Kaikki kirjoittajan Marko Simonen artikkelit

Curimus – Demo

Curimus on parisen vuotta kasassa ollut metallibändi joka on saanut aikaiseksi ensimmäisen demonsa. Curimus on kotoisin Auran kaupungista ja paiskoo kyllä ihan ehtaa metallia.

Kun sekä rumpalin että kitaristin lemppareiksi on mainittu mm. Sepultura, hoksaa helposti tätä kahden biisin demoa kuunnellessa selvät yhtäläisyydet. Tässä on paikoin jopa niin paljon samaa, ettei sitä oikein voi olla huomaamatta. Itselleni se tuo pelkästään hyviä viboja, sillä kukapa ei Sepulturasta tykkäisi.

Kyseessä olevat kaksi rankkaa rymistelyä (Fatal Belief ja Break of the Human Race) ovat hienoja osoituksia siitä kuinka raskas metallikoneisto Curimus on. Kiekon äänenlaatu nyt on mitä on, mutta se ei pysty peittämään sitä tosiasiaa että tästä saattaa vielä joskus syntyä jotain hyvää. Ja huonoahan tämä ei siis ole tässä alun perinkään, vaan tässä osataan kyllä mättää jo kovalla kädellä.

Lukemani perusteella bändi on aikonut työskennellä kovasti, ja kun näin hyvään alkuun ovat kerran päässeet, niin toivoisin ainakin että he jaksaisivat panostaa mahdollisimman paljon. Bändin soundi tällä ensimmäisellä kierroksella on raskas ja biisitkään eivät ole ollenkaan pöllömpiä. Taas kerran sanon tämän perusasian että paljon on vielä töitä edessä, mutta miksei sitä vaivaa kannattaisi nähdä jos homma toimii.

Ei muuta kuin tsemppiä ja täyttä häkää eteenpäin.

Lost Species – Dinosaur Metal

Asiaa! Tiedättekö sen tunteen kun kuulette joltain levyltä ekan biisin ensitahdit ja tiedätte jo saman tien että tulossa on pakko olla jotain pelkkää nannaa? Minulle kävi tämän promon kanssa juuri niin.

Estotonta metallirunttausta jonka ensimmäinen biisi alkaa jotakuinkin drum & bass -tahdeilla ja jatkuu reippaalla thrash-tykityksellä eikä koko kolmen biisinsä aikana pelkää sekoittaa erilaisia musatyylien häivähdyksiä mausteiksi. Mausteiksi kutsun niitä siksi, sillä näin hyvällä maulla keitelty soppa on yksinkertaisesti niin maittava kokonaisuus että tässä toivoisi olevan enemmänkin biisejä. Eli jos sanon että pohja on rakennettu thrashin päälle ja siitä on lähdetty taidokkaasti laajentamaan progressiivisuutta eri suuntiin, unohtamatta kuitenkaan kokonaisuutta. Hienon säväyksen tuovat kerrankin koskettimien harmoniat jotka sopivat kuin tiedätte kyllä mikä tiedätte kyllä mihin. En voi sanoa että Lost Speciesin musiikki kuulostaisi tässä yksi yhteen miltään muulta bändiltä, joten yksi iso pinna heille jo siitä.

Tosiasiassahan tästä löytyy siis neljä biisiä, joista se neljäs on live-äänite. Tämä ei mielestäni tuo meininkiin mitään hyvää, sen olisin itse pudottanut ehdottomasti pois. Jos halutaan osoittaa bändin osaavan soittaa lavallakin, sen todistaminen tulee jättää ainoastaan keikoille joita ainakin viime vuoden puolella onkin harrastettu jo ihan kiitettävästi. Täytyykin muuten itse alkaa kyttäämään heidän keikka-aikatauluja, sillä minä haluan nyt nähdä tämän poppoon lauteilla, maksoi mitä maksoi.

Puhtaat laulut jäävät ainakin toistaiseksi odottamaan lisää vahvuutta ja karismaa, jota nyt puuttuu pieni rekkakuormallinen. Itse kiekko soi oikein hienosti omakustanteeksi vaikka se sisältääkin omakustanteelle ominaisia pikkuvikoja, joka on täysin ymmärrettävää. Bändi ehti jopa saamaan Englannista levysopparinkin, mutta ennen kuin Lost Species ehti päästä tositoimiin, kyseinen lafka hörppäsi vettä ja upposi. Mutta en usko että tämä lannistaa näitä kavereita sen kummemmin. Lost Species on siis lahjakas kokoonpano ja toivon että he jatkavat valitsemallaan tiellä, sillä siitä voi seurata jotain todella hyvää.

Ainoa mikä minua tässä promossa ihan huolella sylettää on se että tämän julkaisupäivä on ollut jo viime kesänä ja minä sain tämän käsiini vasta nyt.

Nine – It’s Your Funeral

Äh. Mikä tässä oikein tökkii? Mitä on tapahtunut? Ninen viimeisin pitkäsoitto, ”It’s Your Funeral” ei tahdo saada tässä kuulijassa aikaan minkäänlaisia tuntemuksia tai synnyttää mitään ajatuksia. Tämä levy määritteleekin omalla kohdallani hienosti termin ”neutraali tapaus”.

Niinpä niin, ”It’s Your Funeral” on junnannut soittimessani pitkän aikaa, enkä vieläkään oikein keksi mitä ihmettä tästä nyt osaisi kirjoittaa. Joskus eteen tulee näitä kiekkoja jotka eivät juuri hirveästi potki, eikä tätä sinänsä vituta kuunnellakaan. Onko orkesterin tsemppi lipsumassa, kun bändin kotisivujakaan ei ole päivitetty miesmuistiin? Nine on tietenkin tämä länsinaapurimme Linköpingistä pitkän linjan rokkaava ”corebändi”, joka viimeisen 12 aikana on saanut aikaiseksi pari ihan onnistunutta julkaisua. Iskevänä livebändinä tunnettu orkesteri on hiljattain siirtynyt Spinefarmin joukkoon iloiseen, jolla en usko kuitenkaan olevan mitään tekemistä uuden kiekon tai näiden biisien kanssa.

Laulut on miksattu liian esille, kitaravallit liian vaatimattomiksi ja soundin yleiskuvassa loistaa poissaolollaan se tärkeä elementti joka käytännössä potkisi munille. Onnistuneet soundit olisivat varmasti pelastaneet levyä jonkin verran, mutta nähdäkseni levyn biisimateriaalikaan ei aivan sieltä Ninen parhaasta päästä tällä kertaa ole. Ne hitit vain uupuvat, vaikka välillä liipataan aika läheltä. Kaikesta huolimatta tätä kuuntelee kuitenkin ihan mielellään, mutta kaupasta en tätä lähde omaksi ostamaan.

Ainahan kaikki en mene täysin putkeen, eikä edes joka kerta. Ihan ehtaa ja tunnistettavaa Ninea tämä loppukädessä on ja en epäile etteikö nämä toimi taas livetilanteessa ihan ok, parin tuopillisen jälkeen.

The Showdown – Temptation Come My Way

Perskeles! Että kun sitä jotain kieli pitkällä odottaa joltain bändiltä ja sitten he tekevätkin jo jotain ihan muuta.

Näin on nännit nätin tytön – The Showdownin toinen pitkäsoitto on aivan eri maata kuin debyytti, joka sisälsi hyvinkin mielenkiintoista, vauhdikasta, repäisevää ja viihdyttävää musiikkia. Mitä saamme tällä kertaa? Rauhallista heviä jossa ei murahdeta eikä koroteta ääntä kertaakaan. Mitä se tämmöinen nyt on olevinaan? Saatanan kristilliset bändit…

Melodista hevirokkia tarttuvine kertosäkeineen, olkoon sitten niin. Eipä sillä, jos unohtaa kokonaan bändin debyytin ”Temptation Come My Way”, alkaa tuntua kyllä ihan miellyttävältä taustamusiikilta, mutta voi vain ihmetellä syitä näin radikaalin muutoksen takana. Ehkä Luoja on vain pistänyt jätkille tekstaria jostain ylhäältä korkeuksista ja käskenyt laimentaa vedellä kaikkea mitä he ovat bändinä tehneet. ”Vain siten siitä voi syntyä viiniä”, mutta pojilta on kyllä unohtunut lyödä hiivat pönttöön.

Kun raskaan musiikin alagenreä on tähän vaihdettu, niin saman pallokentän artisteihin tämä on lopulta suhteutettava. Kokonaisuutena tämä ei ole pöllömpi ja paljosta on kiittäminen kauniisti soivia kitaramelodioita ja miellyttäviä biisikokonaisuuksia. Uuden hiekkalaatikkonsa kingi bändistä ei suinkaan tullut ja jää raskaan rokin päälliköistä jälkeen ainakin muutaman kilometrin. Paljoa tästä levystä ei voi sanoa, mutta ainakin sen verran että levy on suht eheä kokonaisuus sarallaan, eikä se tietenkään mahdotonta ole että bändi kehittyy tulevaisuudessa valitsemallaan tiellä suureksikin tapaukseksi. Onhan tästä ainakin uudelle uralle hyvä lähteä liikkeelle, jos ei muuta.

The Showdown on siis uudelleensyntynyt ja kysymys onkin vain sitten enää siitä että ketä Helvetissä se lopulta kiinnostaa.

Botch – 061502

Botch tuli, näki ja voitti. Ja sitten tietenkin hajosi. ”061502” on yhtä kuin Botchin viimeiseksi jäänyt iltama. Vuosien odotuksen jälkeen se saatiin vihdoin tiivistettyä yhdelle ja samalle dvd:lle. Ja voi pojat tätä onnea…

Meikäläiselle on Botch aina maistunut sen verran kovasti, että heti ensimmäisen biisin lähtiessä käyntiin on vaikea kuvailla sitä fiilistä kun bändi lyö ihoni kananlihalle niin että tietää. Tuota dynamiikkaa, intensiteettiä ja tietenkin mestarillista biisimateriaalia ei voi muuta kuin ihailla. Varmaksi voi ainakin sanoa sen että bändi oli viimeisen keikkansa tietämillä erittäin kovassa iskussa, mahdollisesti kovempi kuin koskaan. Tosin tätä aiemmin on bändin livemateriaalia ollut hyvin niukasti mistään saatavilla, eli vertauskohtia on lähes mahdoton tältä istumalta lähteä hakemaan. Voi vain kuvitella kuinka paljon kuolemattomia ja nerokkaita musiikillisia hetkiä tämä bändi olisi vielä saanut aikaiseksi, ellei hanskoja oltaisi lyöty tiskiin.

Keikan biisit jakautuvat suht onnistuneesti eri julkaisujen välille, joskin aivan oikeutetusti keskitytään karvan verran enemmän bändin ”kulta-aikaan” eli niihin myöhempiin vaiheisiin. Keikkapaikallakin on oikein kiva fiilis joka onnistuneesti välittyy dvd:n kautta, eikä voi olla miettimättä kuinka mahtavaa olisi ollut jos itse olisi saanut olla paikan päällä mukana. Viimeiselle keikalle oli ilmiselvästi raahautunut pelkästään asialle omistautuneita faneja jotka osaisivat kaikki sanat vaikka unissaan. Julkaisun sounditkin ovat erittäin siedettävää laatua ja keikan kuvaus sekä ohjaus toimii myös kivasti. Kameroiden linssit eivät varmastikaan kovin valovoimaisia olleet, sillä keikkapaika pimeys on osoittautunut ylivoimaiseksi tehtäväksi ja runsas rakeisuus kuvassa on tosiasia. Julkaisun bonusmateriaalit eivät juuri hätkähdytä, mutta minuahan se ei haittaa.

Bändin musiikki on tupannut yleensä jakamaan mielipiteitä enkä tässäkään tapauksessa lähde väittämään muuta. Bändin ystäville, niin vanhoille kuin uusillekin, tämä dvd on silkkaa hunajaa alusta loppuun. Samalla uskoisin, että ”061502” toimii myös komeasti hyvänä ensikosketuksena niille, jotka eivät Botchiin vielä ole ehtineet tutustua. Rehellisesti sanottuna tästä musa-dvd:stä tuli kertaheitolla yksi lemppareistani, vaikka näitä on aika paljon tullut nähtyä. ”061502” on hieno lopetus vielä hienommalle musiikilliselle uralle. Ja perkele että minulla on ikävä tätä bändiä.

Manzana – Nothing as Whole as Broken Heart

Manzana, por favor? Si senor, gracias. Miksi bändin nimi tarkoittaa omenaa? Sitä ei tarina kerro, mutta sen verran tiedän että poppimetallista on kyse.

Manzanan ensimmäinen kokopitkä tarjoilee siis kotimaista, hyvällä maulla väsättyä ja popahtavaa rokkimetallia. Rokkimetalli ei ole sana, tiedän kyllä, mutta en minä välitä. Naislaulajalla varustettu kvartetti tuo kaikkine sämpleineen ja kosketinsoittimineen päivineen tietysti oitis mieleen tapaukset Velcra ja Lullacry, eikä siinä mitään pahaa ole. Lumous-bändistäkin tuttu laulaja, Piritta, on promokuvista päätellen oikein sievä keulakuva ja on ns. nainen paikallaan. Promokuvista tunnistin myös välähdyksen toisesta kotimaisesta laatuaktista – Bombfunk Mc’stä. Mikäli olisin vaivautunut lukemaan saatekirjeen, minulle olisi heti selvinnytkin että bassoa on näpyttelemässä ”Bombfunk-Willy” ja rummuissa Diablo-mies Heikki Malmberg.

Mutta itse musiikkiin – tapaus Manzana kestää kuuntelua itse asiassa oikein mainiosti ja biisit kantavat koko levyn pituuden loppuun asti täysin moitteitta. Kutsuisin tätä ns. ”YleX-materiaaliksi”, mutta koska itse musiikin takana on osaavaa henkilökuntaa (koitin välttää sanaa ”miehistöä”), on Manzanalla oman genrensä rajoissa jotain tarjottavaakin. Luonnollisesti soitanta on jouhevaa, kertosäkeet tarttuvia, lauluääni miellyttävä ja levy on kokonaisuutena eräänlainen täysosuma, kun pitää mielessä ettei kohderyhmänä ole kuitenkaan verta janoavat Burzum-fanit. Bändinä Manzana on myös oikealla tavalla mediaseksikäs ja musabisneksen saralla kokemusta löytyy aimo annos. Ainekset ovat siis kasassa tulevaisuutta ajatellen ja toivotaan että tämä ottaa tuulta alleen kansainvälisestikin. Ja Manzana päivässä pitää lääkärin loitolla.

Arch Enemy

Keskelle talvea oluentuoksuinen tuulahdus kesäisestä Tuskasta, jossa toimittajamme tapasi ARCH ENEMYn basistin Sharlee D’Angelon kaliateltassa.

Ok, tässä sitä mennään! Nyt kun olette kiertäneet Eurooppaa, Japania, Pohjois-Amerikkaa, Meksikoa ja kukaties missä vielä, niin mistä sanoisit kaikkein intensiivisimmät Arch Enemy -fanit löytyvän?

No meillä on tosiaan melko uskollinen fanikanta ja heitä on kyllä ihan kaikkialla. Mutta intensiivisimmät… Sanoisin että Meksikossa, jossa kävimme hiljattain soittamassa alkukesästä.

Millaista siellä nyt sitten oli?

Hurjaa. Jengi oli ihan irti. Joskus ollaan jouduttu yrittämään saada yleisöä lämpimäksi ja saada käpäliä pystyyn, mutta siellä oli kova meininki ennen kuin kerkesi kissaa sanoa. Jengi lauloi mukana koko setin alusta loppuun, vaikkei siellä kukaan oikeastaan edes puhu englantia, yrittivät jotkut laulaa jopa kitarasoolojen mukana! Ei ole tarkoitus tässä nyt mollata faneja muualla maailmassa, mutta tuo reissu oli kyllä ikimuistoinen meille. Se reissu tavallaan määritteli uuden ”standardin” Arch Enemy -faneille.

Onko jokin maa tai paikka missä Arch Enemy kieltäytyisi soittamasta tyystin, syystä tahi toisesta?

Ei. Sellaista paikkaa ei ole olemassa. Soitamme mielellämme kaikkialla.

Hmm, okei. Entäs Angela?

Nooh, sinun täytyisi kysyä tuota sitten häneltä suoraan. Mutta en jaksa uskoa että hänkään kieltäytyisi soittamasta kaikkialla. Ja jos meillä on jossain päin ollut huonompi meininki, niin ei sillä ole koskaan ollut mitään tekemistä minkään yksittäisen yleisön tai kaupungin kanssa. Korkeintaan on voinut olla joskus kyse promoottoripuolen jutuista tms.

No hain tähän asiaan vähän pohjaan Angelan heittämistä kommenteista koskien esim. muslimeja ja uskontoja ylipäätään. Noista kommenteista voi hyvinkin helposti monet saada sellaisen kuvan että ainakaan hän itse ei haluaisi kovinkaan helposti vaikka muslimiyhteisöille heittää keikkaa jne…

No itselläni nämä asiat ei tuota ainakaan ongelmia, mutta ymmärrän kyllä mistä Angelan kohdalla tuulee. Toki erilaisia näkökohtia uskontojen kanssa tulee aina olemaan mutta Angelalla painaa mieltä myös sellaiset asiat kuin esim. naisten asema muslimiyhteiskunnassa ja ikivanhat suhtautumistavat perheen sisäisiin asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä nykypäivän kanssa. Mutta jos vaikka soittaisimme nuorelle muslimiyleisölle, en usko että heillä on enää samanlaisia ajatuksia niinkään paljoa kun taas heidän vanhemmillaan. Jos ymmärrät mitä tässä haen takaa?

Jep jep…

Veikkaan myös että jos soitamme jossain maassa missä metallimusiikki ylipäätään on jotain aivan ennenkuulumatonta, niin kuitenkin ne ihmiset ketkä meitä saapuisivat katsomaan, eivät tulisi sinne meitä mistään tuomitsemaan eivätkä olisi mitään fundamentalisteja, vaan osaisivat kyllä suhtautua oikealla tavalla.

Entäs tämä teidän uusi dvd-julkaisu? Siinä on ainakin setit kunnossa. Haluaisitko jakaa siitä omia ajatuksiasi?

No se kannattaa ainakin ostaa itselleen! Ei vaan, siinä on siis pääjuttuna yksi Lontoon keikka ja paljon lisättyä bonarikamaa, mm. Manchesterista. Hieno asia tuossa on se että tällä tavoin saatiin mukaan kuvaan sekä Christopher että Fredrik (vanha ja uusi kitaristi). Mukana on myös hieman opastusta meidän biiseihin, koska monet alalle hakeutuvat muusikot kysyvät meiltä jatkuvasti kuinka joku juttu kuuluu soittaa jne…

Miksi muuten joka toinen bändi nauhoittaa live-dvd:nsä aina Lontoossa?

No meillä se sattui oleman sen kiertueen päätöskeikka ja halusimme tehdä siitä spesiaalin. Olimme olleet pitkään tien päällä, mm. Cradle Of Filthin kanssa Pohjois-Amerikassa. Meillähän oli aika lailla rundia rundin perään ja dvd:tä koitettiin itse asiassa alunperin saada kuvattua Ranskassa. Sen taltioi eräs ranskalainen tv-yhtiö, mutta se rahamäärä mitä he pyysivät sen materiaalin käytöstä oli jotain ihan älytöntä. Sen takia oli kaikkein parasta että lähdettiin omin avuin kyhäämään sitä juttua.

Kun kyseessä sitten oli pitkän työrupeaman päätöskeikka, oletko sitä mieltä että se oli sen rundin parasta settiä?

No, eiköhän kaikki meistä ollut jo melko väsyneitä siinä main, mutta se fiilis kun joku suuri koitos saadaan päätökseen ja tiedät että kun kerran vielä vedät 110% tuolla lavalla niin pääset ansaitusti pitämään taukoa ja lepäämään… Se fiilis antaa niin suurta potkua että tietää. Se oli vielä joulun alla, joten päätimme puristaa itsestämme kaiken väännön irti mitä meissä oli jäljellä. Sen jälkeen olisimme vapaita ajattelemaan joulunviettoa. Ja hyvä tunnelmahan siellä oli tottakai, tupa täynnä jengiä ja kovat löylyt. Meillähän oli Dark Tranquility ja Nightrage mukanamme myös.

Puhutaanpa hetki sinusta – olet ollut mukana melkoisen monessa bändissä ja projektissa vuosien varrella. Mistä pystyit oikein löytämään aikaa ja energiaa kaikkiin niihin juttuihin?

No en aina pystynytkään. Jossain vaiheessa kun kasaat itsellesi juttuja päällekkäin, huomaat että edessäsi on ongelma. Yksi esimerkki on vaikka se että äänität yhden levyn ensimmäisen bändin kanssa ja siihen perään vielä toisen levyn toisen bändin kanssa. Sitten kun molemmat levyt tulevat ulos samoihin aikoihin – siinä sitä ongelmaa sitten onkin. Alkaa kiertueet totta kai ja kaikkien kanssa ei voi soittaa yhtä aikaa. Päätin etten halua enää joutua moisiin käänteisiin. Mutta elämässäni oli aika jolloin uhrasin kaiken musiikille, en tehnyt enkä ajatellut mitään muuta. Sama periaatteessa nytkin, mutta mietin vähän tarkemmin mihin ajaudun mukaan. Yleensä se meni siten, että tutut bändit tulivat aina kysymään että haluaisinko soittaa heidän levyllään, enkä halunnut missata ikinä tällaisia hienoja tilaisuuksia. Kun itsellä alkoi olla nimeä soittimen varressa ja kaikki tulivat vuorollaan kyselemään minua, niin se teki aina sen verran gutaa egolle, ettei niistä ikinä halunnut kieltäytyä. Se oli yhtä hässäkkää silloin joskus, mutta en vaihtaisi siitä sekuntiakaan pois. Ikävä kyllä vuorokaudessa on vain 24 tuntia…

Jep, tiedän tunteen… Oliko kaiken tuon uhrauksen takana musiikillinen ambitio vai sanoisitko olevasi teillä päin vain paras basso mitä löytyy?

No en oikein tiedä miksi kaikki minua aina pyysivät mukaan, mutta uskon että soittoni on puhunut puolestaan ja siksi minua oltiin aina nykimässä joka paikkaan. Esimerkiksi silloin kun Dismember lähestyi minua, en ollut aiemmin oikeastaan soittanut sen tyylistä old school deathiä sen kummemmin, mutta kun he olivat kuitenkin yksi lempparibändeistäni niin pakotin allakkaani vain lisää tilaa johonkin väliin ja näin olin mukana.

Missä muualla tulet tulevaisuudessa mahdollisesti soittamaan Arch Enemyn lisäksi?

No juuri nyt on aika taas aika kortilla, mutta Witcheryn kanssa olen puuhastellut. Tuossa puuhattiin juuri levykin ulos taannoin. Mutta taas kerran – aikataulujen järjestäminen on ongelmallista, varsinkin kun Witcheryn muillakin jäsenillä on omia bändejä myös.

Mitäs Spiritual Beggarsille nykyään kuuluu?

Sama homma siinäkin, mutta aina silloin tällöin kun aikataulumme eivät mene keskenään ristiin, räpelletään hieman biisejä, enkä pitäisi mahdottomana että jossain vaiheessa saisimme julkaistua levynkin pihalle. Ja toivottavasti saadaan sen perään rundattua oikein kunnolla.

Mitä tekisit jos seuraava albuminne olisi aivan suunnaton hittikiekko ja möisi miljoonia?

Heh, no varmasti rohkaistuisin siitä sen verran että yrittäisimme luoda toisen yhtä menestyneen levyn! Jos tienaisimme yllättäen vaikka miljoonia dollareita ja olisi helppo ajatella että nyt on homma hoidettu ja voi siirtyä turvallisesti muihin juttuihin, niin en usko että näin kävisi. Ellei joku katkoisi sitten käsiäni irti tai jotain. Mutta siinäkin tapauksessa pystyisin omassa päässäni vielä ”kirjoittamaan” biisejä! Onhan tämä kaikki niin verissä ettei tämä tule ikinä loppumaan. Ainoa mistä voisi jossain vaiheessa ehkä vähentää, olisi kiertäminen. Mutta jos nyt möisimme miljoonia, tarkoittaisi se vain sitä että meillä olisi taas miljoonia faneja enemmän joka puolella ja kiertäisimme mantereita entistä enemmän. Eli niin kauan kuin jalkani vain kantavat, tulen jatkamaan.

Eli prioriteetit ei tulisi muuttumaan mihinkään?

Ei, mutta toisaalta jos olisin rikas niin kuin Metallican jätkät tai Ozzy, voisin sitten lennätellä yksityiskoneellani perhettäni joka paikkaan ja viettää heidän kanssaan aikaa… Ei raha sinänsä merkitse paskaakaan, mutta toisi se niin paljon vapautta kaikkeen tähän touhuun ainakin. Voisi tehdä asioita niin erilailla kuin nyt. Voisi elättää perheensä ilman ongelmia. Rahalla voisi saada kyllä niin paljon asioita tehtyä, vaikkei se itsessään merkitse minulle niin paljoa.

Kuinkas se sanonta sitten… ”Mitä enemmän rahaa, sitä enemmän velvollisuuksia”?

No ilman muuta, juuri näin. Mutta kai sitä siinä vaiheessa olisi varaa palkata ihmisiä hoitamaan asioita puolestasi? Mutta helvetti, mikä minä nyt olen näitä asioita edes miettimään… Heh! Mutta saahan sitä unelmoida!

Mikä on Arch Enemyn suuri tavoite?

Tavoite on joskus luoda kaikkein paras metallialbumi koskaan.

Tuon halusinkin kuulla! Hieman off-topic tässä nyt, mutta onko Angelalla poikaystävää… *kröhöm!*

Tuota… Tätä saat mennä kyllä kysymään häneltä itseltään.

Ok. Entä mikä tekee Angelasta niin… sellaisen… uskomattoman paketin?

Persoonallisuus ehdottomasti! Hän on niin uskomaton ”front woman” ettei mitään rajaa. Hän osaa ottaa yleisönsä missä vain ja milloin vain. Jopa silloinkin kun hän oli ensimmäistä kertaa kanssamme lavalla, me muut olimme tosi hermona että kuinkahan tässä nyt sitten käy… Kyseessä oli tosi iso keikka ja hän vain asteli lavalle ja otti koko shown haltuun samantien. Meidän kolmas keikkamme hänen kanssaan oli jo Japanissa, yleisöä kevyesti sen 2500 ihmistä. Angela oli niin luonteva kuin olisi soittanut aina stadionsettejä! Kysyinkin häneltä jälkeenpäin että kuinka hän siihen pystyi. Hän osoitti sormella ohimoaan ja sanoi että oli tehnyt stadionkeikkoja koko ikänsä, omassa päässään. Ja hän ei hermoillut pätkääkään missään vaiheessa. Hän sanoi että oli odottanut sellaista tilaisuutta niin kauan, että kun se vihdoin toteutui, hän oli täysin rento ja luonteva alusta loppuun. Ja tietenkin hän on tiukka vokalisti, hieno persoona ja lavakarismaa löytyy kuin Helvetin kätyriltä… Nämä kaikki asiat vaikuttavat siihen kokonaisuuteen.

No itse fanitan ainakin jonkin verran! Rispektit vaan hänelle. Mutta tuosta Japanista puheenollen, mikä vie Arch Enemyä sinne soittamaan niin mielellään?

No Japani oli oikeastaan ensimmäinen maa joka otti Arch Enemyn omakseen. Tämä oli kai vuotta 1997, eli hieman ennen minun aikaani, mutta näin se kuitenkin meni. Mutta japskit arvostavat kuitenkin aina jotain tiettyä. En tiedä mitä, mutta on paljon bändejä jotka menestyvät kaikkialla muualla paitsi Japanissa.

Ollaanko siellä jollain tavalla puristeja asioiden suhteen?

En osaa sanoa. Meidän musiikissamme heitä kiehtoo varmasti melodiset kitarat ja se että kuulostamme melkoisen brutaalilta. Mutta taas joku power-metalli ei koskaan ollut siellä niin iso juttu. Eli siellä päin kaivataan selvästi sitä kovaa aggressiota ja sitä pientä melodisuutta varmaankin.

Tullaanko koskaan kuulemaan Angelan laulavan puhtaita vokaaleja Arch Enemyn levyllä?

En osaa sanoa. Kukaties hän joskus muuttaa lähestymistapaansa tai sitten ei. Toki hän osaa laulaa puhtaastikin, mutta ei niin hirveästi vain pidä siitä. Siinä ei hänen mielestään vain ole samanlaista voimaa takana kuin huutamisessa. Ja hänhän on niin suuri death-metallifanikin. Mutta en koskaan sano en koskaan. Nykyäänhän näitä löytyy, deathiä ensin ja sitten kertsissä puhdasta laulua sun muuta… Näitä on jo muutenkin ihan liikaa. Joka tapauksessa me olemme kaikki tyytyväisiä tähän mitä nyt tällä hetkellä vedämme.

Mitkä ovat suomalaiset suosikkibändisi ja miksi?

Hmm… suomalaisia… Nyt pitää ihan miettiä. Viimeaikaisista en osaa oikein sanoa mutta vastaan tähän että Hurriganes.

Ihanko totta?!

Heh, ilman muuta! Kuuntelen heitä ja muksuna tuli varsinkin kuunneltua tosi paljon. Mutta uudemmista voisin mainita vaikka Bodomin ja Impaled Nazarenen. Ja olen valmis antamaan kunnian myös Lordille siitä mitä he onnistuivat tekemään. Mitä tahansa mieltä oletkin heistä, oli se aika perhanan cooli juttu kuitenkin.

Mikä on kaikkien aikojen paras death-metallialbumi?

Huh! Voi paska… Tsiisus, sanotaan että Entombedin Clandestine.

Kuuluisia viimeisiä sanoja?

”Kuka ostaa minulle seuraavan tuopin!?”

Hahaa! Tuohon et ollut valmistaunut…

No en, heitin lonkalta ensimmäisen asian mitä mieleen tuli!

No ei kai siinä muuta. Kiitän sinua ensimmäisestä live-haastiksestani ja toivotan hyvää jatkoa.

Tuntuiko se sinusta hyvältä?

Kyllä kyllä…

Minusta myös! Heh…

Beneath The Sky – What Demons Do To Saints

Beneath The Sky on kuusihenkinen metalcore-kokoonpano jonka tuore debyytti ”What Demons Do To Saints” (Victory Records) pitää sisällään tuttua huttua, mutta samalla aimo annoksen brutaalia nyljentää.

Ajattele nyt sitten vaikka Zao, The Black Dahlia Murder, Haste The Day ja Caliban samassa paketissa niin tiedätkin jo tarkkaan missä mennään. Äänihuulia repivät vokaalit ovat tässä kokonaisuudessa selkeästi tappavin ainesosa, mutta yhtä lailla sen kanssa toimivat myös metalliriffit, rankat bläästit ja armoa antamaton asenne. Levy itsessään ei soi kovinkaan selkeästi tai kirkkaasti, mutta itseäni en antanut sen häiritä. Sanottakoon myös että mukana on myös pieni annos puhdasta laulua joka ei välttämättä tähän taas sovi, mutta onneksi sille on jätetty melko vähän tilaa.

Kuudes ukko tässä miehistössä edustaakin muuten kosketinsoitinta. Lieneekö tällä yritetty saada luotua edes jotain omaa kuviota, mutta käytännössä koskettimia kuulee vain siellä täällä kertseissä ja silloinkin pitää ihan pysähtyä miettimään, että onko niillä tässä mitään tähdellistä virkaa vai ei. Minun mielestäni ei, mutta jos olet eri mieltä niin sekin käy.

Vaikka biisit on taas kerran kasattu vanhoista ja tutuista osasista, täytyy sanoa että ”What Demons Do To Saints” tyydyttää ihan hyvin omaa rankan musiikin janoani tuhdilla annoksella kunnon rytkettä. Levyllä on ajoittaiset tähtihetkensä, vaikka mitään erityistä lahjakkuutta tämä levy ei onnistu tuomaan näistä pojista esille. Puutteet omaperäisyydessä ja biisien tasossa korvataankin silkalla raivolla ja jos tämän osaa omassa päässään hyväksyä, niin miksei tätä voisi kuunnella joskus vielä uudestaankin.

Nicole – Sivu syyttömistä

Nicole täyttää kunnioitettavat 10 vuotta ja on julkaissut uuden kiekon joka on raskasta, sujuvaa ja tietenkin suomenkielistä jytinää.

Kuten aikaisemminkin, ”Sivu syyttömistä” -levyn linja on kauttaaltaan raskas ja silkasta metallista on kyse. Nicolen musiikiksi tämä levy on ahdettu todella täyteen jyräriffejä ja kaikelle muulle on jätetty hyvin vähän tilaa. Ja kuten arvata saattaa, bändi ei biiseissään kiirehdi mihinkään vaan mättää ”Chimairamaista” ryminää matalalta ja kaikessa rauhassa. Kyseessä on siis Nicolen raskain albumi koskaan. Tämä toki kuulostaa oikein hyvältä Nicolen toimittamana ja on bändin tunnistettavaa tyyliä, mutta ei kai se tarkoita että tätä samaa tulisi koko ajan toistaa biisistä toiseen? Verijäljet-biisin lopussa vilautetaan pieni välähdys siitä, kuinka järkyttävän kovalta Nicole voisi kuulostaa lisätessään vauhtinappulaa. Voin vain kuvitella millainen peto Nicolesta syntyisi jos näin tapahtuisi.

Poissaolollaan loistavat tällä kierroksella puhtaat lauluosuudet, joita ei yksinkertaisesti enää ole paria pientä poikkeusta lukuunottamatta sisällytetty biiseihin. Aiemmalla ”Suljetut ajatukset” levyllä minua aikoinaan syljetti kun siinä oli puhdasta laulua enkä pitänyt niistä. Nyt kun niitä ei enää ole, minä suorastaan kaipaan niitä tähän takaisin. Ei sillä että puhtaat laulut olivat Nicolen loistavimpia puolia, mutta ilman niitä tämä kuulostaa kyllä pidemmän päälle yksitoikkoiselta. Tuntuu jopa hieman vaikealta tehtävältä kuunnella tämä kunnialla alusta loppuun. Mahdoton tehtävä sen sijaan on kuunnella tämä läpi ajatusten harhailematta joka paikkaan. Tai jos kysyt minulta mikä biisi, riffi tai kertosäe minulla jäi tästä päähäni, on pakko sanoa ettei yksikään. Mutta yksi asia tästä jää väkisinkin päähän – Nicole kuulostaa erittäin raskaalta metallikoneistolta joka tietää kuinka jyrätätään.

”Suljettujen ajatuksien” puhtaista lauluista huolimatta minun täytyy tunnustaa, tuota levyä eräänlaisena mittatikkuna pitäessäni, että se oli kokonaisuutena ehkä hieman miellyttävämpi paketti. En silti halua uudelta levyltä ottaa pinnoja pois, sillä tämä tosiaan on bändin raskain kiekko koskaan ja aivan Nicolen itsensä kuuloista. Olin minä tästä sitten mitä mieltä hyvänsä, olen valmis tunnustamaan Nicolen yhdeksi kotimaisen metallin kovista nimistä, joskin niitä on toki monia.

Mnemic – Passenger

Tanskalainen Mnemic on meille suomalaisille tuttu nimi muutamalta viime vuodelta, onhan bändi ollut hyvin esillä medioissa ja vieraillut tykönämme keikkailemassakin. Nyt on tullut aika kolmannen albumin ja on aika katsoa missä mennään.

Mutta ovatko ideat sen sijaan ehtymässä? No ehkä ainakin himpun verran enemmän kuin esim. Meshuggahilla, joka nykyään helposti lipsahtaa keskusteluun mukaan kun Mnemicistä puhutaan. Bändillä on huono tuuri jatkunut vokalistien kanssa, sillä taas on uusi mies puikoissa (Guillaume Bideau), joka toimi aiemmin Scarve -nimisessä metalliorkesterissa (joka veti joskus Tuskassa aika pirun tiukan setin!). Tämä fransmanni omaa sinänsä kyllä hyvän äänen ja osaa keuhkota, mutta loppukädessä ei pääse itse musiikin vaatimalle tasolle ja ulosanti onkin melko tasapaksua ja tylsää. Ei sillä että tämä levy nyt biisienkään osalta olisi kovinkaan suuri mestariteos. Mutta voikin siis ehkä kyseenalaistaa sen, kuinka hyvin Bideaun panos pidemmän päälle sopii kokonaiskuvioon ja vie bändiä eteenpäin.

Biisit ovat jokseenkin totuttuun tapaan hieman koukeroisia ja sopivan nykiviä, mikä on osaltaan yksi bändin tavaramerkkilinjauksista. Periaatteessa kiekon ei siis pitäisi päästä ketään kyllästyttämään, mutta tosiasiassa biisit ovatkin melko samaa huttua päästä päähän ja muutama ensimmäinen biisi näyttää jo koko levyn kirjon – mitään uutta ei loppua kohden ole luvassa. Musiikissa ja lauluissa ei sinänsä ole muuta vikaa kuin se, etteivät ne tahdo kantaa 11 biisin verran, kuten tässä nyt meille halutaan esittää.

”Passenger” on tiivis paketti Mnemicin näköistä modernia metallia joka kaikkinensa on ehtaa tavaraa, mutta ei kokonaisuutena jaksa pitkään ketään innostaa.