Kaikki kirjoittajan Antti Vedenpää artikkelit

Ozzyn Black Sabbath – henkilökohtaiset suosikkini

Pyynnöstä lupasin pistää Ozzy Osbournen aikaiset Black Sabbath -albumit parhausjärjestykseen, hieman perustella valintojani ja lopuksi laittaa jokaiselta levyltä vielä suosikkikappaleeni. Jokaisella on oma listansa, tämä on minun eikä päätöksistäni voi valittaa!

Ozzyhän ehti vuosien 1969-1979 aikana julkaista yhteensä kahdeksan albumia, joten aloittakaamme listan peräpäästä.

#8 Never Say Die

Viimeinen Ozzyn Black Sabbath -julkaisu, joka kuulostaa myös siltä, että tässä oli huumeet tehneet tehtävänsä. Aivan käsittämätöntä sekoilua, jossa legendaarisesta Black Sabbathista on vain varjo jäljellä. Koko kiekosta ei jää muuta käteen kuin nimikappale ”Never Say Die”, mikä on kyllä kieltämättä aivan perkeleen kova biisi, mutta samalla sitä ihmettelee, miksi koko loppulevy on nuin uskomatonta soopaa? Ozzyn tie oli tästä katkaisun kautta kilometritehtaalle, ja pakko myöntää että niin bändillä kuin vokalistilla lähti urat tämän jälkeen vain ja ainoastaan nousuun!

Karmea paskalevy, jonka ainoa helmi on nimibiisi, Never Say Die!

http://www.youtube.com/watch?v=obmdlm6HPag

#7 Technical Ecstasy

Tämä kiekko oli itselle hieman ristiriitainen niin kansien kuin sisällönkin vuoksi. Tätä ennen yhtye oli julkaissut pelkkää timanttia ja kun odotukset on korkealla niin pettymyskin on siis melkoinen. Tavallaan Ecstasy ei ole suinkaan paska levy, mutta silti Sabbath-kriteereillä melkoinen rimanalitus. Orkesterin tulehtuneet välit lienee jo alkaneet vaikuttamaan sävellysprosessiin ja sitä maallista hyvääkin on ympärillä sotkemassa ajatuksia. Lätty on kuin kokoelma aikaisemmilta levyiltä ylijääneitä biisejä, joissa toki on ideaa mutta ne kantavat leuan tiputtajat vain loistavat poissaolollaan. Toki kiekolta löytyy helmikin, timanttinen ”Dirty Women”, mutta ei se yksi sotilas sotaa voita, kun kiekolle on laskettu esim. rumpali Bill Wardin laulama ”It’s Allright”, joka on aika masentava Beatles-pastissi, jonka olemassaoloa ei ole kukaan minulle vielä perustellut.

Tyhjänpäiväinen Sabbath-julkaisu, paras ja ainoa hyvä biisi on ”Dirty Women”!

http://www.youtube.com/watch?v=DW7yQ7y3iTg

#6 Sabbath Bloody Sabbath

Näitten kahden aikaisemman fiaskon jälkeen meneekin järjestykseen laittaminen perkeleen vaikeaksi. Loput kuusi levyä on semmoista ilotulitusta, että oksat pois mutta kun pakko on järjestys tehdä niin tehdään. ”Sabbath Bloody Sabbath” kuudenneksi ehkä sen takia, että tässä on vähiten omia suosikkikappaleitani. Levyn kansitaide on taas komeinta Black Sabbathia ikinä ja sitä on tullut tuijoteltua kerta jos toinenkin vinyyliä kuunnellessa. Levyn molempien puolien avausraidat, ”Sabbath Bloody Sabbath” ja
”Killing Yourself to Live” ovat täydellisyyttä hipovia Sabbath-suorituksia ja ihanan epätoivoisia. Eihän toki muutkaan levyn kappaleet varjoon jää, sillä ”National Acrobat”, ”Looking for Today” ja ”Sabbra Cadabra” ovat ehtaa Sabbathia vailla vertaa.

Hyvä fiilis tästäkin levystä tulee ja tämän kiekon tahdissa on oma poikanikin opetellut kävelyä. Kun pakko on valita, niin oma suosikkini tältä kiekolta on ”Killing Yourself to Live”.

http://www.youtube.com/watch?v=g2AKO3O583c

#5 Sabotage

Ehkä järkyttävin kansi raskaan rockin levyssä ikinä. Siis joko kyseessä on helvetin hyvä vitsi tai sitten ketään ei vaan ole kiinnostanut mikä kuva siihen levyn kanteen laitetaan. Mutta väliäkö sillä mimmoinen se kansi on, kun itse musiikki kiekossa on pelkkää jautaa!! Siis voi hyvänen aika! ”Hole in the Sky”, ”Symptom of the Universe”, ”Am I Going Insane”, ”Megalomania” ja jopa ”Supertzar”. Pelkkää timanttia.

Jos punaisissa sukkahousuissa tulee tehneeksi tämmösiä biisejä, niin kyllä niitä pitäisi jakaa nykyään synnytyslaitoksella, rippileirillä, armeijassa ja sivarissa! Oma suosikkini tältä kiekolta ”Am I Going Insane (radio)”.

http://www.youtube.com/watch?v=7nK508xZ5Fs

#4 Vol 4.

”Sabotage” ja ”Vol 4.” taistelivat pitkään nelossijasta, mutta loppupeleissä voittoon tarvittiin yksi biisi, joka on samalla mielestäni niin levyn kuin Black Sabbathinkin paras kappale. Biisi on tietenkin ”Supernaut”, joka on pelkkää ettien ettää, voe mahotonta ja kättä polveen! Ei voi ymmärtää taas kuinka jotkut saavat tälläistä aikaan. Toki levyllä on muitakin loistavia ralleja, kuten balladi ”Changes”, ”Snowblind” ja ”Wheels of Confusion”, mutta itselleni vol 4. on yhtä kuin ”Supernaut”, kiitos siitä!

http://www.youtube.com/watch?v=wlW9s_QGyJc

#3 Master of Reality

Top kolmoseen siirryttäessä voi alkaa vain luettelemaan klassikkobiisien nimiä, todeta että siitäs saitte ja tehkää perässä! Tällä levyllä meitä rankaistaan ”Sweet Leafillä”, ”After Foreverillä”, ”Children of the Gravella” ja slovari ”Solitudella”. Sille on syynsä miksi nämäkin biisit soivat edelleen päivästä toiseen radiokanavilla ympäri maailmaa. Pelkkää kovuutta, johon ei taaskaan kukaan ole vieläkään pystynyt! Oma suosikkini ”After Forever! Rautainen levy!

#2 Black Sabbath

Hoppee ei oo häppee! Pakko oli valita ykkönen ja kakkonen. Tässä tapauksessa toisen sijan sai Black Sabbathin debyytti vuodelta 1970. Orkesterin nimikkobiisillä, synkkyyden ruumillistumalla ja todellisella klassikolla alkava kulttilevyjen kulttilevy on groovea, synkkyyttä ja uhkaa täynnä oleva hippien vastainen manifesti, joka rokkaa nuoruuden innolla vielä 40 vuotta julkaisun jälkeenkin ja pistää miljuunat ja taas miljuunat uudet yrittäjät kotiinsa häpeämään. Kun Ozzy päästää suustaan lauseen ”what is this that stands before me…”, se on menoa eikä nokitusta.

Kaksi sanaa, Black Sabbath! Nimibiisi on siis mielestäni paras, vaikka levy sisältää niinkin kovia kappaleita kuten ”N.I.B.”, ”Wizard”, ”Warning” ja ”Evil Woman”. Joku oli pakko valita joten se on se ilmeinen!

http://www.youtube.com/watch?v=7BkhtJM8CqE

#1 Paranoid

SOITTAKAA PARANOID!!! Eihän sitä kukaan soita kuitenkaan, mutta mielestäni suurin ja kaunein Black Sabbath -julkaisu on yhtyeen toinen pitkäsoitto ”Paranoid”. Biisilistaa tutkiessa syykin on ilmiselvä!

War Pigs
Paranoid
Planet Caravan
Iron Man
Electric Funeral
Hand of Doom
Rat salad
Fairies Wear Boots

Ei yhtään paskaa biisiä! Kaikki biisit, missä on edes jonkun sorttista lyriikkaa, ovat klassikoita, jotka tuntevat kaikki raskaaseen musiikkiin edes hieman perehtyneet. Uskomaton paketti! Oma suosikki on todella hankala valita, mutta sanotaan nyt vaikka tänä aamuna Iron Man, huomenna se on varmaan Paranoid!

http://www.youtube.com/watch?v=uBVhYIclP5k

ALL HAIL BLACK SABBATH!!!!

Nukkumisen huipulla – ZZ Top Puistobluesissa

Kuuma, kostea, hikinen, tänä päivänä toimii kikka jokaikinen!

Kaunis lauantaiaamu, kun Lammas Zinen vierailevat tähdet suuntasivat junalla kohti Kyrvänpään Poistobluussia ja keikkojen keikkaa! Luvassahan oli parroista parroin orkesteri Amerikasta, legendaarinen ZZ Top. Moni muukin oli päättänyt tulla diggailemaan orkesteria,
sillä tapahtuma oli tarinan mukaan pitkästä aikaa loppuunmyyty. Keli oli kiva, naiset kauniita, olut kylmää ja meininki kohillaan. Olimme siis ajoissa paikalla, mutta koska vain paras on kyllin hyvää, istuimme puistossa varjoisalla paikalla olutta nauttien h-hetkeen asti.

Ja hetkihän koitti! Partalauma saapui lavalle ja aloitti semmoisen hittikavalkaadin, että oksat pois. Tuli Got Me Under Pressure, Cheap Sunglasses ja muita 70-luvun buugihelmiä. Jossain vaiheessa keikkaa kitarat vaihtuivat niihin kuuluisiin pörrökitaroihin ja sitten soitettiinkin Gimme All Your Lovin’:ia ja näitä legendaarisia kasarihittejä. ZZ Top on mainio esimerkki orkesterista, joka on vuosikymmeniä tehnyt tinkimättömällä asenteella sitä mitä haluaa ja tehnyt sen aina aivan helevetin hyvin. Bändin diskografian ollessa kohtuullisen mittava, on keikan suhteen ainoa negatiininen puoli se, ettei kaikkia omia suosikkikappaleitaan voi vaan kuulla. Bändi olisi siis voinut soitella vielä kaks-kolme tuntia sujuvasti, ja silti keikka olisi koostunut pelkistä hiteistä.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja allekirjoittanut seuralaisineen teki sen mitä 16000 muutakin Puistobluesin kävijää, poistui hymy huulilla kävellen kohti järvenpään keskustaa odottamaan kotiinpääsyä. Mahtava keikka, mahtava ilma, mahtava ZZ Top. Pitkää ikää yhtyeelle ja kiitos!

Vuohivasara – A Cult Revived

Vaasasta kotoisin oleva Vuohivasara on saanut urallaan aikaiseksi toisen täyspitkänsä, joka kantaa nimeä ”A Cult Revived”. Ohjelmassa on nopeaa ja aggressiivista suomalaista black metallia, joka ei armoa pyydä eikä myöskään anna. Levyltä löytyy myös tempoltaan hitaampia hetkiä, mutta kun kokonaisuus painuu vahvasti tuonne paahdon puolelle, on lopputulos ja kokonaisvaikutelma puuduttava ja tylsä. Myöskään lyyrisesti Vuohivasara ei tarjoa mitään, mitä kovat kotimaiset ja ulkomaiset eivät olisi jo läpikäyneet kyllästymiseen asti.

Kylmästä tunnelmasta ja tuimasta ensivaikutelmasta huolimatta vuohivasara jättää, ironista kyllä, kylmäksi, eikä levystä jää oikein mitään mieleen. Ehkä genren kliseet vaikuttavat biisintekijöihin liikaa tai sitten tämä oli juuri se mitä haettiin. Tämä kuuulostaa black metallilta, ei miltään muulta, ei huono mutta ei hyväkään. Vain ja ainoastaan tylsä.

Amarantine – Delirium Passage

Hitto että elämä on joskus vaikeaa!! Kuunnellessani helsinkiläisen Amarantinen viimeisintä hengentuotetta ei voi muuta sanoa. Tässä on soitannollisesti kaikki kohdallaan, musa saundaa siltä niinkun pitää ja tunnelma on juuri oikeanlainen. Ainoa mikä mättää on se, että mulle ei tämmönen Dimmun ja Cradle of Filthin kanssa flirttaava musa lähteny ikinä. Lähinnä saan näppyjä aina kun kansiteksteissä lukee ”keyboards”. Josta päästäänkin siihen, että jotensakkii tuntuu siltä että Amarantine pärjäisi myös ilman koskettimia ja saattaisi riisutumpana versiona tuoda itsestään esiin sen alla piilevän brutaaliuden, mikä tässä suutelun ja kuoleman sillisalaatissa aika ajoin nostaa päätään. Varmasti siis tiukka bändi niin levyllä kuin livenä, mutta minä en tästä tykännyt. Ja olenhan tunnetusti semmonen antioraakkeli, että oksat pois joten jätkät on varmaan tällä viikolla allekirjottamassa vitunmoista levydiiliä yms yms.

Månegarm – Nattväsen

Folk/viikinkimetallia Ruotsista sillä toisella kotimaisella. Pakko se on myöntää, että kyllä nää hurrit jotain osaa tehdä. Kai se on tuo vahva ja todella vanha viikinkiperinne, mikä paistaa läpi tässä meiningissä ja draivissa, minkä orkesteri on saanut kiekolleen loihdittua.

Reipasta kaljanjuontimeininkiä ja väkevää paahtoa sopivassa suhteessa. Pikkasen liian paljon tota hilipatihippaata sinne on minun makuuni tungettu, mutta jos ajatellaan että musiikin kuluttaja on innostunut Finntrollista ja Korpiklaanista, niin varmasti lähtee kuin väärä raha. Tosiaan, biisit tasapainottelevat tuon folk-iloittelun ja raskaan ruotsalaisen viikinkimetallin välimaastossa tukien toisiaan ja jättäen silti toinen toiselleen ilmatilaa kuulua.

Sanoista en ilman lyriikkavihkoa tajunnut sanaakaan ja tuskin olisin paskalla lukioruotsilla mokoman prosyyrin kanssakaan, mutta väliäkö sillä. ”Nattväsen” on toimiva kokonaisuus, joka varmasti löytää paikkansa alan harrastajien sydämmissä. Ei terävintä kärkeä, mutta vahva esitys joka tapauksessa.

Poema Arcanus – Timeline Symmetry

Doom-metalli on hankala laji. Miten säilyttää raskaus, ahdistus ja synkkä tunnelma sortumatta junnaavuuteen ja toistoon, joka vie kuuntelijan väistämättä stop-napille? Chilestä putkahtava Poema Arcanus on itselleni aivan uusi tuttavuus, vaikka bändi onkin perustettu jo 1992 ja debyyttikin on kuulemma julkaistu vuonna ’98. Orkesterin tämänkertainen hengentuote kantaa nimeä ”Timeline Symmetry”, ja levy kumartaa aika vahvasti sellaisten Eurooppa-doom -kolossusten suuntaan kuin Candlemass, Anathema ja My Dying Bride, mutta levyllä on aistittavissa myös vahva porgressiivisen metallin viba.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, tämä on hankala laji. Vaikka soitto kulkee, Poema Arcanusin suurin kompastuskivi taitaa siis kuitenkin olla biisimateriaalin omaperäisyyden puute ja se fakta, ettei nyt oikein vielä ”lähe”. Duumin klise-ämpäristä ammennetaan, mutta vain pinnalta ja sen huomaa. Vokalistin suoritus on ihan ok, mutta kun vertailukohtina on väkisinkin Messiah Marcolin, Vincent Cavanough tai Robert Lowe, niin kauas jäädään äänen karismassa.

Jos kuuntelijalle on tärkeämpää vaan semihidas My Dying Bride -kopiointi ja pitkät biisit omaperäisyyden ja vahvan tunteen sijaan, sillon tästä saattaisi saada jotain irti. Itseni ”Timeline Symmetry” jätti enemmän kuin kylmäksi. Ei jäänyt siis oikein mitään mieleen. Toimii baarissa taustamusiikkina, mutta ei itsetarkoituksellisessa kuuntelussa.

Leafblade – Beyond, Beyond

Mitäköhän tästä nyt sanois? Kahden ”nimimiehen” (Daniel Cavanagh, Sean Jude) duo, joka soittaa akustispohjaista puistoprogea Pink Floydin ja Anatheman hengessä. Onko se nyt ihme kun toinen ukko on Anathemasta kotoisin.

Englantilainen folkloristiikka ja Robin Hood -tunnelmointi on vahvasti esillä ja levyn yleistunnelma on muutenkin semmoinen ”less is more” -tyyppinen. Tämä levy on tarkoitettu kuunneltavaksi rauhassa, ehkä hyvää kirjaa lukiessa tai vaan rentoutumistarkoituksessa. Ehkä juuri tässä se ongelma piileekin. Levy vaatii totaalista rauhoittumista ja omistautumista kuuntelukokemukselle, että tästä saisi ne kaikki nyanssit ja hienoudet irti.

Kaikin puolin kelpo levy, mutta musiikki hukkuu pienenkin taustamelun vallitessa omaan hyssyttelyynsä ja on sen takia hieman kasvoton. Rahkeita olisi vaikka mihin, mutta sovitustyöhön olisin kaivannut enemmän panostusta ja jos levyllä olisi ollut semmoisia ”herätys”-kohtia, olisi nämä himmailutkin varmasti päässeet paremmin esiin. Nyt kokonaisuus jää ikävän tasapaksuksi ja huomaamattomaksi. Ei mahda mitn.

Ensiferum – Victory Songs

Koppotikoppoti ja hohhotihoijjakkaa. Innostuin näköjään taas suomihevistä liian varhain. Spine se jaksaa suoltaa tätä keskikastin tuubaa minkä kerkiää ja prismasta levynsä ostavat juntit ovat tyytyväisiä kun eivät paremmasta tiedä.

Ensiferumin viimeisimmällä fiaskolla miekat heiluu ja hevoset laukkaa niikuin Vermossa ikään (eli pieleen mennään). Kova on yritys orkesterilla, mutta se kun nyt vaan ei oikeen enää tällä asteella riitä. Taistelu/miekanheilutusmetallia tekee jo Manowar, sekin nykyään valitettavan vaihtelevalla menestyksellä, vihulais/viikinkimetallin tonttia hoitelee pätevästi Amon Amarth nykyään, ja tarviiko siitä Bathorysta nyt edes sanoa mitään. Sitä paitti toi hilipatihippaa-kansanmusiikkiosseilukin voitas jättää sille toiselle urporymälle eli Finntrollille, jolla se tuntuu olevan itse tarkoitus.

Hyvä aihe pilattu kliseillä ja liian helpoilla ja itsestäänselvillä ratkaisuilla mikä tekee levystä yhtä kiinnostavan kuin viikon vanha Iltis. Huono levy.

Rotting Christ – Theogonia

Helleenien heviä niin että roikaa. Kreikkalainen Rotting Christ on minun mielestäni aina pudonnut siihen kategoriaan, että asenteella mennään vaikka läpi harmaan kiven, mutta se lopullinen nyrkinisku jätetään aina joillekin muille. No onhan se tietysti hankala olla uskottavasti maailmaa vihaava helkkarinpalvojamuusikko, kun ei oikein voi pakkasessa tai muussa visvahyhmässä fiilistellä ja muutenkin on kelit kohillaan.

Kuitenkin… Ovat tainneet käydä pohjoisessa ekskursiolla, sillä niin suuri ero mielestäni on uuden ja vanhan ristuksen välillä. Se, mitä ennen on tehty voi olla täysin omassa arvossaan, sillä nyt voidaan puhua jo uudelleen syntymisestä. Rotting Christ on onnistunut tekemään sellaisen harvinaisuuden kuin älykkään kuuloisen black metal levyn, jos sellaista nyt pystyy tekemään. Bändi on onnistunut tuottamaan sellaisen tunnelmallisen aggressiopläjäyksen ettei paremmasta väliä. Ei tarvitse edes sanoa että jokaiselle jotakin ja kuulostaa juntilta, sillä folk-vaikutteet lyövät ”Theogonialla” ylväästi kättä klassisen black metallin kanssa jättäen myös tilaa perusheville ja sille hituselle väkivaltaista primitiivisyyttä, ettei missään vaiheessa tule paskakehto, dimmuburger tai muut sontaorkesterit mieleen.

Asenne on tallella niin kuin pitääkin mutta nyt Rotting Christ on löytänyt sävellyskynään sopivan teroittimenkin, joten mitä tässä voi muuta sanoa kuin että positiivinen yllätys ja tästä on tätä vuotta hyvä jatkaa. Pistäkää paremmaksi ja toivottavasti joku pistää, se merkkaisi vaan pirun kovaa julkaisua! Tykkäsin!

Moonsorrow – Chapter V: Hävitetty

Lähdetään nyt siitä, että Moonsorrow on mielestäni ollut aina aiwan ärveetä paskaa eikä Spinekään ole mielestäni vuosiin onnistunut muussa kuin bändien pilaamisessa. Eli siis lähtökohdat levynkuunteluun olivat journalistisella tasolla objektiiviset ja muutenkin kohillaan!

Levy on jaettu kahteen osaan, yhteiskestoltaan palttiarallaa tunnin. Ensimmäinen osuus kestää reilun puolisen tuntia ja toinen vähäsen alle, eli levyä ei noin vain laitella taustamusiikiksi puuronkeitolle vaan kiekkoon pitää enempivähempi syventyä. Siksi olikin mukavaa, kun saatteeksi oli tämmöiseen nuivaan promoläpyskään lykätty oikein sanat mukaan.

Eli niistä sanoituksista. En musiikkia kuunnellessani keskittynyt seuraamaan sanoja niinkään vokalistin tulkinnan mukaan vaan annoin levyn tunnelman luoda oman maailmansa ja lähinnä luin runoja ja tarinoita aiheeseen sopivan taustamusiikin siivittämänä. Musiikki ja sanoitukset tukevat niin saumattomasti toisiaan ettei niitä sinänsä kannata tutkia erillisinä osa-alueina vaan pohtia mitä tämä kokonaisuus kuuntelijalle antaa.

Hävitetty on mahtipontinen ja jylhä kokonaisuus joka saa pomminvarmasti ameriikan pellet ja brittiapinat ihmettelemään, notta mitäs siellä Skandinaviassa siihen juomaveteen oikein pistetään. En olisi ikinä uskonut tätä sanovani, mutta Moonsorrow on tehnyt helvetin hyvän levyn, niin hyvän että Quorthon-vainaa voisi olla levystä ylpeä.