei ollut pitkiä taukoja. Alakerran pienemmällä ja tunnelmallisemmalla (lue: hikisemmällä) puolella aloitti joensuulainen Relentless, joka oli ensi kertaa Turussa keikalla. Yleisö otti bändin hyvin vastaan ja taisivatpa jotkut jopa liikkua rytmikkäästi musiikin tahdissa. Psycho/rockabilly vaikutteinen punk kulki ihan kivasti, ja Relentless lieneekin kotimaan parhaimmistoa omassa genressään. Jokin bändin setistä jäi kuitenkin puuttumaan. Hittiaineksiakin löytyi parista biisistä, mutta muutoin hieman tasapaksu biisimateriaali sai allekirjoittaneen odottamaan jo kovasti seuraavaa esiintyjää.

Turussa kun oltiin, niin piti ohjelmistossa tietysti tasa-arvon nimissä olla musaa myös toisella kotimaisella. Illan ainoa ulkomaalainen akti oli ruotsalainen Masshysteri, jota olin odottanut näkeväni uudestaan viime kesän Puntala Rockista lähtien, enkä totisesti turhaan! Bändi tykitti käsittämättömän tarttuvaa punkrock-hittiä toisen perään sellaisella intensiteetillä, että se oli suorastaan liikuttavaa. Tarttuvat melodiat ja kitaroiden melko kliini soundi yhdistettynä muutoin särmäiseen meininkiin kuulosti erinomaiselta. Jättebra rautalanka-musik! Muutkin taisivat tykätä, sillä päästyäni keikan jälkeen myyntikojulle oli LP:t tehneet kauppansa ja jäin itse ilman.

Masshysteri

Alakerrassa oli vuorossa oululainen Moses Hazy, joka tuntuu nauttivan kovan livebändin mainetta. Muutaman vuoden takainen muistikuva bändistä oli kohtalaisen miellyttävä, mutta Masshysterin jälkeen Mooseksen funkahtava rokki ei kuitenkaan saanut pidettyä mielenkiintoani yllä. Hengitysilman sakeahko koostumus teki bändiin keskittymisestä vielä vaikeampaa, joten päätin siirtyä yläkerran puolelle huilaamaan.

Illan viimeinen esiintyjä oli viime vuonna uuden rumpalin pestannut No Shame. Tupa alkoi jo tässä vaiheessa iltaa olla täynnä, joten yläkerrassakin tunnelma oli kohtalaisen tiivis. Setin biisit oli poimittu pääosin kahdelta viimeiseltä levyltä, joista tuoreempi ”Ironing Day” oli julkaistu vain pari päivää aiemmin. Bändi on pitkän uransa aikana onnistunut jakamaan mielipiteitä melko lahjakkaasti, mutta ainakin Klubin yleisön vastaanotto oli todella hyvä. Bändin vilpittömyys ja pyyteettömyys tuntuu kuitenkin välillä hieman liioitellulta ja ylikorostetulta, joka saa livetilanteessa aikaan aavistuksen vaivaantuneen fiiliksen. Pakko silti myöntää että No Shame kuulosti paremmalta kuin moneen vuoteen. Ei huono päätös festareille.

Narikkajonosta selvittiin ilman tappelua, mutta pizzerian löytäminen Turusta osoittautui haasteellisemmaksi. Pitääkö niitä Hesburgereita laittaa joka kortteliin?!

Chuck Ragan Bar Loosessa

Yhdysvaltalaisen Hot Water Musicin kitaristi/laulaja/biisintekijänä tunnetuksi tullut Chuck Ragan päätti kuukauden mittaisen Euroopan soolokiertueensa Helsinkiin. Ensimmäistä kertaa Suomessa vieraillut Ragan kuuluu meikäläisen asteikolla hyvin vahvasti ns. ”kova jätkä” -kategoriaan, ja loppuunmyyty Bar Loose antoi ymmärtää etten varmasti ollut ainoa joka keikkaa oli odottanut.

Useimmilla kiertueen keikoilla lämppärinä oli ollut Digger Barnes, Raganin taustabändin basisti, joka vastikään julkaisi oman soololevynsä. Suomen keikoilla Barnes ei jostain syystä kuitenkaan esiintynyt, joten illan avasi Suomen kovin (ja luultavasti ainoa) folkpunk-duo Jaakko & Jay. Keikka oli bändille tyypilliseen tapaan täynnä energistä kohkausta, katkenneita kieliä, sekavia välispiikkejä ja ganjankatkuisia vitsejä. Joku vakava sivulausekin taisi eksyä joukkoon. ”Vanhojen” tuttujen biisien lisäksi kuultiin uutta materiaalia lokakuussa ilmestyvältä pitkäsoitolta. Julkaisutahti tuntuu melko hurjalta, sillä edellinen EP ilmestyi vasta kesäkuussa, mutta jos julkaisija löytyy niin mitäpä niitä hyviä biisejä panttaamaan.

Chuck aloitti oman keikkansa esittelemällä bändinsä, jossa soittotaidon ohella olennaisena kriteerinä näytti olevan myös kasvojen karvoitus. Partojen ja tavanomaisempien soittimien lisäksi kokoonpanosta löytyi viulu ja pedal steel -kitara, jotka korostivat biisien kantri- ja bluegrass -vaikutteita. Setin alkuun oli kasattu puolisen tusinaa vanhempaa biisiä, suurin osa ”Feast Or Famine” -levyltä, ikään kuin yleisön lämmittelyksi. Yhteislaulu olikin alusta lähtien aika kohdallaan. Hot Water Musicin God Deciding ja Old Rules -kappaleet oli myös sovitettu settiin, josta olin kovasti mielissäni. Seuraavaksi siirryttiin uuden ”Gold Country” -levyn kappaleisiin, jotka nekin olivat silkkaa timanttia!

Loosen alakerta oli täyteen ahdettuna melko tunkkainen, ja matalan lavan vuoksi moni taaempaa seurannut ei varmaan nähnyt bändistä kuin vilauksia. Musiikki ja tunnelma kuitenkin toivottavasti välittyivät myös takarivistöön. Herra Ragan itsekin vaikutti aidosti nauttivan keikasta ja oli äärimmäisen sympaattisen oloinen mies. Suomea muistettiin toki hehkuttaa, ehkä vähän liikaakin, mutta voisin kyllä kuvitella huonompiakin paikkoja päättää kiertueen.

Uusien biisien lomaan oli ujutettu mm. viulusoolo sekä vielä yksi Hot Water Music -laina, Wayfarer. Pari kappaletta kuultiin myös Austin Lucasin kanssa tehdyltä ”Bristle Ridge” -levyltä, joiden jälkeen setti olikin suunnilleen paketissa. Keikka kesti yli tunnin, mutta liian pitkältä se ei missään nimessä tuntunut. Encorena vielä pari vanhempaa hittiä, For Broken Ears ja The Boat, joiden jälkeen bändi pisti pillit pussiin. Huuliharput Chuck sen sijaan heitti yleisöön. Hurja ratkaisu näinä vaarallisina influenssan aikoina!

Left Alone ja Atom Notes Klubilla

Maanantai-ilta ja punkrock eivät yleensä ole paras mahdollinen yhtälö, mutta kiertävälle bändille viikonloppukeikkojen säätäminen ei usein ole mahdollista. Kunnon yöunien kustannuksella oli siis lähdettävä jälleen kohti Tampereen Klubia. Illan soittoaikoja oli vielä ikäväksi yllätykseksi jostain syystä myöhäistetty, joten pääesiintyjä soittaisi vasta klo 23.

Illan aloitti juuri debyytti-EP:nsä julkaissut kotimainen allstar-kokoonpano Atom Notes, joka joutui esittämään Hot Snakes -henkistä rockiaan lähes tyhjälle salille. Poikkeuksellista yhtyeen kokoonpanossa on kolme kitaraa, joita on osattu hyödyntää mukavasti. Soittokokemustahan näillä veijareilla on muista bändeistä 90-luvun puolelta lähtien, joten vaikka kyseessä oli vasta bändin viides keikka, oli esiintyminen todella itsevarmaa eikä soittopuolessakaan paljon jätetty löysiä. Atom Notesin biisimateriaali oli sopivan monipuolista, kuulostamatta liian sekavalta, ja omien kappaleiden lisäksi settiin oli lainattu myös biisit The Wipersilta ja Hurriganesilta!

Kalifornialainen Left Alone oli lennätetty keski-Euroopasta kahdelle Suomen keikalle, ja ilmeisesti lentokuluissa oli jouduttu säästelemään, sillä bändi veti peltejä ja virveliä myöten lainakamoilla. Jo vuonna 1996 perustettu yhtye oli itselleni paria MySpace-biisiä lukuunottamatta täysin uusi tuttavuus, mutta mitään uutta tai yllättävää se ei tarjonnut. Hellcat Recordsilla muutaman viimeisimmän levynsä julkaisseen bändin musiikki kuulosti lähinnä Rancidin ”…And Out Come The Wolves” -levyn ylijäämäbiiseiltä, niiltä joita ei kehtaa edes sinkun b-puolelle laittaa. Todella mitäänsanomattomia katupunk- ja ska-rallatteluja. Livekokoonpanossa oli mukana Jake Bluesin näköinen kosketinsoittaja, joka ei ikävä kyllä onnistunut tuomaan mitään omaperäisyyttä biiseihin. Pariin kappaleeseen oli ujutettu kantrivaikutteita, jotka myöskään eivät jaksaneet allekirjoittanutta innostaa.

Kolmen soinnun punk-biisejä jaksaa kuunnella tiettyyn pisteeseen, mutta Left Alone jaksoi soittaa niitä ikuisuuden. Siinä vaiheessa kun bändin olisi jo ollut hyvä aika lopettaa, alkoi hassun hauska dialogi harvalukuisen yleisön kanssa. Yleisöstä tietysti löytyi ne pari riittävän humalaista älykköä, jotka jaksoivat huudella kaikkea ”vitsikästä” takaisin lavalle. Bändin laulaja Elvis Cortez esitti noille hassuttelijoille lyhyen improvisaatio-biisin, ja totesi että vaikka häntä ei ole muilla lahjoilla siunattu, niin biisin mies pystyy säveltämään muutamassa sekunnissa. Ikävä kyllä bändin materiaali kuulostikin juuri siltä. Myös emo-ilmiö sai kuulla osansa ”I Hate Emos” -biisissä, joka oli hauska kuin tippuri. Tätäkö on punk?

Yli tunnin setin jälkeen Left Alone vihdoin katsoi aiheelliseksi lopettaa, eikä encoreja tainnut monikaan jäädä kaipamaan. Pakko kuitenkin arvostaa sitä, että ulkomaalaiset bändit jaksavat vaivautua Suomeenkin kiertueillaan, joten toivottavasti edes bändille itselleen jäi hyvä mieli Suomen vierailusta. Keikan oli järjestänyt ohjelmatoimisto Live Nation, jolle tapahtuma tuskin oli erityisen kannattava, mutta punkissahan ei kai olekaan kyse rahasta..?

Lavalla The (International) Noise Conspiracy

The (International) Noise Conspiracy, yksi länsinaapurin tunnetuimpia indierock-bändejä, teki huhti-toukokuun vaihteessa neljän keikan minikiertueen Suomessa ja saapui ensimmäistä kertaa myös Tampereelle. Bändi on ollut mielestäni etenkin uransa alkuvaiheessa erittäin kiinnostava tapaus, mutta jokin ratkaiseva elementti T(I)NC:n levyistä on jäänyt puuttumaan, joten ennakko-odotukset illan keikasta olivat melko sekavat.

Illan lämmittelyaktina toimi Turtles-hahmon mukaan komeasti nimetty Baxter Stockman. Nimi olikin ainoa entuudestaan tuttu asia bändissä, ja musiikillisesti tämä helsinkiläinen trio onnistui yllättämään positiivisesti. Mitään hittikertosäkeitä tai tarttuvia melodioita biiseissä ei pahemmin kylvetty, rytmivaihteluita ja kaoottisia kitarasovituksia sitäkin enemmän. Jonkinlaiseksi noisecoreksi tätä kai voi kutsua. Bändin live-esiintyminen oli myös ihailtavan energistä, yhteensoiton pahemmin kärsimättä.

Pääesiintyjä aloitti settinsä viime vuoden lopulla ilmestyneen ”The Cross Of My Calling” -levyn introlla, ja jatkoi edellisen pitkäsoiton Like A Landslide -kappaleella. ”Survival Sickness” -albumilta ainoana vetona kuultiin Smash It Up, joka sai vähälukuiseen yleisöönkin hieman energiaa. Pari yleisön edustajaa yritti (jo lämppärin aikana) kovasti huudella Refusedin biisejä, mikä oli mielestäni melko surkuhupaisaa. Omalle ikäluokalleni T(I)NC tietysti varmaan tulee aina olemaan se ”Refusedin laulajan uusi bändi”, mutta luulisi että 11 vuoden ja viiden albumin jälkeen bändi saisi rauhassa soittaa omia biisejään! Kuten Refusedilla aikanaan, myös Noise Conspiracylla on melko tiukat vasemmistolaiset mielipiteet ja asenteet, mutta ihmeempää julistusta ei biisien välissä kuultu, vaan musiikin ja sanoitusten annettiin puhua puolestaan.

Uuden levyn kappaleita illan setissä oli noin puolet, joista mieleen jäi mm. ”maailman iloisin sodanvastainen laulu” Washington Bullet, Hiroshima Mon Amour sekä Child Of God, jonka mittavan kitarasoolon aikana laulaja-Dennis vieraili yleisön seassa näyttämässä tanssiliikkeitä. Muutenkin vokalistin esiintyminen oli viihdyttävää: mikrofoni pyöri näppärästi niin jalustan kanssa kuin ilman, ja kuperkeikat sekä erilaiset hypyt oli myös treenattu kuntoon. Välillä kiipeiltiin monitorien päällä, seuraavaksi ryvettiin lattialla. Miehen energiaa oli pakko ihmetellä, mutta esiintymiskokemusta onkin kertynyt jo melkein 20 vuoden ajalta. Bändi on toki aina panostanut myös visuaaliseen puoleen, ja nytkin uusimman levyn kansigrafiikasta tehty psykedelinen taustalakana sointui kivasti violetteihin samettiasuihin, jotka olivat kuin suoraan 60-luvulta. 60-luvun henki on melko vahvasti läsnä myös bändin musiikissa, jossa punkin ohella vaikutteita on haettu mm. garagesta, hard rockista, powerpopista ja psykedelisestä rockista.

Setti päätettiin parilla vanhemmalla kipaleella: ensimmäisenä henkilökohtainen suosikkini Capitalism Stole My Virginity, jota seurasi ”Armed Love” -albumin The Way I Feel About You. Myös encore oli varmaan itsestäänselvyys yleisölle sekä bändille, sillä pari hittiä oli selvästi jätetty pois varsinaisesta setistä. Aplodien saattelema bändi saapui siis takaisin lavalle, Dennis tällä kertaa ilman paitaa ja violettiin viittaan sonnustautuneena. Lyhyehkön instrumentaalin ja siihen sisältyneen koreografia-huvittelun jälkeen tuutattiin käyntiin Black Mask, joka sai osallistumaan yhteislauluun ihan kiitettävästi. Keikan viimeisteli Up For Sale, jonka yhteydessä Dennis vielä itseironisesti muistutti yleisöä vierailemaan merch-pöydällä ennen lähtöä. Itse skippasin myyntikojun ja suunnistin kotiin vappuviikkoa juhlivien opiskelijaurpojen valtaaman kaupungin läpi. Keikasta jäi kuitenkin niin hyvät fiilikset ettei edes haalareiden kirjo niitä kyennyt pilaamaan!

Hard-Ons Tampereen Klubilla

Kunnioitettavan 25 vuoden iän saavuttanut australialainen punk-legenda Hard-Ons poikkesi Euroopan kiertueellaan myös Suomeen 8 vuoden tauon jälkeen. Bändi on ehtinyt uransa aikana vääntää tusinan verran pitkäsoittoja, eivätkä 2000-luvun tuotokset ole välttämättä olleet vanhojen fanien mieleen. Itse kuitenkin myös bändin tuoreemman materiaalin ystävänä odotin Tampereen keikkaa mielenkiinnolla.

Lämppäriksi kaikille Suomen keikoille oli valittu turkulais-helsinkiläinen Heartbreak Stereo, joka jostain syystä teki soundcheckiä vielä 20 minuuttia sen jälkeen kun keikan olisi pitänyt alkaa. Yleensä Klubin keikoilla aikataulu on toiminut hyvin, mutta tänään oli toisin. Bändi aloitti lopulta puolisen tuntia myöhässä.

Heartbreak Stereon tyylitietoinen katupunk toi heti mieleen mm. Rancidin ja Bombshell Rocksin, mutta vaikka soitto ja laulu toimivatkin ihan moitteettomasti, olivat biisit liian ennalta-arvattavia ja tylsiä. Lähes kaikki genren pahimmat kliseet käytiin läpi, ja mm. turhankin kornisti nimetty ”Small Town Rats” -kappale antoi myös ymmärtää, ettei lyriikkaosastollakaan tarjoiltu mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kliinin punkrockin ystävillä Heartbreak Stereo varmasti uppoaa, ja itsekin olisin pitänyt tästä bändistä mielettömästi 10 vuotta sitten. Nyt kuitenkin ajatukset olivat illan pääesiintyjässä.

Hard-Ons aloitti ”Very Exciting” -levyn avausbiisillä Sunny. Bändin omintakeinen pop-punk yhdistettynä tavallista likaisempaan soundimaailmaan toi mieleen noiserock-bändin soittamassa vaikkapa Ramonesia tai Descendentsiä. Metalli-vaikutteiset kappaleet, kuten edellä mainitun levyn (Every Time I Hear) Techno (I Pray For Death) sekä viimeisimmän pitkäsoiton Don’t Fear The Reeperbahn ja Does That Come In Size Aquaman? sekoittivat vielä pakkaa totaalisesti. Äänentoistonappulakin oli väännetty yhteentoista, joten korvatulppia sai survoa tavallista syvemmälle.

Äskettäin Boss Tuneagen kautta ilmestyneeltä 25-vuotiskokoelmalta kuultiin ennenjulkaisematon biisi Everyone Seems To Be Out To Get You, joka monessakin mielessä toi mieleen varhaisemman Jawbreakerin. Bändi soitti vanhemmasta tuotannostaan muutamia hittejä, kuten Just Being With You, Raining ja Don’t Wanna See You Cry, sekä hieman esimakua myöhemmin tänä vuonna ilmestyvältä albumilta, mutta setin pääpaino oli viimeisillä levyillä.

Reilusti viidennelle kymmenelle ehtineet sympaattiset alkuperäisjäsenet Ray ja Blackie olivat uskomattoman hyvässä kunnossa ja jaksoivat paremmin kuin monet 20 vuotta nuoremmat kollegansa. Rauhallisetkin biisit esitettiin mielettömällä energialla. Lisäksi Blackien melko agressiivinen tapa käsitellä kitaraansa oli mielenkiintoista katseltavaa. Bändissä oli tällä kiertueella tuuraava rumpali, jonka soitto ei ollut aivan yhtä itsevarmaa kuin muilla jäsenillä. Viritystauon aikana lyömäsoittaja viihdytti meitä esittämällä lyhyehkön soolon, jonka jälkeen basisti Ray keräsi yleisöltä pisteitä kertomalla vitsejä ja heittelemällä suomalaisten bändien nimiä. Perinteiset Rattus ja Terveet Kädet tietysti mainittiin, mutta lisäksi myös Mana Mana, Psychoplasma, HIM sekä Nightwish. Ray toki muisti huomauttaa, että Nightwish ilman Tarjaa ei ole mistään kotoisin! Setti päättyi kahdella raskaammalla kappaleella, joista ensimmäisenä ”Most People Are Nicer Than Us” -levyn avausraita Carrot Top ja toisena nimettömäksi jäänyt uusi ralli.

Tiistai ei varmasti missään kapungissa ole paras mahdollinen keikkapäivä, ja Klubilla yleisön määrä jäikin muutamaan kymmeneen. Tästä huolimatta ihmisillä riitti tahtoa taputtaa bändi takaisin lavalle soittamaan vielä pari kappaletta. What Would Stiv Bators Do? ja I Do I Do I Do jättivät hyvän mielen, ja olin jo aikeissa lähteä kohti ulko-ovea, mutta väki halusi edelleen lisää. Bändi hieman haikaili hotellin saunaan, mutta heltyi soittamaan vielä ”Yummy”-levyn avausbiisin Where Did She Come From, joka oli kieltämättä kuulemisen arvoinen ja hieno lopetus näinkin hyvälle keikalle!