Kaikki kirjoittajan Toimitus artikkelit

50 Caliber

50 CaliberLontoolainen raskaamman puoleinen hardcore orkesteri 50 Caliber on tulossa Suomeen neljä keikkaa kattavalle minikiertueelle elokuun lopussa, joten oli oikea hetki jututtaa bändin rumpalia, Billyä.

Koska useimmat eivät tunne teitä, niin voisitte aloittaa kertomalla hiukan bändistä ja sen historiasta. Mistä keksitte nimenne ja mitä se teille merkitsee?

Aloitimme 1995 nelimiehisenä ja ensimmäiset kolme vuotta menivät lähinnä harjoitellessa. Vuosien myötä jäsenistökin vaihtui useaan otteeseen ja nyt olemme tosi tyytyväisiä line-uppiin. Olemme aina olleet tosi hyviä ystäviä Knuckledustin poikien kanssa. Kasvoimme yhdessä joten he olivat suurin musiikillisin vaikutteemme, ja tavallaan ovat vieläkin. Muita mainitsemisen arvoisia bändejä ovat esimerkiksi All Out War, Shattered Realm sekä Cold As Life. Bändi sai nimensä 50 Caliber siitä, kun ystävämmä Jamie Wren, joka sillä hetkellä oli armeijassa, sanoi että hänen lempiaseensa on eräs 50-kaliiperinen kivääri.

Jos ensimmäiset kolme vuotta olivatkin hiljaista aikaa, tunnutte nyt soittavan aika laillakin keikkoja. Onko keikansaanti helppoa teille, ja jos näin on, niin miksi?

No soitamme paljon keikkoja koska olen aina buukkaamassa niitä. Me rakastamme live-tilanteita, varsinkin nyt kun on uusia jäseniä mukana. Keikoistakin tulee koko ajan tiukempia ja tiukempia. Tulevina kuukausina tulemme sinne Suomeen, soitamme paljon keikkoja briteissä, teimme juuri jokusen keikan Sworn Enemyn kanssa joka oli tosi hauskaa. Marraskuussa tehnemme parikin euro-kiertuetta; ensimmäinen juuri äskettäin Filled With Hatelle sainanneen Vietnom DMS:n kanssa ja toisen ranskalaisen Count To Reactin kanssa. Luulen että ihmiset vain pitävät meistä livenä. Lisäksi meillä on maailman parhaita kavereita, jotka auttavat meitä järkkäämään keikkoja ja kiertueita.

Keikkaelämää nähneenä voisitkin kertoa omakohtaisia kokemuksia huonoimmasta ja parhaimmasta keikasta.

Paras keikka oli varmaankin kun Hatebreed oli ensimmäisellä Euroopan kiertueellaan briteissä Sepulturan lämppärinä London Astoriassa. Koko paikka oli ihan sekaisin. Keikalla oli kaikki Lontoon jannut ja lisäksi hirveästi jengiä mantereelta, vaikka keikka oli keskellä viikkoa. London Astoria ei ollut entisensä sen jälkeen. Huonoin keikka on varmaan mikä tahansa Knuckledustin keikka! Ei nyt sentään… Jos oikein mietitään niin huonoin on varmaan ollut kun yksi lontoolainen mulkku, Sal nimeltään, järkkäsi kaksipäiväisen Combat Fest -tapahtuman, jossa järjestelyt kusivat viimeisen päälle, mies ottaa kassat maksamatta bändeille mitään ja lähtee menemään kesken illan. Se on varmaan huonoin keikka missä olen ollut.

Mitä mieltä olet siitä, että hardcoresta on tulossa aina vain isompaa ja isompaa? Hatebreed on major-lafkalla ja Victory saa ostotarjouksia lafkastaan lähes viikottain jne.

Arka aihe monelle, mutta henk. koht. olen sitä mieltä että kunhan bändejä ei ripata tai niiden ei tarvitse myöntyä mihinkään musabisnes-bullshittiin, kuten tyylinvaihtoon niin se on OK. Kaikki nämä bändit ovat kuitenkin tehneet kovasti töitä vuosien ajan, matkustelleet ympäriinsä omaan piikkiin johonkin räkälään soittamaan saadakseen hiukan nimeä itselleen. Useimmat majorlabel-bändit ansaitsevatkin arvostuksensa ja toivotankin heille hyvää onnea jatkossakin. Kaikki kateelliset voivat suksia hevon helvettiin minun puolestani!

[img align=center]haastattelut/img/50caliber3.jpg[/img]

Kuinkas ajattelette sitten DIY, eli tee-se-itsehengestä?

DIY on tietty oikea tapa hoitaa asioita. Täällä Lontoossa työskentelemme kovasti Rucktion Recordsin kanssa auttaaksemme bändejä heidän lafkallaan muun muassa järkkäämällä keikkoja. Jengi tekee vielä jonkun verran zinejäkin, enkä tarkoita mitään nettizineskeidaa. Ilman DIY-toimintaa emme olisi missä olemme tänään. Ilman ystäviämme emme ole mitään. Suurimmat kiitokset menevät Knuckledustille joka järkkäsi meille ensimmäisen kiertueemme ja pisti meidät yhteyteen Ian Glasperin ja hänen Blackfish Recordsinsa kanssa, joka julkaisi ekan MCD:mme. Olemme ikuisessa kiitollisuudenvelassa kaikille ystävillemme, jotka tajuavat mitä DIY on, ja ennen kaikkea Knuckledustille. Kiitos!

Eli kovat on unityt. Mitenkäs Lontoon skene sitten muuten ja mihinkä se on menossa? Ihmiset tuntevat jo isompia nimiä kuten Stampin’ Ground, Six Foot Ditch ja Knuckledust, mutta mitä muita nimiä on? Onko kukaan nuoremmista bändeistä viemässä HC-hommaa johonkin uuteen ja kiinnostavaan suuntaan?

6ft Ditch on viimeisen vuoden aikana saanut aikaan todella paljon, keikoilla jengi on tosi hyvin mukana, niin täällä kuin mantereellakin, ja uusimmasta CD:stäkin on pidetty. Yleensäkin ottaen Lontoon skene on mielestäni tosi hyvässä jamassa. Tsekkaamisen arvoisia bändejä on muun muassa Prowler, Maldito, TRC sekä Taking Names. Koko homma on jatkuvasti nousussa, keikoilla näkee enemmän ja enemmän jengiä ja pitit vain suurenevat ja kovenevat. Jos joku on kiinnostunut näistä bändeistä, niin suosittelen lämpimästi, että tsekkaatte sivut www.rucktion.com.

Mitäs te muuten puuhailette? Töissä? Opiskelemassa?

Kaikki käyvät rankoissa kokopäiväduuneissa, jotka ovat erittäin syvältä. Olisi jo aika saada joku mehukas major-diili hahahaha!! Ihanteellisinta olisi, jos saisi vain rundata koko ajan.

Mitäs siellä keikkapakussa sitten soi? Eli tän hetken playlistiä?

1) Ragmen
2) Knuckledust – Time Wont Heal This
3) Madball – Set It Off
4) Bulldoze – Final Beatdown
5) BDF Vs Denied – splitti FWH Recordsilla
6) Born From Pain – Sands Of Time
7) Ignite – A Place called Home

Eli aika metallista harkkorea suurin osin. Siitähän saadankin romahdusaltis aasinsilta seuraavaan kysymykseen. Monet ihmiset nyrpistävät nokkaansa ”metalcore”-termille, sanoen, ”täytyy olla” joko metal tai hardcore. Kansainvälistä metalcore-”skeneä” ei yksinkertaisesti ole heidän mielestään olemassa, samalla tavalla kuin hardcore-skeneä. Mikä on olennaista? Onko se elämäntapa, huomaako sen sanoituksista vai onko se esim. kiinni siitä, miten pukeutuu?

No ainakin täällä Lontoossa kaikki ovat samaa isoa perhettä eikä se ole juttu eikä mikään, kuinka musaa kategorisoidaan. Emme me katso olevamme sen enempää metal kuin hardcorekaan, me ollaan vaan äijiä. Soitetaan helvetin raskasta musaa ja pannaan myllyä pystyyn ja toivomme että jengi pitäisi siitä.

Kiitoksia vastauksista, onko mitään tervehdystä ihmisille, jotka ovat tulossa katsomaan teitä tulevalla Suomen kiertueellanne?

Kiitoksia haastattelusta ja mahdollisuudesta tulla Suomeen soittamaan. Odotamme sitä innolla. Knuckledustin sällit kertoivat niin paljon kaikkea kivaa Suomesta että en malta odottaa. Toivottavasti kaikki pitävät keikoista ja muistakaa ostaa merchiä että me ei jouduta kadulle asumaan. Nähdään kohta ja massiiviset terkut Pitfiendin kotipojille. Uudet kotisivut löytyvät www.50caliberlbu.com.

Pig Destroyer – Painter of Dead Girls

On se ihmeellistä, miten saattaa noin harmittoman ulosannin omaavista miehistä lähteä noin kipakka meininki. En ole (hävettää tietysti paljastaa) tiennyt orkesteria kuin toista vuotta, mutta uutuus – muiden lisäksi – vei välittömästi jalat alta ja siksi mm. oivaa ainesta kertomaan miksi kolmikko nousi alle viikossa yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista metallikokoonpanoista keskuudessani. Yleensä moinen suoriutuminen vaatii basson kuulumista soitinrepertuaariin ja vie vähintäänkin kuukausia, joskus kuluu vuosia takuuviihteen vakauttaakseen asemansa. Muutaman kerran läpi ihmettelyn tuloksena häkellyttävän rujo, mutta selkeä paiskonta maistuu aina vaan paremmalle. Veren ja mellakoinnin maku suussa sorrun jopa itse inhoamaani toimintaan, soitin toistolla kun ei malta lopettaa. Perinteisille määritteille näytetään jälleen persettä, kyseessä pitkäsoitto vaatimattomasta kestostaan huolimatta. Kuten aina mielelläni julistan, vahvuus on laadussa eikä määrässä. On sitten kyse jäsenistä tai materiaalista. Tätä ei kyllä tietääkseni voi saada liikaa. Hetkeä pidemmät blastit minimissä, mutta sus siunakkoon vallitsevaa menevyyttä! Aina jaksaa mellastaa monitoimiguru Scott Hullin riffien jylistessä, etenkin kun Harveyn kompit ja Hayesin lyriikoittensa tulkinta saavat myös adrenaliinin ja muut toimintaan provosoivat eritteet pikavauhtiin. Mukana useita kertoja muita luksuksempi näkemys Stoogesin Down On the Streetistä ja jotain omaa vanhempaa roipetta hieman uusiksi käsiteltynä.

The Haunted

Tapahtumapaikkana Glasgow’n Cathouse ja tapahtumana The Hauntedin brittikiertueen ainoa Skotlannin keikka. Lavan lämmittämisestä vastasivat December ja Stampin’ Ground.

Paikan päälle oli rantautunut tuvan täydeltä monen sorttista kuulijaa. Valtaosa yleisosta oli kuitenkin Hauntedin houkuttelemia ”hevi-osseja” runsaine kutreineen ja Slayer-paitoineen. Oma tuntemus esiintyneistä pumpuista ei ollut järin valtaisa, December täysin tuntematon, Stampin’ Groundin tiesin ”Carved From Empty Words” -levyn tiimoilta, tosin missään voimasoitossa ei kyseinen pläjäys ole Jani Petterin grammarissa ollut. Pääesiintyjä Haunted oli tuttu ikivanhalta, lähes puhkikuluneelta, kasetilta. Ja myös uudelta ”One Kill Wonder” -levyltä, jonka tiimoilta takavuosien Ruotsi-death/thrash -diggailuni on noussut uuteen kukoistukseen.

December aloitti, ja soitti varmasti ihan onnistuneen keikan, mutta ei onnistunut allekirjoittanutta vakuuttamaan. Muukin yleisö näytti olevan vähän hämillään orkesterin raskaan ja vaikeaselkoisen paahdon edessä. Vähän ehkä turhan monioikoista meikäläisen yksinkertaiselle musiikkimaulle. Tai sitte mä oon vaan tosissaan niin saatanan tyhmä!

Lyhyt auko, pari olutta, ja aika illan pahimman henk.koht. pettymyksen. Stampin’ Ground nousi lavalle häiritsemään henkevaa juttutuokiotani paikallisten skenejeesusten kanssa. Slipknot-paitaiset piikkitukat kyllä nauttivat soitannasta. Ja varsinkin orkesterin esitellessä uutta, vahvasti nu-metallilta haiskahtavaa materiaaliaan, innostuivat he pomppimaan tasajalkaa kuin Rasmuksen keikalla ikään. Lavalla laulajan roolissa heilunut kaveri näytti mafiaperheen liimatukkaiselta nilkki-kuopukselta (joka aina leffoissa kuolee), Glenn Danzig -malliseksi treenattuine yläkroppineen. Jamppa heilui ja juoksenteli ympäri lavaa, välilla yleisön sekaan daivaillen, mutta koko setti ei kyllä heilauttanut suuntaan eikä toiseen. Keikkasetti rakentui ”Carved From Empty Words” -levyn ympärille, ja kuten mainittu, pari uutta tsibalettakin kuultiin (ikävä kyllä).

Pari pinttia oli otettava helpottaakseni karvaan pettymyksen nielemistä. Ja juuri kun olin viimeiset olutkuohat pyyhkinyt suupielistani, astui Aron Mace lavalle mustassa kauluspaidassaan. Uskomatonta, kuinka yksi orkka voi pelastaa illan. The Haunted polki todella tiukan setin sekoittaen onnistuneesti uutta ja vanhaa materiaaliaan. Varsinkin loppupuolella tulleet ”One Kill Wonder” ja ”Hate Song” saivat juntin puntin todella vipattamaan. Ainoana miinuspuolena Hauntedin keikasta voisi mainita, että soitto tuntui tulevan hieman liian kovalla äänentoistolaitteiston tasoon nähden. Biisit ajoittain ikään kuin puuroutuivat. Sanoma kuitenkin tuli selväksi ja Haunted suorastaan pursusi lavaenergiaa. Ja eihän saatana heviä voikkaan hissutella!!!

Keikan innoittamana ainakin Jani Petteri rientää oitis levykauppaan hankkimaan keskimmäisen ”The Haunted Made Me Do It” -levyn, ja taidanpa kietaista samalle kuitille myös esikoisen, koska vanhan kuluneen c-kasetin kunto huolestuttaa.

Palatakseni viela hetkeksi… Kaiken kaikkiaan hauska ilta, joka jatkui erääseen ROK-henkiseen pubiin paikallisen old school -suuruuden, Dividen, kavereiden kera. Mutta se onkin sitten jo tarina erikseen…

Irate Lontoossa

Suoraan asiaan: Illan soitannan Lontoon Camdenissa sijaitsevassa Underworld-klubilla aloitti Eviscerate A.D., englantilainen bändi josta en tiennyt mitään etukäteen, kuten en muistakaan illan englantilaisista bändeistä. Bändi soitti raivokasta metallirunttausta kahdella vokalistilla. Ihan kelpo musiikkia oli, tosin toisen laulajan kimeähkö ääni sai kaipaamaan kotiin jättämiäni korvatulppia.

Toisena bändinä oli 50 Caliber. Musiikki oli brutaalia metalcorea/death metallia ja toi mieleeni erittäin vahvasti All Out Warin raastavan kuuloisine vokalisteineen. Myöskään tuplabasareita tämä bändi ei säästellyt. Itse asiassa bändi oli helvetin hyvä. Tämän jälkeen lavalle asteli BDF. Bändi jatkoi samoilla linjoilla kuin kaksi aiempaa. Tappavaa metallia vahvalla tuplabasarikompilla, kahdella vokalistilla sekä tiuhaan vaihtuvalla tempolla. Homma toimi erittäin hyvin, tosin välillä korkeaäänisemmän vokalistin ääni kuulosti vähän turhankin pahalta.

Seuraavana lavalle tuli vanha tuttu Born From Pain. Käsittääkseni yhtye on aikaisemmin ollut suhteellisen tuntematon saarivaltiossa, mutta kaksi päivää aikaisemmin ollut Eastpak Resistance Tour luultavasti toi bändin monen diggarin tietoisuuteen. Ensimmäisistä soinnuista lähtien pitti pyöri kuin viimeistä päivää. Bändi soitti vanhat tutut biisinsä sekä pari uutta huhtikuussa tulevalta levyltä. Huomaa kyllä ahkeran keikkailun tuloksen, biisit kuulostavat saundeiltaankin paremmilta livenä kuin levyllä. Homma siis toimi erittäin hyvin ja lämmitti yleisön hyvin illan h-hetkeä varten.

Tauko Iratea odotellessa tuntui tappavan pitkältä. Jotkut paikallisista kovanaamoista käyttivät ajan lihastensa huolelliseen venyttelyyn ja tämä enteili aika murhaavaa pittiä. Vihdoin Irate nousi lavalle. Setti alkoi muistaakseni ”Awakenings”-biisillä ja tunnelma nousi saman tien kattoon. Bändi soitti melkein joka biisin ”1134”-levyltä, sekä jotain vanhempaakin tuotantoa. Soundit olivat erittäin puhtaat ja vaikka en mikään kitaroinnin suuri asiantuntija ole, niin kylmät väreet tuntuivat selässä kun raskas komppikitara säesti taidokkaasti soitettuja sooloja ja muita kikkailuja. Uskomattoman ammattitaitoista soittamista. Vokalistin ääni kuulosti myös erittäin hyvältä ja kun välillä vielä matalaäänisempi soolokitaristi murisi, oli tämäkin puoli erittäin hyvän kuuloista.

Pitti oli keikan alusta loppuun väkivaltaisin mitä olen ikinä nähnyt. Kohteliaat engelsmannit kuitenkin kävivät biisien välissä pyytämässä anteeksi pahiten osumaa saaneilta. Kun keikka alkoi lähestyä loppuaan, tulivat brittibändien vokalistit lavalle CPR:n ja Bronx Unityn ajaksi. Kieltämättä kuulosti suhteellisen uskottavalta kun 1000 kiloa lavalla huusi ”let the motherfuckers RROOOOOTT!” Keikka kesti lähes tunnin ja olisi kuulemma jatkunut pitempäänkin, mutta paikan oikeudet eivät riittäneet pidempään soitantaan.

Olin asettanut ennakko-odotukset keikasta erittäin korkealle, mutta keikka jopa ylitti odotukseni. Lämppäribändit hoitivat kaikki tehtävänsä kunnialla ja illan pääesiintyjä oli loistava. Negatiivisia puolia en illasta löydä, mutta jos ihan hakemalla pitää hakea, niin biisin Always ”Remain” olisin mielelläni kuullut, se jäi puuttumaan. Toisaalta kipale olisi ehkä ollut liiallista hempeilyä illan teemaan nähden.

Degradation – Still Screaming

Nythän on niin, että tämä on ikivanha levy (julkaistu 98) ja ihmettelenkin miten olen missannut näinkin kovan bändin. Todella nopeaa, suoraviivaista ja energistä hardcorea. Nämä paukuttavat sata lasissa alusta loppuun. Lyriikat ovat mainiot, tosin The Stand biisin sanoihin voisi ottaa vähän etäisyyttä… nämä kollit ei diggaile metallia sitten kirveellläkään. No mielipiteensä kaikilla. Muuten lyriikoissa on koitettu saada jotain uutta esille ja siinä onkin onnistuttu kelvollisesti. Laulaja ei säästele ääntään ja huutelee menemään hyvän taustakuoron kanssa jotka aukova suutaan sopivasti ja sopivissa paikoissa. Soundit on vähän rosoiset mutta ne vain korostavat bändin energisyyttä. Introja on otettu UC:lta ja Negative FX:lta.

Kertakaikkiaan väkevä levy, tällä kertaa ilman metallivaikutteita. Tämän ryhmän haluaisi nähdä livenä…