Kaikki kirjoittajan Sami Huttunen artikkelit

Exhumed – Anatomy Is Destiny

Inhottavan kamalista tiluttelukitarasooloistaan huolimatta bändin uutuus potkii erittäinkin lujaa, paljon paremmin kuin edeltäneet. Johtunee siitä, että poikain harjaantuneen soitannan lisäksi henkeä luo toimiva masterointi. Platan on viimeistellyt itse grindivelho Scott Hull, jonka taitoihin itseni lisäksi luottavat myös ainakin muut Agoraphobic Nosebleedin ja Pig Destroyerin tekniset tasokkuudet tiedostavat. Trashia ja grindia hauskasti blendaava, bändikuvissa veret stretcheihin vaihtanut liuhulettilauma jatkaa tutuksi tulleella kaavalla koittamatta viedä väkisin pidemmälle väkivaltaisuuksista aiheitaan ammentavaa askarteluaan. Vaikka vanhempi materiaali ei vakuuttaisi, suosittelen silti kokeiltavaksi koska itsekin skeptisyydestäni huolimatta loppujen lopuksi riehaannuin. Lyhyestä virsi kaunis.

Dillinger Escape Plan – Live Infinity

Sujuvan sekasortoisesta soitannastaan tunnettu viisikko on jo kahden vokalistin päässä vuoden 2000 kiertueestaan, mutta päätti silti tiivistää sen neljän veisun pituiseksi tasokkailla soundeilla varustetuksi kotikonsertiksi. Mukaan pääsi kahdelta julkaisulta kaksi keikkatulkintaa omilla puolillaan, Under the Running Board EP:ltä videonakin olemassa oleva Mullet Burden ja Sandbox Magician, pitkäsoittoesikoiselta Calculating Infinityltä Jim Fear ja Destro’s Secret.

Ja kyllä, miehet todellakin osaavat rangaista yleisöään. Kotikuuntelunkin aikana voi aistia lavalla vallitsevan intensiviteetin, tiiviin tunnelman rikkoo vain käsittämättömällä irrationaalisella loogisuudella rakennettu raidoitus joka tuo tavallansa oman lisän ihmettelyyn; Toisen puolen kappaleet kulkevat lomittain, toisella puolella kumpikin pysähtyy niiden välissä sijaitsevaan lukkoraitaan joka siis tarkoittaa sitä että kakkosbiisi lähtee keskeltä ulospäin. Kaikki soittimet eivät siis välttämättä soita levyä kunnolla.

Uutta, uuden ”laulajan” kanssa työstettävää materiaalia odotellessa, kaikille massiivisen vähemmän suoraviivaisen möykän ystäville must.

Discider – Drinking to Forget the Future

On se hienoa että armasta isänmaatamme on jälleen ainakin yhden kopion voimin siunattu, jopa Disconsinista asti vaikuttavalla seiskatuumaisella. Kyseinen tiennäyttäjäorkesteri koostuu soitannallisesti turvallisesta kitaristi-melkein rumpali-basisti -triosta ja vokaaleista huolehtii yksin rähjäämään keskittyvä jannu silloin kun soittajat malttavat vaieta. Alusta loppuun jännityksessä pitävää humalahakuista d-beattia neljä rallia sisältävästä viipaleesta saisi rakennettua erilaiset kohdat yhdistämällä yhden eteen päin pyrkivän biisin, ei lainkaan huonosti julkaisuun asti päässeeltä kokoonpanolta. Persoonattoman soundipolitiikan huomattuani lähes positiivisimmaksi puoleksi, bändiläisten tuskautuneisuuden määrä moninkertaistui sisälläni. Jos miettii kenelle kannattaisi suositella, tulee välittömästi mieleen että niille, jotka eivät pidä metallista jota eivät soittotaidottomuudestaan huolimatta itse osaisi työstää. Ilmeisesti myös lyriikoita pähkäiltäessä on oltu pikku päissään, sen verran perinteisellä nihkeäaatteisella kiroilupropagandalla mennään vaikkei meinatakaan. Ei paljoa naurata kun murehtii rumpali-Paulia ja että ovatko rohkeat, sensaatiohakuiset peruskompit (tai siis komppi) varta vasten suunniteltu niinkin sujuviksi kuin ovat. Ei sillä etteivätkö ne istuisi tähän kovin vihattomaan d-beattiin joka ei genrenä muutenkaan kuulu ehdottomiin suosikkeihini. Uskon kyllä että oikeanlaisella tavalla kieron huumorintajun omaavista löytyy niitäkin jotka lämpenevät ja osaavat samaistua, mutta ikävikseni joudun kertomaan että juuri heidän kohdalleen osuminen aika epätodennäköistä. Tämä viisiminuttinen löytyy ”vain” kolmesta sadasta taloudesta. Pitkäsoittoa odotellessa silti suunnattomalle fanilaumalle lohtuna juuri pihalle pukattu split Black Market Fetusin kanssa.

The Locust – Plague Soundscapes

Tiukkaa tahtilajihauskuutusta pitkäsoitollinen eli parikymmentä minuuttia. Pojat ovat häiriintyneen metelin ystävien riemuksi aikoinaan oivaltaneet että albuminkaan kyseessä ollessa biisien ei tarvitse kestää kauaa kunhan niitä on paljon. Pari raitaa on päässyt venähtämään yli minsan mittaisiksi fiilistelyiksi, mutta ihanaa sinänsä niissäkään ei panosteta perinteiseen 4/4-tahtiin.

Järjettömän moneen kokoonpanoon liittyvä kvartetti laittoi tällä kertaa liikenteeseen eepoksen jonka ainoa mainitsemisen arvoinen negatiivinen ominaisuus on se, että semisynkät synahöystöt kuulostavat liikaa toisiltaan. Ja Prodigylta. Sen verran hankalaksi rakennettuja meluballadeja platta tulvillaan, että en lähtisi pelkäämään tämän aktin löytävän paikkansa mainstream-urpojen keskuudessa, vaikka julkaisija onkin musadiggareille yleensä tuttu lafka jonka tuotteita löytyy marketeistakin. Perusmetallisteille saattaa olla tekotaiteellista paskaa, mutta vaativaan monen genren kannattajaan uponnee ainakin jollain tapaa.

En halua verrata mihinkään muuhun bändiin mutta ehkä jotain kertoo että jamppoihin liittyvät mm. Cattle Decapitation, Holy Molar ja jo melko olemattomalla diskografialla itsensä maailman jylhimpien crust-orkesterien joukkoon (ainakin minun keskuudessani) kohottanut Some Girls! Kun kerran rumpali on soittanut Alec Empiren taustajoukoissa, ehkä gootimpikin kansa sulattaa, mutta silti eniten suosittelen niille jotka eivät tahdo oppia tekniikkahevistelytuotteita kerralla.

Bathtub Shitter – Fertilizer

Japanilaiset on hieno kansa, aidolla lapsen innolla työstävät kaikennäköistä ja joskus jopa onnistuvat valloittamaan länsimaalaisenkin nilkin sydämen. Tämä kvartetti ei missään nimessä tarjoa mitään elämää suurempaa mutta en todellakaan osaa valittaa.

Aika perinteisellä ”varovasti Regurgitaten vanavedessä” -meiningillä onnistuvat viihdyttämään, mentiinpä blastin tahtiin tai ei, niin ei tarvi pelätä että vaikutteita ja munakkuutta olisi haisteltu ZZ Topilta. Ei kovin hankalaa mutta kohtuullisen osaavaa musisointia höystettynä sekä miehekkäällä että naisekkaalla kirkumisella. Viehätyksestä osa taatusti selkeiden soundien ansiota, pauke ei puuroudu epämääräiseksi muhjuksi pikakomppienkaan aikana joka plussaa koska ei usein pienten grind-aktien kohdalla pääse kehumaan moista seikkaa. Jopa b-puolelta löytyvät liveraidat kuulostavat herkulta, oudolla mielenkiinnolla vaivauduttu taltioimaan.

Muita Vannaankakkaajien tuotteita en ole vielä kuullut mutta jäin kyllä odottamaan koska potentiaalia saada joskus aikaan suurempiakin tunteita (epäilijöille kerrottakoon että lähinnä musiikillisista syistä, en koe ihmeempää yhteyttä teksteihin…). Nimi ei johda harhaan sanoitustenkaan osalta, yltiöpäisen fekalfiilistä avautumista ilman isompaa sanomaa. Hämmentävimpänä tekeleenä mainittakoon seitsemän seasta levyn nimikkobiisi, joka on valtaosin acapellana toteutettu muutaman kymmenen sekuntin lopetusrevittely, josta jotenkin kierolla tavalla tuli mieleen pienen budjetin versio Deep Turtlen Jerikosta. Älkää kysykö miksi.