Kaikki kirjoittajan Olli Herranen artikkelit

www.myspace.com/remissionshardcore

Norther – N

Norther on bändi, jota olen pitänyt aina jonain Children Of Bodomin äpärälapsena, mutta viimeisimmät lukemani tekstit orkasta väittävät, ettei asia ainakaan enää ole niin. Musiikillisesti en itse kuule mitään kauheaa eroa bändien välillä, mutten mikään asiantuntija tässäkään genressä kyllä ole. Rääkylauluilla suoritettu tiluliluinen melometalli kiipparien vingutuksineen kuulostaa kaikki melko samalta, jos homma pohjaa pieniä yksityiskohtien ruuvaamisia lukuunottamatta aika lailla tyypilliseen kaavaan, niin kuin tässä tapauksessa tekee.

Levy on helvetin hyvin soitettu, tuotettu ja monen mielestä varmaan sävellettykin, mutta itse en kuule sillä kun toinen toistaan tylsempiä rässiriffejä, sooloja, fiilistely-kertsejä ja muita vastaavia genren kliseitä. Sitä en tiedä onko bändillä ollut ennenkin puhtaita lauluja messissä biiseissä, mutta nyt tuntuisi ainakin olevan, ja tämä varmaan tuo niihin monipuolisuutta. Norther on todennäköisesti Saksassa ja Japanissa kova sana.

Olisi kuitenkin epäreilua alkaa tässä täysin genreä tuntemattomana tai diggaamattomana totaalisesti teilaamaan pitkän linjan ammattitaitoa. Norther varmasti joutuu miettimään biisejään paljon ja on kai tälläkin bändillä omalla kentällään paljon avuja, koska ovat näin pitkälle päässeet, mutta nämä hyveet jäävät vain minulta huomaamatta.

Kaikesta ammattitaidosta huolimatta ja vaikka diggaisin bändiä, toivoisin silti ehkä hieman lisää dynamiikkaa biisien välille, koska uusien tuulien haistelu tuskin enää kaataisi jo viidennessä levyssään olevaa bändiä. Jokunen vähän raskaampi tai erityylinen biisi väliin saattaisi nostaa orkesterin markkina-arvoa entisestään vaikkapa kaupallisesti. Vaikka biisissä If You Go olikin vähän tänne suuntaan jo yritystä, jää kokonaisuus silti liian yksipuoliseksi.

Sotahuuto – Ihmisen jälki

Sotahuuto sotii Suomeksi lauletun raskaamman metallin kentällä ja tyylinä on huuto. Sotiminen tapahtuu tuulimyllyjä vastaan ja vertaus Don Quijoteen tuntuukin sopivalta; siinä missä köyhä maalaishidalgo Quijote menettää järkensä liikaa ritarikirjallisuutta luettuaan ja lähtee taistelemaan jättiläisiksi luulemiaan tuulimyllyjä vastaan, on Sotahuuto kuunnellut liikaa jotain extreme-metallia ja lähtee nyt metallikentälle taistelemaan paikastaan, vaikka paikat menivät jo aikoja sitten.

Suomeksi laulettu Slipknot ja joku extreme-pöhinä voisi toimia johdattimena Sotahuudon tyylilliseen maailmaan, vaikka ylituotettu ja ulkokultaamalla rankkuuteen pyrkivä meininki kapsahtaa katajaan ja kovaa. Välipallin riffit yhdistettynä melko korneihin sanoituksiin ja liian puhtoiseen tuotantoon toimii kombinaationa, jossa kaikki osatekijät kääntyvät toisiaan vastaan, eli siinä missä vähän paremmilla riffeillä, hyvillä sanoituksilla ja hilusti paskaisemmilla soundeilla olisi hommassa saattanut alkaa olla kikkeliä, mennään keskinkertaista biisimateriaalia siloittelemaan ruuvaamalla soundit ameriikaan mallille ja soittokin kuulostaa Protoolsin läpi ryityltä.

Toivon todellakin, että jannut itse uskovat juttunsa, koska minä en. Vaikka minulla ei ole levystä oikein mitään hyvä sanottavaa, ei se tarkoita etteikö tyypit siitä voisi itse pitää ja tämähän on luonnollisesti musiikkiharrastuksen perimmäinen idea, ja vaikka ei olisikaan, niin toisaalta juuri tämän tyyppinen ”hevi” voisi poikia Suomessa vaikka listasijoituksia.

Avatar – Schlacht

Oho! Onpa RANKKAA meininkiä, tämän bändin laulaja on varmaan tosi VIHAINEN kun se huutaa noin kovasti. Toisaalta onneksi tässä on myös MELODIOITA tasapainottamassa kuvaa, tämä on siis MONIPUOLISTA. Tämäkö on nyt sitä MELODEATHIA?

Ruåtsalainen Avatar avaa pelin vähemmän omaperäisellä julkaisulla ”Schlacht”. Levy on täynnä todella tyypillistä Ruotsalais-tyyppistä melometallia RANKOILLA vokaaleilla. Voin jo nähdä ne bondagehousujen nyörit vipattamassa kun jätkät vetää ihan sikana lavalla. Todennäköisesti nää vaan haluu duunaa niiden OMAA juttua eikä välitä kenenkään mielipiteistä yhtään.

Huonohan tämä on, eli jos In Flames ja muu kuona kiinnostaa niin ei muuta kun mars mars levykauppaan.

Perfect Chaos – The Eightbound Five

Perfect Chaos mainostaa itseään Meshuggahin ja Slayerin lapsena, eikä määritelmä mene musiikillisesti aivan metsään. Itse lisäisin listaan vielä Fear Factoryn ja joitain nykyaikaisempia jenkkirässi-bändejä mutta siinä sitä sitten olisikin jo sopalle aineksia.

Täydellisen kaaoksen musiikki toimii aika selkeällä reseptillä läpi kiekon. Nytkyttely ja vetkuttelu Meshuggahin malliin on sotkettu suorempiin riffeihin ja tällä sitä täydellisyyttä on varmaan sinne kaaokseen lähdetty hakemaan. Tähän päälle vielä rytmiosaston kohtalaisen särmä työskentely, joka käsittää Fear Factory-tyylisen tuplabassari-poljennan, sekä huutotyyliin suoritetun vokalisoinnin, niin alkaa varmaan tässä vaiheessa valkenemaan vähän tyhmemmällekin mistä on kysymys.

Soittohommat ovat mukavasti bändillä lavassa, eikä äänitteen soundeistakaan löydy kiukuttelemista, mutta jokin taas kerran mättää. Tätä kohtuu tyypillistä heviosastoa kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että olisiko viimeinkin aika alkaa miettimään, että kuinka monta keskinkertaista hevijulkaisua tähän maailmaan vielä mahtuu? Vaikka löydän ”The Eightbound Fiveltä” joitain ihan raflaaviakin kohtia ja esim. raita Human Cage nousee aika jorattavana hittinä kiekolta komeasti esiin groovaavine meininkeineen, en kokonaisuudesta löydä riittävän paljon tarttumapintaa koko levyn kymmentä kipaletta silmälläpitäen.

Ei tätä huonoksi voi sanoa hyvällä tahdollakaan mutta kun pienet jipot, joilla yritetään nykyään tuoda musiikkiin jotain ”omaa”, eivät vain enää riitä; keskinkertaisuuden suossa tarvotaan jos kirjoituskynästä ei irtoa jotain oikeasti kiinnostavaa tahi erikoista.

Olisi hienoa sanoa aina pelkkää hyvää näistä bändeistä, jotka selvästi panostavat toimintaansa, mutta kun ei vaan lähde. Sorry.

De Lirium’s Order – Diagnosis

De Lirium’s Order on vanha tekijä suomalaisella metallitaivaalla ja tämä näkyy jäsenistövaihdoksissakin. Tekijää on ollut ties mistä bändeistä ja oman alansa nimiukkoa on lista väärällään, eikä tämä viimeisinkään kiinnitys nyt Suomen maalla mikään ihan tuntematon tarpoja ole. Jokapaikanhöylä Mynni a.k.a. Infection on kaikkien muiden tuhannen projektinsa ohessa tarttunut mikrofoniin tässäkin remuryhmässä ja taidollahan tuokin homma tässä bändissä taittuu.

Taito voitaisiin ottaa kantavaksi teemaksi tässä arvostelussa, koska toden totta, on bändin kiemurointi ja meininki suoritustasoltaan sitä luokkaa, että heikompaa hirvittää. Riffit ja rumpaloinnit ovat kautta linjan sitä luokkaa, ettei mikään nakkisormi tai poropeukalo niistä selviytyisi edes puolinopeudella ja tämän kaiken lisäksi tuohu on vielä kohtalaisen tylyäkin. Musatyyliksi voisi ristiä teknisen deathmetallin melko surutta ja tähän vielä brutaali vivahde päälle, niin alkaa tematiikka levyn genreluokituksen ympärillä kuulostamaan totuudenmukaiselta.

No mitä tästä kaikesta sitten jää räpylään? Kaiken sen kaahauksen ja kiemurtelun keskellä on perskeles päässyt sielu unohtumaan tuohusta aika pahasti. Kauheasti kyllä touhotetaan sekä puuhataan mutta ajatus pyörii turhan vahvasti siellä suorittamis-akselilla, eikä biiseissä oikein tällaisen astetta hitaamman kaverin mittapuulla ole tarttumapintaa. Vika toki voi olla puhtaasti kuuntelijassa mutta enpä vain lukuisista yrityksistä huolimatta keksinyt mitään syytä suoranaisesti innostua kiekosta. Livenä tämä nyt menisi komeasti vähintään soittopornoiluna mutta levyltä alkaa pipo kiristämään jo puolen välin jälkeen.

The Republic Of Desire – REALpolitik

Sarjassamme täysin itselle entuudestaan oudot bändit, on vuorossa The Republic Of Desire. Ainakin kontaktiosoitteensa Suomen Lappeenrantaan osoittanut bändi tuohuaa jossain sekametelimetallin kummallisessa maastossa, tämän tarkoittaen enimmäkseen epämääräistä death/black/industrialmetelin ristisiitosta, josta ei meinaa ottaa helpolla tolkkua.

Musiikillisista ansioista voin orkalle sanoa, että ajatusta ja ammattitaitoa sillä on selvästi, mutta biisientekotaidossa näkisin vielä himppasen verran hiomisen varaa. Annoin kiekolle pitkään armoa, antamalla sille sen haasteellisuuden vuoksi huomattavan verran aikaa, mutta kun homma ei avaudu niin se ei kerta kaikkiaan avaudu. Sinänsä taidokkaasti rakennetut biisit ovat turhan päämäärättömiä ja pidemmän päälle ärsyttävän kuuloiseksi käyvät synat vihlovat liian pintaan miksattuna korvia, eikä brutaaleista bläkkistyylisistä voksuista tai sahaavista riffeistä, melodioista puhumattakaan, ole enää paljoa iloa. Plätty aiheuttaa henkistä hämmennystä mutta juuri itselleni aavistuksen verran väärällä tavalla, koska esim. melodiat ovat liian kilttejä eivätkä sovi soppaan, samaan aikaan riffeissä ei ole oikein kantavaa ajatusta, vaikkakin ovat tylyhkön kuuloisia. Laulutkin ovat liian mielikuvituksettomat, tai ainakin hukkuvat muuhun äänimassaan tuomatta musalle juurikaan lisäarvoa taikka muuta ryhtiä.

Soundit ovat hyvin tuotetut, siitä kertoo miksaus Anssi Kipon studiolla ja hommelista saa komeasti selvää, mutta esim. trigatut tai ainakin kovin muovisen kuuloiset rummut eivät liikaa nosta raskausastetta levyllä balanssin ollessa muutenkin jo edellä mainitsemastani syystä vähän keturallaan.

Periaattessa harmittaa niitata selvästi taidokas bändi, mutta kun se haastavuus ei saa tulla levylle musiikin kustannuksella. Keskinkertaiset biisit paistavat läpi vaikka päällä jylläisi mikä industrial-pörinä, eikä tarttuvuutta tahi groovea ei vain meinaa löytyä. Jollekin vähän enemmän koneheviin orientoituneelle tämä kyllä toisaalta saattaisi olla se kuppi teetä,, mutta täällä osoitteessa räpiköidään tällä kertaa selkeästi keskinkertaisen suorituksen maastossa.

Discard – Carrion

Discardia on hehkuteltu ainakin joissain piireissä taajaan, mutta koska olen kuin entinen mies, niin en moisista kotkotuksista kuulematta perusta. Enkä varsinkaan jos kyseessä on vähääkään jonnekin ”asenneheviin” kallellaan oleva ilmiö, koska suunympärysparrat, mustat lippikset, mustat nappipaidat, dokausrepostelut ja kädet puuskassa promokuvissa esiintyminen saavat aina arvioijan takajaloilleen.

Musiikki suomalaiskvintetin esikoiskokopitkällä osoittautuu juuri siksi mitä olin olettanutkin; kyseessä on jenkkihevi-vaikutteinen rykäys á la Lamb Of God ja Machine Head ja luultavasti joitain muitakin vastaavia. Sopassa kiehuu vielä sulassa sovussa ainakin mausteina joitain kylän kuumimpia metalcore-nimiä, joten eiköhän tämä resepti ala olla aika selvä. Kuitenkin huolimatta kaikesta epäluulosta kiekkoa kohtaan kuunnellessani koin pienoisen yllätyksen, sillä bändihän groovaa ja on onnistunut tekemään yllättävän hyvää kamaa tässä vaikeassa genressä. Pääasiallisesti rieskaa pyörittää ihan mielellään, mutta joitain miinuksia sinne kuitenkin mahtuu: yritykset suoltaa puhdasta vokaalia tekevät mahalaskun ja sinänsä taidokkaasti roiskaistut kitarasoolot ovat paikka paikoin huonoja. Laulajan kannattaisi pysyä Randy Blythea muistuttavassa ilmaisussaan kaiken aikaa, koska sen hän selkeästi kuitenkin osaa, myös kitarasooloihin voisi alkaa miettimään hieman lisää ideoita. Toisaalta niissäkin koetaan onnistumisia, mutta väkisin väännetyt tilulilut voisi jättää kokonaan pois. Riffipuolella tehdään ihan mukavaa jälkeä kuitenkaan onnistumatta missään varsinaisissa sensaatioissa.

Tuotantopuolella jälleen kerran törmäämme nykyhevin helmasyntiin, eli levyn sieluttomaan äänimaailmaan. Liian piirulleen soitetut soittimet totaalisen kliinisine soundeineen eivät uppoa ja koska musa on muutenkin kovin trendejä kättelevää, olisi edes soundipuolella saanut asenneruuvia vääntää huomattavan paljon kireämmälle. Näin selkeät ja kirkkaiksi viilatut kuuloelimen kiusoittimet eivät saa oikein innostumaan, varsinkaan jos oma korva on huomattavasti enemmän sinne kellarin suuntaan kallellaan.

Discard tekee ihan hyvän pelinavauksen ja varmasti myllyttää varsinkin genretietoiseen makuun, mutta en millään mittarilla tai ollessani kuinka objektiivinen tahansa näe bändiä kilpailemassa kovinkaan kovassa sarjassa, paitsi juuri ehkä kotomaassa. Tästä on varmaan hyvä jatkaa, mutta matkaa esim. Lamb Of Godiin on vielä melkoisesti.

Sotajumala – Teloitus

Kyllä tässä alkaa usko palaamaan suomalaiseen metalliin, kun hyviä bändejä tuntuisi pukkaavan vähän sieltä sun täältä ja moni ei-ehkä-ihan-niin-kovana pitämäni orkka vain parantaa meininkiään kuin se kuuluisa sika juoksuaan. Saanko esitellä: Sotajumala ja Teloitus.

Sotis on kyllä ehdottomasti kuulunut alusta(an) asti koviin kotimaisiin, mutta jokin siellä on antanut aavistustuksen verran, ainakin levyltä kuunneltuna, odottaa itseään. Eipä tarvitse enää odotella, kun vanha rienaajapoika Mynni on astunut remmiin vokaalioksentajan muodossa ja muutenkin hommassa alkaa olla tylyyttä kuin lavatansseissa Pohjanmaalla; veri lentää ja muutenkin touhu on melkoisen reteää. Ennen lähestulkoon puhtaasti vauhtiin luottanut suomalainen brutaali deathmetal-partio Sotajumala on kuin uudestisyntynyt.

Bändi on siis jättänyt turhanpäiväisen kaahauksen vähemmälle ja panostanut selvästi enemmän laadukkaisiin riffeihin että dynamiikkaan, jopa rumputaiteilija Häkkinen uskaltaa tinkiä blastbeatin määrästä antaen biisien hengittää ja riffien jyrätä arvolleen sopivalla tavalla. Toisaalta Häkä nakkaa kiperän rumpumyllyn sinne missä se eniten kirvelee ja tästähän on lopputuloksena mainion tasapainoinen kokonaisuus, jossa mallikkaat riffit jyräävät siinä missä vokaalit sylkevät matalaa deathmetal-murinaansa tyylikkäästi rytmiyksikön hoitaessa raskaan alapään, sekä tylyn svengin koko touhulle. Edes snadisti oudon kuuloiset kotomaankieliset örinät eivät aiheuta mitään epävarmoja väreitä lättyä kuunnellessa, sen verran vankkaa meno Jyväskylän miehillä on.

Jos tässä nyt oikein käydään naukumaan jostain, niin soundeissa nyt olisi saanut olla vielä aavistus räkää ja kikulia, mutta kun biisit ovat niin mallikkaita, niin paskat siitä, antaisin Sotajumalle helposti kiitettävän arvosanan ja persettä vielä kaupan päälle.

My Fate – MMVI

Tässä ollaan My Faten kanssa jo kolmatta kertaa pappia kyydissä, sillä omaan arviorosteriini on kertynyt jo kaksi poikain äänitettä ennen tätä, joten orkka alkaa olla jo oikein tuttu juttu.

Tampereen hurjat riipaisevat uuden laulajansa kunniaksi minicd:n pihalle ja homma on muuttunut astetta täräkämmäksi. Voksuissa on vaihtelua entistä enemmän niiden saadessa riffien ohella ilmiselviä vaikutteita hardcoresta, väliin roiskitaan ihan mallikkaita soolojakin ja homma on saanut muutenkin munaskuita kosolti. Ennen jotenkin huomattavasti kiltimmän kuuloinen uuteen jenkkiheviin pohjaava ilmaisu bändillä on kuitenkin tallella, mutta kaipa tuo jonninmoinen hard/metalcore-herääminen, tai mikä lie, on saanut riffinikkarit tarttumaan kunkin omaan soittimeensa aivan uudella otteella ja lopputuloksena on parasta My Fatea koskaan. Enää ei pelata pelkällä tuotannollisella ameriikan meiningillä, vaan hommassa alkaa olla palleja muutenkin.

Pikkaisen vielä tuttuja pilipali-elementtejä mukaan toki mahtuu puhtaiden voksujen ja jonkun Killswitch Engagen/paskemman Machine Headin mieleentuovien melodioiden muodossa, mutta parempaan suuntaan tässä mennään koko ajan. Nytkyti-nytkyti-riffeistä en osaa oikein vieläkään päättää mitä mieltä olen, mutta niitäkin bändin vakiorepertuaarista löytyy ja onpa niille ainakin välillä ihan selvä tilaus biiseissä, siinä missä toisaalta aika ajoin myös kammoksun niitä jonninjoutavuuksina.

My Fate korjaa parhaat pojot tähän mennessä omien julkaisujensa sarjassa ja mikäs sen parempaa, viimeisimmän rieskan ollessa kyseessä on vähintäänkin perusteltua sanoa että hyvin menee. Toivotaan että sama selkeä linja jatkuu, tservoska haidis!

Elenium – Caught in a Wheel

Välillä tulee aika epävarmoja fiiliksiä siitä, mitä mieltä jostain jutusta pitäisi olla. Elenium aiheuttaa sellaisen fiiliksen, koska toisaalta hyvinkin tyypillisellä meiningillä starttaava ”Caught in a Wheel” heittää tiskiin heti kättelyssä myös melko sekalaisia elementtejä, kuten paikka paikoin vallan kummallista riffittelyä ja kiippareiden kiperää ulvontaa, eikä aikaakaan kun mukaan tulee mielenkiintoinen kitarasoolo ja tätä kautta pienimuotoinen hämmennys. Viimeistään tokan biisin alkaessa bändistä paljastuu enemmän kuin osasin toivoakaan.

Oikeastaan olisi hieman valheellista sanoa, että ”enemmän kuin osasin toivoakaan”, koska siksi bändiltä tuli alun perin toivoneeksi jotain, että he pystyivät livenä aikoinaan toimittamaan freesin ja hyvän kuuloista tavaraa. Myös edellä mainitsemani lause muutenkin liittyy siihen tällä hetkellä mielessäni vallitsevaan epäuskoon, etten aina oikein luota, että jollain rässimetalli-pohjaisella bändillä olisi juurikaan itselleni enää mitään annettavaa. Onnekseni olen kuitenkin aika ajoin väärässä, tai ainakin sen verran, että juuri nimenomaan sitä uskoa tällainen kirppusirkus pystyy näköjään herättämään.

Pikkuhiljaa levyn edetessä alkaa Eleniumin palikat löytämäänkin mestojansa ja bändin monenlaisia hauskoja elementtejä yhdistelevä peikko- ja rässihevin sekameteli kieroine kitarasooloineen alkaa puolustamaan paikkaansa. Vaikkei orkka mitään ihan napakymppiä kiekollaan teekään, olisi heitä mielipuolista syyttä vaikkapa mielikuvituksettomuudesta tai siitä, ettei musiikki hivelisi älynystyröitä tavallista hevanderia enemmän.

Stadilaispoikien semiouto venkoilu on Suomen kartalla selvästi oma lukunsa ja millä tahansa asteikolla mitattuna teknisesti kovaa kamaa, mutta nähtäväksi jää, onko aavistuksen verran sekavan kuuloinen matsku omiaan valloittamaan maailmaa vai jäädäänkö rannalle ruikuttamaan. Muutama ihan selvä hittitärppi parantaisi kokonaiskuvaa huomattavasti mutta ei kai tämän hankkimisesta voi sanoa paskaa saaneensa käteen kuitenkaan.