Kaikki kirjoittajan Sören Sörensen artikkelit

Yhteiskunnan ystävät? – Porojen maa

Olin 6 vuotta vuonna ’82, kun istuin potalla ja luin sujuvasti Kalle Ankkaa. Kasikaks oli hyvä vuosikerta, ja se vain paranee vanhetessaan. Yhteiskunnan ystävät? vetää myös kasikaks hengessä energistä punkkiaan. Reippaalla otteellaan Yhteiskunnan ystävät saa kuulijan tahtomattaan hakkaamaan komppia pöydän kulmaan. Ep:n nimi ”Porojen maa” on napattu Aivoproteesin biisistä, ja kyseinen kappale myös koveroidaan ko. lätyllä. Bändin soitto on tyylilajille kuuluvan nopeatempoista, räjähtävää, ja jopa yllättävän tarkkaa poljentoa. Myös yksinkertaiset kitarasoolot tuovat ihanasti lisäbalanssia biiseihin. Soundit on taattua kotistudio laatua, ja sehän vain kuuluu asiaan. Yhteiskunnan ystävät laulavat siitä, kuinka maailma on paska, eikä toivoa huomisesta juurikaan ole. Ei taida nämä pojat tennistä pelata.

Parasta Lapsille: Suomipunk 1977-1984

Vantaalainen punkkari/perheenisä Mika Saastamoinen on tehnyt merkittävän kulttuuriteon kokoomalla kirjan Suomipunkin syntyvuosista 1977 – 1984. Kirjan arvoa lisää se tosiseikka, että suomipunkin nippelitietoa on ollut aikaisemmin saatavilla vain hyvin rajoitetusti sekalaisista lähteistä.

Kirja etenee kronologisesti suomipunkin synnyinvuodesta 1977 aina hardcoren ja pirstaloitumisen aikaan 1984. Kriteereinä kirjaan pääsylle on ollut jonkinmoinen levytys, ja kirjassa puhuvat pääsääntöisesti vain ne bändien hahmot, jotka yleensä eivät ole olleet äänessä tai esillä. Massiivinen, yli 400-sivuinen teos pitää sisällään uutta tarinaa vanhoista bändeistä, ja paljon vanhaa tarinaa esim. Eppu Normaalista, jonka tarina allekirjoittaneelle on ehkä jo liiankin tuttu. Kirjan parasta antia ovat bändit, jotka itselle henkilökohtaisesti on merkinnyt jotain, ja näitä on kirjassa runsaasti. Esimerkkinä mainittakoon Lama, Kollaa kestää, Ratsia ja Kansan uutiset.

Vanhoille pieruille kirjaa antaa varmasti enemmän, kuin 2000-luvun punkkareille, mutta asiaa riittää varmasti kaikille vauvasta vaariin. Bändihistorian lisäksi kirjan henkilöt kertovat omakohtaisia kokemuksia suhteestaan punkkiin, ja tämä onkin hienoa huomata, että punk on merkinnyt muille myös sitä, mistä itse aikoinaan innostui. Punk on vapautta tehdä asioita, ja tapa elää omaa elämää. Nähtäväksi jää, saadaanko historiikille jatko-osia joskus tulevaisuudessa?

Eri esittäjiä – Building a Legacy 2

Meinas usko mennä ja perinnöt jäädä saamatta, kun ei Full House Recordsin jatko-osaa ”Building a Legacy” -sarjalle alkanut kuulua. Ensimmäinen ”Building a Legacy” -kokoelmahan julkaistiin jo vuonna 1999, joka sai ainakin allekirjoittaneen innostumaan uudestaan hardcore-musiikista. Noihin aikoihin alkoi jälleen uusi aikakausi suomalaisessa hardcoressa, ja turha hippeily sai väistyä rankemman myllytyksen tieltä.

Jos legacy ykkönen esitteli pääsääntöisesti silloisia Helsinki-bändejä, on kakkososa laajentanut hc-perhettä koko Suomen kattavaksi yhteisöksi. Kokoelma esittelee 15 bändiä ja 29 biisiä, jotka tyyliltään ovat hyvin samankaltaisia. Eroja toki on, mutta kyse on nyt hardcoresta, josta Full House Records on maailmanlaajuisestikin tunnettu. Kotimaisia kärkinimiä edustaa niin Bolt kuin St.Hoodikin, mutta levyltä löytyy myös nuorempiakin helmiäisiä, kuten esimerkiksi Out of Breath tai Fightback.

Samanlaista vipinää vatsanpohjassa ko. kokoelma ei meikäläisessä herättänyt kuin ykkösosa, mutta toivotaan, että uudet new Jackit löytäisivät tätä kautta hardcoren ihanuuden. If you tolorate tissit then your kalsarit will be next, vai miten se meni?

Annihilation Time – III Tales Of The Ancient Age

Suositellaan Black Flag, Germs ja Municipal Waste -faneille. No prkles! Tämähän toimii.

Vahvoihin punkriffeihin ja jatkuvaan sooloiloitteluun perustava Annihilation Time todella toimii menevänä punkkina, joka tuo mieleen muun muassa kotimaisen the Heartburns orkesterin. Tyhmää introa lukuun ottamatta tempo pysyy levyllä vauhdikkaana, ja biisit rullaavat valtavalla tendensillä. Voisin kuvitella levyn biisien soivan esim. asenne skedeleffojen sountrackinä. Ei mitään trendikamaa siis! Levyn 10 biisiä on vuoltu kaikki samasta puusta, mutta se ei tunnu haittaavan, sillä sanoituksiin ja ”sävellyksiin” on nähty vaivaa. On onni, että promolla on sanoitukset mukana, sillä vuodatukset tulevat sen verran soljuvana virtana, että ilman sanoja pitkät sanoitukset valuisivat hukkaan. Bändi tulee jenkkilästä, tarkemmin länsirannikolta Californiasta, josta tämän tyylin punk on pitkälti kotoisinkin.

Räkäinen punklaulu, rytmikkäät punkriffit sekä hellacoptersmaiset soolot ja kitarafillit saavat allekirjoittaneen diggailemaan kovin, ja kyseessä onkin poikkeuksellisen hyvä punklevy. Suosittelen lämpimästi.

36 Crazyfists – The Tide And Its Takers

Minä luulin, että Killswitch Engaget ja All That Remainsit ovat jo menneen talven lumia, mutta silti vielä tämän alan yrittäjiä riittää. 36 Crazyfists on kotoisin Alaskasta, ja jaksaapi poloiset vielä hehkuttaa talven pimeyttä ja kesän yötöntä yötä. Voi vittu jätkät kun tietäisitte, mitä on oikea winterskugge ja höstmörke!

36 Crazyfists soittaa heavy metallia, joka helposti hukkuu samankaltaistensa joukkoon. Mitään kovin omaperäistä ei levyltä löydy, vaikkakin levy on virheetön ja tuotannoltaan varmasti viimeisen asti hiottu. Timanttia tästä ei saa, mutta eiköhän tällekin ottajansa löydy. Kliini laulu vaihtuu sujuvasti rääkymiseen, ja melodioita haetaan, niin kuin tämän tyylin koodiin kuulukin. Itse en valitettavasti näistä jaksa enää innostua.

Hyvä soundista ja hyvin soitettua heviä, ja runkoreititintäkin kiinnostaa.

Third Man Down – Rude Awakening

Eräässä 80-luvun nuorisolehdessä oli aikoinaan vaatekaupan mainos, jonka mainoslause ”Olet kovis. Sinun täytyy olla. Juot, poltat ja potkit” sopisi hyvin mainostamaan Third Man Downin esikoislevyä. Alle pariinkymmeneen minuuttiin puristettu debyytti ”Rude Awakening” pitää sisällään tasalaatuista kujavääntöä kymmenen kappaleen verran. Kyllästymään ei tämän levyn äärellä pääse, sillä sen verran liukasta ja tanakkaa tavaraa on tarjolla. Soundit on perusvarmaa Malista, ja soitto on uskallettu pitää riittävän yksinkertaisena. Tämä pitää paketin hyvin kasassa, joten levyn ainoaksi miinukseksi voidaankin sanoa vain sen yksipuolisuus. Parhaimmillaan laulaja Maxin räksytys tuo levylle arvokkaita lisänyansseja, mutta sanoitusten yksinpuolinen sisältö ei juurikaan innosta. Jos tästä jotain sanomaa lähtee etsimällä etsimään, niin kai se sitten olisi yksinkertaisesti, että myllyt on sallittava!

Dark Filth Fraternity – Breathe Again

Loistavalla esikoislevyllä pari vuotta sitten debytoinut Dark Filth Fraternity julkaisi alkusyksystä toisen täyspitkänsä ”Breathe Again”. Uusi levy alkaa groovaavalla riffitelly-biisillä Peacemaker, joka antaa tuhdit tahdit tälle tummien laaksojen soundtrackille. Levyn alkupäästä löytyy myös yllättäen levyn parhaaksi kappaleeksi kasvanut Swans Don’t Weep, joka salakavalasti nousee aivan omaan sfäärinsä. Tässä biisissä kiteytyy DFF:n ja Säveltäjä P. Willmanin nerokkuus. Omalaatuiset äänimaisemat ja upea tunnelma on jotain erityistä, mihin kaikki eivät vain pysty. Samaa nerokkuutta voi löytää muuten myös Big Brotherin tämän vuoden tunnarista, vaikka suoranaisesti DFF:n musiikista siinä ei olekaan kyse.

”Breathe Again” on hyvä levy, jonka kokonaisuutta rikkoo joissakin biiseissä tai biisien välissä esiintyvä kikkailu. Tarkemmin en osaa tätä kikkailua selittää, mutta pitkässä juoksussa tuntuu, että biisien sisään ja välille on vain yritetty saada liikaa ”sitä jotain erityistä” (pakko mahtuu, kun on vihittykin… vai miten se meni).

Vaikka toinen, se vaikea levy ei aivan yllä debyytti ”The Book of Clear Light”:in tasolle, on kyseessä silti tekele, joka kestää kuuntelua kerta toisensa jälkeen. Koukkuja riittää, ja jälki on tasavarmaa Willman – Vispilä osastoa. Helposti voidaan todeta, että DFF:n Breathe Again on parasta kotimaista tuotantoa tänä vuonna.

70-luvun vihannekset – S/t

En liene kovin väärässä jos arvaan, että 70-luvun vihanneksissa soittaa 70-luvun vihanneksia. Kyseessä olevalla bändillä riittää vielä intoa koluta jo niin kovin koluttuja ramopunk-polkuja, ja vaikea on enää uskoa, että jotain uutta ja innostavaa näiltä poluilta löytyy. Mutta niin kuin Spede sanoi: ”pääasia, että on kivaa”, kuvaa hyvin tätä vihannesten meininkiä.

Ei suoranaista vihaa, eikä suoraa kritiikkiä, vain punkrockin sulosointuja. Jos jotain kiinnostaa Kotkan meripäivät tai se, että sä oot rok, niin saattaapi hän jopa viihtyä 70-luvun vihannesten levyn äärellä. Itselle nämä sinänsä ihan kelvolliset rallit ovat lähinnä jo sulateltuja menneen talven lumia, jotka eivät suoranaisesti ärsytä, mutta eivät myöskään suurempia intohimoja herätä. Heeboilta puuttuu vain totaalisesti se oma juttu, joka esimerkiksi Luonteri surfin kohdalla oli maalaisuus.

Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Tietylle päälle sattuessa kallistuisin kuitenkin vanhemman ramopunkin puoleen, jota niin Luumäet kuin vanha Luonteri surfinkin edustaa.

Heavy Metal Perse – Eripura

Heh. Kaikennäköistä sitä tähän ikään onkin tullut nähtyä ja kuultua. Heavy Metal Perse on ensimmäinen suomalainen bändi, joka mieleen tuo vanhan kunnon hevijyrä Helloweenin. HMP:n levy ”Eripura” on siis silkkaa powermetalia tarunhohtoisilla suomisanoituksilla.

Levyn soundit ja soitto on jopa yllättävänkin timmiä tavaraa, ja vain kehnohko laulu aika ajoin painaa korvaa. Helvetin hyvää soittoa siis! Voin kuvitella tällekin musiikkilajille omat kannattajansa löytävän, mutta itselle tämä menee läpi vain huonona huumorina. Ei Heavy Metal Perse todellakaan ihan perseestä ole, mutta nyt vain musiikki ja kuulija eivät kohtaa. Luulenpa, että HMP musiikki onkin suunnattu vähän nuoremmalle väelle, joilla ennakkoluulot uutta kamaa kohtaan ovat minimissään.

Antaa lohikäärmeitten pierrä tulta, kun niillä on niin iso pää. Heavy metal persettä tullaan varmasti kuulemaan jatkossakin, sillä olemmehan junttihevin luvattu maa. Heja Teräsbetoni, heja Heavy metal perseenreikä!

James Puhto-Ren – Back on the Road

90-luvun alussa, Klamydian ja suomipunkpopin kulta-aikoina tuli allekirjoittaneelle tutuksi myös jokkolalainen James puhto-ren. Mieleen muistuu ne kesäpäivät, jolloin mm. Pinnalla-kokoelman James puhto-ren -biisejä tuli runsaasti huudatettua (pussit läiskyen!).

Nyt on aikaa kulunut ja maailma muuttunut. 10 vuotta sitten Jamesit laittoivat pillit pussiin, mutta yllättäen männä vuonna senioripunkit kaivoivat taas soittimet esiin. Tuloksena syntyi 5 biisin cd-ep, ja bändi jatkaa siitä mihin viimeksi jäi. Sanoitukset ovat tutun vakavilla linjoilla. Biisien nimet kuten Sydämeni Forssaan jäi, Elviksen telkkari ja Kuuleeko Outterspacewille kertonee kaiken oleellisen.

Varsinaista hittiä ei 5 biisin joukosta tällä kertaa löydy, mutta Klamydian vajoessa yhä syvemmälle, on JPR:n musiikki ihanan vilpitöntä ja alkukantaista punkpoprollia.