Kaikki kirjoittajan Anssi Salonen artikkelit

Ordog – Remorse

Pohjoisesta ponnistava funeral doom -trio Ordog onnistuu kolmannella täyspitkällään puolittain. ”Remorse” nimeä kantava lätty on paikoin mahtipontisen vaikuttava, piinaava ja painostava, juuri niinkuin funeral doom -levyn kuuluukin. Paikoin ”Remorse” on vain piinaava ja painostava, mutta hivenen vääristä syistä. Toki täytyy muistaa, että funeral doom nyt ei genrenäkään ole mitään instant hit -kamaa, jonka voi räväyttää soimaan missä mielentilassa tahansa.

Levyn avaavat Human Shell ja Betrayed eivät oikein tahdo kantaa loppuun asti. Levyn parasta antia edustavat koskettimet toki toimivat, mutta vetovastuun jäädessä riipivän kitaran harteille on lievähkö puutuminen vaarana. Ikävän kitkerä kitarasoundi ja hieman kotikutoinen tuotanto ovatkin levyn heikoimmat lenkit paikoittaisen tyhjäkäynnin ohella. Jotenkin tällaiseen menoon kaipaisi massiivista ja orgaanista soundimaailmaa, sellaista autenttista katedraalikaikua, ei mitään plugariväännöstä.

”Remorsen” kaari on kuitenkin nousuvoittoinen ja esimerkiksi nimibiisi Remorsen ja Boneyard Horizonin kaltaiset biisit esittelevät Ordogin täyden potentiaalin. Sikäli hieno homma, että lopulta levystä jää kuitenkin varsin positiivinen fiilis. Ja tämä siis kaverilta joka ei juuri funeral doomia kuuntele, alan diggarien kannattaa tietenkin tutustua.

Harm – Demonic Alliance

Norjalainen Harm on pakannut tuoreimman tuotoksensa, ”Demonic Alliance” nimeä kantavan täyspitkän, varsin upeisiin kääreisiin. Saatekirjeen lupaillessa speed/thrash metallia nousevat odotukset tämän bonus DVD:llä vahvistetun paketin osalta varsin korkealle. Siksi pettymys onkin varsin karvas kun käy ilmi ettei sisältö olekaan Holy Terror/Forbidden -akselilla räimivää speed/thrash kaahausta vaan pikemminkin geneeristä deathrashia.

Päällimmäisen pettymyksen hälvennyttyä ”Demonic Alliance” osoittautuu kaikesta huolimatta ’ihan ookoo’ -tason deathrash-lätyksi. Parhaimmillaan Harm tuo mieleen uudistuneen Destructionin, mutta yhtyeen klassisemman materiaalin tarttuvuustasolle ei Harm yllä sitten millään. Toinen kenties osuvampi vertailukohta voisi olla Legion Of The Damned, jonka biisejä turpakäräjät mieleen tuovasta intensiteetistä huolimatta vaivaa tietty kasvottomuus. Sama kasvottomuus vaivaa myös ”Demonic Alliancea”; biisit eivät yksinkertaisesti jätä muistikuvia ja levyn soidessa ajatus harhaileekin koukkujen puutteessa esimerkiksi päivän ruokalistan pariin. Harmi, sillä Harmilla olisi hyppysissään kaikki ainekset kovempaankin keitokseen.

Kylkiäisenä tuleva DVD sisältää pari leikkausta Demon-biisin musiikkivideosta sekä dokkarin, joka on totta puhuakseni enimmäkseen yhtyeen känniurpoilua. Mutta toisin kuin Putte Possun nimipäivät, nämä pätkät eivät herätä ’oi jospa oisin voinut olla mukana’ -henkisiä tuntemuksia, vaan lähinnä kiusaantunutta myötähäpeää ja halun pilkkoa yhtyeen videokamera atomeiksi uusinnan välttämiseksi.

Wölfhead – S/t

Espanjalainen Wölfhead yllättää omaa nimeään kantavalla debyytillään varsin positiivisesti. Keskinkertaisesta stonerista jos jostain on nykyään niin paljon ylitarjontaa, että Wölfheadin kaltainen oikeasti toimiva ja mukaansatempaava stonerdoom lämmittää mieltä kaksinverroin.

Lähtökohdiltaan Wölfhead on monin paikoin melko korni; Espanjan desperadot laulamassa shamaaneista ja Asgardin viikingeistä. Eihän näissä ideoissa ole järjen häivää, mutta onko sillä toisaalta mitään merkitystä, kun kyseiset biisit, Journey By the Shaman’s Hand ja Sons Of Asgard, ovat joka tapauksessa tavattoman rautaisia vetoja. Osittain kotimaiselta Death With A Daggerilta haiskahtava, katalaaniksi laulettu, Cul de Sac ja hyvin Sabbathmainen Doomed Earth eivät nekään häviä edellä mainituille; Doomed Earth saattaa jopa olla Sons Of Asgardin ohella erittäin tasavahvan levyn kovin biisi; riippuu täysin kuuntelukerrasta ja mielentilasta. Upea, maalaileva nimibiisi ja levyn  päättävä akustinen Pink Floyd -laina Wish You Were Here paketoivat tämän hienon ja juuri sopivan mittaisen kokonaisuuden elegantisti.

Doomentia Records lienee jonkinasteinen laaduntae ja ainakin Wölfheadin kohdalla tämä pitää täysin paikkansa. Tätä levyä kehtaakin varauksetta suositella kaikille genren faneille. Myös yhtyeen vokalisti Iban Arrieta, vakuutti siinä määrin, että herran edellinen bändi, legendaariseksi saatekirjeessä hehkutettu Great Coven päätynee tsekkauslistalleni.

Eddie’s Gonna Get You All!

Muistan yhä sen maagisen hetken kun kuulin ensimmäistä kertaa Iron Maidenia. Tämä tapahtui joskus 90-luvun alkupuolella, mahdollisesti ’90 tai ’91 ollessani 10-11 vuotias. Kaverini oli perinyt enonsa vanhat vinyylilevyt. Näiden joukossa sattui olemaan ”Live After Death” -gatefold, jonka upea kansitaide pakotti hipelöimään levyä tarkemmin. Gatefoldin keskiaukeamalta minua tuijotti jättiläismäinen muumio-Eddie syösten kipinöitä silmistään; Vau! Näky iski kaltaiseeni pojankoltiaiseen tottakai kuin 10000 volttia ja tunsin pakottavaa tarvetta tutustua itse levyjen sisältöön. Long Beach Arenalla taltioitu Hallowed Be Thy Name sinetöi ikuisen Maiden-faniutumiseni ja se oli menoa se.

Hieno tarina, mutta ei millään muotoa ainutlaatuinen; päinvastoin. Vaikka fanilasini ovatkin paksuudeltaan luokkaa pullonpohjat, rohkenen väittää että harvassa ovat ne, etenkin 80-luvulla, heavy metallin pariin eksyneet, jotka eivät olisi kokeneet maagista kohtaamista musiikkimaailman tunnetuimman maskotin kanssa. Tuhansia t-paitoja ja lukuisia levynkansia koristanut ikoni, Eddie, on kuitenkin vakuuttavimmillaan livenä lavalla. Tulevana perjantaina Eddie tekeekin Helsingin Olympiastadionilla jälleen sen mistä joulupukki voi vain haaveilla, eli vääntää nuorien jannujen lisäksi myös viisikymppisten jäärien naamat leveään virneeseen. Juhlan kunniaksi ajattelinkin listata Eddien upeimmat live-inkarnaatiot vuosien varrelta. Aina ’83 vuoden World Piece Tourista lähtien Eddie on tehnyt muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta setin aikana kaksi visiittiä lavalle; toisen liikkuvana pienempänä versiona ja toisen jättimäisenä rumpujen takaa nousevana versiona. Ajattelinkin nyt rankata henkilökohtaset top-5 suosikkini kummassakin kategoriassa. Lämmitellään pienemmillä;

5 – Pienempien inkarnaatoiden listan avaa World Piece Tourin pakkopaitaan kahlittu raivokimppu. Tältä kaverilta kiskottiin aivot pääkopasta kiertueen viimeisellä, televisioidulla keikalla sillä seurauksella että saksalainen TV-asema päätti sensuroida kyseisen episodin. Kyseinen pätkä löytynee kuitenkin Early Years DVD:ltä.

4 – Listan nelossijaa pitää Blaze Bayleyn valtakaudelta peräisin oleva X-Factourilla nähty Eddie. Maidenin tylyimmästä levynkannesta napattu koekaniini on häiriintyneimpiä Eddie-luomuksia kautta aikain. Osaltaan tämänkin version viehätystä lisää kuvien ja videoiden vähäinen määrä.

3 – Ja numero kolmosena aito ja alkuperäinen Beast on the Road Eddie. Tämä yksilö aloitti aikanaan Eddien kasvupyrähdyksen. Lisäksi tämä on ehdottomasti hienoin koskaan nähty farkut-ja-nahkatakki Eddie, Eddiehän esiintyi tässä lookissa myös mm. No prayer On the Road kiertueella.


Beast on the Road

2 – Ankaran väännön jälkeen kakkospaikalle mätkähtää World Slavery Tourin pienempi muumio-Eddie. Liikkuvuudeltaan tämä ylivoimainen ykkönen juoksi ympäri lavaa villisti huitoen. Foorumeilla haikaillaan yhä yhtä eloisan tapauksen perään.


World Slavery Tour Eddie

1 – Täpärän kaksinkamppailun jälkeen voiton vie Somewhere On Tourin kyborgi-Eddie. Yksityiskohtien määrä ja tarkkuus ovat tämän Eddien kohdalla huikeita. Onnekseni tämä Eddie nähtiin myös Somewhere Back In Time kiertueella.


Kyborgi-Eddie

Ja sitten ne isommat:

5 – ”Give Me Ed ’til I’m Dead” best-of rundin Eddie avaa listani. Periaatteessa tämä eddie oli aika perusveijari, mutta kaverin tyhjään pääkoppaan hiljalleen laskeutuvat aivot takasivat pääsyn listani viidennelle sijalle.

4 – Neljättä sijaa pitää ”Death On The Road” -kiertueen viikatemies-Eddie. Levyn kansi lienee Maidenin surkein, mutta helvetin tulien keskeltä viikatteensa kanssa nouseva upea Eddie sinetöi paikkansa listalla osoittelemalla pahaenteisesti seuraavia uhrejaan Maidenin nimibiisin tahtiin ja sanoja myötäillen; Iron Maiden’s gonna get you, and you, and you, Iron Maiden’s gonna get all of you…


Death on the Road Eddie

3 – Ensimmäinen ja näyttävin ilmatäytteinen Eddie pitää listani kolmatta sijaa. Tämä Somwewhere On Tourilla nähty versio sulautui loistavasti futuristiseen lavarakennelmaan. Oman lisänsä tämän version viehätykseen toivat lavansivuilta esiin työntyvät kädet.


Somewhere on Tour Eddie

2 – Ja numero kakkosena Seventh Tour Of A Sevent Tourin kolossaalinen Eddie. Kenties Maidenin masiivisimman lavarakennelman kruunaava jalokivi. Levynkannesta tutut jäätyneet Eddie-’patsaat’ tämän version sivuilla, kädessä rimpuileva sikiö ja ilkeästi hehkuvat silmät kruunasivat kokonaisuuden.


Seventh Son Eddie

1 – Helppo valinta; heti jutun alussa hehkuttamani World Slavery Tourin jättimäinen muumio-Eddie! Aivan mahtava yhdistelmä kokoa, näyttävyyttä ja liikkuvuutta. Kirsikkana kakussa silmistä räjähtävät pyrot. Tämän version kaivaminen mukaan Somewehere Back In Time kiertueelle aiheutti sydämentykytyksiä ja ensikohtaamisemme Twickenhamin stadionilla lieneekin elämäni hienoimpia hetkiä! Plussaa myös upeasti edestä väistyvästä kultaisesta Eddie-sarcofagista.


Muumio-Eddie!

Bubbling under:

– No prayer On the Roadin ruumisarkusta kurkkiva Eddie. Tämän kaverin viehätys perustuu hyvin pitkälti siihen, että tästä inkarnaatiosta on sangen vähäisesti video- ja kuvamateriaalia saatavilla.

– Matter of Life And Death rundin tankkiinsa lukkitunut Eddie. Tämä kiikarein yleisöä tähtäimeensä hakenut sotakone synnytti yleisössä niin haltioituneita ilmeitä että en voi jättää sitä mainitsematta.

Tämä lista on toki vain yhden fanin näkemys; kommetointi on suotavaa, tuokaa mielipiteenne julki ja kertokaa mikä on hienoin Eddie kautta aikain! Ja sitten vaan jännätään missä muodossa Eddie ilmestyy perjantaina Stadionin lavalle…

Sauna Open Air 2011

TORSTAI 9.6.2011

Tänä vuonna kahdeksatta kertaa juhlittu Sauna Open Air starttasi loistavissa tunnelmissa; bändikattausta oli jo ennakkoon hehkutettu festarin kaikkien aikojen kovimmaksi ja säätiedotkin lupailivat kyseiseksi viikonlopuksi poikkeuksellisen upeita ilmoja! Bändikattauksen suhteen mieltäni lämmitti erityisesti se, että järjestävä taho oli selkeästi kuunnellut yleisön toiveita ja kasannut näiden(kin) pohjalta harvinaisen kovan kolmipäiväisen. Hienoa on myös se, että festari teki tänä vuonna yleisöennätyksensä, mikä osaltaan osoittaa että yleisön mielipiteen huomioiminen kannattaa. Myös muilla osa-alueilla oli toimintaa kehitetty ja esimerkiksi viime vuoden torstain (KISS esiintyi torstaina) hillittömiin jonoihin oli reagoitu lisäämällä rannekkeenvaihtopiste jatkoklubina toimineen Jack the Roosterin terassille; oivallista!

After Partyihin liittyneiden roudausvelvoitteiden vuoksi ehdin torstaina festivaalialueella vasta Helloweenin aloitellessaan settiään. Oikeastaan ainoa ’ei-jumalauta’ hetki ajoittui tuohon ensimmäiseen alueelle saapumiseen; suhteellisen mielivaltaisen oloisesti toiminut turvatarkastaja käskytti avainketjuni narikkaan. OK; ymmärrän toki, että polvitaipeessa saakka roikkuvalla kettingillä saa halutessaan ikävää jälkeä aikaiseksi, mutta oma avainketjuni oli useampaa kertaluokkaa pienempi ja kenties se viimeinen esine josta olisin vapaaehtoisesti luopunut. No, jonot olivat onnekseni lyhyet ja avaimetkin säilyvät tallessa ilman varmuusvälinettä.

Viime vuoden marraskuusta lähtien tiivisti tien päällä viihtynyt Helloween tarjoili typistetyn version kuusi kuukautta aiemmin Pakkahuoneella kuullusta setistään. Ja mikäs sitä oli melkoista hittikimaraa kuunnellessa. Yllättävän paljon Keepperien aikaisia biisejä sisältänyt setti oli melko haastava vedettävä Deriksen Andille. Mutta esimerkiksi herralle auttamatta liian korkealta menevä I Want Out toimi nyt, hivenen matalampaa laulettuna, paremmin kuin edellisvuonna kuultu kireähkö ylärekisteriyritys. Osittain festaritunnelmissa ollut yhtye on esiintynyt tiukemminkin, mutta kyllähän tämän kurpitsakoplan silti varsin mieluusti tsekkasi ja omalla kohdallani yhtye toimi oivana aloituksena festareille.

setti: Are You Metal / Eagle Fly Free / March of Time / Where The Sinners Go / I’m Alive / medley: Keeper Of The Seven Keys – King For 1000 Years – Halloween / Steel Tormentor / Future World /
I Want Out / Dr. Stein

Omnium Gatherum meni alekirjoittaneelta täysin ohi vettä jonottaessa. Helteisen läkähdyttävän sään ainoana haittapuolena olikin jatkuva varjoisien alueiden haeskelu ja loputon nestetankkaus. No, viime vuonna odoteltiin Danzigia hyytävässä vesisateessa, joten ei auta valittaa; mieluummin näin!

Olen useampaan otteeseen omistanut liput Ozzyn keikalle mutta erinäisten mönkijätapaturmien yms. vuoksi en ollut onnistunut näkemään herraa livenä ennen Sauna-torstaita. Tai no Sabbathin keulilla toki, mutta en soolona. Niinpä odotukset olivatkin korkealla H-hetken lähestyessä. Autiolta näyttänyt lava tosin herätti hivenen ihmetystä; Ozzylta jos keneltä olisin odottanut muutamia show-elementtejä. Etenkin kun viime vuonna torstai-illassa nähdyn megalomaanisen KISS-shown rinnalla Ozzyn riisuttu lavarakennelma suorastaan harmitti. Pimeyden ruhtinaalla ei ollut mukanaan edes taustalakanaa. No, musiikkihan se pääasia on ja sitä toki kuultiin. Ozzyn setti painottui pakollisten hittien lisäksi vahvasti soolodebyytti Blizzard Of Ozz -albumiin. Sikäli harmi, että ainakin allekirjoittanut olisi mielellään kuullut myös muutamia biisejä muun muassa täysin ohitetuilta Diary Of A Madman ja No Rest For The Wicked albumeilta. Itse pimeyden ruhtinas näytti olevan harvinaisen vetreässä kunnossa. Jännä homma; lähes kymmenen vuotta sitten nähdessäni herran Black Sabbathin keulilla meno oli huomattavasti jähmeämpää. Vuodet ovat kohdelleet pimeyden ruhtinasta armeliaasti vai liekö herra raitistunut? Soolot setistä olisi saanut heivata hevon kuuseen, mutta oletan niiden olevan mukana pakollisina lepotaukoina. Ozzyn bändistä vielä sen verran että vaikka Gus G onkin melkoinen kitaravelho ei äijältä kyllä karismaa löydy; Gus G huudatusten aikana tekikin mieli huutaa rytmitykseen yhtä hyvin sopivaa Jake E. Lee kajautusta. No, pääasia että pimeyden ruhtinas on saanut bändiinsä uutta verta ja homma näyttää jälleen maistuvan myös useampaan otteeseen eläköityneelle pääpirulle.

setti: I Don’t Know / Suicide Solution / Mr. Crowley / Goodbye To Romance / Bark At The Moon / Road To Nowhere / Shot In The Dark / Gus G soolo – Rat Salad – rumpusoolo / Iron Man / Fairies Wear Boots / I Don’t Want To Change The World / Crazy Train

encore: Mama, I’m Coming Home / Paranoid

PERJANTAI 10.6.2011

Torstain jatkot venähtivät omalta osaltani sen verta myöhään, että perjantaina teki tiukkaa ehtiä pelipaikalle edes neljäksi. Täkynä tuossa kellonajassa oli iki-ihanan metallin kuningattaren, Doron, Meet & Greet. No, niinhän siinä kävi, että en ollut suunnitelmani kanssa yksin ja jonot tapaamaan Saksatarta olivat jo saapuessani jäätävät. Viikate menikin ohi jonotellessa; harmi, Kallen johtama kaihorykmentti on varsin viihdyttävä livebändi ja mielelläänhän sen olisi nytkin katsastanut. Tosin erinäisten vaiheiden jälkeen vinyylin kanteen saatu Doro-nimmari omistuksin painoi tällä kertaa vaakakupissa huomattavasti enemmän. Viikate; olen pahoillani.

Viikatteen jälkeen päälavan haltuunsa ottanut Cavalera Conspiracy on allekirjoittaneelle edustanut aina Soulflyn tavoin selkeää tason laskua verrattuna kulta-aikojen Sepulturaan. Energisesti vedostaan huolimatta bändi ei näin ollen tarjonnutkaan allekirjoittaneella suuria säväreitä. Parit Sepultura versioinnitkin sattuivat olemaan yhtyeen myöhäisemmältä aikakaudelta (Refuse/Resist, Territory, Roots Bloody Roots). Yhtye kuitenkin keräsi lavan eteen varsin mukavasti väkeä ja toi tyylillisesti vaihtelua festivaalin artistikatraaseen. Vaikkei Cavalera Conspiracy täysin meikäläisen makuun ollutkaan, niin kyllä yhtye paikkansa lunasti tämän vuoden kattauksessa.

Anthrax-vokalisti Belladonnan soolokeikka aiheutti monissa ennakkoon ihmetystä; aikooko Joey keskittyä heikon vastaanoton aikanaan saaneisiin soololevyihinsä vai vetääkö kaveri Anthraxia ja jos vetää, niin miksei sitten Anthraxin kanssa? No, tiedä häntä, mutta niinhän siinä kävi että paria Dio-tribuuttia lukuun ottamatta Joey tarjoili vain ja ainoastaan Anthraxia ja voi pojat minkälaisen hittikattauksen! Loistavassa vedossa ollut Belladonna lienee turhautunut lepäämään laakereillaan ja ihmekös tuo kun harvinaisen hyvin näytti vanhat klassikot taittuvan. Settihän oli jopa kovempi kuin itse Anthraxilla viime vuoden Sonispheressä. Erityisesti henkilökohtainen suosikkini, Medusa, lämmitti mieltä!

setti: Among The Living / Medusa / A.I.R. / Madhouse / Anti-Social /
Caught In A Mosh / Indians / Heaven & Hell / Metal Thrashing Mad /
Man On The Silver Mountain (acoustic)

Onnistuin näkemään Doron useita vuosia sitten pikkuisella Stella Star klubilla Helsingissä. Siitä lähtien olenkin kärkkynyt uusintaa, joten Sauna kiinnitys oli enemmän kuin tervetullut. Earthshaker Rockin kajahtaessa ilmoille veivätkin jalat vaistomaisesti läpi ihmismassan lähemmäksi lavaa. 150-senttinen Saksalainen jumalatar ei pettänyt! Ai, että oli upeeta. Tosin, ikävä faktahan on se että Doron nykymateriaali kalpenee 5-0 vanhan Warlock-kaman rinnalla ja esimerkiksi Wacken-hymni We Are The Metalheads olisi koska tahansa korvattavissa vaikkapa East Meets Westillä, Three Minute Warningilla jne. No, paljonhan sitä vanhaa Warlock-matskua oli lyhyehköön festarisettiin mahdutettu, joten ei auta itkeä pikkuseikoista. Yhtye oli iskussa ja energinen. Ja mikä tärkeintä sekä metallin kuningattaren ääni että aksentti täyttä terästä. Muun muassa lavalle heitetystä ruususta päätellen en ollut ainoa Doron setistä haltioitunut. Viime vuotisen Grave Digger-buukkauksen ohella tämä oli juuri sellainen kulttuuriteko, jonka vuoksi nostan tyytyväisesti hymyillen hattuani Sauna Open Airille.

setti: Earthshaker Rock / I Rule The Ruins / Burning The Witches /
Running From The Devil / Night Of The Warlock / Metal Racer / Für Immer / True As Steel / Hellbound / We Are The Metalheads / All We Are / Metal Tango

Dio’s Disciples, Dion viimeiseksi jääneen kokoonpanon raunioille kasattu tribuutti-yhtye, vaikutti ennakkoon viikonlopun katastrofialttiimmalta viritykseltä; mitä odottaa? Törkeää haudanryöstöä, hienoa kunnianosoitusta vaiko jotakin siltä väliltä. No, hieno tirbuuttihan sieltä tuli. Maestron suurimpia hittejä Rainbown, Sabbathin ja soolouran varrelta esitellyt setti lämmitti varmasti monia. Toki Paljon jäi myös soittamatta, niin kattavan uran Ronnie meidän kaikkien onneksi ehti tekemään, että 45 minuuttia riitti juuri ja juuri nopeaan läpileikkaukseen. Itse olin positiivisesti yllättynyt siitä kuinka hyvin Tim ’Ripper’ Owensin ääni sopi Dion eittämättä haastavaan materiaaliin. Myös herran lavapreesens oli kehittynyt aimo harppauksin sitten viime näkemän. Goldy-Wright-Warren akseli hoiti tonttinsa hienosti, kuten myös Rudy Sarzoa paikannut James Lomenzo. Dio’s Discpiles jättikin lopulta hienon ja hartaan fiiliksen ja osoitti että vaikka Heavy Metallin pienisuurimies ei enää olekaan keskuudessamme elää hänen musiikkinsa ja perintönsä yhä, tuoden iloa tuhansien maalliseen vaellukseen. Se on saavutus johon harvat yltävät. Thank you Ronnie and Long Live Rock ’n Roll!!

setti: Stand Up And Shout / Holy Diver / Don’t Talk To Strangers / Egypt (The Chains Are On) / King Of Rock ’n Roll / Cathc The Rainbow Stargazer / Neon Knights / Last In Line / Long Live Rock ’n Roll / Man On The Silver Mountain / Heaven & Hell / Rainbow In The Dark

Perjantai-illan viimeisteli saarivaltakunnan pitkän linjan veteraanit eli Saxon. Näin Saxonin pari viikkoa ennen Sauna Open Airia Saksan maaperällä ja tiesin osittain mitä odottaa. Saksassa jäi tosin 747 kuulematta, mikä sapetti ensimmäistä Saxon-keikkaansa kokevaa Suomi-turistia vallan suunnattomasti. Saunassa tämäkin harmittava takaisku sekä edellisen keikan osittain hatarat muistikuvat korjattiin hienosti. Saxonin setti oli tällä kertaa hitusen pitempi ja parempi,  mutta pääpiirteissään toki sama. Allekirjoittanut olisi mielellään kuullut jonkin verran myös 80-luvun materiaalia, esimerkiksi muutamaan otteeseen tälläkin kiertueella kuultu Rock ’n Roll Gypsy olisi ollut harvinaisen maistuva lisä settiin. Ei sillä; Denim And Leatherin ja Heavy metal Thunderin kaltaisten vanhojen klassikoiden parissahan viihtyy aina. Näistä ensimmäinen kuultiin vieläpä Doron vahvistamana. Eikä Saxonin tuoreempikaan materiaalia heikkoa ole; erityisesti Demon Sweeney Todd rullasi livenä kuin käsistä karannut katujyrä. Ja se 747; mainio lopetus mainiolle päivälle!

setti: Hammer of The Gods / Heavy Metal Thunder / Never Surrender / Motorcycle Man / Back In ’79 / Atila The Hun / Demon Sweeney Todd / Call To Arms / Dallas 1 PM / Crusader / Afterburner / Denim & Leather (/w Doro) / Princess of The Night / Wheels Of Steel / 747

LAUANTAI 11.6.2011

Lauantain positiivisiin huomioihin sisältyi muun muassa alueelle ilmaantunut ylimääräinen ja monipaikkainen vesipiste. Kun huomioi millä aikataululla vesipiste on Eteläpuistoon hoidettu (torstai/perjantai) on pakko antaa roimat tunnustukset festivaaliorganisaatiolle nopeasta toiminnasta. Hienoa; juuri näin! Tarotin toimintaa sen sijaan en kehu. Viime vuonna petyin pahasti yhtyeen festivaalivetoihin ja kasasinkin melkoiset odotukset Spell Of Iron -setille. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että mutaiset soundit ja suoraan sanoen paskat uudet sovitukset tappoivat fiilikset varsin nopeasti. Herranjumala, luulin Love’s Not Made For My Kindia joksikin random-balladiksi kunnes kuulin ketosäkeen. Marcon välispiikit lienevät ainoa asia, josta jäi jälkipolville kerrottavaa. Myönnän olevani paikoilleen jumiutunut jäänne, mutta en varmastikaan ainoa; yhtäkään hyvää kommenttia en Tarotin setistä taaskaan kuullut

setti: Midwinter Nights / Dancing On The Wire / Back In The Fire / Love’s Not Made For My Kind / Never Forever / Spell Of Iron / Pharao / Wings of Darkness / Things That Crawl At Night

Monille proge-metallin ystäville lauantai oli se tärkein festivaalipäivä ja sehän johtui tietenkin Queensrÿchesta. Olihan yhtyeen edellisestä Suomen vierailusta vierähtänytkin jo melkoisesti. Itse tunnen Rÿchen tuotantoa varsin heikosti ja ainoa vahvempi kiinnekohta yhtyeeseen minun kohdallani onkin, yllätys, yllätys, ”Operation: Mindcrime”. Tältä pohjalta en saanutkaan Rÿchestä irti aivan älyttömästi. Kaltaisiini perustallaajiin olisi saattanut upota paremmin hivenen rivakampia biisejä esitellyt setti, mutta täytyy toki muistaa että fanithan se pääasiallinen kohde ovat ja he näyttivät nauttivan. ”Empire”-levy oli mukavasti edustettuna etenkin setin loppupuolella. Itselleni kohokohdiksi nousivat pakollinen Mindcrime-hitti I Don’t Believe In Love sekä yhtyeen uran alkupuolelta, tarkemmin ”Rage For Order” -levyltä, poimittu Walk In The Shadows. Paikoittaista puutumistakin tosin oli havaittavissa esimerkiksi tuoreen A Dead Man’s Wordsin ja hittiballadi Silent Lucidityn aikana.

setti: Get Started / Damaged / I Don’t Believe In Love / A Dead Man’s
Words / Hit the Black / NM 156 / Screaming In Digital / Walk In The Shadows / Silent Lucidity / Jet City Woman / Empire / Eyes Of A Stranger

Saksalaisen jämptiyden musiikillinen perikuva, Accept, oli omalla kohdallani kenties lauantain odotetuin esiintyjä. Udon persoonallisen äänen ja olemuksen hienosti korvannut yhtye on ollut paluustaan saakka hurjassa iskussa. Ozzyn ja Halfrodin uskolliset fanit vetävät nyt varmasti kahvinsa väärään kurkkuun, mutta totean silti että koko festivaalin karismaattisin esiintyjä oli ilman muuta Acceptin Wolf Hoffmann. Lyhyehkön mutta harvinaisen viihdyttävän setin vetänyt Accept saisikin tulla pian takaisin kunnollisen kaksituntisen merkeissä. Sangen harvinaista oli myös se, että jäin tällä kertaa eniten kaipaamaan tuoreempaa materiaalia, erityisesti paluualbumin nimibiisi Blood Of The Nations olisi kelvannut paremmin kuin hyvin. Russian Roulette -albumin vahva edustus oli pienoinen, mutta varsin mieluisa, yllätys. Muutamien hittibiisien yleisönhuudatusta lyhentämällä olisi settiin saattanut saada mahtumaan yhden biisin enemmän, mutta todettakoon nyt että jos on pakko yleisöä huudattaa, niin kyllä Hoffmannin kitarasoolon ovat siihen tarkoitukseen eliittiainesta.

setti: Teutonic Terror / Bucketful Of Hate / Breaker / Metal Heart / Losers And Winners / Princess Of The Dawn / Aiming High / Up The Limit / Fast As A Shark / Pandemic / Balls To the Wall

Lauantain ja oikeastaan koko festivaalin pääesiintyjää, jäähyväisiään keikkalavoille jättävää Judas Priestiä, saatiinkin odotella hetkisen. Odottelu johtui vain ja ainoastaan massiivisen lavarakennelman vaatimista raksahommista ja pienen ikäni muun muassa Iron Maidenin massiivisia lavarakennelmia diggailleena en voinut kuin innolla odottaa kurkkien lavan eteen lasketun verhon välistä. Ja täytyy sanoa, että komeat oli jäähyväiset; sekä settilista että show olivat upeinta mitä olen Priestiltä nähnyt. Muutaman biisin olisin voinut settilistasta vaihtaa, mikä on aika perkeleen hyvin kun huomioi että illan aikana kuultiin kuitenkin yhteensä 22 biisiä ja 2 introa yhtyeen koko uran ajalta; jokaiselta levyltä jotakin. Erityisesti muutamat harvinaisemmat vedot, kuten Night Crawler ja Blood Red Skies, osuivat allekirjoittaneen näkökulmasta todella nappiin. Eipä tällaisesta setistä ja showsta pysty juurikaan mitään purnattavaa löytämään, DVD kelpaisi kyllä. Painkiller nyt meni Halfordilta miten meni, mutta niin se on mennyt aiemminkin jokaisella näkemälläni Priest-keikalla. KK Downingin suuriin saappaisiin hypännyt Richie Faulkner hoiti hommansa kunnialla; sopivan vähäeleisesti mutta silti taatulla show-meiningillä. Faulkneria ja Scott Travisia lukuun ottamatta vuodet alkavat selkeästi jo näkymään Priest-miehistössä, joten ehkä se on vaan annettava vanhan ja uskollisen metallijumalan hivenen himmata tahtiaan. Ja näin komeasti kun se tekee, ei hommasta voi kuin jäädä hyvä mieli kaikille osapuolille! Tosin jos olisin työterveyslääkäri, en yhtyettä tämän esityksen perusteella ainakaan eläkkeelle laskisi.

setti: Battle Hymn (intro) / Rapid Fire / Metal Gods / Heading Out to the Highway / Judas Rising / Starbreaker / Victim of Changes / Never Satisfied / Diamonds & Rust / Dawn of Creation (intro) / Prophecy / Night Crawler / Turbo Lover / Beyond the Realms of Death / The Sentinel / Blood Red Skies / The Green Manalishi (With the Two-Pronged Crown) / Breaking the Law / Painkiller

encore: The Hellion/Electric Eye / Hell Bent for Leather / You’ve Got
Another Thing Comin’ / Living After Midnight

Täytyy sanoa, että vaikka missasinkin aimo kasan yhtyeitä, näin silti enemmän ja kovempaa heavya kuin osasin ennakkoon edes unelmoida. Toimivat järjestelyt ja mahdollisesti kesän hienoimmat ilmat kruunasivat loistavan festarikokemuksen. Sauna Open Airille onkin helppo povata valoisaa tulevaisuutta; se kuinka kauan 80-luvun heavy rock mammutit jaksavat suurta yleisöä kiinnostaa lienee arvoitus, mutta jos festivaali panostaa muihin asioihin jatkossa samaan malliin on viihtyminen taattu. Loppuviimein on kuitenkin kyse pienistä asioista; vesipisteistä, kysymyksiin vastaamisesta yleisillä foorumeilla, artistikiinnitysten aikaisesta uutisoinnista jne. Ja juuri näihin Sauna Open Air on panostanut ja parantanut suoritustaan vuosittain. Se on oikein, jatkuva kehitys takaa jatkuvan kasvun. Näin ainakin minä toivon ja luotan siihen että voin myös ensi vuonna unohtaa Swedenrock-reissun ja suunnata paikallisiin bakkanaaleihin hymyssä suin.

Kuvat: Jouni Parkku

[flickrfeed photoset=72157626957875831]

Doom Unit – Burden Of Bloom

Doom Unitin toinen täyspitkä, ”Burden Of Bloom”, starttaa häkellyttävän vahvasti; The Cradle And The Grave on oikeasti kova biisi ja paljastaa sen potentiaalin jonka hätiköity ”Cross The Line” -debyytti piilotti. Olisikohan Doom Unit ottanut oppikseen?

Vahvan startin jälkeen yhtye kuitenkin höllää kierroksia ja jämähtää keskitempovaihteelle. Keskitempoisessa riffittelyssähän ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta debyyttiä vaivannut hätiköinti nostaa jälleen päätään; tuntuu siltä kuin yhtye olisi rynnännyt studioon EP:n verran valmista materiaalia matkassaan ja pyöräyttänyt lennosta toisen mokoman. Paikoin spontaani keskitemporiffittely onkin vain ja ainoastaan pitkäveteistä. Yhtye on kyllä kypsynyt sitten debyytin, etenkin vokalisti Jape on petrannut ja laajentanut ulosantiaan pirusti, mutta muuten tämän kehityksen lopputulos on turhankin seesteinen.

Bändi itse määrittelee ”Burden Of Bloomin” kaljanjuontirokiksi, mutta kyllä tämä kaljanjuonnin puittessa lipsahtaa aamuyön tunneille, hetkiin jolloin jokaisen avatun pullon pohjalle jää vähintään puolet ja aamulla ihmetellään loppuyön toimia jämiä pulloista tyhjennellessä. Rivakampaa tempoa kehiin ja homma voisi olla toisin; nyt yhdistelmä kaljanjuonti ja ”Burden Of Bloom” johtaa akuuttiin vauhdin himoon ja voinkin sieluni silmin nähdä Doom Unitin lätyn livahtavan kesken biletyksen takaisin kansiinsa Zeken ottaessa tilanteen haltuunsa.

Merging Flare vannoo Harmaan Kallon nimeen

Kysymyksiin vastailivat kitaristi Kasperi Heikkinen ja laulaja Matias Palm.

Onnittelut näin alkuun onnistuneesta debytoinnista pitkäsoittorintamalla; 11.5. ilmestynyt ”Reverence” on jo ehtinyt keräämään kovasti kehuja. Yhtye on Metal Archivesin mukaan perustettu jo ’93 ja ensimmäinen demo ilmestyi 2001, mitenkäs siinä näin kauan meni ja onko usko meinannut loppua kertaakaan vuosien varrella?

Kasperi: Kiitoksia vain. Metal-Archives on vain osittain oikeassa, sillä yhtyeen historia juontaa kyllä juurensa vuoteen -93, jolloin aloimme vääntämään rokkia rumpalimme Henkan kanssa koulun musiikkiluokassa. Sitten basisti Harri ja kitaristi Joni tulivat mukaan hieman myöhemmin. Kyseinen kokoonpano tunnettiin nimellä Disease ja sillä nimellä teimme myös muutamia demoja ja keikkoja. Matias tuli messiin -99, ja hieman myöhemmin vaihdoimme nimen Merging Flareksi. Toiminta on ollut aika verkkaista käytännön syistä. Muutin itse Helsinkiin jo yli 10 vuotta sitten, joten treenien järjestäminen on ollut aika hankalaa eri asuinpaikkakunnasta johtuen. Ehkä tässä yhteydessä vanha sananlasku ”hiljaa hyvä tulee” pitää kuitenkin hienosti paikkansa. Usko ei ole toki loppunut, vaikka pienimuotoista turhautumista hitaaseen toimintatahtiin onkin ajoittain ollut.

Vanhin levyllä päätynyt biisi (Star Odyssey) taisi olla vuoden 2003 nimikkodemolta. Pitkä kypsyttely todellakin kuuluu levyn biiseistä ja on havaittavissa myös erittäin positiivisena palauttena; kuinkas vol. 2? Nyt kun rauta on kuumaa, tuleeko seuraaja taottua nopeammalla tahdilla?

K: Kyseisestä rallista tehtiin ensimmäinen versio jo 2001, ja pari vuotta myöhemmin se laitettiin myös ensimmäiselle viralliselle demolle. Kyseinen demo ei kuitenkaan ollut millään tavalla edustava, ja bändilläkin oli silloin vielä vähän tieto-taito työn alla. Onneksi vuosien saatossa hyvää materiaalia alkoi kuitenkin kertyä ja ehdimme kypsytellä kappaleita rauhassa. Uusia biisiaihioita ja riffejä on toki jo olemassa, ja vanhoistakin ideoista löytyy paljon käyttökelpoista materiaalia. Luulisinkin ettei uutta lättyä tarvitse odottaa ihan kymmentä vuotta.

Entä onko teillä paineita tulevan matskun suhteen? Tämä debyytti kun tuntuu olevan genressään melkoinen täysosuma.

Matias: Minulla ei ainakaan ole paineita, koska nytkin omasta mielestäni levyn parhaat kappaleet olivat nimenomaan niitä uusimpia tekeleitä. Uskon aina siihen, että entisestä voi parantaa, tai jos ei voi, niin sitten voi jättää ne biisit tekemättä, heheh.

K: No eipä paineiden ottaminen mitään auta, tehdään vaan omaa tahtia uutta materiaalia ja katsotaan sitten mitä tapahtuu. Itselläni on aina ollut hyvin tiukka itsekritiikki, joten tuskinpa mitään hirveätä kuonaa pääsee läpi seulasta jatkossakaan.

Olin havaitsevinani tiettyä power metal -termin välttelyä levyn saatekirjeissä ja markkinoinnissa; mistäs moinen ja kuinka itse kuvailisitte/lokeroisitte musiikkianne potentiaalisille kuuntelijoille?

M: Koska vaikutteemme tulevat nimenomaan enimmäkseen perinnehevistä, olisi outoa jotenkin alleviivata, että nyt väännetään poweria, mikä taas nykyisellään tuo mieleen Sonata Arctican ja Stratovariuksen ja lukemattomat italiaanobändit, joilla ei ole musiikkimme kanssa mitään tekemistä. Se, että soitamme nopeasti, varmaankin antaa suurelle yleisölle vaikutelman powermetalbändistä. Itse kutsun musiikkiamme melodiseksi hevimetalliksi.

Tai tietty jos yhtyeen lokerointi ei tunnu mielekkäältä, niin pystyttekö vaikkapa nimeämään muutamia vaikutteita? Saiko esim. joku tietty artisti teidät aikoinaan tarttumaan instrumentteihin?

M: Minä aloitin tuon laulamisen varmaankin niihin aikoihin, kun innostuin saksalaisista hevibändeistä, kuten Helloweenista ja sen semmoisista, missä laulettiin kovaa ja korkealta. Sitähän piti sitten yrittää itsekin. Stratovarius oli tuolloin myös kova sana. Nämä nyt siis mainitakseni vaikuttimia jostain 15 vuoden takaa. Nykyään tulee kuunneltua kaikenlaista ja laulukin on noista alkuajoista siten saanut monipuolisempia vaikuttimia eri genreistä.

K: Kitaraan tartuin AC/DC:n innoittamana joskus 90-luvun alussa. Myöhemmin tulivat mukaan Iron Maiden, Scorpions ja monet muut. Omasta mielestäni MF:n musiikissa kuuluu eniten mm. Judas Priestin, Acceptin, Running Wildin ja Helloweenin vaikutus. Toki paljon muitakin vaikutteita pystyy löytämään, mutta pääasiassa soundi kallistuu kuitenkin brittiläisen ja saksalaisen heavy metalin suuntaan. Nykyään oma musamaku on mennyt kuitenkin enemmän vanhaan kasarihardrockiin ja AOR:ään päin.

Itse olin kuulevinani muun muassa tiettyjä Gamma Ray vivahteita levyllä. Ja no, itse Kai Hansenhan vierailee levyllä; kuinka päädyitte tekemään yhteistyötä Hansenin kanssa ja miltä tuntuu saada Hansenin kaltainen alan legenda vierailemaan omalle levylle?

K: Gamma Rayn vaikutus kuuluu varmasti, koska se on kuitenkin yksi teinivuosien suurimpia suosikkeja. Olen tuurannut itse Gamma Rayssä Henjo Richteriä pariin otteeseen, joten Kai Hansenin vierailu järjestyi sitä kautta. Viimeksi olin tuuraamassa vuosi sitten keväällä, ja kyselin silloin Hansenilta josko haluaisi tulla vetämään lätylle. Onneksi herra halusi lähteä messiin, ja loppu onkin sitten historiaa, hehe. Hansenin vierailu on toki mahtava homma, koska tyyppi on kuitenkin ollut aikanaan suuri esikuva ja vaikuttaja omaan musiikilliseen kehitykseen.

Kokoonpanonne ei näytä muuttuneen tippaakaan sitten vuoden ’93, melko harvinaista, kuinka näin hyvin keskenään toimeentuleva porukka muodostetaan? Löytyykö bändistä joku Rock ’n Rolfin tavoin yhtyettä luotsaava kapteeni vai onko Flare ennemminkin tiimi?

M: Korjaus: kokoonpano ei ole muuttunut sitten vuoden ’99. Ja onhan meillä tuo Rock’n’Kape remmissä, joka toimii taiteellisena moottorina

K: Ensimmäisen kysymyksen vastauksessa hahmottuu toi kokoonpanoasia. Kun kaikki ovat vanhoja kavereita ja tulevat toimeen keskenään on aina helpompi toimia myös bändipuuhissa.

Mitenkäs jatko; onko keikkoja tiedossa, kiinostaako ulkomaiden valloitus? Kuvittelsi että ainakin Keski-Euroopassa tämän tyyliselle musiikille olisi kovasti kysyntää.

K: Keikkoja hoidetaan tässä hissukseen. Lisenssiasiat eri markkina-alueille levyn julkaisun suhteen ovat vasta työn alla, joten on liian aikaista sanoa niistä mitään tässä vaiheessa. Ainakin Japani ja Keski-Eurooppa ovat kuitenkin niitä kohteita joihin on tarkoitus panostaa, ja joihin on yritystä hoitaa julkaisua jossain vaiheessa.

Sitten vähän kevyempää osastoa; Kasperi vannoo kiitosteksteissä Harmaan Kallon nimeen ja olette muistaakseni käyttäneet keikoilla introna Masters Of the Universe -tunnaria; Onko He-Man kova juttu? 😀

K: He-Man oli kova juttu nuorena poikana, ja on sitä myös toki edelleen. Harmittaa vaan että kaikki figuurit ovat hävinneet jonnekin aikojen saatossa. Oma suosikkini hahmoista on Skeletorin kätyri Trap-Jaw. Lapsena tuli vahdattua piirrettyjä ihan urakalla, ja hommasin niitä myös taannoin nostalgiamielessä DVD:llä kun sattui halvalla löytymään netistä.

Ja täytyypä vielä sen verta näin itsekin 80-luvun kasvattina kysellä että juontaako Faker-biisin nimi tuolta Masters of the Universen suunnalta?

K: Nimenomaan juuri näin, haha.

Eipä tässä kait sen kummmempia; sanookaahan nyt vielä lopuksi että miksi jokaisen melodisen metallin nimeen vannovan kannattaa hakea Reverence lähimmästä levykaupasta; nyt saa mainostaa 😉

M: No, tietysti siksi että se on saatanan hyvä levy – d’oh! 😛

K: Onhan se ehdottomasti parasta mitä on pitkään aikaan mistään tullut, haha. Kauppaan vaan kaikki, hopi hopi.

www.mergingflare.com
www.myspace.com/mergingflare

Merging Flare – Reverence

No huhhuh, eipä ole hetkeen tullut yhtä vakuuttavaa debyyttiä vastaan. Kajaani-Helsinki akselilta ponnistava Merging Flare on kypsytellyt debyyttiään pitkään ja se todellakin kuuluu! ”Reverence”-albumin viimeisen päälle hiotut biisit ovat parasta pitkään aikaan kuulemaani power metallia. Ja juuri sellaista vanhan koulukunnan poweria josta on muovisuus kaukana. Gamma Rayn ”Heading For Tomorrow” lienee yksi oiva vertailukohta. Ja sikäli mikäli osuva että  vieraileehan levyllä itse Kai Hansen, tosin eipä Kaitsun vierailua juuri edes huomaa, eli täysin omilla jaloillaan yhtye niin sanotusti seisoo.

Levyn alkupuolisko on suorastaan tappava; Faker ja hyvin Running Wildisti starttaava In the Line of Fire nousivat omiksi suosikeikseni. Jotkut biisit, kuten levyn avaava At Daggers Drawn, ovat allekirjoittaneen makuun jopa aavistuksen liian hilpeitä, mutta niin laput silmillä en ole ettenkö tunnistaisi tuonkin biisin potentiaalia sen omassa genressä; järjettömän tarttuviin laulumelodioihin on todella panostettu. Ja no, oikeastaan niin on kaikkeen muuhunkin tällä lätyllä, mutta etenkin nuo laulut pomppaavat ensimmäisenä satunnaisen kuuntelijan korvaan loistokkuudellaan. Terrordome esittelee Merging Flaren kenties monipuolisimmillaan ja olisikin ollut loistava singlebiisi! Matias Palmin Halfordmainen ”Painkiller”-laulanta on niin mahtavaa että sitä olisi kaivannut levylle lisää; tsekatkaapa vaikka biisi Steel Redeemer, aijai!

Levyn jälkimmäinen puolisko ei yllä omissa kirjoissani ihan alkupään tasolla; Pride and Bravery ja Star Odyssey puhuttelevat meikäläistä näistä biiseistä vähiten. Tosin kyse on nyt hiuksen hienoista mielipidevivahteista. Laadullisesti levy on toki harvinaisen tasavahva. Mainio Riot-coveri päättää levyn liput liehuen. Harvoin kyllä olen kertakuuntelulla tästä lätystä selvinnyt.  Aidon ja alkuperäisen power metallin ystäville ”Reverence” on pakkohankinta!

Tarot – The Spell Of Iron MMXI

No huhhuh, onpa hankala arvioitava tämä Tarotin debyytin 25-vuotisversiointi; idealtaan ”The Spell Of Iron MMXI” on varmasti rohkein täyspitkän uudelleennauhoitus ehkä koskaan (Helloweenin ”Re-Armedin” ollessa best-of otanta), mutta toteutukseltaan MMXI-versio Raudan Lumosta jättää rutkasti toivomisen varaa. Varsin ronskisti uudelleen sovitetut biisit eivät yksinkertaisesti vain toimi; kun levyn avaavan Midwinter Nightsin uusittu alkuriffi kuulostaa heikolta kopiolta Mötley Crüen Dr. Feelgoodin vastaavasta, on jotakin pielessä.

Dancing On The Wiren kertosäe on karmiva. Ja voinen heti perään todeta, että en nyt edes muista kuinka kyseinen kohta alkuperäisessä versiossa menee. Kyse ei siis ole pelkästään siitä, että uudistetut sovitukset häviäisivät alkuperäsille; ei, ne eivät vain tahdo toimia edes omia kokonaisuuksinaan.

Tältä pohjalta esimerkiksi slovariksi muuntunutta Love’s Not Made For My Kind vetoa ei ole edes järkevää verrata alkuperäiseen menopalaan. Mutta biisi jää kyllä tylysti viivalle myös silloin kun vertailukohtana on vaikkapa Warhead, joka on tyylillisesti paljon lähempänä tätä uutta versiointia kuin ’86 vuoden originaali. Ikävää on myös se, että muutamien rivakampien biisien hidastaminen muuttaa albumikokonaisuuden rakennetta ja sen myötä myös levyn dynamiikka kärsii jossain määrin.

Parhaiten yhtye onnistuu Never Foreverin ja itse nimibiisin versioinneissa; ne tosin eivät ole kauhean kaukana alkuperäisistä. Näissä hämää lähinnä Tuplen vokaalit; miksi, oi miksi, Suomen kenties kovimman hevivokalistin ei anneta olla äänessä läpi koko albumin? Ei kauhean onnistunut tekele kokonaisuutena, mutta yhtyeen rohkeus/röyhkeys ja savolainen jääräpäisyys ansaitsee kyllä hatunnoston.

Torchbearer – Death Meditations

En tiedä, että johtuuko tämä vain allekijoittaneesta mutta jotenkin tästä  tuoreesta Torchbearer lätystä tulee vaan kovin nostalginen fiilis. Levyn soundimaailma, sovitusratkaisut ja tietty yltiömelodisuus vievät 90-luvun loppuun, Dimmujen ja Filthin kaupallisen läpimurron vuosiin ja kenties jopa  Bodomin ekan ja In Flamesin Colonyn tunnelmiin. Toki seassa on myös moderneja  sävyjä, joista päällimmäisenä erottuvat Necrophagistin mieleen tuovat kitaraspedeilyt. Siltikin kokonaisuus on kaltaiselleni 90-luvun itse kokeneelle sangen nostalgiasävytteinen.

No, nostalgiaa ei kannata missään nimessä aliarvioida; parhaimmillaan vanhojen hyväksi havaittujen juttujen kierrättäminen uusien temppujen lomassa toimii kuin häkä. Tämän ”Death Meditations” levyn kohdalla nyt vaan on valitettavasti niin, että puolet ajasta lähinnä kiittelee sitä että nuo 90-luvun lopun vuodet ovat jo taaksejäänyttä elämää. Erityisesti nelosbiisi At Takao River aiheuttaa pling-plong-koskettimineen lähinnä puistatusta. Sinnittely kuitenkin palkitaan; esimerkiksi numerolle seitsemän päätynyt nimibiisi Death Meditations toimii ja vallan hienosti. Paikoittaiset onnistumiset eivät kuitenkaan nosta  kokonaisuutta kovinkaan korkeisiin sfääreihin. Kenties tilanne olisi toinen, mikäli levyä pystyisi lähestymään puhtaalta pöydältä välittämättä menneisyyden haamuista. Nuoriso on hyvä ja yrittää.

Suomalaisväriä levylle tuo sessiorumpali Rolf Pilve, jonka hybernopea kannutus pitää hienosti lippua korkealla.