Kaikki kirjoittajan Anssi Salonen artikkelit

Street Lethal – Delivering The Goods

Street Lethal on viimeisen vuoden sisällä syntynsä saaneeksi yhtyeeksi häkellyttävän valmiin kuuloinen! OK, ”Delivering the Goods” -demo sisältää vain 2 biisiä groovaavaa hardrockia, joten astetta pessimistisempi voisi spekuloida muun materiaalin määrällä ja laadulla. Mutta ainakin nämä kaksi demolle päätynyttä kipaletta ovat tasoltaa sitä luokkaa, että sanottavaa jää ainoastaan demon lyhyestä kestosta. Tässä nyt tuntuu vain kaikki loksahtavan kohdilleen; soundit, riffit, sovitukset, laulajan ääni, ääntäminen (no rally english here!), soolot. Ja mikä parasta; kokonaisuus toimii. Street Lethal on oikeasti helvetin tarttuvaa hard rockia. Ei sitä osastoa, joka vaatii tunnin välein tapahtuvaa tehosoittoa formaattiradiossa kahden viikon verran porautuakseen viattoman kuulijan aivolohkoon. Mielummin minä Street Lethalia radiosta kuuntelisin kuin vaikkapa Reckless Lovea. Ja tätä kelpaisi kyllä huudataa myös avoauton stereoista Sunset Stripillä. Kyllä tämä kaiken maailman Poisonit ja Warrantit hakkaa mennen tullen.

Itse sisällön suhteen kritiikki tosiaan rajoittuu ainoastaan demon lyhyeen kestoon. Ulkomusiikillisten seikkojen puolelta nyppii lähinnä lätyn kökkö kansitaide. Etenkin kun yhtyeen logo on silkkaa rautaa. Kyllä sen ympärille soisi makeampaa kuvitusta. Myös yhtyeen visuaalinen ilme jäänee esimerkiksi Crashdietille viisitoista bootsin mittaa. OK, eihän se musiikkiin vaikuta sitten mitenkään, mutta tietty visuaalinen habitus kuuluu kyseessä olevaan genreen sen verta vahvasti, että pakko oli mainita. Aivan hullun kova demo joka tapauksessa kyseessä ja nuoreksi yhtyeeksi Street Lethal on harvinaisen potentiaalinen tapaus.

Atretic Intestine – Human Ravagery

Onnistuin aikoinaan missaamaan hiuksen hienosti Atretic Intestinen yhtyeen lämmitellessä ruotsalaista Vomitorya. Sääli, vuodesta 2006 vaikuttanut turkulaisviisikko nimittäin riipii ilmoille varsin vakuuttavaa death metallia. ”Human Ravagery” on itse asiassa yhtyeen kolmas omakustanne MCD. Kyseessä ei siis oikeastaan ole demo ja sen kyllä kuulee.

Musiikillisesti yhtye on vahvasti kallellaan jenkkikuolon suuntaan. Cannibal Corpset on selkeästi kuunneltu, mutta joukossa on myös Obituary-henkistä jyräämistä sekä annos Six Feet Underin groovea. Toisin sanoen tämän tyylisuunnan diggarille melko täydellinen sekoitus. ”Human Ravageryn” tuotanto on uskomattoman selkeä ja raskas tuoden mieleen Cannibal Corpsen viimeisimmät levytykset Erik Rutanin hoteissa. Eli jos nyt edellisen lauseen jälkeen yhä jostain syystä jäi epäselväksi niin aika hemmetin hyvä. Muutamat pig squealit ottavat hitusen korvaan, mutta uskaltanen väittää että Atretic Intestine on lajissaan kevyesti kotimaan kärkeä.

Levyn kansitaide on inhorealismissaan lähes etova; hyi että kun voi olla lihava ihmisvartalo iljettävä.

Angel Witch ja Enforcer Nosturissa

Nosturin helmikuinen lauantai-ilta tarjoili farkkuliivikansalle mielekästä ohjelmaa tipattoman tammikuun jälkimaininkeihin Angel Witchin ja Enforcerin muodossa. Tosin vielä noin vartti ennen Enforcerin ilmoitettua (ja kutinsa pitänyttä) aloitusaikaa sali ammotti tyhjyyttään. Hetken näyttikin siltä että lähes Suomen jalkapallomaailmanmestaruutta enteilevät pakkaset ovat tehneet tepposensa ja nahkatakissa palelu ei ole montaakaan jantteria kinnostanut. Vaan, jostain sitä porukkaa rupesi saliin kuitenkin valumaan Enforcerin introna toimineen Judas Priestin ”Diamonds And Rust” -versioinnin kajahtaessa ilmoille.

Roll The Dice biisillä settinsä startannut Enforcer oli jälleen kerran oma energinen itsensä. Nelikoksi kutistunut yhtye liikkuu yhä enemmän ja vauhdikkaammin lavalla kuin suurin osa kilpakumppaneistaan. Keikan alkupuolta, eritoten tokana kuultua On The Loose -biisiä, vaivasivat tosin tekniset ongelmat. Mikin varresta myös kuusikielisen taakse reviiriään laajentanut Olof näet tuskaili langattoman lähettimensä kanssa oikein urakalla. Välillä näytti siltä että kohta loppuu herralta huumori, mutta saatiinhan se ongelma lopulta korjattua. Niin, kyseessä oli tylsästi lähettimen pätkiminen, ei Spinal Tap -tyyliin langattoman poimimat ylimääräiset kuulutukset. Kolmantena biisinä kuultu uutukainen, Death Rides This Night, lunasti osaltaan odotukset tulevan kolmannen levyn suhteen; tuttu tyyli, hitusen uusia sävyjä, roppakaupalla tarttuvuutta. Seuraava biisinelikko; Katana, Diamonds, Scream of the Savage ja Midnight Vice muodostivat ehkä jopa hitusen harmillisesti keikan kohokohdan; tunnelma nimittäin latistui jonkin verran loppua kohden. Setin loppupäähän säästetyt ja usein soitetut Take Me To Hell ja Evil Attacker kun edustavat Enforcerin tasaisen tuotannon heikointa antia. Yllättäen myös toiseksi viimeisenä biisinä kuultu klassinen Savage-laina Let It Loose näytti suurelle osalle nuorta yleisöä olevan täysin tuntematon veisu. No, bändille propsit nuorison yleissivistämisestä.

Enforcer-jannujen käsien kohtalo jäi allekirjoittanutta vaivaamaan; Angel Witch kun vitsaili sosiaalisen median puolella että jannuilta katkeaa kädet jos soittavat Black Angelin, jonka intro-riffi lainaa melko härskisti Angel Witchin Sweet Dangeria. Ja Black Angelhan kuultiin toki.

Enforcer setlist: Roll The Dice / On The Loose / Death Rides This Night / Katana / Diamonds / Scream of The Savage / Midnight Vice / Take Me To Hell / Black Angel / Let It Loose (Savage cover) / Evil Attacker

Täytyy myöntää että omissa kirjoissani Angel Witch lukeutuu osastoon klassikkobändit, joiden klassikkostatusta en ole koskaan täysin ymmärtänyt. No joo, nimibiisi on klassikko, mutta muilta osin arvostan esim. ex-Angel Witch jäsenien Tytan-yhtyeen musiikillisesti paljon korkeammalle. Samoin esimerkiksi Satanin. Toki oli hienoa päästä näkemään Angel Witch livenä. Angel Witchin settilista oli näin ensikertalaisen näkövinkkelistä mukavan debyyttipainotteinen ja ainoastaan sinkkubiisi Loseria jäin kaipaamaan. Tuoreimmalta levyltä poimitut biisit toimivat niin ja näin; Into the Dark ja Guillotine aika hyvin, mutta setin avannut Dead Sea Scrolls enteili puuduttavaa keikkaa. Yhtyeen melko raskas sointi korosti osittain riffivetoisten biisien puutteita eli lähinnä melodioiden vähäisyyttä. Niitä kun yhtye on aina jossain määrin säästellyt, mikä on sangen kummalista sillä sille päälle sattuessa (esim. keikan kohokohtiin lukeutunut instrumentaali Dr. Phibes) yhtye on lähes liekeissä. Toinen tärkeä puute löytyy mikin takaa; yhtyeen pääjehu Kevin Heybourne ei ole laulajana järjettömän kaksinen, joten myös miehen ulosantiin kyllästyy melko nopeasti. Toisaalta Free Manin ja nimibiisin kaltaisissa vedoissa herran ääni toimii täydellisesti.

Tulipahan nähtyä, mutta ei se vaan ihan allekirjoittaneen cup of tea ole tuo Angel Witch. Tosin se on myönnettävä että erityisesti livenä, hitusen raskaammalla soinnilla varustettuna, tuli erittäinkin selväksi yhtyeen merkitys myöhemmille tyylisuunnille (erityisesti varhainen NWOBHM vaikutteinen Thrash Metal) vaikuutteena. Näitä biisejä se on Ulrichinkin Lars pyöritellyt kerran jos toisenkin.

Angel Witch setlist: Dead Sea Scrolls / White Witch / Into the Dark / Atlantis / Sorceress / Dr. Phibes / Confused / Baphomet / Guillotine / Free Man / Angel Of Death

encore: Gorgon / Angel Witch

Grave Siesta – S/t

Täytyy sanoa, että eipä ole doomista ollut pulaa suomenmaalla sitten Reverend Bizarren. Viime vuoden lopulla, innokkaasti uusia kotimaisia kykyjä talliinsa haalineen, Inverse Recordsin riveissä debytoineen Grave Siestan eduksi täytyy kuitenkin todeta, että kaverit ovat värittäneet doomiaan harvinaisen laaja-alaisesti.

Grave Siesta on nimittäin kuin hardcorelle, sludgelle ynnä muille perinteisesti doomin parissa harvemmin kuulluille vaikutteille altistetttu Spiritus Mortis. Osittain vertauskuva tosin johtuu siitä, että Grave Siestan vokalisti Taito Halonen kuulostaa paikoin todella paljon Spiritus Mortiksen Sami Hynniseltä, jonka tosin useimmat varmasti muistavat yhä parhaiten edellä mainitun Reverend Bizarren riveistä. Ja tämä vertaus on tietenkin kohteliaisuus.

Mutta kuten jo totesinkin; hiilipaperikopioksi Grave Siesta ei taivu. Ei lähellekään. Grave Siestan monelta suunnalta ammentava keitos on suht omaperäinen. Se kuinka maukas se on riippunee pitkälti kuuntelijan mieltymyksistä; viimeisen päälle perinteisen doomin ystäville Grave Siestan debyytti saattaa olla liian sekava ja auttamatta turhan moderni viritelmä. Jos doomiinsa sen sijaan haluaa juurikin noita moderneja vivahteita, heitetään nyt tarkemman tietämyksen uupuessa että esim. Kylesa-henkisiä sävyjä, voi Grave Siesta olla hyvinkin osuva täsmäsekoitus uutta ja vanhaa koulukuntaa.

Forgotten Horror – The Serpent Creation

Kenties yhä parhaiten Deathchain-yhteyksistään tunnettu Forgotten Horror pääsi viime vuoden puolella täyspitkän makuun. ”The Serpent Creation” nimeä kantava lätty yhdistelee niin suvereenisti death-, thrash- ja black metal -vaikutteita, jämähtämättä yksiselitteisesti yhteenkään yllämainituista genreistä, että yhtyettä voisi hyvällä omallatunnolla tituleerata jopa kotimaiseksi Absuksi.

Absumaista on myös riffittely; tällä levyllä ei mennä sieltä mistä aita on matalin ja se mikä hävitään instant-koukuissa voitetaan pitkässä juoksussa. Levyltä nimittäin löytyy uusia vivahteita ja pikkujippoja vielä pitkään ekojen kuuntelukertojen jälkeen. Kääntöpuolena tässä on toki se, että edellämainittujen instant-koukkujen puuttuessa korvamato ei pääse iskemään. Toisaalta levy on sen verta tasainen ja laadukas kokonaisuus, että mielellään sen soittimeensa lykkää, vaikkeivät biisit päässä soisikaan.

Tarttuvinta osastoa levyllä edustavat jopa paikoin lähes duurivoittoisen melodinen For Thy Crimson Glory sekä Hannibal. Myös levyn päättävä Dreams Of Scipio yltää lähelle ultimaalisia koukkuja hienoine melodioineen. Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen levy, joka kestänee tiheämpääkin kuuntelua.

Somberaeon – Broken

Kotimaisen Sombaraeon-yhtyeen debyttilevyä on kyspsytelty pitkään ja hartaasti. 90-luvun loppupuolella perustettu bändi on ehtinyt mm. viettämään 8 vuotta hiljaiseloa ennen debyytin kahden vuoden ajalle jakautuneita äänityksiä. Ei siis todellakaan mikään kivuton synnytys, olettaisin.

Yhtyeen juuret kuuluvat ”Broken”-nimeä kantavala debyytillä melko selkeästi; tunnelmiltaan levy nimittäin vie Moonspellin kultakauteen (”Wolfheart”, ”Irreligious”) tai esim. Paradise Lostin ”Draconian Times” -aikoihin. Melodinen melankolisuus 90-luvun lopun tyyliin on siis sangen suuripiirteisesti kiteytettynä ”Broken”-levyn anti. Ja täytyy sanoa, että hienostihan Sombaraeon asiansa osaa. Jopa kotikutoinen, semilegendaarista Tico Tico -soundia jäljittelevä basarinapsutus on kuin suoraan tuon aikakauden levyiltä. Eivätkä yhtäläisyydet rajoitu ainoastaan soundimaailmaan. Yhtyeen ulosanti kuulostaa kuitenkin siinä määrin aidolta, että minkään näköiseksi nostalgia-aktiksi en Sombaraeonia niputtaisi.

Kokonaisuutena ”Broken” on suhteellisen tasavahva; kenties jopa tasapaksu. Biisit ovat turhan kaavamaisia ja jokseenkin samasta puusta veistetyn oloisia. Tempo pysyy lähes samana läpi levyn ja dynamiikkaa sävellyksistä ei löydy ihan toivotuissa määrin. Jos kyseisen seikan kanssa pystyy elämään on Sombaraeonin ”Broken” kuitenkin varsin varteenotettava uusi tuttavuus. Vaihtelu toki virkistää, mutta toisinaan lähes saksalainen kaavamaisuus pieksee joka suuntaan poukkoilevan sillisalaatin. Etenkin Moonspellistä diggaavien kannattaa tsekata levy.

Demonic Death Judge – The Descent

Neljä parrakasta miestä murjomassa pörisevää sludgedoomia; kotimaisen Demonic Death Judgen konseptia voinee hyvällä syyllä pitää kaikkea muuta kuin omaperäisenä. Voisi jopa sanoa, että tällä hetkellä sludge-etuliite on lähes tulkoon muodikas. Tarjontaa riittää ja kilpailu on kovaa. Se ei kuitenkaan hetkauta muun muassa Kaihoro ja Total Devastation yhteyksistä tuttuja DDJ-herroja; Karhulan lahja sludgen ystäville murjoo ilmoille ensimmäisen täyspitkänsä kilpailua kaihtamatta.

”The Descent” nimeä kantava kiekko onkin varsin mukiinmenevää jurnutusta; etenkin levyn soundimaailma on loistava. Myös useimmiten toistoon perustuvat riffit ovat pääsääntöisesti varsin toimivia. Se mikä levyllä kuitenkin tökkii on vokalointi; kireähkö rääkynä ei vaan vastaa mielikuvaani siitä kuinka tällainen jylhän pörisevä äänivalli tulisi kruunata. Paikoin ”The Descent” toimiikin parhaiten jumittaessaan vailla vokaaleja. Esimerkiksi pitkä ja polveileva nimibiisi tarjoilee upeita instrumentaalisia riffittely- ja jumitusosia menettämättä kertaakaan kiinnostavuuttaan. Ja biisi on kuitenkin kestoltaan hulppeat 14+ minuuttia.

Rennompiin ja hennompiin meininkeihin heittäytyessään (mm. Stick That In Your Pipe and Smoke It) DDJ kuitenkin menettää maanisen otteensa, tymäkän soundinsa ja mielenkiinto yksinkertaisesti herpaantuu. Ilmeisesti ko. kappale vaatisi kirjaimellisesti vähintään sen piipullisen oikean kuuntelufiiliksen saavuttamiseksi. Kokonaisuutena ”The Descent” on kuitenkin plussan puolella ja ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen kaikille pörinädoomin ja sludgestonerin ystäville.

Blastanus – Collapse

Joidenkin mielestä varmasti varsin veikeästi nimetty Blastanus julkaisi toisen täyspitkänsä ”Odd”-debyytin tavoin omakustaneena. ”Collapse”-nimeä kantava kokonaisuus osoittaa siinä määrin kasvun merkkejä ja kypsymistä, että levyn voisi yhtä hyvin kuvitella syntyneen levy-ytiön ja tuottajan valvovan silmän alla. Debyytin paikoin turhankin värikäs grind/death/black-fuusio on nimittäin korvautunut harvinaisen linjakkaalla teknisellä death metallilla.

Punainen lanka pysyy hyvin bändin hyppysissä ja biisit ovat genressään vähintäänkin hyviä. Tekninen death metal nyt ei missään tapauksessa ole mitään instant hit -kamaa, joten asiaan vihkiytymättömältä ”Collapse” vaatii kuuntelua, mutta genren ystävien olettaisin diggaavan. Etenkin kuusikielisiin perehtyneiden, on nimittäin aika maukasta riffiä tarjolla. Tekstipuolella sen sijaan liikutaan niin vahvasti maailmanparannuksen ja ihmisen alennustilan piirissä, että vähemmän tiedostavaa yksilöä alkaa ahdistamaan. Jos teksteiltä kuitenkin toivoo muutakin kuin suolenpätkiä ja eläviä kuolleita, tarjoaa ”Collapse” mukavasti pureskeltavaa.

Muuten linjakkaan kokonaisuuden rikkoo osin levyn päättävä nimibiisi Collapse; muun muassa oudohkon välikohdan sisältävä biisi muistuttaa alleviivaten, että yhtyeessä vaikuttaa myös saksofonisti! Se onko kaveri ottanut studiossa lähinnä lepoa vai eikö mies ole pitänyt puoliaan levyn miksausvaiheessa jää arvoituskeksi, mutta Collapse-biisin välikohtaa lukuunottamatta saksofoni ei levyllä kyllä kuulu lainkaan. Muuten ”Collapse” on toki hyvinkin tasavahva kokonaisuus.

Udo seurueineen Tampereen Klubilla

Niin se aika vaan rientää, että 80-luvun hevisuuruuksien alkuperäinen fanikunta on tätä nykyä keski-iän saavuttanutta, paikoin keskinkertaisen harmaata sakkia. Toisaalta tilanne ei ole ollenkaan niin synkkä kuin äkkiseltään saattaisi kuvitella; tällä porukallahan on tätä nykyä rutkasti enemmän rahaa mennä ja harrastaa kuin teini-ikäisinä räkänokkina kultaisella 80-luvulla. Niinpä Tampereen Klubikin oli harvinaisen täynnä Lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina yleisön keski-iän huidellessa neljänkympin tietämillä.

Tämän sai karvaasti kokea illan avannut, täysin väärässä paikassa ollut norjalainen metalcorepumppu Sevenfield; enpä äkkiseltään muista milloin olisin kuullut biisien välillä yhtä täydellisen ja kiusallisen hiljaisuuden. Edes lämmittelyaktien viimeinen oljenkorsi, yleisön huudattamien pääbändin nimellä, ei tuottanut kuin yksinäisen ja harvinaisen apaattisen jeeeeh-huudahduksen. Tavallaan kävi sääliksi, koska kyllähän yhtye omissa raameissaan suhteellisen tiukalta kuulosti. Toisaalta taas ei; menettihän joku tähän pakettiin paremmin sopinut yhtye Sevenfieldin mukanaolon myötä loistavan sauman päästä esittelemään osaamistaan varsin mukavan kokoiselle yleisölle.

Sister Sin, kuva: Ville Rossa

Ruotsin lähes loputtomasta laatubändireservistä Udon matkaan päätynyt Sister Sin sopikin sitten palettiin huomattavasti paremmin ja sen huomasi. Aivan julmetusti Dorolta kuulostaneella naisvokalistilla varustettu nelikko toi vahvasti mieleen 2010-luvun, hitusen sliipatun version Warlockista vahvoin Mötley Crüe vivahtein. Ja vaikka yhtye aika rehvakkaasti hyväksikäyttääkin naisvokalistinsa runsaita keuhkoja ja näyttävää runkoa, on bändillä myös oikeasti hyviä ja tarttuvia biisejä. Harvoin sitä myöskään näkee naisvokalistin johtamaa bändiä, joka selviytyy puhtain paperein Udon (24/7) ja Motörheadin (Rock ’n Roll) coveroinnista. Bändi, tai itse asiassa lähinnä vokalisti Liv, voisi tosin parantaa lavaliikehdintäänsä; OK, ylös-alas hyppiminen avarassa topissa kiinnittää toki miespuolisen yleisön huomion, mutta monilta osin neidin heiluminen muistutti lähinnä jotakin kammottavaa  jumppavideota. Warlock-videot pyörimään ja peilin eteen kertaamaan. Parhaiten setistä jäi mieleen tuoreimman levyn päätösraita Beat ’em Down, joka aiheutti allekirjoittaneessa jopa kylmiä väreitä; se on jos mikä on nykyään harvinaista bändiltä jota en ole aiemmin kuullut.

Roudailujen (Sister Sinin miespuoliset kaverit muuten roudasivat ihailtavalla työmoraalilla!) jälkeen olikin jo vuorossa Saksan 150-senttinen lahja metallimaailmalle; Udo! Tosin, eipä Udon luottokitaristi, niin ikään entinen Accept-kaveri, Stefan Kaufmannkaan kyllä montaa senttiä Udoa pitempi ole. No, ei se pituus vaan saksalainen jämptiys. Udon yhtyeen jämäkkä, kuin kiskoilla etenevä ja rautakangen kimmoisuudellaan haastava musisointi ei yksinkertaisesti voisi tulla mistään muualta kuin Saksasta. Mutta siinä missä maailmassa on paikkansa hämyiselle improvisoinnille, niin on myöskin saksalaiselle tarkkuustyölle ja sen todisti jo Udon vastaanotto Klubilla. Vastaanotto oli tosiaan yllättävänkin hyvä, vaikka settilista jättikin melko paljon purnattavaa; esim. Animal House sivuutettiin täysin. Myös osa tuoreemmista poiminnoista ihmetytti; muun muassa encoreen säästetty puiseva The Bogeyman. Samalta levyltä kun olisi löytynyt myös loistava Black And White. Myöskään tuorein levy ”Rev-Raptor” ei yhden-sanan-kertsi-hitteineen (Rev-Raptor ja Leatherhead) varsinaisesti erottunut edukseen. Ilmeisesti Udon kotisivuilla on päässyt kesän mittaan äänestämään biisejä settilistaan ja äänestystuloksen heikko vaikutus olikin herättänyt keskustelua ennakkoon. No, jotain hyvääkin, äänestyksessä menestyneet Two Faced Woman, Heart of Gold ja Break The Rules edustivatkin sitten setin ehdottomasti menevintä antia. Tietysti Accept-biisien ohella; näistä ehdottomasti eniten allekirjoittanutta miellytti ikisuosikkini Neon Nights. ”Pakolliset” Metal Heartit ja Princess Of the Dawnit on tottakai mukava kuulla, mutta pieni vaihtelu ei tekisi sekään pahaa. Itsehän näin Udon soolona viimeksi 2003, joten minun on turha nillittää, mutta esim. viime kesänä Udon Nummirockissa nähneet olisivat varmasti arvostaneet pientä vaihtelua. Settilistaltaan Udon keikka toikin mieleen  Maidenin muutaman vuoden takaisen, tuoreempaan materiaaliin painottuneen, Sonisphere-vedon. Onhan se toisaalta ihan jees, että bändit luottavat myös tuoreempaan materiaaliinsa, vaikka se usein häviääkin sille klassisemmalle matskulle melko selkeästi. Mutta kuten Maidenin keikka Sonispheressä, oli myös Udon esitys todella vahva settilistasta huolimatta. Se täytyy vielä kuitenkin todeta, että ymmärrän kyllä että Udon ikäinen ja painoinen kaveri tarvitsee 19 biisin ja kahden tunnin (kiitettävän pitkä, ota mallia Blackie Lawless)  setin aikana muutaman hengähdystauon, mutta pakkoko ne on yltiöturhilla sooloilla täyttää. Tekisivät ennemmin vaikka taikatemppuja. Tosin jos soolo jatkuu suoraan Neon Nightsiin niin vaikeahan sitä on kovin pitkään vihoitella.

Udo, kuva: Ville Rossa

Setti: Rev-Raptor – Dominator – Thunderball – Leatherhead – Independence Day – Screaming For A Love Bite – Heart of Gold – Vendetta – Princess Of The dawn – As Good As I Get – Neon Nights – Break The Rules – Man And Machine – Living On the Frontline – Up To The Limit – Two Faced Woman

encore: The Bogeyman – Metal Heart – Balls To The Wall

Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut ilta. Nyt tosin Sister Siniä Spotifysta kuunnellessani manaan sitä etten korjannut keikalta yhtyeen lättyä mukaani. Se kun olisi tainnut vielä lähteä murto-osaan Udo-levyjen hinnasta. Niin, ja mitä Acceptiin tulee; oikeastaan tilanne ei voisi parempi olla sillä onhan meillä nyt sekä Accept että Udo, ei joko-tai.

Spirit Disease – Retaliation

Kotimaisen Spirit Disease -yhtyeen hartaasti kypsytelty kakkoslevy ”Retaliation” on varsin oiva esimerkki best of both worlds -tyylisestä ratkaisusta. Levy nimittäin naittaa suvereenisti old schoolimpaa ja  modernimpaa death metallia. Ensin mainittu nostaa päätään erityisesti hyvin Dismember-henkisen kitarasoundin muodossa ja jälkimmäinen selkeiten kenties vokaali- ja rumpuosaston puitteissa. Se, onko kyseessä onnistunut ristisiitos vaiko harmittava kompromissi, jää kuuntelijan päätettäväksi.

Itse kallistunen onnistuneen ristisiitoksen suuntaan; esimerkiksi Keep The Hate (in your face, Bon Jovi!), Watch Them Die ja juuri sopivasti The Crownin mieleen tuova Spawn Of Satan ovat varsin maukkaita niskannytkyttäjiä. Paikoin meininki yltyy omaan makuuni turhan At The Gates -henkiseksi, tosin luulen että bändi itse lähinnä arvostaa tätä vertausta, mutta intensiteetistä Spirit Disease ei tällöinkään tingi. Tietty niljainen  synkkyys ei vaan välity modernimmista melodiakuluista ja riffeistä samaan malliin kuin niistä vanhempaa koulukuntaa edustavista vastaavista. No, yhtä kaikki; Retaliation tarjoaa joka tapauksessa riittävästi pureskeltavaa molempien tyylisuuntien diggareille.

Erityismaininta täytynee antaa kitaraleadeista ja sooloista; ne ovat kautta levyn varsin tyylitajuisia ja pakettiin nätisti istuvia. Jos surffailu old schoolin ja modernin välillä luonnistuu leikiten kannattaa ehdottomasti tsekata Spirit Disease.