Kaikki kirjoittajan Olli Herranen artikkelit

www.myspace.com/remissionshardcore

Horricane – The Lynch-lawyers’ Death Squad

Jälleen kerran on tullut sitten todistettua ennakkoluulojen typeryys. Tässä tapauksessa täytyy kuitenkin todeta, että kyseiset luulot olivat suhteellisen lyhytikäisiä. Nimittäin kun stereolaitteistoni alkoi toistaa virolaisen Horricanen ensimmäistä työnäytettä, olivat ennakkoluulon poikaseni tipotiessään.
Pieni ennakkoaavistus, joka luultavasti perustui siihen etten aiemmin olisi osannut nimetä yhtään virolaista hevibändiä, osoittautui siis kohtalaisen perättömäksi. Horricane on saatekirjeen mukaan koottu Viron hevimuusikkojen kermasta ja sen kyllä huomaa. Vuonna 2002 kasattu bändi tarjoilee massiivisia kitarariffejä pahaenteisen kuuloisilla koskettimilla maustettuna. Hitaat tai maksimissaan keskitempoiset biisit ovat ahdistavan ja pirullisen kuuloisia pitkähköjä kokonaisuuksia, jotka sisältävät äänimaisemaa kuulostaen välillä jopa Danny Elfman -elokuvamusiikki vaikutteisilta. Viiden biisin paketti sisältää lähes puoli tuntia huippuunsa hiottua raskasta ja alavireistä metallisoppaa, jossa kuuluu vaikutteita monestakin metallin osa-alueesta, kuitenkin pääpainon säilyessä raskaan black/death-metallin puolella. Soundit levyllä ovat myös huippuluokkaa ja selvästi tuotantoon on panostettu joka sektorilla. Poikkeuksesllisesti on tässä yhteydessä myös mainittava ehkä yhdet hienoimmista levynkansista mitä olen ikinä nähnyt. Koko bändin ulkoasu on todella tarkkaan mietitty ja hyvällä maulla toteutettu ja ainakaan minä en näe siinä mitään negatiivista.
Horricanelle on vaikea keksiä vertailukohtaa. Raskaissa osioissa mielessä kummittelee Morbid Angel mutta modernimmalla otteella, ja muuten pieniä vivahteita tulee jopa stonerista ja nu-metallista asti. Yhdistävänä tekijänä on kuitenkin raskaus ja pahansuopa tunnelma. The Lynch-lawyers’ Death Squadista on paha lähteä negatiivista sanomaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lätyllä olisi jotain helposti nieltävää jokahevarin must-kamaa. Itseasiassa veikkaan, että päinvastoin. Biisien aukeneminen kestää ja tyyli on muutenkin ehkä jopa hevistä puhuttaessa riittävän marginaalista rajaamaan kuulijakuntaa pienemmäksi. Bändin ammattitaito on kuitenkin kiistaton ja itse lämpenin Horricanelle suunnattomasti, joten haluan suositella kaikille kokeiltavaksi ajatuksen kanssa.

Amoral

Haastateltavana tällä kertaa progressiivista heavy-vaikutteista death-metallia soittava Amoral. Bändi on juuri siirtynyt Spikefarmille Englantilaisen Rage Of Achillesin lopetettua toimintansa. Ennen kaatumistaan ROA ehti juuri julkaista bändin debyyttialbumin ”Wound Creations”.

Chambers Magazine a.k.a. Paskalehti ja Amoral-haastattelu. Olemme tällä hetkellä Elielin ravintolassa Helsingissä, oikein kiva ilma ja paikalla kitaristi Ben Varon. Aluksi särjetään jäätä ja kysytään, että mitkä ovat Benin yleiset tunnelmat, eli mitä kuuluu?

Ben: Hyvää kuuluu, kiitos. Lafka vaihtui ja hommat rupeaa näyttämään valoisammalta kuin koskaan. Hyvä aika olla tässä bändissä.

Nyt kun odotellaan toista kitaristia Silver Otsia vielä, niin voisitko kerrata Samperin lukijoille nopean biografian Amoralista?

Ben: Jees. Eli, vuoden 97 maissa ruvettiin rumpalin kanssa soittelemaan covereita yläasteen kellarissa. 2000 alkoi homma olemaan vähän totisempaa, Silver tuli messiin ja ruvettiin tekemään omia biisejä ja siitä lähtien on tehty omaa materiaalia. 2002 alkoi keikkailu jos en väärin muista ja saatiin täysmiehitys. Siitä lähtien voi sanoa, että Amoral on ollut olemassa.

Tässä vaiheessa saapuu paikalle yhtyeen toinen kitaristi Silver Ots. Mies tulee suoraan suihkusta ja selittelee näin epätoivoisesti myöhästymistään.

Mitkäs on Silverin tunnelmat liittyen lafkan vaihtoon ja noin yleensäkin tällä hetkellä?

Silver: Mä oon varmasti ihan samaa mieltä mitä Ben oli…

Ben: Ethän sä tiedä mitä mä sanoin!

Silver: Mut mä veikkaan, että oon.

Eli siis positiivinen juttu vai? Nyrkkipajalta isolle lafkalle…

Ben: Se on tylyä ja ei voi mitään pahaa sanoa Ragesta, se teki oikeasti sitä sen takia, että se diggaili. Ja pitää myös nostaa hattua, että se uskoi kaikkiin näihin bändeihin joita se otti. Kukaan ei ottanut meitä, Omnium Gatherumia, Manitouta, Kiuasta tai Eleniumia. Näille samoille lafkoille, jotka ovat nyt kiinnittäneet nämä bändit, on lähetetty aikoinaan samat demot kun Rage Of Achillekselle, joka otti kaikki.

Silver: Kyllä sinne Spinellekin aikoinaan Other Flesh (Amoralin vika demo. Toim. Huom) lähti.

Ben: Niin, ei kelvannut silloin, yhtäkkiä nyt on kova juttu. Sama juttu näillä muilla bändeillä.

Mua jäi kaikkein eniten kaivelemaan ja kiinnostamaan sen helvetin hyvän Wound Creationsin kohtalo. Tuleeko sitä saamaan enää mistään?

Ben: Tulee marraskuussa Spikeltä ulos.

Eli Spine osti oikeudet…?

Ben: Joo, kaikki oikeudet. Tulee bonusbiisillä tossa marraskuussa kunnon levitykseen. Ja se on aika jännä, on kuin tuota ei olisi koskaan tullutkaan aiemmin ulos. Spike painaa uudet promot ja lähettää kaikkiin lehtiin. Sitten toimistoissa ihmetellään, että eikös tämä tullut pari kuukautta sitten…? Se on vähän kuin uusi alku. Totta kai ne jotka on sen jo arvostelleet niin tuskin arvostelee uudestaan, mutta silti. Muuten se olisi varmaan jäänytkin unholaan ja en usko, että niitä olisi löytynyt enää mistään.

Mites nyt kun olette tuollaisen ison levy-yhtiön suojatteja, niin miten meinaatte jatkossa keikkajärjestelyt hoitaa?

Ben: Jossain vaiheessa yritetään päästä jollekin keikkamyyjälle. Se on vähän hankala saada ulkomaille itse järjestettyä mitään. Mutta lafka kyllä jeesaa jonkun verran näissä. Nyt on jo suunnitelmia mutta ei mitään varmistunutta.

Mitenkäs tulevaisuuden aikataulut? Nyt olette uudella lafkalla ja varmasti nyt ei ole huolta Wound Creationsin seuraajan julkaisijasta joten onko käryäkään koska WC voisi saada jatkoa?

Ben: WC:n uudelleenjulkaisu viivästyttää sitä projektia joten ei ainakaan vuoden sisään tule uutta. Vähän pitkä tauko tulee kyllä, nimittäin WC on nauhoitettu joulukuussa 2003. Mutta ei auta, tehdään uusia biisejä ja varmaan ensi vuoden puolessa välissä ruvetaan nauhottamaan niitä.

No mitäs mieltä te olette itse tästä Wound Creationsista ja sen saamasta suitsutuksesta?

Silver: Mä oon ollut aika samoilla linjoilla arvostelujen kanssa niissä hyvissä ja huonoissa puolissa. Vähän se on sellainen rönsyilevä mutta nyt on saanut sellaista biisienkirjoitustaitoa hiottua.

Ben: Joo, mutta yllättävän positiivisia arvioita kuitenkin. Jengi on esim. hehkuttanut soundeja, mikä on vähän outoa koska ne jäi vähän puolitiehen, mutta hyvä että ovat tykänneet. Ylivoimaisesti suurin osa ollut hyviä arvioita, jonkun verran keskivertoja ja oon ehkä yhden huonon arvion nähnyt.

Silver: Hyvin on arvostelijat tajunneet tän jutun mitä me ollaan haettu eli just tuollaista omaa tatsia tohon hommaan.

Olettekos joutuneet tekemään töitä sen eteen, että tällainen oma linja ja tatsi on saavutettu, vai onko se jotenkin tosi luonnollista teille? Te olette kuitenkin sellainen biisintekijä-kaksikko tässä bändissä…

Ben: Mun mielestä se ns. oma tyyli, joka on vielä hakusessa, koostuu siitä, että me tehdään tosi erilaisia riffejä mutta silti saadaan toimimaan ne samassa biisissä. Jos ainoastaan toinen meistä tekisi biisejä meille niin kyllä sen huomaisi.

Silver: Itse asiassa sen huomaa hyvin tolla levyllä kun siinä on pari biisiä mitkä Ben on tehnyt yksinään ja yksi minkä mä oon tehnyt. Kuten esim. Distract ja Last Round. Niistä hyvin huomaa, että ne on aika erilaisia biisejä.

Ben: Niin, Distract, saksanrässitystä, se on melkein kokonaan mun ja Last Round, lähes kahdeksan minuutin happohippa, niin se on Silverin biisi. Ja tyypilliset Amoral biisit on ne, joissa sekoitetaan näitä kahta, esim. Atrocity Evolution, ja siihen lähinnä tähdätään enemmän. Aluksi biisien tekeminen oli tosi vaikeaa kun riffejä karsittiin niin paljon. Ei siis meinattu saada biisin biisiä tehtyä kun aina joku sanoi, että se kuulostaa vähän tolta ja tolta, niin heti heitettiin pois. Jälkeenpäin se on palkinnut kun on hieman sitten oppinut tekemään biisejä sillä omalla tyylillä.

Tässä vaiheessa kokematon toimittajanplanttu intoutuu kiivaaseen hevikeskusteluun bändin kanssa. Puheeksi tulee mm. Decapitated…

Haluisitteko heittää jotain vaikutteita… ?

Ben: Kyllä ainakin se eka Decapitated-levy oli aika avartava. 15-vuotiaat Puolan pojat tulee ja tiputtaa sellaista settiä että siinä jää monet kakkoseksi… Sieltä tuli se, että on kiva heittää joku pieni tekninen riffi aina johonkin väliin…

Silver: Ja tietenkin Meshuggah! Ja mitä enemmän itse huomaa, että on jostain ottanut vaikutteita, niin toi Darkane on yksi, eritoten Insanity-levy. Siinä on just ne Meshuggah-elementit mutta ei niin hullua. Vähän rässiä mukana.

Ben: Itse mä kuuntelen enimmäkseen kasarirokkia, siis Skid Row:ta ja tollasta. Eihän se kuulu tossa mutta se rokin paiskominen… Homman pitää nimenomaan rokata ja groovata. Hommassa pitää olla munaa eikä mitään hipelointiä!

Haastettelu rönsyilee enemmän vapaan keskustelun puolelle biisien tekemisestä ja muusta musaan liittyvästä, joten on aika antaa periksi ja jättää haastiksen virallinen osuus ja siirtyä kokonaan terassille viihtymisen puolelle… Amoralista kuulemme varmasti lisää myöhemmin, siihen asti: tsekatkaa Wound Creations!

gloria morti – lifestream corrosion

Nykyään extreme-metallia soittava Gloria Morti ponnistaa Heinolan kauniista kyläsestä. Tässä tapauksessa sanoisin, että extreme-käsite tarkoittaa death-metal vaikutteista black-metallia. Nopeudet on hurjia ja riffittely sähäkkää. Gloria Morti yllättää kypsyydellään ja ammattimaisuudellaan positiivisesti, eikä tarvitse ihmetellä miksi japanialainen World Chaos Productions on orkesterin talliinsa ottanut.
Homman nimi on siis tosiaankin nopeus. Aika hengästyttävää meininkiä on levyllä kuultavissa joidenkin suvantojen kuitenkin tarjotessa sopivia taukoja kaahaukseen. Biisit on aika pitkiä ja tästä heti lähtee pieni miinus bändille. Uskoisin tällaisen bändin biisinkirjoitustaidon kuitenkin kypsyvän ajan myötä sen verran, että biisit saadaan jatkossa kunnialla loppuun asti. Ei tässä nytkään mitenkään älyttömille harharetkille lähdetä, mutta välillä meinaa alkaa puuduttamaan. Vaikutteiksi bändillä mainitaan mm. Mayhem, Dissection sekä Emperor, ja tämä on helppo uskoa. Paljon hienoa syvyyttä biiseihin on saatu melodisen melankolian muodossa. Ja vielä ne niin harvoin edes sietämäni synat tekevät paikka paikoin jopa upean kuuloisia lisiä biisikokonaisuuksiin. Sitten toisaalta taas se surullisen kuuluisa synamatto ei tipahda itselläni, ei niin pätkääkään. Pientä hajontaa kuuluu levyllä myös kokonaisuutta tarkasteltaessa. Biisimateriaali on ajoittain hieman epätasaista, mutta uskon tämänkin lastentaudin karsiutuvan pois ajan myötä. Ehkä suurin miinus tulee itselleni enemmän death-metallin ystävänä siitä, että sitä nivusille potkivaa rankkuutta ei ole oikein levylle saatu. Biisit on kyllä nopeita mutta kun se ei oikein riitä. Liian fiilistelyksi on mennyt riffittely ja näin myös lopputuloksesta on kuultavissa tietynlainen kesyys. Silloin tällöin GM onnistuu täräyttämään muulinpotkun mutta näin nopeaksi musiikiksi on levyllä liian vähän täräkkyyttä. Soittotaito taas on kyllä enemmän kuin kohdillaan ja örinät ynnä kirkumiset hoitava Psycho on todellakin mies paikallaan muhkean miehisine örinöineen. Vokaaleissa pahiten tökkii typerän kuuloiset bläkkikselle ominaiset Aku Ankka -kähinät mutta se on niin makuasia, että siitä on kohtuutonta miinusta jakaa.
Summa summarum Gloria Morti. Vakuuttava paketti. Paljon hyvää, hieman korjattavaa. On tietysti ilmiselvää, että bändi itse päättää millaista musiikkia haluaa tehdä mutta jo uskottavamman habituksen ja paremman kohdeyleisön saavuttamisen takia soisi sitä räkää ja räväkkyyttä bändille löytyvän lisää jatkossa. Enemmän tämä sinne fiilistelyloosteriin itselläni menee kuin niiden tappokamojen joukkoon. Tästä on kuitenkin enemmän kuin hyvä jatkaa.

Calmsite – The Erector

Calmsite tulee Riihimäeltä ja kertoo olevansa vuodesta 1998 lähtien toiminut metalliorkesteri. Ja tämähän varmaan kertookin jo kaikille kaiken… Joka tapauksessa Calmsite on löytänyt debyytti-kokopitkälleen julkaisijan Jenkkiläisestä Oak Knoll Productionsista.

Calmsiten levyä kuunnellessa tulee mieleen runsaasti assosiaatioita. Pohjimmiltaan tämä rokkaava hevimeininki tuo mieleen jonkun Iron Maidenin, Motörheadin ja vanhan Metallican äpärälapsen. Biisit rokkaavat kyllä pirusti mutta häiritsevä ajatus on, että mistä nämä riffit ovat tuttuja ennestään. En väitä, että mistään plagioinnista olisi kysymys mutta suorastaan kiusallisen läheltä mennään välillä esikuvien tuotoksia. Joka tapauksessa selvästikin tiivistettyä ja simppeliä ilmaisua tässä alunperinkin on lähdetty hakemaan ja tämä on bändiä omimmillaan. Mukana on kyllä paljon melodiahöystöä ja soolonlurautuksia, mutta aika rokkimeiningeissä silti pysytään. Hassua kyllä, luettelemistani assosiaatioista poiketen, laulupuoli taasen on sellaista miehekästä puoliörinää. Levy kokonaisuutena rullaa ihan mukavasti eteenpäin mutta pientä tuubamaisuutta siinä silti on. Pienillä vaihteluilla kuuntelukokemuksesta olisi saatu huomattavasti nautittavampi. Soitannollisesti olisin toivonut tuotokselta tiukempaa otetta. Kaikki kunnioitus rehellisestä meiningistä mutta jos näin simppeliä kamaa lähdetään studioon vääntämään, pitäisi se setti ehdottomasti treenata niin tiukaksi, ettei horjumista levyltä löydy. Tietenkään tähän ei toivoisi miltään saralta poikkeuksia. Ei tässä nyt selvästikään mitkään yläasteen kellaribändin pojat puikoissa ole mutta sellaista haparointia, mikä kuuluu demoille, ei kokopitkälle soisi päätyvän. Jotenkin minun korviini se yhteensoittamisen meininki ei tartu.

Loppupeleissä Calmsite on onnistunut tuottamaan ihan hyvän räyhäyslevyn jonkun ryyppyillan tunnelmankohottajaksi. Yllättävän positiivisin mielin sitä kerta toisensa jälkeen arvostelua valmistellessa levyn koneeseen laittoi joistain lapsuksista huolimatta. Huippubändiksi on mielestäni silti Calmsitella soiton tiukentamisen ja sen ”oman jutun” löytämisen verran vielä matkaa.

Twilight Ophera – The End of Halcyon Age

Twilight Ophera on julkaissut sitten jo kolmannen levynsä ”The End of Halcyon Age”. Tästä huolimatta tämä oli ensikosketukseni bändiin *häpeää ja pistää pään peiton alle*. Suurin syy tälle todennäköisesti on bändin edustama musiikkityyli, kun tämä sattuu olemaan näin helposti kuvailtuna sellaista sinfoniallista bläkkistä. Bläkkiksellä siis tarkoitan selkeästi kiltimmän osaston meisinkiä enkä sitä ilkiää juttua.
Eli jotain mustan metallin musiikillista tyylisuuntaa tässä haetaan. Paljon on vaikutteita myös heavy- ja powermetallista. Käytännössä tämä paketti tarkoittaa nopeaa rummutusta ja rääkyviä vokaaleja. Riffit on näiden edellä mainittujen tyylien sekametelisoppaa. Synaa pimputetaan niin kuin asiaan kuuluu, ja itse asiassa se sana ”sinfoniaalinen” ei kovin kauaksi totuudesta jää. Enimmäkseen syna on mattoa mutta joissain tapauksissa on lähdetty sekaan säveltämään orkesterisovituksia syntikan voimin. Lopputuloksena on niin teennäinen soundi, että tässä meinataan jo mennä hieman metsään. Kyllä tällä tehokeinolla on mahtipontisuutta saatu mutta mielestäni nämä osuudet eivät vain kuulosta hyviltä. Kliinejä vokaalejakin kuullaan hieman, mutta ne eivät myöskään minua lämmittäneet. Puhtaiden ja räkäisten vokaalien sekoitus ei ole koskaan ole ollut lempiruokaani, oli ne tehty kuinka hyvin tahansa. Itse biisit on kyllä todella taidokkaasti kirjoitettu ja soitettu, siitä ei pääse mihinkään. Soitto kulkee saatanan tiukasti ja biisiessä on pituutta ja osioita aika paljon. Kappaleissa on paljon hyviä osuuksia, jotka lämmittävät minua vaikken mikään tällaisen musiikin suurkuluttaja olekaan. Silti se kaikki mahtipontisuus ja orkestraalinen sävellystekniikka muodostavat ainakin itselleni suurimman esteen eheälle kuuntelunautinnolle. Liikaa tavaraa samassa paketissa ainakin yhdelle kuuntelukerralle.
Twilight Ophera vaikuttaa olevan omassa sarjassaan selkeästi raskaan sarjan painija. Osaset on kunnossa ja homma toimii kokonaisuutena hyvin. En oikein osannut verrata bändiä mihinkään koska genre on minulle vieras, siitä miinus arvostelijalle. Jälkimaku lätystä on kuitenkin seuraavanlainen: Yhdeksään biisiin mahtui hitosti minuutteja kappaleen keskiarvon pyöriessä viiden minuutin paremmalla puolella. Tavaraa oli käsiteltäväksi vaikka kuinka monelle kuuntelukerralle, mutta perusidea selvisi muutamalla. Soittotaitoa löytyy ja biisintekotaitoa, mutta jos kaiken höysteen karsii pois, jää jäljelle kuitenkin aika tutut sointukuviot. Toisaalta oli hyvä, että mukana oli joku peruselementti joka piti homman kasassa. Ei mikään järisyttävä kokemus minulle mutta vaikutuksen teki silti. Suosittelen alan harrastajille.

dead samaritan – bone hill revelation

Dead Samaritan on orkesteri, mikä on saanut alkunsa Hämeenlinnassa vuonna 2001. Orkka halusi alun perin soittaa [q]nopeaa ja raivokasta death-metallia thrash-vaikutteilla[q] ja tällaista kerrotaan ekan demon olevankin. Nyt ollaan jo päästy bändin kolmanteen demoäänitteeseen ja suuntaus on selkeästi enemmän rässin puolella.
Ensimmäinen mielikuva on 80-luvun lopun ja 90-luvun alun Kreator, vaikka ei aivan samaan vauhtiin ja intensiteettin päästäkään. Ja tietysti yhtenä vaikutteena on se vakavanha Slayer, eihän sitä voi tällaista hommaa ilman Slayer-vaikutteita tehdäkään. Riffit ovat sitä perinteisempää thrash-osastoa mukavilla melodian pätkillä maustettuina. Vaikutteita voisi sanoa tulleen useistakin vanhemmista väännöistä mutta mukana voi myös kuulla Göteborg-elementtejä. Laulu on välillä enemmän örinän puolella kahlaavaa ja välillä enemmän bläkkis-rääkymistä, kuitenkin aika perinteisillä linjoilla liikutaan. Biisin rakenteissa on miellyttävää vaihtelua ja pieniä oivalluksia on myös mukana. Laulut on myös rytmitetty ihan mukavasti mutta mitään poikkeavan erikoista niissä ei ole suuntaan eikä toiseen.
Perusvarmasti laulaja hommansa hoitaa. Soitto kulkee ihan tiukasti eikä mitään emämunauksia levyltä kuulukkaan. Bändi ei myöskään sorru ylisoittamiseen, joten tuotoksella oleva sooloilu on myös ihan miellyttävää kuultavaa. Soundit levyllä ovat hyvää demotasoa ja biiseille oikeutta tekeviä.
Kokonaisuutena Bone hill revelation on ihan kelpo demo. Soittamisen ja biisinteon eri osa-alueet on mukavasti hanskassa vaikkei tässä mitään ruutia keksitäkään. Itse pidin enemmän parista ensimmäisestä varsinaisesta biisistä. Nämä biisit edustivat enemmän sitä rujompaa rässisoundia. Pari viimeistä meni enemmän sinne göteborg-vaikutteiden puolelle kaikkine melodioineen. Vaikka monipuolisuudessa ei mitään vikaa olekaan, oli silti bändi omimmillaan rankemman paiskomisen puolella. Hiukka lisää tiukkuutta soittoon, minkä en usko olevan ongelma ja se lopullinen silaus biisien viimeistelyyn niin uskon, että todella hyvää on tältä bändiltä odotettavissa.

Born Of Thorns – New Horizon

Espoolainen Born Of Thorns on pukannut neljännen tuotoksensa ilmoille Oak Knoll Productionsin kautta. Aikaisempi backcataloghan käsittää pari omakustannetta ja yhden Cradle Of Filth-kokoelmalle väännetyn biisin. Musatyyliään poppoo kuvailee melodöödiksen ja bläkkiksen välimaastoksi muillakin vaikutteilla. Tämä määritelmä onnistuukin kuvailemaan musiikkia ihan riittävän tarkasti.

New horizon-EP sisältää kolme hyvin soitettua hevirallia. Ensimmäisen biisin kajahtaessa ilmoille kantautuu korviin rasittavan kuuloinen synakuvio josta saakin sitten nauttia loppubiisin ajan. Sinällään ikävä, koska hyvin soitetut riffit hukkuvat tähän pimputukseen. Eka biisi on sitten muutenkin kaikkea mahdollista täynnä puhtaista mies- ja naislauluista lähtien. Jos ei anna näiden höysteiden hämätä, niin taustalta paljastuu hyvinkin perinteiden biisi tällä saralla. Seuraava biisi on sitten levyn parasta antia hienoine kitaramelodioineen. Rakenne toimii ja biisin mittakin on sopiva. Riffit saavat enemmän tilaa synakuvioilta ja meininki on muutenkin tasapainoisempaa. Kolmas kipale edustaa sellaista ”ihan hyvä” -osastoa. Mitään yllätyksiä ei ole luvassa mutta mikään ei myöskään varsinaisesti korvaan särähdä, tai ehkä korkeintaan hieman epävireiset kliinit mieslaulut.

EP kuulostaa perinteiseltä poppis-bläkkikseltä (lue Cradle Of Filth -vaikutteiselta). Soittajat on kyllä taitavia, varsinkin kitaristi ja rumpali astuvat hyvin esiin. Biiseissä ei varsinaisesti mitään hirveän ihmeellistä ole vaikka sekaan onkin ympätty kaikkea pikkusälää. Toka biisi voisi melodioidensa ja riffiensä puolesta toimia suunnannäyttäjänä bändille tulevaisuudessa mutta hyvien molodioiden lisäksi tarvittaisiin myös omintakeisia sovitusratkaisuja ja muitakin koukkuja. Kannattaisi myös ehkä miettiä kaikenlaisen ylimääräisen höysteen tarpeellisuutta. Yksinkertainenhan on aina kauniimpaa ja varsinaiset biisitkin saisivat enemmän tilaa.

Scorngrain – Cyberwarmachine

Scorngrain on keväällä 2001 muodostunut bändi, joka syntyi Dr. Miken ja Lederfaustin kokeilunhalun seurauksena. Heidän visionsa bändistä oli rajua metallia yhdistettynä industrial-vaikutteisiin sekavia looppeja ja perus thrash-elementtejä unohtamatta.

Tämän jälkeen on sitten tapahtunut paljonkin. Loppumiehistökiinnitykset on saatu tehtyä ja levytyssopimus Dynamic Artsin kanssa solmittua. Ensimmäinen kokopitkä ”Cyberwarmachine” on aika pitkälle mitä bändi lupaileekin, ”rajun metallin” nyt tietysti ollessa hyvinkin tulkinnallinen asia. Levy kulkee eteenpäin hyvinkin perinteisten thrash-metal riffien siivittämänä, niin hyvässä kuin pahassa. Periaatteessa levyltä löytyy kimppu hyvinkin toimivia riffejä, varsinkin biisien väliosissa on ajoittain hyvää imua, mutta muuten mielikuvituksellisuus ja innovatiivisuus loistavat poissaolollaan. Samankaltaisuudet seuraavat toisiaan ja biisit alkavat nopeasti puuduttamaan. Tietokonesurina, eli ohjelmointi, on joka biisissä vahvasti läsnä. Suuri osa siitä on mattoa mutta kaikenlaista kilkatusta ja kalkatusta on myös joukossa. Synamatto, joka selvästikin on yksi musiikin peruselementeistä, toimiikin ihan siedettävästi mutta muuten höysteet on lähinnä ärsyttäviä. Laulut on hoidettu ihan hyvin ja melodioihin on selvästi paneuduttu. Tyyliltään laulu on jotain Tomas Lindbergin ja bläkkis-räksytyksen välimaastoa. Soitto on levyllä tiukkaa, mikä on tietysti aina hyvä asia, siitä ei moitetta löydy.

Kokonaisuutena Scorngrainin eka kokopitkä on hieman puuduttavaa kuunneltavaa tasapaksuutensa vuoksi. Levyllä on kyllä hetkensä mutta riffien ja biisirakenteiden mielikuvituksettomuus hiekottaa mahdollisuuden toimivaan kuuntelukokemukseen. Levyllä on biisimateriaaliltaan ainekset toimivaan miniin, mutta samojen ideoiden venyttäminen tähän mittaan kostautuu. Viimeisessä biisissä bändi vasta paljastaa, että heillä olisi aineksia monipuolisempaankin fiilistelyyn, mutta liian myöhään. Toivottavasti bändi pystyy jatkossa uusiutumaan ja saamaan syvyyttä ja uusia ideoita musiikkinsa. Ei siis itselleni mikään maailman toimivin paketti mutta voisin kuvitella jonkun industrial-fiilistelijän saavan musasta enemmänkin irti.

Burden – Resist

Burden on olettaakseni lahtelainen thrashmetal ryhmä. Saatekirjeen puuttuessa voin vain arvailla joistain kansissa olevista seikoista. No, sehän on täysin epäoleellista. Burden tuuttaa positiivisesti kasarirässiä nykyisen retrothrash-villityksen keskellä. Laulut on kliinit ja riffittelykin nojaa huomattavasti vahvemmin 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun, kuin 2000-luvun meininkiin.
Kahden biisin pläjäyksestä on vaikea paljoa sanoa. Ensimmäisen kipaleen avaava mainriff on ihan asiallinen väännös mutta sitä saadaan nauttia biisin kuluessa ihan liikaa. Kitarasoolo on taattua meisinkiä ja soitto kulkee hienosti eteenpäin. Tuplabassareita käytetään hillitysti mutta biisi kyllä rullaa riittävän hyvin ilman niitäkin. Hieman olisi vaihtelua saanut biisissä olla koska saman riffin junnaus käy jopa ennen koko kahden ja puolen minuutin mitan täyttymistä kyllästyttämään. Seuraava, ja tällä kertaa viimeinen biisi, alkaa kitaranäppäily-fiilistelyllä, jatkuen tyräkkään säkkäririffiin. Biisi on edeltäjäänsä tanakampi ja monipuolisuudessaan muutenkin parempi. Sinänsä yksinkertaiset riffit toimivat hienosti hyvin sovitettuna ja soitettuna. Biisi on musiikillisesti hyvä esitys.
Suurin plussa tulee Burdenille vanhan koulun meiningistä. Tällaista kuuntelisi mielellään pidemmänkin tuotoksen, jotta voisi saada paremman kuvan bändistä. Puuduttavahko eka biisi hieman pilaa kokonaisuuden kun kyseessä on näinkin lyhyt tuotos mutta uskoisin bändillä olevan hyvää meininkiä kuitenkin takataskussa. Kliinit vokaalit on niin harvinaista herkkua nykyään, että se voi olla vain plussaa suoritukseen. Rehellisesti sanoen kyseinen vokalisointityyli ei ole ollut koskaan itselleni kaikkein mieluisin, mutta kyllä A. Niemi tonttinsa paremmin hoitaa kun puolet ärsyttävistä kasarikirkujista. Miinusta on kyllä pakko antaa Häkkis-Englannista. Lisää vaan Burden-matskua pihalle ja keikoille, kyllä tälle kuulijat löytyy.

Amoral – Wound Creations

Pääkaupunkiseudulta tuleva Amoral tekee huikean pelinavauksen debyyttialbumillaan ”Wound Creations”. Jonkinlaiseen progressiivisen death-metallin lokeroon luokiteltava Amoral on nuoresta iästään huolimatta hämmästyttävän ammattitaitoinen ja innovatiivinen orkesteri. Musiikki nojaa vahvasti toisaalta rytmityksellisiin kikkoihin ja toisaalta ilahduttavan oman tyyliseen melodiointiin, suoraan tykittävää otetta unohtamatta.

Levyn lähtiessä liikkeelle introlla, on peli selvä. Mutkaa ja kiemuraa piisaa. Silti rullaavuus ja kuuntelemisen mielekkyys onnistutaan säilyttämään. Meshuggah-tyylisiä polyrytmisiä riffejä sotketaan jopa kasarihevi-vaikutteisiin melodioihin ja kitarointeihin. Ja vaikka musiikin lähtökohdat ovat vaikeat, onnistutaan suurimmalta osin myös sovituksissa hienosti. Paria biisiä lukuunottamatta punainen lanka pysyy tiukasti näkyvissä ja mitään kardinaaliharhailua ei tehdä ollenkaan. Nopeuksillaan taasen Amoral ei levyn aikana millään ylikierroksilla juuri käy. Vauhdikkaimmat hetket kuullaan joissain suoraviivaisempaa death-metallia edustavissa kappeleissa ja joissain kasarivaikutteisissa heavy/speed/thrash-jutuissa. Myös kauneutta biiseistä löytyy. Melodiat eivät ole vain nopeustaidon näytteitä, vaan tyyliteltyjä ja hienoja kitaraharmonioita on myös riittämiin. Paras esimerkki tästä on ehkä levyn päättävä insrumentaaliraita.

Örinäpuolen hoitava Niko Kalliojärvi suoriutuu tehtävästään mallikkaasti. Örähtely on mureaa ja riittävän kekseliästä. Maininnan arvoinen on myös kitaristien Ots ja Varon ohella rumpali Juhana Karlsson, joka hengästyttävää taituruutta ja tyylitajua osoittaen sitoo biisit vahvasti yhteen basisti Ville Sorvalin kera.

Negatiivista on minun levystä vaikea löytää. Paria biisiä olisi voinut hieman tiivistää tiukemmaksi ja muutamaa riffiä ehkä hieman yksinkertaistaa. Muuten paketti on hyvinkin mieleiseni. Toisaalta voin helposti kuvitella kuinka suoraviivaisemman musiikin ystävät irvistelevät tällaista temppukerhoa kuunnellessaan. Levyn soundit ovat ehkä hieman kuivakat mutta erittelevyydessään hyvin toimivat.

Amoral tarjoilee niin sitkeää purtavaa monille, että turhankin moni ehkä antaa jo ensikuuntelulla periksi, eikä löydä hienoja biisikokonaisuuksia mutkaisten riffihirviöiden takaa.