Kaikki kirjoittajan Olli Herranen artikkelit

www.myspace.com/remissionshardcore

Radiolammas aloittaa lähetykset 10.9.

Radiolammas on tyylittömän mutta raskaan maan alaisen kulttuurin vahvasti keskusteleva, haastatteleva, uutisoiva, kritisoiva ja ajatuksia herättävä ajankohtaismakasiini. Lammasmediaa jo vuodesta 1999 tuottaneen musalaiffin elävien kuolleiden ankean harmaa radioshow, siis kaikkea sitä mitä pikkunäppärä ja dynaaminen nykyradio ei ole. Myös musiikkia, stereona.

Radiolammas kuullaan joka toinen torstai parittomilla viikoilla alkaen 10.09.2009, aina kello 20:00-21:30 Radio Moreenilla. Tampere ja lähialueet eetterissä 98,4MHz, kaapelissa 101,5MHz, muualla suorana verkossa moreeni.uta.fi.

Ensimmäisessä lähetyksessä 10.9.2009 ainakin Radiolampaan syvimmän olemuksen selvittäminen, underground-kulttuurin viiltävän tiukka analyysi, asian mukaista musiikkia, sekä Rättö ja Lehtisalo -kokoonpanon haastattelu Tampereen Monsters Of Pop -festareilta tapahtumaraportteineen ja yleisökommentteineen. Lisäksi toimittajien tunnelmat Pierced Arrows keikalta.

Torture Killer – Sewers

Tortun kohdalla on vaikea lähteä liikkeelle kirjoittamiseen, koska yritän jo heti kättelyssä karsia fanimomentin pois edes jollain tasolla ja miettiä, mitä kaikkia osa-alueita haluan bändin uusimman tuotoksen kohdalla hehkuttaa. Lähdetään nyt siitä liikkeelle, että kyseessä on kokonaisteoksena paras suomalaisen, tai ehkä jopa minkään maalaisen bändin julkaisema deathmetal-kiekko mitä tulee ainakaan muutamaan vuoteen mieleen.

”Sewers” sisältää kahdeksan murhaavaa kuolonmetalli-palaa jotka kaahataan enimmäkseen keskitempolla tai hitaammilla vaihteilla läpi tykittäen samalla suolet solmuun vääntäviä kirveen lailla päähän jääviä riffejä, konekivääritulituksen tarkkaa ja tappavaa todella tyylikästä rumpalointia, sekä kurkkua silpovaa viemäriörinää – juuri sitä mitä deathmetallin vokalisoinnin kuuluukin olla. En voisi enempää arvostaa Juri Sallisen vokaalisia ansioita, nimittäin se murhaavuus ja mataluus millä hän kuolettavat riiminsä ja säkeensä pihalle räkii, jättää monet huutajat, rääkyjät ja ties mitkä pilipali-ähisijät kauas taakseen. Näihin mestarillisiin vokaaleihin yhdistettynä sairaat ja oikeaa aihepiiriä käsittelevät sanoitukset, jo edellä mainitsemani parhainta parhautta metallin saralla edustavat riffit ja kipeän tyylikäs rumputyöskentely tekevät tästä pläjäyksestä välittömän suomalaisen deathmetallin klassikon, minkä arvo varmasti säilyy muiden Tortun kiekkojen ohella vuodesta toiseen. Soundipolitiikkakin palvelee tarkoitustaan todella hienosti ja se pieni onttous, mistä aiempi Swarm!-albumi kärsi, loistaa poissaolollaan.

Tämä arvio on kirjoitettu Torture Killerin keikan jälkimainingeissä parannellessani seuraavana päivänä krapulaa kuuntelemalla jo kolmatta kertaa kiekkoa läpi.

Aavikko ja Cleaning Woman Klubilla

Johtuen erikoisesta aikataulutuksesta ja yleisestä sähellyksestä missasin illan ensimmäisen esiintyjän, minkä nimikin on jo jostain syystä, ei kylläkään heidän syystään, on painunut unholaan. Toisena, ja siis itselleni ensimmäisenä, illan esiintyjänä toimi Cleaning Woman, jonka sangen viihteellinen ja erittäin toimiva lava-akti vangitsi huomioni niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin koko esityksen ajaksi. En tiedä, kuinka paljon heidän melko tajunnanvirtaista mutta kiinnostavaa äänimaisemaansa jaksaisi levyltä kuunnella, mutta esiintyminen elävänä tuotti itselleni sen kaltaisia tunnelmia, joita on vaikea tässä sanoiksi pukea. Myös bändin äänimaailman luomisen taito oli jotain melko hengästyttävää, koska muutaman kerran mietin aivan vakavasti, että tulevatko lähes täydellisesti yhteen nivoutuvat mutta haasteellisen oloiset soundit ja kappaleet taustanauhalta, mutta luovuin ajatuksesta riittävän pitkään esitystä seurattuani. Trio siis on rakentanut itselleen kiinnostavat puitteet esiintyä jo visuaalisilta lähtökohdiltaan, mutta kun päälle lisätään vielä järkyttävän kova musikanttius ja kiinnostavat biisit, toimii homma livenä kuin häkä ja terva samanaikaisesti.

Illan pääesiintyjänä toimi Aavikko, jonka uusi levy on juuri ilmestynyt ja saanut jopa kommentaarin vaatimattomassa nettilehdessämmekin. Hyvän kuuloinen materiaali on ohjannut bändin linjaa alusta loppuun, eikä mielestäni uusin tuotos tee poikkeusta sääntöön. Odotukset olivat siis kovat keikalta. Aavikko aloitti uusimman levynsä avausraidalla ”Syntaksis”, mikä oli maanmainio startti keikalle. Tämä jotain psyko-elektroa edustava piinaus sai monilla tanssijalan vipattamaan ja yleisön reaktio miellytti nitäkin, ketkä eivät varsinaiseen tanssisuoritteeseen jaksaneet lähteä, koska yhteys bändin soundiin vahvistui ympärillä alkaneen liikehdinnän ansiosta lähennellä uskonnollis-hurmoksellista tilaa. Heti alusta lähtien huomio tuppasi kiinnittymään myös Circlessäkin soittavan rumpali Tomi Leppäsen aivan käsittämättömiin taitoihin kannuttaa kuin elävä ihmiskone, tai vähintäänkin joku rumpuplaneetalta maan päälle saapunut kyborgi. Elävä kudosta titaanirungon päällä, jopa henki todennäköisesti haisee kuin ihmisellä. Aavikko setitti menemään kuin viimeistä päivää eikä keikassa muuten ollut mitään valittamista, mutta se vaan tuppasi venymään aavistuksen verran liian pitkäksi, eikä pelkkä soittajien istuskelu tai seisoskelu hyvästä musasta huolimatta jaksanut napata aivan loppuun asti samalla intensitetillä, mikä väritti keikan ekaa kahta kolmannesta.

Ilta oli kuitenkin mainio, eikä siis edes hieman liian pitkä Aavikon myllytys todellakaan ollut mikään turn off, vaan ainoastaan pieni miinus ihmiselle, kuka ei periaatteen ihmisenä osaa lähteä kaljanhakuun niin kauan kun keikkaa on vielä biisikin jäljellä. Mutta mutta, perjantai-ilta Klubilla oli parasta miesmuistiin ja suosittelen kaikille aika ajoin eri planeetalla eläville kumman tahansa tai molempien orkesterien tarkkaamista mahdollisuuksien mukaan.

Napalm Death Tampereella

Eipä tarvinnut olla edes torstai että päivä oli toivoa täynnä, nimittäin Nappis on tehnyt yleensä esiintymisillään sen verran selvää jälkeä, että siinä tutisee vähän kokeneemmankin keikolla kävijän polvet tyhjää. Tänä talvisena keskiviikkona oli siis vuorossa Napalm Death Englannista ja The Final Harvest Suomesta.

Illan lämppäribändi aloitti erittäin hyvissä ajoin illan melko harvapäiselle yleisölle, mutta setin jatkuessa valui väkeä paikalle aika mallikkaasti, joten Final Harvestin lopetellessa oli tuvassa ihmisiä kun Venomin keikalla ja saipa orkesteri muutamat ihan ponnekkaat aploditkin. The Final Harvest soittaa melko tyypillistä modernia metallia, mitä värittää tekninen osaaminen ja tutut esiintymismaneerit, mutta lievästi laimeiksi jäävät biisit. Tähän kamaan tykästyvä yleisö sai varmasti vatsansa täyteen namppaa ja kyllähän tuota ihan sujuvasti katseli, mutta koska illan pääesiintyjänä nyt vaan sattui olemaan Napalm Death, ei kilpailu ollut alun perinkään lainkaan tasavertainen.

Napalm Deathin kajauttaessa settinsä käyntiin, ehtisi sekunnin ajan pieni pelko hiipimään peräreimariin, koska raskas avausraita (mikähän biisi muuten oli, taisi olla joku ihka uuden levyn ralli?) ei aiheuttanutkaan totuttua muulinpotkua, vaan vasta herätteli unessa olevaa bändiä ja yleisöä. Kuitenkin viimeistään kolmannen kipaleen, Suffer the children-hitin aikana oli homma noussut raketin lailla kattoon, eikä sieltä loppukeikkaan enää tarvinnut laskeutua. Nappis heitti siinä mielessä tutun turvallisen setin, että uudelta kiekolta kuultiin joku neljä biisiä ja muuten tasaisesti uusia ja vanhoja ralleja, mutta hyvin valittuina kuten aina. Tässä bändissä on kuitenkin se mielenkiintoinen piirre, että sen tuotanto on paria hutilevyä lukuunottamatta käsittämättömän kovaa alusta loppuun ja tämä sama piirre kuuluu kaikin tavoin myös keikoilla; vaikkei bändiä edes kauheasti kiinnostaisikaan enää esiintyä, olisi biisimateriaali silti helvetin vahvaa mutta kun tuntuu ettei äijiltä lopu tarmo heilua koskaan, niin keikat tuppaavat menemään sellaisen apinanraivon ja hurmoksen välimaastoon.

Mitään oleellista ei jäänyt kuulematta ja kaikki lavaliikehdinnästä lähtien aina välispiikkeihin saakka tuli suoraan sydämestä, enkä voisi juuri onnellisempana keikalta lähteä kotiin, vaikka ennen keikkaa takana oli kohtuuttoman raskas päivä ja seuraavana aamuna aikainen herätys sekä toinen mokoma tiedossa. Näiden hetkien takia jaksaa joskus vähän väsymystäkin.

Opeth ja Entombed Pakkahuoneella

Opeth on onnistunut kasvattamaan sekä vakiinnuttamaan suosiotaan ainakin Suomessa kuin sonni hölkkäänsä ja sen pystyi todistamaan täyteen tuupatussa Pakkahuoneessa maanantai-iltana sangen elävästi. Toki musiikki on äärimmäisen monimutkaista ja haastavaa, mutta silti voisin päätellä sen jollain tavalla olevan ilmeisesti kansan syvempiäkin rivejä puhuttelevaa, koska paikkaa kansoitti tyypillisten karvapäiden lisäksi kaikenlaiset perheenisät, viikonloppumetallistit, äijät, mummot, vaarit, siskonserkunkaimat, sekä muu das man. Ei sillä, etteikö näitä keikkoja saisi käydä kuka tahansa katsomassa, muttei tarvitse olla kummoinenkaan sosiologi että voi päätellä orkesterin nokkahahmon Mikael Åkerfeldin sanojen Suomesta jonkinlaisena hevin luvattuna maana pitävän täysin paikkansa. Näinhän se on.

Jotta metallinosteeseen voisi varauksetta uskoa, olisi illan soittojärjestyksen pitänyt olla nurinkurinen, koska illan aloittanut bändi Entombed saa yleensä nauttia suosiota rakennuksen Klubi-tiloissa ollessaan Tampereella pääesiintymässä. Tosin samapa tuo, koska kyllä Enska sai perusvarmalle esitykselleen kovaa kannatusta Pakkahuoneenkin puolella, eikä keikat tällä hetkellä kovassa nosteessa olevan ison O:n kanssa varmaan tee bändille yhtään pahaa. Perusvarmuus siis tosiaankin leimasi Entombedin maanantai-iltaista aktia ja kyseinen keikka jäikin omissa aikakirjoissa em. bändin toistaiseksi heikoimmaksi esitykseksi, mitä olen saanut todistaa. Sillä myös saattaa olla tähän vaikutusta, että olen sen nähnyt viimeisen vuoden aikana jo kolmesti, eikä uutuudenviehätyskään enää tätä nykyään kvartettina toimivaa joukkiota enää kosketa. Bändi hoiti hyvin pitkälle homman samaan tapaan kuin viimeeksikin, kiinnostuneet lukekoot raportin viime keikasta.

Opeth täräytti liikkeelle setin repertuaarinsa hieman metallisemmalla meiningillä ja keikkaa läpileikkaava hampurilais-sapluuna toimi juuri nappiin. Käytännössä tämä tarkoittaa tietysti sitä, että avataan isosti vähän rankemmalla väännöllä siirtyen sitä kautta himmailuun ja muuhun sekoiluun, jonka kautta voidaan pienen örähtelyn kautta taas tiputtaa loppukeikasta yleisön loput hilseet lattialle ja kamojen pakkauksen kautta himaan. Åkerfeldin biisintekotaito ja tyylitaju sekä koko bändin mieletön osaaminen ja taito rakentaa kiinnostavia pitkiä settejä on monessa suhteessa omaa luokkaansa ja oikeastaan jokainen ratkaisu sekä biisivalinta puolusti keikalla paikkaansa. Setin yli puolentoista tunnin pituudesta huolimatta se oli alusta loppuun kiinnostava ja harhailu aina deathmetallisten pitkien progekappaleiden kautta Pink Floyd -tyyppisiin akustisiin vetoihin hakien välillä vauhtia metallisesta psykedeliaa lähentelevästä avaruusrokista, on niin vänkä kombo materiaalia, ettei sen kanssa voi enää edes mennä vikaan. Bändi hauskuutti rentoon tyyliinsä biisien välissä ja saipa epäonninen (kuulemma norjalainen) äänimieskin osansa pilkallisesta huumorista, kun tunaroi äänet poikki kesken yhden biisin. Bändi soitti materiaalia monipuolisesti aina Morningriselta lähtien tyydyttäen varmasti vanhempiakin fanejaan näin, eikä setistä kuitenkaan haissut mikään järisyttävä ero vanhan ja uuden matskun välillä, johtuneeko sitten livetilanteesta vai mistä, muttei uudemmillekaan kuuntelijoille vanhat biisit varmasti juurikaan häpeä uusien rinnalla.

Ilta oli kaikin puolin hyvä ja homma oli paketissa jo ihmisten aikaan, siitä kiitos järjestäjälle. Soundipolitiikka oli totuttuun tapaan hyvää Pakkahuoneella ja olen muutenkin pitänyt tätä Tampereen isoa lavaa aina äärimmäisen hyvänä paikkana niin olemuksensa kuin myös äänimaailmansakin puolesta, osavastuun luonnollisesti ollessa aina miksaajalla. Nauttikaa ehdottomasti ainakin yhden kerran bändiä annos livenä jos kohdalle sattuu vaikkette levyltä jaksaisikaan, ammattitaitoa joka suhteessa on aina ilo todistaa.

Diablo – Icaros

Diablo on bändi mikä saa tosiäijien pöksyt kostumaan nopeammin kun Rainer Nygård sanoo perkele. Nyt tämä äijämetalligenren perustanut Suomen suurimpiin alan orkestereihin kuuluva pumppu takoo jo viidennen teoksensa pihalle, eikä meininki ole muuttunut aiemmista levyistä suuntaan eikä toiseen niin hyvässä kuin pahassakaan. Saatekirje repostelee rehvakkaaseen tyyliin nerokkailla riffeillä, koukuilla ja uniikeilla sovitusratkaisuilla eikä siinä, edellä mainitut määritteet nimittäin ovat enimmäkseen kuulijan korvassa, mutta pureudutaanpa silti tematiikkaan hieman tarkemmin.

Nerokkuuteen kätkeytyy sanan etymologian mukaan ajatus jonkun uuden luomisen mahdollisuudesta, jostain uudesta auringon alla, joka ei tunnu em. orkesterin tapauksessa lähtökohtaisesti kovin uskottavalta. Siinä missä Diablon iänikuiset nytkytys-kierrätysriffit ovat aika kaukana moisesta ajatuksesta rasittavista melodioista puhumattakaan, on ”koukkuja” turha varmaan tässä valossa edes kommentoida. Uniikkeja sovitusratkaisuja on aivan yhtä turha yrittää ymmärtää, koska Icarosta kuunnellessa tuntuu että paria biisiä lukuunottamatta kuuntelisi levyltä lähestulkoon samaa rallia kerta toisensa jälkeen ajasta ikuisuuteen.

Toisaalta kuten varmaan arvata saattaa, on bändillä soittopuoli hanskassa mutta tässäkin olen antanut jo ennakkoon lannistaa itseni ymmärtämällä kuulopuheista, että lead-kitaristi Utriainen on hoitanut studiossa kaikki kielisoittimet purkkiin. Lopputuloksena tietokone-tarkan rummutuksen kanssa on täysin pystyyn kuollut ja vailla dynamiikkaa oleva levy, jossa jokainen nuotti on pillun tarkasti omalla paikallaan ja soitossa on yhtä paljon eloa kuin metronomin nakutuksessa, tämän tietysti ollessa vapaa valintaisesti itse kunkin mielestä hyvä tai huono asia. Jos jotain positiivista levystä pitää etsiä, on Rainer Nygårdin laulu kuitenkin erittäin vertailukelpoista melkein mihin tahansa ja tämän tontin hän hoitaakin jälleen kerran mallikkaasti. Miehellä on todella vahva ja hyvän kuuloinen ääni, eikä totaalisen tympeitä taustoja taivastellessa todellakaan haittaa, että kiekon joku osanen on edes paikoillaan.

Ken Diablosta pitää, tulee varmasti tykästymään tämänkin kertaiseen tekeleeseen mutta muita vähänkin varauksella genreen tai bändiin suhtautuvia kehoitan harkitsemaan äänitteen hankkimista kahdesti.

Total Devastation – Honour the Disorder

Epäjärjestyksen kunnioittaminen nousee karhulalaisryhmän järjestyksessään neljännen albumin aiheeksi, eikä bändiä voi ainakaan tietoisesta tahi tarkoitushaluisesta kaavamaisuudesta syyttää, koska kiekolla kyllä kunnioitetaan mutta epäjärjestelmällisen järjestelmällisesti.

Bändi on siis siirtynyt järjestelmällisesti epäjärjestelmällisempään suuntaan säilyttäen kuitenkin säntillisesti levyjen sisäisen järjestyksen, epäjärjestelmällisyyden esittäytyessä albumikronologian musiikillisessa epäjärjestyksessä. Tämä epäjärjestys voidaan todeta peilaten orkesterin tilannetta tyypilliseen bändien järjestelmälliseen siirtymiseen epäjärjestyksestä kohti järjestystä, tämän tarkoittaessa luonnollisesti ”kehitystä”, ”kypsymistä” tai muuta orkesterien itsestään käyttämää retoriikkaa kohti kaupallisempaa tai kaavamaisempaa materiaalia. Total Devastation kyllä kunnioittaa esikuviaan selvemmin kuin koskaan aiemmin tuomalla jopa erittäin vahvoja viitteitä mieltymyksistään esiin, mutta silti säilyttää omaleimaisen otteensa ja vieläpä myös siinä, ettei tämäkään levy muistuta kovinkaan paljoa orkesterin aiempia tuotoksia, ollen itse asiassa eniten linjasta poikkeava teos mutta silti tekijänsä näköinen.

Soundillisesti linja kulkee jälleen kerran järjestelmällisesti kohti suurempaa ja suurempaa epäjärjestystä, jonkun viimabläkkis-tyylisen nekrosoundin olematta silti itseisarvo, vaan soundi on voimakas eikä anna itsestään halpaa fiilistä rupisuudestaan huolimatta. Soitto on myös vahvassa järjestyksessä niin kuin olettaa saattaa, joten ainoaksi moitteen sanaksi nostettakoon bändissä vaikuttavat kaksi vokalistia, ketkä kuulostavat enimmäkseen erittäin hyviltä mutta myös enimmäkseen toisiltaan. Miksi näin?

Ken tästä väkinäisestä aivonyrjähdyksestä ei saa mitään irti, niin hälle todettakoon: jos nimet kuten Mastodon, Entombed ja vaikkapa High On Fire kolahtavat, niin tarkista tämä.

Animal Alpha YO-talolla

Torstai-ilta, Tampere, bändi ei soita glam-rokkia, Yo-Talo ja kympin hintaiset liput: ei ehkä kiitollisin mahdollinen lähtöasetelma kohtalaisen tuntemattomalle bändille. Animal Alpha oli itsellekin kohtalaisen tuntematon orkesteri eikä siinä mielessä odotukset olleet mitenkään tavattoman korkealla, kun kuitenkin siinä jokusen sataa keikkaa nähneenä ei enää edes ne tyypilliset hehkutukset ”kovasta livebändistä” jaksa nostaa liikaa odotuksia. Mutta koska olen perusluonteeltani kyynikko, en pety helposti ja positiivinen yllätys saattaa odottaa nurkan takana, kuten tällakin kertaa kävi.

Illan aloitti itselleni toinen yhtä tuntematon bändi Sinamore, jonka tyylin voisi kuvailla olevan jotain raskaan melankolisen mutta popahtavan hevin välimaastoon tippuvaa hevisoundisilla särökitaroilla säestettyä rockia. Jannut olivat selvästi juttunsa treenanneet ja jonkun verran Before The Dawnin mieleen tuovat biisit irtosivat soittimista aikamoisella ammattitaidolla, eikä live-esiintyminenkään ollut amatöörimaistä. Yleisön lievän apaattisuuden vuoksi jäi kuitenkin syvällisempi vuorovaikutus katsojiin ja lopullinen syttyminen esiintymiseen bändillä syntymättä. Plussaa antaisin bändille ehdottomasti nykyään genressä liian harvoin kuultavista kliineistä vokaaleista, joita lauluksikin joskus kutsutaan, eikä tosiaan viimeiseen asti treenattu soittokuntokaan aiheuttanut mielipahaa ja vaikka en kyseisen tyylistä musiikkia kauhean paljoa kulutakaan, sai tiukka biitti jalan tamppaamaan lattiaa koko napakan pituisen keikan ajan kuin itsestään.

Animal Alpha aloitti hieman Sinamoren jälkeen ja tässä vaiheessa selvisi mitä melko vähälukuinen mutta asialleen sitäkin omistautuneempi joukko oli tullut katsomaan. Heti bändin ilmestyessä lavalle oli koko esiintymisalueen edusta täynnä ihmisiä ja bändi näytti vastaavan huutoon välittömästi ottaen löysät pois. Biisilistaa en tuntenut alkuunkaan, koska tietämykseni orkan musiikista rajoittui Myspace-näytteisiin mutta alusta asti hypnoottisen esiintymisensä ansiosta ja mielenkiintoisesti jostain metallin, alternative rockin ja punkin sekoituksesta koostuva rähinä tepsi hienosti. Vaikka bändillä ei olisi ollut mitään ylimääräistä tilpehööriä musiikkiaan ryydittämässä, olisi keikka ollut kova, mutta laulaja Agneten marionettimainen kabaree-hahmo toimi jostain syystä melkein teatterimaisena elementtinä läpi keikan sekä toi koko hommaan aivan uutta väriä ja syvyyttä. Omituinen, käsinuken mieleentuoma liikehdintä muutamine etukäteen suunniteltuine esiintymisyksityiskohtineen teki hyvien valaistusten ja helvetin taitavasti soitetun musiikin kanssa Animal Alphan keikasta komean elämyksen, jota kehtaa suositella kokeneemmallekin keikoilla kävijälle. Pieni encorekin tehtiin vastaanottavaisen yleisön pyynnöstä mielummin kuin bändin tarpeesta raahautua väkisin lavalle ja täytyy todeta, että harvoin kuulee niin pienestä yleisöstä lähtevän niin kovia suosionosoituksia vastaavassa tilanteessa.

Setit olivat molemmilla bändeillä sopivan pituisia ja omiaan torstai-illan henkeen, koska mitään puolentoista tunnin kimaroita olisi tuskin jaksanut yhtä intensiivisesti seurata. Promoottori lupasi minulle vielä ystävällisesti näytekappaleen AA:n uudesta kiekosta, jota varmasti nyt kuuntelen aivan eri korvin kuin ilman juuri todistamaani live-esiintymistä.

Down Pakkahuoneella

Down on ollut jo ekasta levystään lähtien aikamoisen kulttibändin maineessa ja varsinkin ensimmäisen kymmenen elinvuoden aikana lähestulkoon olemattomiin jäänyt keikkailu on varmasti ollut myös osallisena kyseiseen maineeseen, joten ei ole mikään yllätys, että kun bändi saadaan ekalla ja tokalla kiertueellaan ikinä Suomeen, on kyseessä molemmilla kerroilla aika mielenkiintoinen tapahtuma. Itse tuli aikoinaan tämä ensimmäinen Suomen esiintyminen myös todistettua ja pakko tunnustaa sen olleen herkullinen. Sitten perkeleet menivät tekemään kolmannen levynsä, joka alkoi jo kuulostaa harkitulta, tuotetulta ja mikä pahinta, tekemällä tehdyltä. Kyseessähän ei missään tapauksessa ollut huono kiekko, mutta se käsittämätätön energia ja mielenkiintoinen omanlainen tyyli mikä ekalla levyllä vallitsi, tai se spontaanius ja savuinen luovuuden virtaus joka väritti kauttaaltaan tokaa Downia tehden sen todella ainutlaatuiseksi levyksi, oli poissa. Kolmoslevy kyllä aukeni kuuntelemalla mutta se ei ikinä päässyt kahden ekan tavoin jonnekin todella korkealle ja tämä tylsistytti hieman omalla kohdallani suurinta terää orkesterin kohdalla. Sitten oli orkesterin seuraavan Suomen esiintymisen aika.

Downilla ei kummallakaan kerralla ole Suomessa ollut lämppäribändejä, vaan lauteiden lämmittely on hoidettu jonkinlaisella häröilystä, keikkaklipeistä ja bändin henkilökohtaisten suosikkien livevideoista koostuvasta dokkarileffasta, jonka toimivuudesta nyt voidaan olla montaa mieltä, mutta onpa ainakin vaihtoehtoinen tapa hoitaa homma. Tälläkin kertaa filkka näytti samat klassikkopätkät mm. Lynyrd Skynyrdilta, Black Sabbathilta, Thin Lizzylta ja monilta muilta kovilta monen rokkarin esikuvilta plus verrattuna ekalla Suomen keikalla nähtyyn pätkään, oli mukaan ängetty vähän uudempaakin filmimateriaalia bändistä itsestään. Kyllä sitä nyt toisaalta mielummin katselee kun jotain paskaa Suomalaista äijähevi-bändiä töröttämässä lavalla.

Itse keikka kun alkoi, oli fiilis pienestä ennakkoluuloista poiketen itsellä lähes katossa, niin helvetin hyvä meininki ja loistavat biisivalinnat oli meinaan heitetty alkuun että oksat pois. Setin aloitti ”Underneath Everything”, joka oli jopa hieman yllättävä biisivalinta mutta jollain tavalla pieni yllätysmomentti usein parantaakin keikkaa. Tästä eteenpäin edettiin sekoitellen kunkin kolmen levyn kappaleita hyvässä järjestyksessä, eikä dynamiikkaa oltu unohdettu, koska esim. ”Lies”in kaltaiset rauhallisemmat ja epätyypillisemmät kappaleet kuuluivat myös settilistaan. Kappaleiden järjestystä en muista sen tarkemmin mutta homma toimi kuitenkin kokonaisuutena erittäin hyvin, eikä omista suosikeista tainnut jäädä puuttumaan kuin ”Rehab”, eikä sekään liikaa haitannut, koska ehtisin sen kuulla jo aiemmalla esiintymiskerralla.

Bändi jaksoi painaa läpi keikan jokaisen biisin erittäin innostuneesti ja jopa aluksi hieman väkinäisiä piirteitä saanut Pepper Keenanin (kitara) moshaus parin ekan biisin aikana rauhottui luonnollisen näköiseksi ja spontaaniksi jorailuksi lavalla, muun bändin ollessa koko ajan lepposasti jalat maassa mutta silti silmin nähden riemastunut soittamisesta. Kirk Windstein (kitara) oli oma nallekarhumainen itsensä T-Rex Brownin (basso) keskittyessä pöllin imemiseen (ihme ettei tästä kukaan kirjoittanut lehdissä, vaikka koko Down röyhytteli Kirkkia lukuunottamatta tupakkia lavalla, kun se on kuitenkin kauhea rikos Suomessa nykyään polttaa keikkapaikoilla) ja rentoon tsokkailuun Phil Anselmo (laulu) oli tällä kertaa ainakin kohtalaisen selvinpäin ja erittäin skarpissa vedossa. Hän elvisteli omaan tapaansa niin kuin asiaan kuuluu ja hoiti tonttinsa järkyttävällä ammattitaidolla ja pienestä pullistelusta huolimatta oli esiintymistä erittäin nautittavaa katsoa; joillekin se sopivan leuhka asenne vain sopii. Rumpali Jimmy Bower omaa myös erittäin nautittavan tyylin soittaa instrumenttiaan, eikä soitossa kyllä muutenkaan ole paljon moittimista, niin vakuuttavalla otteella hän patteriston hoitaa.

Setti jakautui kahteen osaan, joista ensimmäinen oli puolitoista tuntia pitkä jo itsessään ja encoreakin saatiin vielä todistaa neljä biisiä. Kaikesta toimivuudesta ja biisivalinnoista huolimatta oli setti aavistuksen verran turhan pitkä ja meinasi jo alkaa puuduttamaan. Pitää olla todella maailmanluokan bändi että kaksi tuntia menee täysin puutumatta, ja vaikka Down alkaa olla musiikillisesti jo riittävän kova tekijä, ei klassikkotasoista biisimateriaalia ole ehkä kolmella levyllä ihan kahden tunnin keikkaa silmällä pitäen riittävästi.

Biisien välit olivat aivan oma lukunsa myös, koska bändi innostui irroittelemaan milloin vapaiden jamien muodossa ja milloin huudattamalla Twisted Sisterin ”We’re Not Gonna Take It” -biisiä yleisön voimin. Vaikka tämän kaltaiset hupailut saattavat kuulostaa melko väkinäisiltä väsyneiden kehäraakkien hauskuutuksilta, niin ainakin Down hoiti homman silmin nähden spontaanisti ja hämäsi allekirjoittanutta vilpittömän oloisella meiningillään. Tämä kaikki yhdistettynä jo edelläkin mainitsemaani biisien esittämisen rentouteen sai uskomaan, että Down varmasti nautti olostaan lavalla ja eipä tuollaisilla kehäketuilla, joilla saattaa olla jo taskurahatkin tienattu, ole varmaan enää mitään todistettavaa kellekään.