Kaikki kirjoittajan Sami Huttunen artikkelit

Latinohikinen iltapäivä – Funkdoobiest Kutosella

Monesti ollaan kaikki oltu väärässä (sinäkin, älä yritä) aikoinaan, kun ollaan ounasteltu, että mitkä kaikki artistit tai orkesterit saataisiin houkuteltua tähän maahan. Jos joku olisi vuosikymmen takaperin mesonnut, että Snoop Dogg nähtäisiin lähes kävelyetäisyyden päässä (vieläpä vuosien saatossa monesti), olisi käkätyksen ja epäuskon sekainen virta ollut vuolas. Sittemmin olen jo useita kertoja jättänyt hänen shownsa Helsingissä kokematta, joten pientä nöyrtymistä ja skeptisyyden vähenemistä on ollut ilmoilla. Wu-Tang Clan, La Coka Nostra, Necro… Kaiken maailman hoppiherkkuja, jotka olen missannut omista syistä, en suomalaisten organisointitahojen aikaansaamattomuuden takia. Osan olen ohittanut puolitahallisesti siksi, että kuuntelen paljon muutakin kuin slummihölmöilyä ja nykytarjonnan paljouden vuoksi joutuisi tuntemaan tekevänsä töitä, jos kitkuttelisi järjestääkseen itsensä jokaiselle kiinnostavalle keikalle. Muutama nimi on sentään jäljellä, joiden kohdalla ei luultavasti tarvitse puntaroida, mikäli (tai kun?) ne tänne jonnekin sattuvat ilmaantumaan. Mikään ei silti luultavasti kovin pian vedä vertoja tälle nyt aiheena olevalle, hiljattaiselle kokemukselle, sillä aina vain jatkuvan äimistelyni seassa on edelleen pari shottilasillista endorfiinia. Hyvät hyssykät.

Tapahtumapaikka, eli Kuudes linja oli itselle tuntematon kohde, joten oli onni, että lohduksi minulla oli mukanani autollinen muitakin tietämättömiä. Jouduimme yllättäen häiritsemään vain yhtä paikallista löytääksemme tuon sisäpihakapakan, joten en tuntenut itseäni niin turistiksi kuin yleensä muilla paikkakunnilla hönnytessäni. Ulkoa tarkasteltuna paikka ei oikeastaan sano mitään, mutta sisälle asti vaivautuva oppii pitämään siitä viiveettä. Olettaen, että siltä ei odota tai toivo mitään tuoreimpia trendejä seuraavaa hienostomeininkiä.
Meitä ei ollut alkuun kuin muutama paikalla ja näytti siltä, ettei enää kovin montaa lisää tulisi sisään mahtumaankaan, mutta paikan äänimiehen kanssa rupattelu osoitti minun taas kerran olevan väärässä: avajaisissa oli kuuleman mukaan ollut jopa 370 uteliasta. Tällä kertaa selvittiin ilman moista ryysistä ja joka paikassa mahtui liikehtimään jonottamatta, mutta istumapaikasta haaveiluun ei kannattanut tuhlata energiaa, niitä osui ainoastaan sattumalta vastaan. Jonkin verran yökerhoissa muotitietoisimmille vuosien varrella käkättäneelle oli kivaa, jos ei suorastaan piristävää vilkuilla ympärilleen. Ei käätyjä tai hologrammilippiksiä vaan kulahtaneita pillifarkkuja, nukkaisia flanellipaitoja ja muuta tietoisen mitäänsanomatonta. Tänne tultiin viihtymään aidosti lungin meiningin, ei edustamistarpeen innoittamana. Hyväntahtoisuutta huokuvia reppanoita ja itseironiaa ymmärtäviä nörttejä, oma porukkamme mukaan lukien. Sekaan on saattanut harkita eksyvänsä jokunen Brädin näköinen, nykyaikaan sulatettu ilmestyskin, mutta heitä ei päässyt ainakaan ulkona tupakalla käymätön spottaamaan – he varmaan nöyrtyivät suosiolla jo narikan kohdalta muualle blingeilemään. Muutama kertaa muutama metriä lavaa, kyläkoulun luokkahuoneen verran salia ja lisäksi sokkeloita, joita pitkin liikutaan tiskille ja muiden tarpeiden mukaan. Mikäs siinä, itselleni puitteet ainakin maistuivat. Aito räppi ei juuri koskaan kuulu stadionmiljööseen.

Sitten raporttiin.

Illan menu sisälsi jehujen lisäksi kotimaisen pariskunnan Jontti ja Shaka. Heitäkään en jostain syystä ole koskaan aiemmin sattunut näkemään, joten pahaa mieltä ei etukäteen ollut, vaikka vituttavan taustan pilaama Kolmatta Linjaa onkin yleinen osuma kantakuppilani jukeboksissa. Syytä lämmittelyaktin valinnalle en ala arvailemaan, mutta ei siinä ainakaan paljoa logiikkaa ollut. Ujosteleva rautakaupan setä kollegoineen veti sen verran muzakpitoisen setin, että ajatuksenikin soivat kovempaa, hukuttaen setin usein alleen. En koita rienata; he osaavat kyllä oman juttunsa, mutta legendahörökorva Son Doobien lavautumista odotellessa ei apaattinen tunnelmointi ihan ota istuakseen monenkaan korvissa. Tunnelma oli kuin elokuvateatterissa, jossa näytetään yläasteelaisten kyhäämä legoanimaatio ennen Transformersia. Analogia menee tosin siinä mielessä heikosti, että oikeastaan Legot ovat yleensä kiinnostavampia kuin CGI-robotit. SMC Hoodrats olisi ehkä toiminut, mitään muita sopivia esidoobiest-poppoita ei maamme tarjonnasta tule mieleen. Pitäisiköhän asialle tehdä jotain?

Viileäksi jättäneen lämmittelyn jälkeisen pienen tauon aikana ehti hyvin pohtimaan olennaisia. Onko Son Doobiella jotain paperiin käärittyä suupielessä heti lavalle astuessa? Tuleeko hänelle ongelmia sen johdosta, Kutosen tai ehkä jopa valtion järjestyksenvalvojien kanssa? Kuullaanko biisejä joka levyltä, vaikka Troubleshooters ei oikeastaan liity mihinkään? Riittääkö paikan äänentoisto kilpailemaan lavameiningin tehon kanssa?

Viimein asiaan. Sitä oltiin nyt paniikkikakka huulilla todistamassa, kun oma suosikki pornoa tehneiden ämseiden listalta asteli vajaan metrin päähän jokeltamaan. Jokainen trion osa saatettiin lavalle melkoisella huudolla, eikä taustojenkaan kuuleminen tuottanut ongelmia. Kerrankin keikka, joka soi tarpeeksi LUJAA. Flanukkaväestölläkään ei vaikuttanut olevan hankaluuksia osallistua hälinään, joten kaikin puolin laadukkaassa tilanteessa oltiin alusta lähtien, yleisöä myöten. Touhu sykähti eloon sen verran häikäilemättömänä jyränä, että ehti soida muutama biisi ennen kuin Sonilta löytyi doobie huulesta. Sekin vaikutti sillä hetkellä lähinnä itsesuojelulta; parka meni yleisön osallistumisesta välillä fyysisestikin kaksin kerroin, joten saattoi olla syytäkin nauttia relaksanttia. Eivät tainneet jenkkiraukat etukäteen aavistaa, miten touhukkaasti jotkut suomalaiset osallistuvat kiinnostaviin tilanteisiin. En tiedä miten heihin yleensä keikoillaan suhtaudutaan, mutta vilpittömän innostunutta oli toiminta kun he tajusivat valloillaan olevan intensiivisyyden. Jokainen kolmikosta sätki itsensä hikeen jo alkuminuuteilla, joten eturiviläisille oli lopun aikaa muutakin kuin omia eritteitä tarjolla bailausta kostuttamaan. DJ Ralph M on yleensä levyillä hiljaisin, mutta nyt hän piti puolitoistametriseen mittaansa nähden todella kookasta möykkää. Viisikymppisen teinipojan näköinen Tomahawk Funk oli myös innokkaasti äänessä, joten keulahahmo sai melko huoletta kiemurrella hämillään aina kun hänen osuuksiinsa yhtyi kymmeniä ilmaan huutajia lattiatasolta. Biisejä tuli ihailtava liuta, niin laadullisesti kuin määrällisesti. Ne eivät kestä levyilläkään liian kauaa, mutta nyt niitä oli typistetty vielä vähän ja liimailtu yhteen, ettei kenenkään syke vahingossakaan laskisi terveen rajoihin.

Ainahan jostain pitää narista, vaikka syitä ei juuri olisikaan, joten mainittakoon nyt pari miinusta. Valtaosan yleisöstä odottamaa bangeria Pussy Ain’t Shit ei tullut, mit vit?! Toiseksi pettymykseksi oheissälää oli kaupan vain tuorein levy Golden B-Boys. Olin jo varautunut ostamaan ainakin paidan. Kaikkea ei tunnetusti voi saada. Vai Voiko?

Olen puolivakavasti haikaillut Funkdoobiest-paidan perään jo jostain 90-luvun lopusta asti, joten ymmyrkä valtasi mielen hetkeksi, mutta sitten keksin; DJ piti yllään yhtä. En omaa kovinkaan paljoa taipumuksia luopua villeistä ideoistani, joten pakkohan se oli sitten mennä kehvelinä seisoskelemaan lavan reunalle, odottamaan väen hiljattaista hiipumista, jotta pääsisin kuumottamaan monet suosikkibiiteistäni puuhannutta pitkätukkakääpiötä. Kysyin varmistukseksi, ettei mitään tuoretta vaatetusta ollut tarjolla ja jatkouteluni aiheuttaman hämmästyksen jälkeen onnistuin. Kympin tingin, 40 euroa sujahti Ralen taskuun ja Samista tuli tujakalla latinohiellä varustetun, XL-kokoisen duubiteepaidan haltija. Lähes täsmäosuma, olen kokoa M.

Jo’ Buddy ja Homer Henderson Torvessa

Ikävän harvoin, mutta sentään edes joskus, meiltä löytyy kotoa jemmasta alkoholia. Ikävän usein, mutta ei sentään aina, meille maistuu pikkuinen tissuttelu. Vaimon koulussa alkaa viikonloppu jo torstaina, joten eilen oli kohtuullisen hyvä omatunto nuolaista vahinkovaranto kaapista ja lähteä piipahtamaan jossain. Mutta missä?
Vakiokuppilamme alkaa välillä romahtaa niskaamme, eli jokin toisista voisi tehdä terää. Mitähän legendaarinen olohuoneemme Torvi tarjoaisi? Nopea vilkaisu keikkalistaa kohti paljasti kaksi melko rokkaavaa, aiemmin kuulematta jäänyttä nimeä, joten viiveetön MySpace-visiitti ei kaivannut harkintaa. Molemmat artistit tekivät jo tuon kituvan sivuston tarjonnalla paikallevaivautumispäätöksen helpoksi, sen verran räävitöntä luolamiesboogieta näkyi olevan tarjolla.

Ajauduimme paikalle hintsusti myöhässä, joten tamperelaissoolokokoonpano Jo’ Buddy oli jo äänessä ja show kannusti maksamaan pyydetyt eurot kassaneideille vauhdilla, että tiskin kautta katsomoon soluttautuminen ei söisi kokemuksesta pitkää aikaa. Ympärilleen vilkaisseet vakioasiakkaan silmäni paljastivat armotta, että torstai-iltaiseksi ajateltuna väkimäärää voisi luonnehtia ruuhkaksi: paikalla oli jo ennen yhtätoista – joka kyseisessä baarissa vasta alkuilta – ainakin parikymmentä todistajaa. Useita korkeahkoja billykuontaloita ja useampia hyvää tuulta huokuvia naamoja, jotka hymyilivät vaivihkaa jopa tällaista löysähköihin lahkeisiin pukeutunutta, spedepartaista menninkäistä kohti. Suopeat katsekontaktit ja tervehtimiset saattoivat johtua joko aidosta ilosta nähdä nuoren Pertti Pasasen näköinen hiippari väkijoukossa tai ihan vain siitä, että en itse asiassa varmaankaan edes näyttänyt täysin keikalle kuulumattomalta, koska minulla ylläni (tahattomasti ja miettimättä puettuna) torttupäidenkin arvostamaa Carharttia, nahkaiset All Starsit ja pappalätsä. Ja kaunista naisseuraa.
Buddy teki nopeasti positiivisen vaikutuksen, eikä vähiten ällistyttävän kitarameininkinsä takia. Jalkojen taputtama ”rumpusektio” oli oiva bonus trubadurisointiin, mutta kyllä laiselleni ääni-intoilijalle isointa luksusta oli persoonallisin höystöin revitelty soitanta, niillä soundeilla. En koita alkaa neroilemaan detaljeista, jotka karvojanostattaviin äänimaisemiin auttoivat, koska en vahvistimista tai soittimistakaan valtavasti tiedä, mutta helvetillisen maukkaana kaikki kielisoitanta Jo’n tarjoilemana aisteihini upposi. Putkivempaimista riippuu käsittääkseni iso osa hekumaa tuollaisessa, alkukantaisessa fiilistelyssä. Lyyrisesti olen yleensä aina ignorantti, joten en antanut minkään laulannassakaan vaivata, vaikka usein inhoankin keikoilla vokalisteja. Kokonaisuuteen kuului selvästi tarinoida, joten kai tuosta kiitettävän mittaisesta setistä sai nauttia sanoitusvammainenkin. En ihmettelisi, jos joskus löytäisin kotistereoista hänen tuotoksiaan.

Tapahtuman oli puuhannut kasaan etäisesti tutulta kuulostava taho. Kotikaupungissamme toimii itselle ikävän tuntematon kopla Lahden Rytmin Ystävät Ry, eli tuttavallisemmin (etenkin puhevikaisten riemuksi) RYRY, joka oli jostakin syystä onnistunut löytämään tähän iltamaan pääaktin Texasista. Ihmettelin hiukan niin kaukaa paikalle lennätetyn hepun budjetillista järkevyyttä, mutta parin ilmeisen jäsenen lipunmyynnin yhteyteen läimäisty rekrytointipuhe sai oppimaan sen verran, että ihan olemattomasta touhusta ei ole kyse. Joku saattaisi mietiskellä kuuluisahkon jenkkiläisen punaniskan toimivuutta lahtelaisjuottolassa, mutta täysin suotta. Homer Henderson näytti sopivan paikkaan jopa useimpia tunnistamiani kantiksia paremmin, sen verran kulahtaneesta rontista oli kyse. On helppo viihtyä konsertissa, jos ei artisti aseta itseään kenenkään yläpuolelle tai koita erottua edes ulkomuodollisesti. Lahden kiekkoreippaan vanhalla värityksellä varustettu t-paita ja litramittoina käytetyt silmäpussit saivat ukkelin vaikuttamaan lähes halattavalta, hänen katkeraksi ajoittain äitynyttä hapatustaan kuunnellessa. Aiemmin mainitsemani lyriikkavälinpitämättömyyskin väistyi hetkittäin, kun niin tyylikästä reppana-avautumista oli tarjolla. Kaljatölkkipyramidien sortuminen on monelle elämää nähneelle vakava paikka ja moisista tarinoiminen sai arvostamaan hieman taas enemmän juuritaiteita ja niiden tulkitsijoita. Jonkin verran liian countrya toisinaan, tunnelmallista yhtenään. Jos lämmittelijän kitaraäänistö teki suun ovaloittavan vaikutuksen, tämä ylsi leuanpudotussfääreihin parissa kohdassa. Miten voikaan akateemisuutta huokumaton soitanta tehdä vaikutuksen, oikeanlaisen laitteiston kautta näpyteltynä. Erityismaininnan ansaitsee basarista ja virvelistä koostunut, Homerin itsensä jaloilla soittama rumpusetti, jonka tahdissa säilyminen oli veikeällä tavalla hakusessa monesti, esimerkiksi jos mies riehaantui keksimään minispektaakkelinomaisia päätöksiä viisuihinsa. Tulihan koettua kaksi yksin esiintyvää, monien oivaltamaa, aitoa artistia tilaisuudessa, jollaiseen ei tällainen nirso musiikkinisti olisi milloin tahansa osannut kuvitella tietoisesti osallistuvansa.

Ei kannata kuvitella, että netin tai levyn kautta saa mitään käsitystä keikkamenosta. Pitänee alkaa rohkeammin tutkimaan lähitienoiden tarjontaa kun tällaisiakin yllätyksiä voi päästä kokemaan vahingossa?

Convergen kolmas

Lehtemme oletettavasti aikaansaamattomin toimittaja, eli minä, pääsi nauttimaan yllättävästä syntymäpäivähekumasta. Pitkään tunnetuimpiin suosikkeihini kuulunut kohkauskvartetti Converge sattui visitoimaan maassamme päivän yli kaksi kuukautta sitten, juuri kun kolmaskymmenes vuoteni käynnistyi. Vuoden 2005 erittäin tehokkaan ensivisiitin – sekin Nosturissa – jälkeen nelikko piipahti pari vuotta sitten Ilosaaressa, mutta se jäi itseltäni väliin. Oli siis jo aikakin päästä kuulemaan kunnolla myös viimeisten kahden levyn (jotka tässä välissä ehti ilmestyä) paloja.

Alun perin suunnitelmiin kuului tarkastella myös illan aloittava Lighthouse Project, mutta se jäi vaivihkaa kokematta kun seikkailimme seurueineni paikalle puolisen tuntia myöhässä. Ilmeisesti lämmittelijöidenkin voi päätellä olleen joidenkin mielestä jostain kotoisin, koska moni hyvän hinnan lipusta maksaneen näköinen lurjus näytti tulevan poistumismielessä ulko-ovella vastaan, hyvissä ajoin ennen pääaktia. Siedettävää tiirailuspottia paikallistaessani korviini osui ohimennen oletuksia, että illan setti koostuisi lähinnä uusimman levyn materiaalista. Tuoreuksiin keskittyminen on ikävän yleistä, etenkin valtavirtabändien keskuudessa, joten moinen ounastelu ei ole täysin perusteetonta – mikäli ei ole aiemmin nähnyt Convergea lavalla. Tiesin oletukset virheellisiksi, mutta miksi pilaisin kyseiset harha-arvailut ennakkoon, nyt kun todellisuudella – ja rivakalla musiikilla – naamaan lyöminen tulisi olemaan paljon hupaisampaa. Ihan alkuajoilta asti heiltä ei tietämäni tai kokemani perusteella kannata odottaa yllätyksiä, mutta kaikilta nykykokoonpanon levyiltä, eli Jane Doesta alkaen, saattaa kuulla mitä tahansa.

Oivin paikka löytyi ylhäältä ja jäljellä olleet tusina minuuttia odottelua piti lähinnä keskittyä tolkuttomaan hikoiluun, jolta siinä ihmismäärässä ja kyseisen paikan tuuletusmetodeilla oli mahdotonta välttyä. Hieman lannisti kyttäillä kun pelotti, että keikan aikana hien määrä ja etenkin sen haju moninkertaistuisivat. Sää oli häiritsevän helteinen ja totta kai ovet piti pitää auki, että painostavaa happea pääsi sisään. Unohdin nuivailun välittömästi nelikon kavuttua lavalle.

Muutamassa sekunnissa tohina oli yltynyt useimpien todistamieni keikkojen tasolle ja ohikin, myöskin mitä yleisön toimintaan tulee. Ällisyttävän hyvin yhteen soittava kolmikko pisti valtaosalta jalat tutajamaan ja vokalisti oli vilpittömän maanisilla lietsomistunnelmilla liikenteessä, ottaen ihailtavan terhakkaasti yleisöä haltuun rynniessään orkesterinsa seassa lavaa ympäri. Biisit soivat rakenteellisesti melko uskollisesti studioversioiden tapaan, mutta niissä oli silti paljon enemmän elävyyttä kuin monien bändien esiintymisissä. Heidän tapansa tuottaa materiaalia on saanut monet epäilemään tarkkuuden ja taitojen riittämistä livesuoriutumiseen, koska mistään ”vähän sinne päin” -henkisestä räpläilystä ei studiotallenteissa tosiaankaan ole kyse. Epäusko suoriutumista kohtaan on turhaa, sillä he todella osaavat asiansa lavallakin.

Useat bändit osuvat jotakuinkin kaikissa elementeissä levytystensä kanssa kohdilleen liikaa, niin soitannallisesti kuin energiallisesti, enkä ymmärrä mitä järkeä niin mielikuvituksettomia akteja on mennä katsomaan – musiikin kuuluu elää ja olla tunnistettavissa juuri sillä hetkellä soitetuksi, ainakin meidän mielestä keille ei ole sama soittavatko artistit oikeasti hetkessä eläen vai rutiininomaisesti, playback-tasoisesti. Olipa virkistävää havaita kuuntelevansa elävää musiikkia.

Show sai pieniä, turhahkoja mutta hauskoja mausteita lähes tauotta myös siitä, että lavalle kiipeili kummemmin kursailematta populaa loikkimaan pittikulttuurista (heidän onnekseen) perillä olevien kanssavouhottajien sekaan. Muutama todella sympaattinen päälleen pyrähtäminen ja maha edellä yleisöön sukeltavien kokovariaatioista johtuva nyanssi saivat nopeasti antamaan anteeksi ”sekaantumisen”, jolta lavan kautta bailaajien sekaan pulahtamaan uskaltautuminen minusta ensin tuntui.

En aio jättää menemättä, mikäli he ovat aikeissa palata, vaikka useita kertoja. Ällistyttävän mainio akti. Kuten eräs asioita tyylillä kuvailemaan taipuva ystäväni kerran tokaisi, tuntui kuin olisi otettu suihin ja vedetty turpaan samanaikaisesti.

Mambohammer – S/t

Anal Thunderin olen onnistunut väistämään jotenkin kummallisesti, mutta Verticals on sekä levyltä että keikkaorkesterina yksi maamme mainioimpia. Ja kun nuo lappeenrantalaiskummajistot juonivat keskenään, syntyy kohtuullisen eksoottista moukarointia.

Tuskin on kummallakaan osapuolella kamalasti vastahankaa ajatuksissa kun paljastan, että heti ensimmäiseksi hoksasin kyseessä olevan jollain tapaa surfimpi, pienemmän miehistön Mutants. Molemmathan ovat pääosin instrumentaalia, rennosti ja rokkaavan elegantisti sykkivää rantapalloilua sillä erotuksella, että lepralaisilla kosketinten ja perkussioähellysten sijasta mausteena enemmän kampikitarakonnailua. Melko murheettomasti toteutettu EP toimii moitteettomana kokonaisuutena, vaikka tunnelma koikkelehtiikin hiukan kirjon vaihdellessa nopeasta lavatanssijytkeestä lempeään, kesäisen seesteiseen alatempo-oleskeluun. Tolkuttomasti en vastaavuuksista mutanttien lisäksi tiedä tai osaa sanoa, joten saatan kuulostaa hitun kehveliltä, mutta silti on häpeän uhallakin pakko mainita omassa kallossa toimiva mielleyhtymä; auringonpistosta rannalla uhmaava Laika and the Cosmonauts, henkisesti varovaisessa Reverend Horton Heat -vireessä?

Häikäisevästä spektaakkelista ei ole kyse, mutta kairautuu tämä kyllä kohtuullisesta perinteikkyydestään huolimatta, muutaman kuuntelun jälkeen helposti pinnan tuntumaan maamme muun musiikkitarjonnan tunkiosta.

Alamaailman Vasarat – Maahan

Esoteerisen puhallinintron jälkeen tuimasti elävien kirjoihin sykähtävä, jostain syystä ilmestyessään huomiotta jäänyt ”Maahan” on epäilyksettä jämerin vasarointi tähän mennessä. Jääräpäisen hämärät humppakuviot yhdistettyinä todella sympaattisella tavalla pahantahtoisiin puhaltimiin sykkivät tanakammin ja määrätietoisemmin kuin koskaan. Vaikka taitavuus ei olekaan ikinä ollut ongelmakohta tälle orkesterille, jotenkin nyt mennään herkullisesti pisimmälle. Nykivä retkeily lapsekkaan eläväisten piipitysten, veijarimaisella tavalla häijympien, syvempien puhaltimien ja jousien seassa johtaa aidosti hauskalle piknikille. Sijaintia ei voi tarkkaan tietää, arvostava kuulija ainakin päätyy jonnekin ilkeillä piirteillä väkevöitetyn, harmittoman mielenvikaisuuden labyrinttiin. Kyseessä on hyvinkin häiriintynyt, mutta ammattitaitoinen ja pitkälle menevä klezmerseikkailu.

Ihan kaikki biisit eivät ansaitse täyttä ymmärrystäni, mutta hetkestäkään en kehtaa valittaa kun melko harva levy kykenee pitämään yhtä jännittävän tunnelman yllä ankaritta suvannoitta. Edelliset levyt Vasaraasia ja Käärmelautakunta eivät olisi yhteiskestoltaankaan näin pitkä kokonaisuus, jos ottaisi ”turhemmat” teokset seasta. Erityishuomiota osaltani saatanallisten, minimaalisten vokaalisuoritusten lisäksi saa piano, joka harvoin on missään yhtä tiukasti kiinni. Vaikka kyseessä onkin miltei kamariorkesteriksi kelpaava kuusikko, en osannut odottaa pianoa tai etenkään aavistaa sen voivan soluttautua näin tyylikkäästi muiden soitinten joukkoon. Myönnettäköön silti, että aiempien kuuntelemisesta on jo sen verran aikaa etten muista onko niillä kyseistä instrumenttia.

Verilöyly – Skeletor Pentagram

Mikäli jotain intellektuellia ja sofistikoitunutta kesämusiikkia kaipaat, tämä on juuri etsimääsi. Tosin vain siinä tapauksessa, että nopeat mielialavaihtelut eivät koidu ongelmaksi ja satut pitämään valtaosaa kotimaan tarjonnasta etovana pönttövetenä. Ymmärrän kivuttomasti jonkun kannattajan (eli varmaan kaverin?) kommentin ”Ootte Fantomasin jälkeen maailman paras bändi piste”.

Helppoja, mukaansa rempovia tunnelmahittejä mukana on lähes yksi, eikä siinäkään ole ensimmäistäkään elementtiä tuttua tai turvallista. Riippuu mistä perspektiivistä asiaa katsoo, koska on meitäkin, joiden mielestä pieni pala elektronista hinttidiskoa kitaran määräämän surftornadon seassa on oikeinkin oiva ratkaisu. Soitto sujuu kaikilta maukkaan punkisti, vaikka onkin osaavaa ja mielikuvituksellista. Veemäisellä voimalla etenevät biisit töksähtelevät tyylillä horjuen minimaalisiksi tuokioiksi ”paikalleen” ja venähtelevät muihin sopimattomuuksiin, silloinkin kun siltä tuntuu, hairahtaneiden perkussioryppyjen ja muiden vinoon kasvaneiden sekuntien ajaksi.

Sinänsä instrumentaalimusiikiksi miellettävän löylyn aiheuttama hiki muuttuu hetkittäin jäätäväksi, kun kaikki kolmikosta päästelevät suistaan suljetun osaston miljööseen helposti kuviteltavia ääniä, jotka ehdottomasti bongaamisen arvoisia.

Kuha. – Tieteen puolesta – fiktiota vastaan

Olin ennen tätä albumia joskus kuullut kehuttavan orkesteria, en aiempaa tuotantoa. Lehtemme monilähtöisestä raadista tuskin kukaan muu on puoliksikaan yhtä arvostava tiedettä ja todellisuutta kohtaan kuin minä, joten kaappasin levyn jo kiinnostavalta näyttäneiden ulkoasun ja oheismateriaalien takia omaan syyniin. Tieteen puolesta todellakin, mutta ei minulla ole mitään fiktiota vastaan jos se on mielenkiintoista eikä kukaan yritä väittää kehitelmiään totuuksiksi. Ei tässä onneksi kai siitä ole kysekään. Liekö mistään muustakaan?

Orkesterin jäsenistö lienee itse kovasti ylpeä saavutuksestaan, mutta en hyvästä tahdostani huolimatta kykene yhtymään riemuun. Parhaimmillaan meno on näppärästi hanskassa pysyvää ja tunnelmallista, ovelasti juonittua soitantaa ja hauskoja kuvioita. Mihinkään lokeroon tätä ei saa ahdettua, josta kunniaa. Nyanssikirjo on laaja, muun muassa dubista tangoon löytyy vivahteita ja yläastefunkin kautta leffamaisehkoon rokkijatsiin äityvistä hetkistä osa jopa saa pään nyökkäilemään hyväksyvästi. Ankeimmillaan voisi kuvitella kuulevansa Lordin ukot teinivuosinaan soittamassa Deep Purplea, hetkittäin aistii jopa jotain rumemmin kuvailtavissa olevaa hampaatonta semimetallia. Äänimaisemia kehitellessä ollaan oltu monesti mielenkiintoisten ajatusten vallassa, mutta sitten joku on keksinyt laittaa sekaan muun muassa Rammstein-henkisiä, teknosaundisia kitaroita ja kiillottanut nekin äänet, joiden rähjäisyys olisi omiaan lisäämään särmää edes jotenkin onnistuneeseen paatokseen. Sanoituksista on vaikea kehittää mitään kovin henkevää kommentointia, en tiedä kuinka tosissaan ne on kirjoitettu enkä mielelläni asiaa spekuloikaan. En useinkaan pidä laulua tärkeänä osana musiikkia ja kun kyseessä on sekä lyyrisesti että toteutuksellisesti häiritsevä joikaaminen, on parasta jättää kiinnittämättä suurta huomiota vokaaleihin? Kun mikrofoniin saarnataan esimerkiksi Suomen presidenttien nimet kronologisessa järjestyksessä ja listataan korviinpistävä määrä sivistyssanoja tarkoituksettomasti, en oleta bändiläisten voivan loukkaantua jos eivät saaneet erästä lahtelaista uuvattia laulamaan mukana.

Hämmentävää kyllä, muutama pieni hetki tuo mieleen Kometan. Se taitaakin olla havainnon pienuudesta huolimatta isoin keksimäni kehu tätä kohtaan. Miksi joillain on taipumusta haaskata lahjakkuutensa väkinäisen kuuloiseen taiteeseen?

Ihsahn – angL

Takakannessa lierolta myyntiedustajalta näyttävä, norjalaisen musiikkikulttuurin tasoa omalla panoksellaan kannattelemaan auttava velho (vai pitäisikö sanoa monikossa, kuten usea Emperoria kuunnellut In The Nightside Eclipsen toiseksi viimeistä teosta on kummastellut?) on rakentanut kaiken muun puuhailunsa lomassa toisen soololevynsä. Se on hienoa, etenkin kun tämä on parempi. Vai onko? Esimerkkeinä haitarista olevia, Opethin laulajan Mikael Åkerfeldtin voihkimia puhtaita vokaaleja ja joitain karaokehenkisin äänimaisemin varustettuja kosketinliplatteluja kuunnellessaan ei osaa olla varma, saako tähän olla tyytyväinen millään lailla.

Vuosien varrella eniten kunnioitusta miehessä herättäneet persoonalliset piirteet, kuten biisirakenteiden ennalta-arvaamattomat elementit, ovat nytkin löydettävissä, mutta eivät tarpeeksi taajaan pitääkseen peukalot pystyssä pausseitta. Todella jyhkeiden, ajoittain jopa vihaistenkin kirkonpolttomajesteetillisuuksien muuttuessa luontevasti 80-luvun kalsarihirveyksiä muistuttaviksi nyyhkyballadeiksi ei voi kuin surra ajoittain eksyksiin joutuneita muuten niin hienosti kieroon kasvaneita lahjoja, jotka eivät luultavasti ole kuitenkaan loppumassa herra Tveitanilta kovin pian. Kaikki paitsi rummut ja basso ovat luontevasti itse toteutetut. Rumpuja roplaa Asgeir Mickelson, kuten edellisellä The Adversaryllakin, enkä voisi paljoa enempää toivoa suorituksilta. Hauskoja pärpätyksiä satunnaisesti ruikkiva metallinen tyyli istuu niihinkin kohtiin, joihin muut elementit eivät. Bassoista, jotka näplää sujuvasti Lars Norberg, tulee mieleen muun muassa Léoniin soundtrackin tehneen Eric Serran jotkin tuotokset. En laske tuota mielleyhtymää miinukseksi, vaikka en kyseisen ranskalaissäveltäjän ajatusmaailmaa ole aina ymmärtänytkään.

Kaikista mielialanotkahduksista ja nuivuudestani huolimatta huomaan silti, että suurin osa yhdeksästä tekeleestä on etevästi osasta toiseen luikertelevia kokonaisuuksia. Välillä on itkuraivarin partaalla ja toisinaan karvat hekumasta pystyssä, milloin mitäkin, mutta kyllä koko ajan kuulee touhun säilyvän varmassa otteessa. Yhdeksästä kahdeksan kuuntelee kummoisitta kivuitta, nautinnollisten hetkien ja yleisesti miellyttävän tunnelman ansiosta jopa mielellään, mutta jo mainitsemani kolmosbiisi Unhealer sen sijaan on yököttävä ja loppuu todella häikäilemättömään feidiin, joka muistutti mieleeni Stephen Fryn lausahduksen ”joskus maailmassa ei vain ole tarpeeksi oksennusta.”

Nasum – Doombringer

Olipa kummallinen ja jollain nostalgisella tavalla hauska yllätys, että tsunamin myötä ikävän luonnollisen lopun kokeneelta orkesterilta ajautui muutaman vuoden jälkeen vielä mielenkiintoinen julkaisu. Vajaaseen puoleen tuntiin mahtuu Japanissa tallennettu keikka, jonka aikana myös paikalla ikinä olemattomat (ja uudet kuulijat) oppivat jotain orkesterista. Jyvälle pääsee paitsi vivahteikkaalla tavalla tasaisesta tarjonnasta, myös kyvystä livenäkin suoriutua tyylikkäästi useilta albumeilta tutuista biiseistä. Nasumin kohdalla on mainiota, että pääosin grindiin suuntautunut bändi malttaa yhtä kärsivällisesti pitää ohjelmistossaan materiaalia kaikilta ajoilta. On harvinaista, että taso ja tyyli säilyvät vuosia ilman riivaavuuksiin asti ajautuvaa itsensä toistoa.

Sattuman kautta koettuna tuli selväksi, että tämä on laihahkoin alapäin varustettuun ghettoblasteriin erinomaisesti soveltuva grindcorekonsertti. Kookkaammissa äänentoistoissa – puuroutumistaipumustensa johdosta – nuukemmalla vauhkolla jynssäävä konsertti on sopivassa määrin pahuutta viemään kevään rinnasta ja hermot naapurilta. 90-luvun alussa, yhä pystyssä olevan toisen ruotsikultin Regurgitaten kanssa samoihin aikoihin, samoilla nurkilla aloittanut ilkimystö sai sen verran monta sataa teosta ja kannattajaa aikaan, että taidetaan tulla kuulemaan moneen lähtöön covereita vielä vuosien päästä. Joillekin kyseessä oli aikansa Napalm Death tai vastaava suuruus, eikä tavallaan ole asiaan vihkiytyneelle, materiaalista pitävälle mahdotonta tajuta moista, sen verran tyylikkään puumerkin Nenä ehti raapimaan grindin historiaan.

Genghis Tron – Board Up The House

Hyvinkin epäilyttävästi ja pelottavasti alkava, pian huvittavaksi ja vähintään pseudosti viihteelliseksi muljahtava, debyytin Dead Mountain Mouth jälkeinen albumi on kerrankin edes etäisesti kykenevä saamaan ajatukset siihen suuntaan, mitä Relapsen taajaan antipatioita aiheuttavissa promokansileuhutuksissa luvataan. Vai onko? Kyseisen lafkan typeryydessään lähes käsitteeksi muodostunut mainostekstiskaala kun sisältänee jotakuinkin kaikki mahdolliset ylistyssanat, joita englannin kielestä löytyy, välillä tyyliin per tuote.

Omien mieltymysten ja muistojen mukaan määräytyvät kasariklasarifläsärit tekevät kuuntelemisesta joko kivuliaasti tai hilpeästi sujuvan suorituksen. Kaikesta vahvuudeksi laskettavasta poukkoilustaan huolimatta menosta iso osa on joko usein aavemaisen helppoa tiedostaa ennalta, tai sitten minulla on jonkinlainen mielisairaalahoitoa vaativa yhteys kyseiseen trioon. Ottaen huomioon, ettei ole olemassa minkäänlaisia rationaalisia todisteita psyykkisten kontaktien olemassaolosta, taitavat siis alkaa toistamaan itseään hieman? Arvostusta herättävän vaimeiksi miksatut vokaalit ovat pääosin edes jostain kotoisin, joskaan eivät mitenkään ehto orkesterin arvostamiseen.

Kyllähän tämä edustaa miellyttävämpää, eli harvinaisempaa päätä koneistetun pörinän saralta, mutta sen verran pliisuuntumista on ollut materiaalin lisääntyessä havaittavissa, että mikäli ei ole tulevaisuudessa tiedossa jonkinlaista häpeilemätöntä enempiin keljuuksiin ajautumista, en kyllä osaa odotella häävejä lumoutumisia jatkossa. Tässä on hienoja hetkiä, mutta ei tarpeeksi herättääkseen ostovimman.