Kaikki kirjoittajan Jaakko Hirvioja artikkelit

Julma-Henri & Syrjäytyneet – Psykoterapia

Julma-Henri & Syrjäytyneet on todenteolla uudistanut soundiansa. ”Al-Qaida Finlandilta” ja sen jälkeiseltä ”SRJTNT Vol. 1” -mixtapelta tutut taustabiitit ja syrjäytymisestä kertovat riimit ovat vaihtuneet progerumpuihin ja kieroutuneihin ihmisen psyykestä kertoviin spoken word -tyylisiin lyriikoihin. Lyriikat tuottavat kuuntelijalle jokseenkin ohitsemenevän fiiliksen, aivan kuin lyriikoihin ei olisi panostettu eikä niitä olisi edes tarkoitettu kuunneltaviksi.

Mutta kun miettii minkälaista kontekstia Al-Qaida Finland –albumi linjasi, on tämä levy aivan ymmärrettävissä. Syrjäytymisen jälkeen tulee psykoterapia ja valaistuminen. Kappaleiden tekstit kertovat omaa tarinaansa, tavallaan jatko-osaa.

Psykoterapiasta kuulee, että tuottamiseen on panostettu. Kappaleiden rauhoittavat jamit ja päälle lyödyt sämplet ovat pidemmän päälle toimivia kokonaisuuksia kaikessa progeudessaan. Julma-Henrin ääni on sopiva levylle. Se ei ole vielä siirtynyt lauluun asti, vaan ääni on enemmänkin monotoninen. Siinä mielessä rap vielä kuuluu tämän julkaisun läpi. Psykoterapia on ennen kaikkea rauhoittava, kontrastina Al-Qaida Finlandille, joka oli erittäin aggressiivinen ja provosoiva.

Jos odottaa, että Psykoterapia on seuraava Al-Qaida Finland, löydät itsesi kuuntelemasta levyä väärällä tavalla. Kyseessä ei ole normaali räppilevy tai edes enää normaalia räppiä. Kuten netissä pyörivästä kuvauksesta voi lukea, Psykoterapia on ”psykologiaa ja progressiivista rytmimusiikkia yhdistelevä äänite”.

Silent Scream

Silent Screamia voidaan nuoresta iästään huolimatta pitää kokoneena bändinä. Vuonna 1994 Heinolassa Antti Lautalan perustaman Varjon hajottua alkuperäisen kitaristin Henry Waldénin kuoltua tapaturmaisesti, jäljelle jääneet jäsenet perustivat Silent Scream -yhtyeen syksyllä -08. Laulaja/kitaristi Antti ja basisti Matthew Pallasoja kertovat, mistä bändissä on kyse.

Silent Screamin ensimmäinen EP on lupailtu näillä näkymin julkaista vielä kuluvan kuun aikana. Lyriikat ainakin ovat muuttuneet englanninkielisiksi Varjon ajoilta, mitä muita eroavaisuuksia tulemme huomaamaan? Pysyttelettekö vielä käsitteen goth/post punk –sisällä?

A: Silent Scramin musiikki on gootti-postpunkia. Varjon musiikkiin verrattuna Saikkarit on agressiivisempaa, biisit ovat lyhyempiä ja enemmän punkia. Jos Varjo oli Cure/Cocteau Twins tyyppistä niin Saikkarit on lähempänä Southern Death Cult/Amebix/Killing Joke tyyppistä kolistelua.

M: Postpunk ja goottirock ovat kumpikin hyviä punaisia lankoja joiden ympärille voi lisätä muita vaikutteita. Parhaillaan työstämme dub-biisiä livekuntoon.

Oletteko tyytyväisiä EP:n lopputulokseen?

A: Kyllä. Siitä tuli sellainen kuin haluttiin.

M: Ehdottomasti.

EP julkaistaan 7″-vinyylinä, jonka mukana tulee CD. Miten päädyitte tällaiseen menetelmään?

A: Lähtökohtana oli, että eka EP tehdään vinyylinä. Meillä ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta tehdä EP:stä myös CD painosta, koska rahaa oli niukasti. Niinpä ratkaisimme pulman teettämällä tehdaspainatteisia CDr-levyjä jotka lisäsimme vinyylilevyn liitteeksi. Näin levyn voivat ostaa sekä vinyyli- että CD-ihmiset.

M: Onhan tuo hieman kiero temppu mutta ainakin saadaan niitä seiskoja myytyäkin.

Varjon viimeinen levy ”Viimeinen näytös” julkaistaan myös samoihin aikoihin. Tuletteko keikoilla esittämään myös Varjon kappaleita?

A: Olemme soittaneet Silent Screamin keikoilla uusia Saikkari biisejä sekä Varjon ”Viimeinen näytös” -levyn biisejä. Karsimme Varjon biisejä vähitellen setistä pois sitä mukaa, kun uusia Silent Scream -biisejä tulee repertuaariin. Jatkossa keskitymme etupäässä Silent Scream biisien soittamiseen ja joskus yllärinä voi kuulla jonkun Varjo-biisin tai muun coverbiisin.

Onko tärkeää saada Varjon jäljellejäänyt materiaali ulos, että pääsette jatkamaan matkaa muiden projektien siivittämänä?

A: Kyllä. Voimme huokaista helpotuksest kun Varjon viimeinen levy on vihdoin valmis ja kauppojen hyllyillä. Varjo on nyt lopullisesti kuopattu ja voimme keskittyä täyspainoisesti Silent Screamiin.

M: Varjon viimeisen levyn valmiiksi työstäminen oli meille itsestäänselvyys. Vaikka prosessi olikin äärimmäisen pitkä ja vaikea niin enemmän minua vituttaisi jos levy olisi jäänyt tekemättä tai julkaisematta. Sitten sitä kuuntelisi välillä kännissä joltain kusiselta CD-R:ltä ja miettisi kuinka asiat olisivat voineet olla toisin ja lässynlää.

Oletteko ajatelleet siirtyä myös ulkomaiden markkinoille englanninkielistymisen myötä?

A: Markkinoista tiedä, mutta helpompi tota on ulkomaille tyrkyttää, kun on englanniks vedetty.

M: Kyllä, vaikka laulukielen vaihdos oli enemmän vaihtelun tarpeen sanelema ratkaisu. Nimen vaihtaminen johonkin suomalaiseen olisi ollut hieman hoopoa. ”Tänään livenä: Silmälasikäärme plays Varjo!” Juu ei kiitos.

Mitä tulemme tulevaisuudessa näkemään Silent Screamilta?

A: Pitkäsoitto keväällä 2010.

Kiitokset haastattelusta! Seuraavaksi sana on vapaa, mainostus jopa suositeltavaa.

A: Hus, levyjä ostamaan!

M: Silent Scream, Päät & Liikkuvat Lapset @ Tavastia perjantaina 5.2.2010.

www.myspace.com/silentscrm

Kivesveto GoGo – Saatana kutsuu minua

Lähiaikoina itselle omakohtaisesti on ruvennut tällaisen uuden aallon 77-punkbändit toimimaan. Poikkeusta ei musamakuni myöskään tee Kivesveto GoGo:n uusimman seiskan ”Saatana kutsuu minua” kanssa.

Melodiset rällätykset ja punk-henkinen mutta puhdas laulu ovat tämän genren vetonauloja, ja niissä Kivesveto GoGo onnistuu loisteliaasti. Lyriikat kertovat omaa tarinaansa vähän kieli poskella, esimerkkinä annettakoon kappaleet Äiti Heija Resilar Risto. Soundit ovat sopivat, ei mitkään turhan tuhnut eikä toisaalta liian hyvät, vaan sopivasti siltä väliltä. Helposti verrattavissa Kakkahätä-77:n soundiin ja meininkiin.

Lisää vaan!

The Dwyers – Gas Station Masturbation

Reilu kaksi ja puoli vuotta sitten The Heartburnsista irroittautunut The Dwyers lyö isomman vaihteen päälle eikä välitä alle jääneistä. Heidän debyyttinsä, Gas Station Masturbation, on työnnäyte mitä kahdessa ja puolessa vuodessa voi parhaimmillaan tehdä. Aikaisemmin jo kesällä vinyylimuodossa julkaistu debyyttialbumi julkaistiin vastikään syksyllä CD-muodossa.

Raakaa ja rouhevaa punkrokkia sisältävä levy on hiottu loppuun asti mainioksi levyksi, ja tylsää ei tule kuunnellessa. Melodiakulut ja kertosäkeistöt ovat juurikin se elementti mikä saa jalan tämän levyn kohdalla vipattamaan, ja näin ollen myös levyn kappaleet painuvat helposti mieleen. Eemeli Lehtosen rouhea lauluääni sopii tämäntyyliseen musiikkiin kuin nyrkki silmään. Myös taustalaulut komppaavat hyvin melodiaa ja tuovat lisää toimivuutta kokonaisuuteen. Soitannollisesti on levy myös erittäin tiukkaa alusta loppuun, ja etenkin levyn nimikkobiisi korostuu edukseen muista kappaleista.

Vaikkakin tämäntyylisiä bändejä löytyy suomenmaalta tätä nykyä jonkin verran, The Dwyers ei lankea liikaa kaavamaisuuteen, vaan on onnistunut luomaan omantyylisen soundin, joka erottaa heidät muista saman koulukunnan bändeistä.

Clutch ja Kylesa Nosturissa

Tiistai-illan keikka. Nosturi. Näillä eväillä ei vielä saa kunnon show’ta aikaan, mutta kun pakettiin lisätään kaksi kivenkovaa amerikkalaista artistia ja outo serkku naapurimaasta, on jo hyvät einekset kasassa.

Kamchatka
Kamchatka

Saapuessani keikkapaikalle ei väkeä ollut vielä juurikaan kuin parikymmentä ihmistä. Kamchatkan aloittaessa alas lattialle oli tullut noin kymmenestä viiteentoista ihmistä todistamaan keikkaa, ilmeisesti Kamchatkan progressiivisen stoner-metallin ilosanoma ei ole vielä liiaksi asti kantautunut Suomeen. Kamchatka vei hyvin arvosanoin homman kotiin; yhteissoitanto pelasi hyvin yhteen ja Thomas Juneor Anderssonin kitarasoolot sekä hyvä laulutulkinta sai ainakin allekirjoittaneen innostumaan bändistä. Viimeiseen kappaleeseen olivat ruotsalaiset myös saaneet houkuteltua Clutchin rumpalin Jaden Callawayn soittamaan.

Kylesa
Kylesa

Kamchatkan jälkeen lavalle asteli lämmittelemään toinen amerikkalaisyhtyeistä, Kylesa. Puolituntisen tauon aikana ihmisiä oli kerääntynyt jo runsaasti enemmän. Kylesan soundit koko keikan ajan tuntuivat liian minimaaliselta yhtyeen soittoon verrattuna. Vaikka soitannollisesti koko keikka oli erittäin tiukkaa, jäi siitä vielä tietty piste iin päälle pois; välispiikkejä ei löytynyt laulaja-kitaristin Phillip Copen varastosta ollenkaan, kunnes viimeinen kappale alkoi, jolloin hän ilmoitti että ”olemme Kylesa USA:sta ja tämä on meidän viimeinen biisimme”. Kylesan settilista oli myös tosi lyhyt, eikä encoreja suureksi pettymykseksi kuultu. Liekö ruotsinlaiva imenyt mehut soittajista.

Clutch
Clutch

Illan päätteeksi lavalle tuli esiintymään Clutch. Tässä vaiheessa sali rupesi jo pakkautumaan niin täyteen, että liikkuminen tuntui vaivalloiselta. Omat ennakkoluuloni tiistai-illan keikasta rupesivat kariutumaan, kun Clutch vyörytti bluesriffimökän yleisön päälle. Alussa energisesti aloittanut Clutch kuitenkin väsyi puoliväliin mentäessä, lähinnä kappaleiden geneerisyyden takia. Myös puolitoistatuntista keikkaa olisi voinut lyhentää tuntiin, jolloin lämppärit olisivat saaneet enemmän soittoaikaa. Laulaja ja osalti myös joissain kappaleissa kitaraa soittava Neil Fallon hallitsi yleisön kuitenkin loppuun asti, ja viimeistään kun The Mob Goes Wild kuultiin, oli show jo hyvin paketissa.

Frivolvol – Blades of Steel

Frivolvolin uusin on hyvin hiottu timantti. Modernia hardcore-mössöä vääntävä Frivolvol näyttää kolmannella pitkäsoitollaan ”Blades of Steelillä”, että meininki ei ole vielä ainakaan hetkeen lamaantumassa. Ja miksipä sitä pitäisi hidastaa, kun on jo kolmosvaihde laitettu silmään?

Uusimpaan levyyn on todellakin siis panostettu. Soitto menee hyvin yhteen ja Frivolvol on onnistunut siirtämään sen, minkä me näemme livenä, levylle. Soitannollisesti levy on tiukkaa ja homma pysyy hallussa koko levyn ajan. Uudenlaisia kikkoja ja koukkuja on lisätty levyyn enemmän mitä aikaisempaan ”Who Needs Maps When We Got Time” -julkaisuun ja kappaleiden melodiat rullaavat taustojen kanssa erittäin soppelisti. Erityismaininta lähtee laulaja-kitaristi Jussille, joka on onnistunut kehittämään uniikin, helposti tunnistettavan äänen, joka vielä pelaa hyvin yhteen musiikin kanssa.

Blades of Steelillä on kymmenen kappaletta ja on yhteiskestoltansa noin 32 minuuttia, joka on erittäin sopiva punkbändille. Levy ei ehdi puuduttaa kuuntelijaa, ja levyn pystyy aina pyöräyttämään uudemman kerran. Kokonaisuus on onnistunut hyvin, mutta levyn lopettavan outron koen itse aika turhaksi loppuvingutukseksi.

Jaakko & Jay – War Is Noise

Loppuunmyydyn seiskatuumaisen jälkeen onkin hyvä lähteä työstämään täyspitkää levyä. Jaakko & Jay jatkaa akustisen folkpunkin saralla ”War Is Noise” -debyytillään. Laulaja-kitaristi Jaakon hyvät lyriikat ja uniikki ääni sekä rumpali Jayn rytmit tekevät tämän duon uusimmasta levystä loistavan.

Uusia kappaleita on levyllä jokunen, mutta vanhoja demokappaleita kuullaan myös. Eteenpäin on menty sitten edellisen julkaisun; taustoille on lisätty uusia soittimia, kuten banjoa, viulua ja huuliharppua. Se lisää kappaleisiin lisää ulottuvuutta, joka korreloituu suoraan kappaleiden loistavuuden kanssa.

Kappaleiden C-osat ovat toimivia ja tuovat kokonaisuuteen tärkeän lisän, jota ilman kappaleet eivät olisi yhtä mielenkiintoisia. Lyriikat ovat nerokkaita ja simppeleitä, keikkatilanteissa tämä todentuu hyvin yhteislaulukohdissa. Livenä kyseinen duo onkin kaikista vahvimmillaan.

Debyytillä on pituutta noin 35 minuuttia, joka on mielestäni aivan sopiva tämäntyyliseen musiikkiin. Vaikka kappaleet menevätkin nopeasti ohi, eivät ne unohdu kovin helposti mielestä ja kuuntelijan tekee mieli kuunnella koko levy uudestaan alusta loppuun. Levy myös onnistuu hyvin tekemään kuuntelijalle positiivisen olon, missä ei moni bändi onnistu, vaikka yrittäisikin.

Two Beats Off – S/t

Two Beats Offin demo vaikutti siinä määrin, että allekirjoittaneen täytyi ruveta seuraamaan kyseistä orkesteria. Nyt, jumalan vuonna 2009, on yhtye saanut debyyttiseiskansa ulos. Kahdeksan kappaletta sisältävä seiska ei käy tylsäksi tai pitkäveteiseksi, vaan menee kaahaten läpi kumartamatta kellekkään.

Seiskalta löytyy melankolisia molliriffejä ja blastia, mutta myös hitaampia kohtia. Se tekeekin Two Beats Offin seiskasta erinomaisen: musiikki on hyvällä tavalla vaihtelevaa.

Two Beats Off on onnistunut luomaan omanlaisen soundin, jota ei löydy paljon tällä hetkellä markkinoilta. Kokonaisuudessaan seiska on ehkä vähän liian lyhyt, mutta rahoille siitä saa täydet vastineet. Täyspitkää odotellessa.

Seksihullut / Valium Kiharat – Split

Valium Kiharat ja Seksihullut ovat yhdistäneet voimansa monien yhteisten keikkojen jälkeen seiskatuumaisen muodossa. Toisella puolella Valium Kiharoilta kuullaan kolme kappaletta, Seksihulluilta viisi.

Valium Kiharoitten puoli on perinteistä hc-punkkia, mutta sinänsä aika hyvää vaihtelua kaikkeen kikkailuun mitä nykypäivän punkissa kuullaan. Kappaleet eivät jätä kylmäksi, mutta enemmän niitä saisi olla. Harmittava on seiskatuumaisen lyhyys.

Seksihullujen puoli on yksinkertaista parin soinnun punkkia rivoilla sanoituksilla. Vaikea keksiä mitään hienoa sanottavaa tästä näin äänitettynä, mutta livenä bändi on erittäin antoisa. Rivot sanoitukset lisäävät kappaleisiin myös ”kieli poskella” -fiiliksen, joka auttaa ymmärtämään paremmin tätä monesti väärinymmärrettävää bändiä. Pakko vielä lisätä, että Seksihulluissakin vaikuttavan Jyrki Nissisen tekemät kannet ovat omalla tavallaan erittäin komeat.