Kaikki kirjoittajan Sami Huttunen artikkelit

Psycho-Path – The Ass-Soul Of Psycho-Path

Heti alkuun kerrottakoon, etten järin paljoa tähän suuntaan ajautunutta musiikkia kuuntele, joten kritiikki on sellaista johon toiset samaistuvat helposti ja toiset vieroksuvat. Kyse on bändin viidennestä. En voi verrata tätä edellisiin, koska en ole niitä kuullut. Sekuntiakaan, yhtäkään. En edes tiedä onko kyseessä täysin sama orkesteri, miehistöllisesti / naisistollisesti, kuin aiemmissa. Kaikki ajatukseni ovat siis melko lailla sisäpiiritriviatonta, kuten joidenkin mielestä arvioinnin kuuluukin olla. Joillekin seuraava teksti saattaa olla sietämätöntä tai asiantuntemattomalta haiskahtavaa luettavaa, koska referenssini liittyvät tietenkin artisteihin tai tunnelmiin joista jotain tiedän, eikä googlesta ronkittuihin yleisesti ”hyväksyttäviin”, näennäisesti tietäviin suuntiin ole edes koitettu turvautua.

Se on helppo heti todeta, että viisikko soittaa melko keveää vaihtoehtorokkia, sekä luonnollisen että tarkoituksella etsityn kuuloisesti. Positiivisena piirteenä paistaa pinnassa, etteivät nämä slovenialaiset koita englanninkielisyydestä huolimatta kuulostaa pelkästään joltain kansainväliseltä suuruudelta, vaan myös edes hieman itseltään. Yllätti myös, että jonkin verran viinalta tuoksuvat vokaalit ovat miellyttävämpää kuultavaa kuin esimerkiksi valtaosalla pinnalla olevista nuorista naisartisteista on tarjota. Enemmän L7 ja P.J.Harvey -linjalla, kuin teini-ihmeiden autotunattujen nasaalipiipityksien seassa, tyylikkäästi suoritetut laulut ovat sulavia, mutta eivät sentään kovinkaan muistamisen arvoisia, kuten vaikka Molokosta tutuksi tulleella Roisin Murphyllä tai Jennifer Charlesilla (jonka kokonpano Elysian Fields jotenkin kummallisesti tulee ajatusten sekaan parista biisistä). Yleisesti levyllä vallitseva, melko stabiili lähibaaritunnelma tuo oudosti mieleen monessa kohtaa Natural Born Killersin soundtrackin. Hämärä assosiaatio, mutta ei loppujen lopuksi kai täysin käsittämätön. Neljäs teos eli juntisti nimetty Goddamn Cocksucker saa aavistamaan pahaa, mutta vasta muutaman päästä käyntiin lässähtävä, toiston voimaan nojaava Bekkognition on oikeasti ankea. Ja ilmeisesti aivan liian pitkä, koska katkaisee lähes tauottoman, varovaisen kiinnostukseni täysin ja loput biisit ovatkin sitten ajatuksissa vain ”samaa pönttövettä kuin aiemmat laimeat biisit, joiden nimiä tai numeroita en muista”.

Toisella kuuntelukerralla, jonkin aikaa myöhemmin, joutuu toteamaan levyn osuneen oudon sopuisaan oloon, koska joka kerralla en anna yhtä armollista ja lähes kehuihin kykenevää kritiikkiä… En silti aloita uudestaan vaan myönnän olleeni jollain lailla hetken semisti tunnelmissani.

Melko tyhjänpäiväinen teksti. Anteeksi?

Cursed – III: Architects of Troubled Sleep

Aiemmatkaan eivät ole olleet lähellä loungeksi luokittelua, mutta tämänkertaista saattaa jo joku pelätä. Vainoharhan ja pelon maisemissa mylvivän, aavemaisen intron jälkeen roiskahtaa ällistyttävän räävittömällä riivaavuudella. Hyökkäystä ei kehtaa olla ottamatta tosissaan, koska aseistuksena käytetty yksitoistabiisinen on hiottu niin vakuuttavaksi, että korvakarvojen vipatus äidyttää erittämään kunnioitusta ja adrenaliinia. Jos levystä herää viitteellisiä ajatuksia, ne ovat ennemmin suunnasta Convergen Jane Doe kuin Cursed I.

Tämä on siis kyseiseltä kanadalaiskoplalta debyytin jälkeen toinen pitkä. Albumien lisäksi on olemassa kaksi EP:tä ja niistä lyhyempi on jotenkin turha laskea mukaan, koska vain kahden biisin mittainen, joista ensimmäinen löytyy kakkoselta ja toinen on cover (Stooges – Search & Destroy). Jo varhaisin julkaisu tuotti mielihyvää ja säilyy soitannassa yhä, mutta aika pahentaa haavat tämän orkesterin tapauksessa ja tuorein toimii kaikessa ankarassa vittumaisuudessaan paremmin kuin mikään aiempi. Väkinäisiä täytebiisejä luksusryöpytyksen seasta ei löydä yhtään, joten hiukka lisää dynaamisuutta raitoihin toisi täydet peukalot.

Joukkotappeluvisioita aikaan saavat riffit soivat paljojen kehujen arvoisella toteutuksella, sopivan määrän säröä läpi. Nerokkuutta hiplaavilla soittajilla on särmikkäissä bändeissään usein ikävänä lisänä typerän kuuloinen laulaja, näille sellaisen puutteesta paljon kiitosta. Kirotun mielenkiintoiset vokaalit kie(h)utaan ihailtavan ryppyisesti. Kuten jo muutama sana lyriikkaa, ”Kill the bosses, kill the priests, kill the shepherds – save the sheep”, hienosti osoittaa, sana on hallussa ja aitoa äkää kallossa. Sanoitukset edustavat vilpitöntä kiukkua kaiken maailman ikäviä, todellisia asioita kohtaan. Ansaittua tuimuutta saavat osakseen monet aiheet, joista itselle samaistuttavimpana hengellisimmät, kuten uskontojen varjolla surutta rahastavat ja ihmisten henkiä vaarantavat – jopa vievät – iljettävät kusipäät.

I Hate Sally – Don’t Worry Lady

Joko Kanadassa jytisee vähemmän kuin monessa muussa maassa, tai sitten vain pieni osa paikallisesta metallihenkisestä ryönästä ajautuu tänne asti? Onneksi siellä sentään eletään, ainakin jollain tavalla, muutenkin kuin perkeleellisen erinomaiseksi luokiteltavan Cursedin ansiosta. Osa jylhyydestä lienee miksauksesta kotoisin, josta kiitos Godcity-studiossaan hääräävälle, epäröimätöntä arvostusta ansaitsevalle soundivelholle nimeltä Kurt Ballou (The Huguenots, Converge).

Mahtaa olla jossain vaiheessa epäilyttävän miehekäs uloke haarovälissä, jos yhtä riivattuna ja moisilla desibeleillä jatkaa mamma räksytystä vuositolkulla. Ei esimerkiksi viimeaikaisen Agoraphobic Nosebleed -vokalistittaren kaltaisesta känkkyydestä ole kyse, mutta moni muista (ikävän harvoista) esteettisemmän sukupuolen hevivääkyjistä jää kyllä jollain tavalla toiseksi, kolmanneksi… Sanoituksissa ei ole oikeastaan häivääkään mainostettavaa, mutta tyylistä vokalistille peukalot. Minne ikinä toivookin. Pääosin melko ongelmattomiksi jätetyt juonikuviot ja sensaatioita tavoittelematon soitto saavat monesta suunnasta eteeni tyrkätyt vertaukset Mastodoniin onneksi jättäytymään melko etäisiksi, vaikka joidenkin ideoiden – ja niiden toteuksen – takia tekeekin mieli sortua samaan. Esimerkiksi Iscah’s Life ei voi soida neljänneksen jälkeistä kohtausta läpi (kenenkään referenssistä perillä olevan aistien ulottuvilla) saamatta ajatuksia viimeksi mainittuun orkesteriin aikaiseksi? Sama pätee yhdeksänteen, joka toinen kokonaisen teoksen mittaisista tällä levyllä.

Viimeinen moinen mukaan luettuna, kyseisten kolmen kesto ylittää loppujen seitsemän yhteispituuden, joten kolmevarttista lähentelevällä kestolla kyseinen pakkaus voi tuntua kuulematta hämärältä. Eipä silti ole kyse mistään mielialanvaihteluiden seassa sinkoilusta, vaan ehkä jopa liian tasaisesta tunnelmasta. Onneksi sentään voidaan puhua kokonaisuudesta – pelkän biisikimaran sijaan, joiksi useimmat albumit yleensä jäävät.

Blood Red Throne – Come Death

Pikatestin aikana havaittujen, erottuvuuttaan kiinnostavien bassosolmujen ja aikoinaan Emperorissa kotvan viihtyneen Tchortin kannustamana päätin koeajaa levyn, tein sen sitten kunnolla ja ajauduin näköjään kirjailemaan kokemuksesta. Vuosien saatossa aina vain nirsoutuvan mielenkiinnon ei luulisi olevan järin virittyneenä tällaisista tapauksista, mutta näemmä klassinen death metalkin puree yhä kiinnostavasti toteutettuna. En ole koskaan kovin hanakasti seurannut pelsepuupinpalvontametallia tai sen evoluutiota, koska se on usein, ainakin pienen ajanjakson sisällä, melko lailla yhtä vaikeasti havaittavissa kuin lajimme edustajien luonnonvalinnan avittama kehitys. Vaikka nytkään ei paljoa koiteta uudistaa kyseistä kulttuuria, jollain selittämättömällä tavalla nautin silti kuulemastani.

Valtaosa tästä suunnasta hikoavasta arvostuksesta taitaa olla äänityspoliittisen, ”perinteiseen” verrattuna hiukan vähemmällä diskantilla toteutetun, perkussiivisen murhaavuuden ansiota. Edellisestä, edes jollain lailla tuoreahkosta, vähänkään tätä suuntaa edustavasta tuotoksesta on liikaa aikaa, joten en koita alkaa vertailemaan. Miksi pitäisikään? Jos nautti 90-luvun puolessa välissä vallitsevasta tilasta pohjoismaisen, koskettimitta toteutetun metallin suhteen, on hyvät edellytykset niellä tämäkin irvistelemättä. Rumpalilla on melko tavanomainen, mutta kohtalaisen tehokas tapansa nakuttaa niin loivemmat humpat kuin rähjäisemmät pyrähdyksetkin. Ontohkojen kitararopellusten ei anneta hukuttaa pinnalla rypisteleviä bassoiluja sen enempää kuin persoonattomien vokaalisuoritustenkaan, joten vaikka mistään henkeäsalpaavasta tapauksesta ei olekaan kyse, ei joudu herjaamaankaan.

On ilo tietää, ettei kaikkia kiinnosta ajelehtia nykyisyydessä, jossa useiden aidoiksi itseään luulevien hevi-idioottien prioriteetit musiikissa ovat teknisyys ja pseudohurjuus. Sanoituksista en tiedä, mutta ainakin muuten levyltä huokuu, että pointti Come Deathilla on musiikki, ei yritys olla kaikkien aikojen tuimin juttu.

A Life Once Lost – Iron Gag

Heti alkuun on paljastettava, että pitkän odotuksen jälkeen petyttyään, eräällä nirsolla ilkimyksellä tuppaa olemaan taipumuksia kärjistää ajatuksiaan. Eli kyseessä ei ole niin toivoton tapaus kuin saatat olettaa? Valtaosaan yhtiön julkaisustoa verraten tämä on loistavuutta. Ja parempi kuin edeltäjänsä ”Hunter”.

Aikoinaan miellyttävästi vino ja mukavan röpelöinen (a)LOL ei tainnut myydä tarpeeksi, koska uutuus kuulostaa hävettävältä liudalta kompromisseja. Toisin kuin hypnoottisen vammaiset riffittelyt, jotka on jätetty lähes kokonaan, jonkinasteinen raakuus on sentään yhä läsnä joissain kohdissa. Lähes kaiken – aLOL:n (suom. KÄ, Käkätän Ääneen. toim. huom.) historiaa tuntevalle – mielenkiintoisen persoonallisuuden tilalle on survottu isommille yleisöille suunnattuja, tunnelmallisia ja herkkyyteen taipuvia elementtejä liioiteltu määrä. Aikuisempaan suuntaan horjahtanut bändi ei sentään ole mitään Status Quoa tai Dire Straitsia, mutta ei kyllä ole helppoa keksiä mitään kummoista mainosarvoa omaavaakaan, toisin kuin esim Deathwishillä julkaistusta A Great Artistista, joka säilyy soittolistalla vielä vuosien jälkeen.

Osaavat soittajat ja kohtalaisen kelpo vokalisti tuntuvat kadottavan itsensä mielikuvituksettomien pökkelöiden massaan pikku hiljaa. Mikäli kehitys jatkuu samaan suuntaan, ei seuraavilta levyiltä osaa odottaa oikeastaan mitään. Ehkä oli melkoisen viheliästä jyrsintää, sekä mielelle että yhteen rymistelylle soittaa vittumaista, epäkuntoisen koukkuista tahmaa muutama vuosi? En tiedä, mutta suren kadonnutta koukkuutta. Kehitys on useimmiten hyväksi ja vääjäämätöntäkin, enkä toisaalta epäile, etteikö valtaosa tuomitsemistani seikoista olisi heidän omia ratkaisujaan.

Kuten monilta muiltakin yhdestätoista hard rock-heveilystä, myös päätösraidalta löytyy muutama vinha nyanssi. Nekään eivät pelasta pettyneeltä ololta, joka kokonaisuudesta pyrkii jäämään valloilleen. Kuitenkin ajoittain jopa aidosti vaikuttava, tyylikkäästi etenevä ja toivoa tulevien julkaisujen suhteen antava teos.

Japanische Kampfhörspiele – Rauchen und yoga

Mukavalla tahdilla julkaisuja työstävä JaKa ei lakkaa tietyin hetkineen innostamasta. Kaikkihan eivät aikaisempaan tuotantoon ole tutustuneet, joten valaisen asiaa heillekin hieman heti kärkeen mainitsemalla, että usein painajaismaisen lannistava, promon kannesta/mukaa löytyvä saateteksti alkaa tällä kertaa hilpeästi ”Unohtakaa grindpunk! Tämä on popgrindiä!”. En olisi niin varma etteikö tuosta kommentista osa ainakin vie metsään, sen verran pahoin vammautuneita ovat kuviot. Ja se on hyvä.

Ihan alusta en tiennyt, pitäydynkö yhä heppujen kannattajalaumassa, mutta jonkin aikaa edettyään tämä tohisten etenevä savuttelujoogasessio vakuuttaa siitä, ettei liian ainakaan ihan parilla kerralla voi päättää miten kuuluu suhtautua ja se on toinen hyvä. Kajahtanut menevyys on aina ollut näiden saksalaishiihujen vahvuuksista mainittavimman arvoinen. Joitain huolella jynssättäviä kohtia löytyy kyllä, mutta usein samaa kohtaa ei juututa luuttuamaan vaan kevyt huiskaisu riittää ja eteen päin taas toisenlaisten askareiden pariin.

Kyseessä ei ole lähimainkaan muutaman vuoden takaisen, omaankin hyllyyn juuttuneen ”Hardcore Aus Der Ersten Weltin” veroisesta lautasellisesta, mutta kyllä tämä huomattavasti perinteistä, näennäisrujoa nykyrutistelua miellyttävämpää ainakin omissa korvissa on. Pienillä elementeillä on helppo viihdyttää kun osaa, sekä kipakat soitot että molemmanlaiset vääkynät saavat usein korvakarvat väpättämään miellyttävästi.

Joissain vaiheissa pysähtyneisyyden ja älyvapaan hälinän kummallisesti ajoitettu vuorottelu hiukan raastaa, jotenkin ontuvana porautuu ajatuksiin muuten kohtalaista parempi setti.

Fun – Zu-Pa!

Miellyttävän persoonallisella, satunnaisen Deep Turtle -vertauksenkin ansaitsevalla tavalla muusta suomitarjonnasta erottuva Fun temmeltää ja metelöi viihdyttävällä otteella. Kaikilla kolmella on taito ja asenne hallussa, joten vähänkään kyseisen kaltaista taidetta arvostamaan kykenevä yleisökin imeytyy sekaan ihan huomaamattaankin.

Jo aiempaan materiaaliin erittäin tyytyväisenä olin innoissani, kun tappamatta odotuksia tämä olikin vähintään yhtä tanakkaa ja valloitti heti paikan nirson idiootin laatuun keskittyvässä kokoelmassa. Osaten roiskiva paukutus ja sensaatioita haistelemattomat riffittelyt osuvat kohdikkain poikkeuksitta, vaikka mistään kovin tekniikkariippuvaisesta suorittamisesta ei olekaan kyse. Vokaalit ovat sopivasti lähikuppilan vakioasiakaskuntalaisista muistuttavaa, ajoittain tuskastuneeksi vääkynäksi äityvää kiukkuista ruikutusta. Harvoin hyvä musiikki vokaaleilla mitään tekee, mutta tässä kolmikossa ovat jotenkin jopa olennaisia tarinoinnit. Ei sinänsä sanomalla itselle merkitystä, mutta toimiva tyyli ja ääni saavat ainakin tästä suunnasta osakseen kannatusta. Bassolla on paljon tilaa olla esillä, joka myös yksi harvinainen seikka josta aina ansaitsee muutaman ylimääräisen päänheilautuksen.

Joissain piireissä ansaitusti helvetillisen arvostetun, asiansa todellakin osaavan Steve Albinin tallentama lautasellinen on siinä määrin täyttä tavaraa, ettei jää murjottamaan vaikka lisääkin mahtuisi. Edellisen pitkän eli ”Szklarska Poreban” ainoaksi mainittavaksi miinukseksi laskemani minimaalisesti liian diskanttivoittoinen äänimaailma lähti, muu hauska jäi. Toivottavasti pysyykin, pitkään.

War From A Harlots Mouth – Transmetropolitan

Enpä olisi mitenkään vielä alkupyrähdyksen aikana kyennyt veikkaamaan, ettei kyse ole Lifeforce-kirjon tusinaryminäryhmästä, vaan teknisesti ja ideallisestikin jopa monipuolisesta ja lähes ennalta-arvaamattomaksi ajoittain innostuvasta viisikosta. Aiemmin vain yhden lyhyehkön splitin Molotov Solutionin kanssa virallisesti tallentanut WFAHM tekee debyytillään selväksi, että on parin olemassaolovuotensa aikana loikannut ihan eri kastiin MySpacesta kummunneen alkuhuuman ajoilta.

Sinänsä luokituksista piittaamattomalla kvintetillä oli pohjalla idea tehdä omanlaisensa sekoitus grindiä ja aritmetiikkametallia, hardcorevivahteilla ja jopa minikokoisilla jazzmausteilla. Kaikille mukavaksi yllätykseksi he miltei onnistuivat ja läksytystä on tiettyyn mielentilaan ilo kuunnella. Yllätykseksi meno ei kuulosta ahdistavan väkinäiseltä huolimatta siitä, että tietty maalitaulu ajatuksissaan porukalta saattaisi lopahtaa äkkiä asenne ja ideat. Kukaan joukosta ei vielä ole järin vanha, mutta kun ei keltään taitoa tai visioita puutu, eteneminen tapahtuu liikoja murehtimatta eikä tuotoksia ole hinkattu täysin pilalle aikuismaisella nirsoilulla.

Vähemmän imartelevaa kyllä, kaiken kahinan jäljiltä jää kyllä pähkäilemään, että miksi juuri tämän pitäisi lojua itsellä nurkissa. Hyvätkään puolet eivät saa tätä erottumaan tarpeeksi edukseen, joten en ainakaan köyhiä opiskelijoita komentaisi kauppaan, hopi hopi. Entä miten puida orkesterista lyhyesti niin, ettei kuvauksen perusteella voisi erehtyä? Ei minkäänvärisintä aavistusta. Suunnattoman vitutuksen aiheuttaneesta piiloääliöilystä vielä yksi bonusmiinus.

Ministry – The Last Sucker

Eipä ole oikeastaan mitään uutta kerrottavaa näillä vanhuksilla. Eihän siinä tietenkään mitään tai ketään yllättävää juuri, miksi lähteä muovaamaan kun savi jo koppuraista. Pappoja harmittaa siinä missä aiemminkin, eikä varmaan ole mahdollista yhtään sen enempää, joten ilmeisesti viimeiseksi jäävä levy ei shokeeraa päästämällä ilmoille mitään kummoista loppuhuipennusta. Hetkittäin sujuviksi asti vahingossa onnistuneita riffejä kannattavat konekompit on ohjelmoitu (jälleen) melkoisen ankeiksi, liiasta mielikuvituksesta ei siis tarvi vaivautua sen enempää kuin muissakaan osa-alueissa.

En ole aiemminkaan ollut suunnattoman ylpeä heistä, mutta nyt tekee jo mieli alkaa kiroilemaan. Jotkin harvat kohdat muistuttavat niistä muutamista toimivista semiklassikoista, joten kielenkäytön onnistuu pitämään ikärajattomana pienellä vaivalla loppuun asti. Pakastettu nakkisoppa sai vasarasta sulaakseen nopeammin, sen verran malttamattomaksi teki nälkäisen musiikkia arvostavan höhlän tämä.

Cephalic Carnage – Xenosapien

Bändiltä, jonka on aikojen saatossa huomioinut omaavan erinomaisen huumorintajun, on paljon helpompi ja kivempi ottaa tuoreet tuotokset tosissaan. Aiempaan materiaaliin perehtyneellä on taatusti täysin erilainen suhtautuminen kyytiin lähdettäessä, melko jäätävällä pauhauksella alkava levy kun ei kuulostaisi olevan kovin kieli poskessa piehtaroitu kokonaisuus.

Edellisen, parin vuoden takaisen ”Anomaliesin” kaltaista genrekirjoa ei kannata toivoa, sillä kyseisellä levyllä kuullun lapsenintoisen häiräämisen jälkeen nyt on vuorossa melkoista tukkapöllyä. Paljon on taannuttu tylsempään ja mielikuvituksettomampaan suuntaan suuressa osassa tuoretta materiaalia, mutta sentään muun muassa mahtavaa mustanpuhuvaa mörköilyä ja karvatkin pystyyn saavia hälyääniä löydettävissä. Puolen välin tuntumassa sijaitseva, verrattain leppoisa herkistely G.O.D. päästää melkein kuudeksi minuutiksi huoahtamaan, joten turhaahan se olisi enää lopussa päästää helpolla.