Kaikki kirjoittajan Olli Herranen artikkelit

www.myspace.com/remissionshardcore

Lämminhenkinen ilta äärimetallin parissa

On ihan mukava käydä välillä keikoilla, joiden esiintyjät eivät ole omia suurimpia suosikkeja. Satyricon kuuluu kirjoissani porukkaan, joka ei ole saanut jalkautumaan levykauppaan asti, vaikka musiikki kuunneltaessa onkin aina ihan kelvollista. Lähdin tämän vuoksi keikalle uteliaana ja leikkimielellä. Tunnelma oli siis kuin Napakymppiin lähtisi.

Paukautin paikalle parahultaisesti todistaakseni taiwanilaista lämppäriä. Chthonic (ei Gin and Tonic) oli huikea näky, nimittäin lavatamineissa yhdistyi larppausvarusteet ja -meikit todella perversseihin naamioihin. Lämppärikeikkaa kommentoinut, kohdalle osunut dosentti Männistö kutsui aktia nimikkeellä budohevi, joka varmaan oli hyvin osuva luonnehdinta.

Kohdalle osunut dosentti Männistö kutsui aktia nimikkeellä budohevi

Musiikillisesti on vaikea sanoa mitä kaikkea kama piti sisällään, mutta sanotaan nyt vaikka niin, ettei tällaista ollut vielä paljon ennen 1990-luvun puolta väliä olemassa. Kuvittele Children of Bodom jollain itämaisilla larppauselementeillä höystettynä ja olet lähellä. Vaikkei musa itseä paljoa lämmittänyt, oli bändi oikein sympaattisen oloinen, eikä siitä ole syytä lähteä siten haastelemaan mitään erityisen negatiivista.

Satyricon aloitti keikkansa uusimman levyn (S/t, 2013) mahtipontisella introlla, jonka perään lähti varsinaisena avausbiisinä vuoden 1994 albumin ”The Shadowthrone” avaaja Hvite Krists død. Tämän jälkeen siirryttiin itselleni tutuimpaan osastoon, eli ”Now, Diabolical” –albumiin (2006) ja vieläpä nimikkobiisiin. Olen siis sitä porukkaa, jolle rokki-Satyricon on huomattavasti tutumpaa kuin alkuaikojen uskottavat bläck&decker-kiekot.

Keikan logiikka noudatteli melko ennalta arvattavaa mutta toimivaa, eli biisejä tipauteltiin kohtuu tasapainoisesti uran varrelta. Moniaineksisuudesta huolimatta itselle jäi kuitenkin sellainen olo, että kyseessä oli aikamoinen hittikimara. Bändin paremmin tuntevat ja fanit varmaan arvostelisivat ratkaisua tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi, mutta maallikolle tämä sopi erinomaisesti, nimittäin livenä Satyricon ylitti ainakin omat odotukseni ja tykkäsin keikasta musiikillisesti hyvin paljon.

Ei varmaan tule yllätyksenä kenellekään, että kyseessä on soittajina ja esiintyjinä ammattimainen bändi ja siihen puoleen on turha mennä enempää. Muu show ansaitsee taas pari sanaa, koska laulaja Satyrin välispiikit jatkoivat lämppärin sympaattista linjaa ja olivat hyvin lämminhenkisiä. Toki kyseisen orkan pahimmat murjotusajat ovat kaukana takana ja aatteet on myyty levymyynnin ohessa jo moneen kertaan, mutta itse lämpenin inhimilliselle, muttei silti yleisöä nuoleskelevalle esiintymiselle, jossa kuitenkin biisien aikana pidettiin hevikliseistä tiukasti kiinni.

Laulaja Satyrin välispiikit jatkoivat lämppärin sympaattista linjaa ja olivat hyvin lämminhenkisiä

Toinen asia joka kaipaa mainintaa, on bändin voimakas valoshow, joka varmasti jakoi mielipiteitä. Strobot säksättivät lähes koko keikan mitalta ja esiintymistä ryyditettiin myös ties millä värivaloilla. Näyttävää, kyllä, rasittavaa, varmasti monen mielestä. No, jäipähän ainakin mieleen.

Ilta tarjosi kelvollisen kokonaisuuden ja positiivisen yllätyksen. Osittain tämä saattaa johtua siitä, että itse käyn niin vähän keikoilla nykyään, että miltei mikä tahansa hieman omaan makuun menevä mättö kelpaa. Samalla on pakko tunnustaa, että Satyricon on kovatasoinen bändi, jonka musiikillisen kekseliäisyyden pystyy tunnistamaan hieman vähemmänkin levytettyyn tuotantoon perehtynyt.

Kuvat: Ville Angervuori

Airbourne Tampereella

Airbournen keikka oli kahdella tavalla tamperelaisesta näkökulmasta erikoinen. Lauantai-illan keikaksi bändit soittivat hämmentävän aikaisin, joka sitten aiheutti reportteripartion kohdalla puolentoista lämppärin missaamisen. Toinen erikoisuus oli esiintymispaikka, eli Tampere-talo. Siellä kun on totuttu näkemään klassista musiikkia ja tiedetapahtumia – ja kohta tietysti kiakkovierasjuhlia – eikä lattaotsarokkia.

Saavuimme kuvaajan kanssa paikalle kesken englantilaisen Black Spidersin esiintymisen. Tampere-talo vaikutti heti lupaavalta keikkapaikalta, nimittäin paikan pohjaratkaisun ansiosta suurellakin yleisöllä on mahdollisuus nähdä esiintyjät läheltä lavaa. Tällä kertaa paikalle oli saapunut noin puoli salillista, eli ehkä noin 500 päätä. Koko poikkeuksellisen leveällä juhla-alueella sai myös juoda kaljaa eikä esiintymisen sivustastakaan seurailu verottanut soundeja juuri ollenkaan.
Puoliksi missaamamme Black Spiders on kolmen kitaristin hard rock –pumppu, jonka musiikkia voisi luonnehtia Motörheadin, AC/DC:n ja ehkäpä hieman Sensational Alex Harvey Bandin välimaastoon sijoittuvaksi. Bändi oli selvästi motivoitunut antamaan kaikkensa ja esitys sisälsi varsin kelvollisten biisien lisäksi tanakan määrän mossausta ja bändiläisten hillumista lavalla. Perinteiset rock-liikkeet ja -kliseet tulivat takaraivosta, soitto oli tiukkaa ja biisejä tuntematonkin pystyi astumaan meininkiin sisään vaivattomasti. Taattua hard rockia niille, jotka sellaisesta pitävät – ja yleisöhän piti.

Pääesiintyjä Airbourne avasi settinsä Terminator 2 –elokuvan soundtrackilla valonheitinten pyörittäessä punaisia valokeiloja vaaran merkiksi. Bändin kirjaimellisesti loikatessa lavalle lähti uusimman ”Black Dog Barking” –albumin (2013) menevä avausraita Ready to Rock soimaan ja ensisekunneista lähtien bändi hardrokkasi kuin riikinkukko.
Vaikkei Airbournen tuotantoa olisi koskaan kuullutkaan, ei aussibändin maamies-esikuvia olisi tarvinnut kauaa arvailla. AC/DC:n ja Rose Tattoon jalanjäljissä etenevä kaljan- ja hienlöyhkäinen perusasioissa tiukasti pysyttelevä rockvääntö tempaisi hyvin lämmitellyn yleisön mukaansa välittömästi.

Bändin nokkakukko, laulaja-kitaristi Joel O´Keeffe otti paikkansa myös välittömästi, ja vaikka koko bändi oli meiningissä sata lasissa mukana, oli nokkakoristeen meininki vielä muutaman asteen verran näyttävämpää. Bändin sisäistä työnjakoa asetettaessa on selvästi syystä tai toisesta päätetty panostaa yhteen tyyppiin koko rahalla.
Asiaan on saattanut vaikuttaa myös kaverin poikkeukselliset kyvyt. Samanaikainen mossaus ja kitaralavan heiluttelu hevimuodostelmassa eivät olleet minkäänlaisena esteenä soolon tilutukselle. Soitto ja laulu toimivat erinomaisesti yhteen ja tältä turboahdetulta aussirokkarilta ei tuntunut energia hiipuvan näyttävästä lavameiningistä huolimatta missään vaiheessa.
Jossain vaiheessa laulaja-kitaristia kanniskeltiin yleisön seassa roudarin harteilla rokkarin soittaessa myös samalla sooloa. Angus Young, anyone? Keikan loppupuolella samainen ihmisiä ryyppäämään villinnyt aussi hakkasi päähänsä oluttölkkejä. Niiden alettua suihkuta ruskeaa mahlaa hän viskeli niitä sitä mukaa yleisöön. Todellinen showmies, jonka yleisö palkitsi runsailla suosionosoituksilla.

Airbournen setti koostui noin 50 minuutin avausosasta ja 25 minuutin encoresta. Bändisoiton tiukkuus yhdistettynä Tampere-talon hyviin soundeihin ja tarkkaan harkittuihin rockshow-elementteihin teki keikasta todellisen taidonnäytteen. Tämän kaltainen perusrock on vaikea laji, jossa kaikkien osien pitää ollakin kohdillaan, jotta homma voi toimia.
Airbourne pystyy vetämään pisteet alallaan kevyesti kotiin ja koska homma tosiaan toimii näin hyvin, voi AC/DC:n kaltaiset waka wanhat wääntäjät päästää hyvillä mielin ansaituille eläkepäiville.

Therapy? Tampereen Pakkahuoneella

Andy Cairnsin on pakko värjätä hiuksiaan, muuten tuo 47-vuotias irkkurokkari ei yksinkertaisesti voisi vaikuttaa niin nuorekkaalta. Okei, kyllähän miehen lavahabitus on muiltakin osin jotain aivan käsittämätöntä, kyseessä on nimittäin tyyppi joka jaksaa heilua, pomppia ja intoilla läpi puolitoistatuntisen ilman minkäänlaista teennäisyyden tai hyytymisen merkkiä. Ja niin myös Michael McKeegan, Cairnsin bändikaveri ja Therapy?-nimisen yhtyeen basisti.

Therapy? on vaihtoehtorokkiaan paiskonut jo 1990-luvun taitteesta ja pitkäsoittoplattoja orkesterilla löytyy kunnioitettavat 14 kappaletta, joista yksi on massiivinen 36 biisiä sisältävä kokoelma. Tunnustan, että ainoastaan harvat näistä ovat minulle tuttuja, ja arvatenkin juuri eniten ne ”Troublegum” ja ”Infernal Love”, joiden ansiosta ylipäätään suuri yleisö bändin tietää.

Yhtä kaikki, kävin tarkkaamassa bändin livekunnon, koska viime kerrasta on vierähtänyt jo reilu vuosikymmen ja muistot tästä ovat hyvin positiivisia. Plusmerkkinen linja jatkui tänä syksyisenä lauantai-iltana myös Tampereen Pakkahuoneella, Therapy? nimittäin jaksaa pauhata nuoren orin innolla. Trio kirmasi kuin kesälaitumella.

Bändi selvästi tietää kuinka yleisö valloitetaan puolelleen, koska heti keikan kärkeen nasautettiin ”Troublegumin” hittiraita Isolation ja ”Troublegumia” ja ”Infernal Lovea” tarjoiltiin pitkin keikkaa juuri sopivasti, jotta yleisö pysyi messissä samalla innolla alusta loppuun. Therapyn? vahvuus näyttäisi olevan nimenomaan vuorovaikutus yleisön kanssa, koska jos bändin meininki, osallistaminen ja vuolaat ylisanat kunnioituksesta faneja kohtaan olivat fuulaa, minä ainakin nielin pajunköyden sellaisenaan.

Originaalia bändissä on myös sen vahvasti vaihtoehtoinen anti. Ainoastaan ”Troublegum”-kiekon tietävät saattavat mennä vipuun olettaessaan orkan olevan vain perusrokkia paikoin hieman vinoon vääntävä trio. Keikka paljasti hyvin sen, miksi Therapy-sanan perässä on kysymysmerkki – orkesterin ulosanti flirttailee keikkatilanteessakin hyvin vahvasti noise rockin ja muiden vähemmän konventionaalisten tyylilajien tonteilla.

Mikä ehkä lisäksi yllättävää, melko suuri yleisö jaksoi ilman taukoja digata keikan vinoimmatkin vaiheet, ja tätä jengiä oli paikalla huomattavasti odotettua enemmän. Voi tietty olla, että kaikki tiesivät mitä odottaa, mutta oletusarvoisesti mietin päässäni, että ainakin puolet niin suuresta porukasta oli saapunut paikalle ysärihittien tähden. Pakkahuoneen puoli oli helposti ainakin puolillaan, joka on aidosti vaihtoehtoiselle bändille, joka ei ole paljon uutuuslevyillään hittilistoilla majaillut, todella hyvin.

Vaihtoehtoterapiaa voi livenä suositella monin tavoin hieman vinosta rokista ja punkista kiinnostuneille. Bändi pitää huolen sekä oikeista että ysärifaneistaan soittamalla paljon vanhaa dance-kamaa. Kaikki oudommat biisit eivät ehkä itsellä iskeneet suoraan tajuntaan, mutta arvostin niidenkin kohdalla live-esitystä kovasti.

Pakollinen lämppärikommentti: jatkoin samalla linjalla kuin Entombedin kohdalla. Missasin lämppärin tarkoituksella, ja tällä kertaa vielä mielestäni perustellummasta syystä. Kuka vitun idiootti keksi ottaa pääesiintyjän coverbändin keikalle lämppäriksi?

Entombed Tampereen Klubilla

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun raportoin Entombed-keikan tunnelmia tämän lehden sivuilla, mutta uutta verrattuna aiempaan on Enskan hiljattain uudelleenmuovautunut kokoonpano. Terra Firmassa kitaristina, mutta Entombedissa alun perin basistina aloittanut Nico Elgstrand on tarttunut toiseen kitaraan siinä missä basistiksi bändiin on kiinnitetty Satyriconissakin basson varressa heilunut Victor Brandt. Ja jälleen kerran – pitkästä aikaa sen jälkeen, kun Uffe Cederlundin jätti bändin – Ruotsin deathrokkaajat hosuivat kvintettinä.

Keikka oli melko kattava läpileikkaus bändin urasta, joskin mielipiteitä jakava ”Same Difference” (1998), välitilinpäätös ”Uprising” (2000) ja parjattu sekä Cederlundin viimeiseksi jäänyt ”Inferno” (2003) taisivat loistaa setissä poissaolollaan. Korjattakoon asia, jos olen väärässä.

Keikan avasi mainio ”Clandestine”-albumin (1991) avausraita Living Dead. Tämän jälkeen käytiin läpi sopivasti annostellen uutta ja vanhaa tuotantoa. Biisijärjestykseen oli selkeästi kiinnitetty huomiota keikkasettiä rakennettaessa, nimittäin albumikronologian alkupään räkäisempiä vetoja oli maukkaasti ripoteltu rokkaavamman keskivaiheen tuotannon ja uudempien dödöhaisteluiden väliin.
Bändi hemmotteli paikalle raahautunutta, varsin vaikuttavan suuruista kuuntelijajoukkoa biiseillä kuten Like This With the Devil, Out of Hand, Serpent Saints, I For An Eye, Eyemaster, Stranger Aeons ja Left Hand Path. Encore taas alkoi Chief Rebel Angelilla ja päättyi Wolverine Bluesiin. Yleisö sai siis nauttia noin viisi varttia todella tiukkaa hittikimaraa.

Oma keskustelunsa on tietty kaikkien tiuhaan jäsenistöään vaihtavien bändien kohdalla se, että kuinka vaihtuvuuteen pitäisi suhtautua. Yhdelle koko homma rakentuu tiettyjen avainhenkilöiden varaan, eikä muilla muusikoilla ole tässä ajattelussa kuin statistin rooli.
Itselle Nicke Anderssonin aikainen line-up oli se The Kokoonpano, vaikkakin Jörgen Sandströmin ja Peter Stjärnvindin rytmittämä porukka teki vielä monin paikoin täysin hyväksyttävää kamaa. Jos kuitenkin tämä puoli asiaa unohdetaan, niin verrattuna yhden kitaran kokoonpanoon on ainakin livetilanteen kannalta toisen kitaran mukaantulo perusteltu ratkaisu. Tappavan kova keikkasetti ja kahteen kitaristiin palannut orkesteri vei kiistatta keskiviikkoiltana jalat alta.

Kokonaisuutena en illasta osaa sanoa sen enempää, kun lämppärinä pauhannut Arkhamin kirjasto tuli tarkoituksellisesti missattua. Itseä kun ei pennin vertaa kiinnosta moiset hipstereihin uppoavat retroveivaukset.

Chainerection – Heir to the Throne

Äänekoskelaisen Chainerectionin esikoisalbumi ”Heir to the Throne” lupailee saatekirjeessään olla garagerockia blues- ja punkvaikutteilla soittava The Hellacoptersin ja Glueciferin äpärälapsi, joka paikoin leijailee Space Mammothin utuisuuksiin. Tämä on siinä mielessä kiinnostava asetelma, että aikakausi, jonka aikana tämä garage- ja actionrock nosti eniten kumin polttamaa tomua avainketjuilla ja farkkutakeilla varustautuneiden rasvatukkien silmille, alkaa olla menneen talven lumia. Silti näköjään diggareita tälle skenelle riittää, joka on tietysti ihan mukavaa. On paljon helpompi ottaa jonkun trendin post-kaudella toimiva bändi tosissaan, kun alkaa setvimään pahimman villityksen aikana niistä lukuisista skenetulokkaista joitain tolkullisia kandidaatteja kuninkaiden/kuningattarien manttelinperijöiksi.

”Heir to the Thronen” avausraita Motor City Muscle kuulostaa hyvin vahvasti ”Supershitty To The Maxin” aikaiselta Hellacoptersilta. Meiningissä on sama vivahde aina soundeja ja lauluefektiä myöten. Biisi ei ole hullumpi, mutta antaa odottaa levykokonaisuudelta jotain melko tavanomaista Hella-pastissia. Levyn ottaessa tulta pyrstöönsä paljastuu kuitenkin, että kyseessä on laajemmalla skaalalla operoiva esitys. Kovin kauaksi vaikutteista ei päästä, mutta ilahduttavasti kokonaisuus tarjoilee hyvän kattauksen skenen erilaisia puolia.

Ekalla kuuntelukierroksella huomasin jalan tamppailevan tasaiseen tahtiin lattiaa, vaikken edes yrittänyt varsinaisesti keskittyä sisällön haltuun ottoon. Tokalla kerralla pisti levyn dynamiikka korvaan, nimittäin alun raitojen jälkeen pysähdyin kuuntelemaan esim. hitaampaa Shapeshifteria, perinteisemmin svengaavaa Dudes of Hazardia ja rockabillymäisesti pumppaavaa Graveyard Shift Bluesia. Myös luvatut punk- ja bluesvaikutteet, siinä missä utuilutkin, ovat oikeasti olemassa. Positiivista on myös se, että läpi matkan jalka jaksaa tampata hyväksyvästi maata.

Levy on selkeä ja kuunneltava kokonaisuus, jonka positiivisena puolena on riittävän harkitut biisiaihiot. Jos liikutaan niinkin kolutussa skenessä kuin garagerock, on syytä kiinnittää huomiota hienodynamiikkaan, ja tässä Chainerection onnistuu. Skenen kliseet ja koukut kolutaan kaikki läpi, mutta harkiten.

Chainerection astelee siinä mielessä epäkiitollisessa maastossa, että alan kärkinimien jalanjäljet ovat siellä kohtuuttoman syvät. Tämän vuoksi genren riffiarsenaalista saa kaivaa melkoisen helmen erottuakseen oikeasti joukosta. Toisaalta, erikoisuuksien tavoittelu ei ole koskaan ollut rokkiskenen idea ja tämän bändin tapauksessa tietty pelkkä yhteen skenekaavaan kangistumattomuus ja toisaalta todella napakka soitto vetävät debyyttialbumin melko vaivatta plussan puolelle. Tämän aktin voisin ilomielin käydä tarkkaamassa jossain rokkiluolassa pienissä keskikaljoissa.

Mastodon ja Ghost Brigade Tampereen Pakkahuoneella

Innostuin Mastodonista bändinä heti kuultuani sitä aikoinaan. Bändi kuulosti samaan aikaan raskaalta ja kiinnostavalta, perinteiseltä ja uudistumiskykyiseltä, sekä vakavasti otettavalta muttei vakavalta. Historia on osoittanut, että Mastodon on levyttävänä bändinä ollut kaikkea edellä mainittua, omasta mielestäni hyvässä, mutta joillekin myös pahassa – onhan uudistuminen monille kirosana ja suoranainen kauhistus. ”Eka demo oli paras!”

Live-esiintyjänä bändistä on väijynyt mielessäni epäilyksen varjo. ”Live at Aragon” DVD osoittautui partaisten äijien pönötykseksi ja muutama YouTube-pätkä antoi odottaa korvia riipiviä laulusuorituksia. Ehkä orkesteri olisikin monimutkaisine soittosuorituksineen parhaimmillaan levyllä. Nämä mietteet tajunnassani siirryin ensimmäistä kertaa elämässäni todistamaan yhtä mielestäni 2000-luvun parhaista bändeistä elävänä Tampereen Pakkahuoneelle. Ennen pääesiintyjää oli kuitenkin vuorossa Ghost Brigade Jyväskylästä.

Haamuprikaati on vanha tuttu, olenhan aikoinaan arvioinut jo heidän ensimmäisen levynsä tähän lehteen ja toisaalta ollut todistamassa heitä livenä kyseisen julkaisun jälkeen. Olen myöhemmätkin kokopitkät kuunnellut läpi ja fiilis on ollut aina hyvin samankaltainen – verkkaista ja melodista, maalailevaa raskastelua ilman varsinaista epätoivoa tai synkkyyttä.

Livekokemuksena Ghost Brigadea oli miellyttävä seurailla. Lievästä tasapaksuudesta huolimatta biisit seurasivat sujuvasti toisiaan ja 40 minuutin esiintymisen jälkeen olo ei ollut pitkästynyt, vaan mukavan eteerinen, aivan kuin eheän kokonaisesityksen jäljiltä kuuluu ollakin. Livenä tosin eri aikakausien biisejä ei erottanut toisistaan, mutta tämä voi johtua myös vähäisestä kuuntelusta viimeisten vuosien aikana.

Esiintyminen bändillä oli orkesterin hengen mukaista. Miehet eivät vain seisseet lavalla esittäen tummia, verkkaisia rytmejään, vaan mossasivat ja liikuskelivat antaumuksella mutta riittävän hillitysti, välttäen kornin ja poseeraavan vaikutelman. Musasta ei tarvinnut digata täysin rinnoin pitääkseen esityksestä. Etukäteen treenattuine loppuhuipennuksineen Ghost Brigade todisti olevansa hyvä draamallisten kokonaisuuksien hallitsija, pätevä esiintyjä bändinä ja erinomainen yhteensoittaja. Jos musiikki sattuu breikkaamaan isomminkin, on bändi varmasti valmis siihen.

Mastodon avasi parilla uuden levyn biisillä, Dry Bone Valleylla ja Black Tonguella, jotka mielestäni aloittivat keikan todella innostavasti. Kliimaksia kannateltiin yhdellä omista ”Blood Mountain” -levyn suosikeistani, Crystal Skullilla, ja näin vahvalla startilla bändi onnistui karistamaan epäilykset mielestäni osoittaen myös esiintymisellään kykenevänsä lavalla paljon muuhunkin, kuin tylsään pönötykseen. Itse asiassa välitön reaktioni oli hämmästys, nimittäin rumpali Brann Dailorista lähtien myös kaikki laulusuoritukset toimivat erinomaisen hyvin ja keikan aikana jokainen bändin jäsen osallistui laulamiseen, kukin perustellusti omalla, yksilöllisellä panoksellaan. Livenä tyyppien persoonalliset laulusuoritukset pääsevät vielä paremmin oikeuksiinsa kuin levyllä.

Mastodon tipautteli biisejä ja hittejä tasaisesti jokaiselta levyltä. Olin hieman yllättynyt, ettei mikään kiekko, edes uusin, noussut korostetusti esiin. Puolitoistatuntisen aikana kuultiin edellä mainittujen lisäksi monta suosikkivetoa, kuten Capillarian Crest, Colony of Birchmen, Sleeping Giant, Ghost of Karelia, Curl of the Burl, Crack the Skye ja Blood and Thunder. Silti Mastodonilla oli varaa jättää soittamatta sellaisia hitti/sinkkubiisejä kuin Oblivion ja The Wolf Is Loose.

Bändi pudotti menemään samalla intensiteetillä keikan loppuun saakka ja biisit leipoivat raskaiden runttausten ja pimeän progeilun välimaastossa todella kiinnostavasti. Keikkasetin suunnittelussa oli käytetty ajatusta ja bändi tuntui nauttivan soittamisesta suuresti. En tiedä oliko Tampere jotenkin poikkeuksellinen, mutta harvoin näkee yleisönkin jaksavan niin raskasta mättöä puolitoista tuntia samalla innolla ja hurrauksella bändille. Itselläni kyseinen puolitoista tuntia oli juuri kipurajalla, mutta tämä johtuu myös huonosta selästä, joka ei anna armoa vaikka bändi olisi kuinka hyvä.

Mastodon palkitsi yleisön osallistumisen tulemalla keikan jälkeen kumartelemaan ja juttelemaan mikrofoniin kiitoksia. Varsinkin Brann Dailor vaikutti erityisen liikuttuneelta ja toi vuolaasti esille kiitollisuutensa vastaanottoa kohtaan. En ollut ehtinyt edes narikkaan keikan jälkeen, kun samainen heppu saapasteli yleisön seassa jo muina miehinä. Jostain syystä tämä teki positiivisen vaikutuksen.

Ystäväni kiinnitti huomiota, että Mastodonia oli miksaamassa Magyar Possen kosketinsoittaja. Minnehän bändi oli oman miksaajansa jättänyt?

Danko Jones Tampereen Pakkahuoneella

Kanadan Tanko Joonas on kasvattanut suosiotaan mukavasti, koska viime vierailullaan Tampereella kolmikko veti keikan samassa rakennuksessa, mutta yli puolet pienemmällä Klubin puolella. Bändi oli itsekin huomannut muutoksen ja solisti-kitaristi (s/t) kommentoi aiheesta, että nyt kun ollaan siirrytty pienestä salista suureen saliin, on bändin haasteena vetää niin kova keikka ettei lasketella aallonharjaa takaisin. Monen bändin kohtalo tämä on ollutkin. Tulevaisuus tulee osoittamaan kuinka Danko Jonesin käy, mutta jos tämä keikka toimii mittarina, saattaa bändillä olla toivoa pysyä Pakkiksella.

Dankon veto alkoi todella paskamaisesti perjantai-iltana jo kello 21.15, tästä pyyhkeet järjestäjälle. Syytä voi vain arvailla, mutta itse en lämmennyt ajankohdalle. Hauskan bändin heittämän intron jälkeen jyrähti keikka käyntiin ja vuorossa oli melkoisen tiukka tunti ja viisitoistaminuuttinen. Dankon strategia oli ripotella radiosoittohittejä, kuten Sticky Situation, Full of Regret ja Cadillac sopivin väliajoin, jotta yleisö pysyy takuuvarmasti lämpimänä. Varsin selkeä ja arvattavakin seuraus tästä tietysti oli se, että kyseisten hittibiisien aikana suuri osa yleisöstä pompi ja jorasi villisti, kun taas tuntemattomampien vetojen kohdalla oli oivaa aikaa vetää hieman henkeä. Bändi ei tyytynyt ainoastaan soittamaan musaa, vaan keulahahmo (s/t), armoitettu moottoriturpa, lämmitti yleisöä varsin onnistuneesti myös kipaleiden välillä. Ja kaverilla on totta tosiaan puhumisen lahja, jota hän kuulemma käyttää myös spoken word -keikoilla.

Keikka oli melkoisen pomminvarma esitys, mutta kaksi asiaa siinä jäi kuitenkin askarruttamaan. Ensimmäinen on toisen kitaran puuttuminen bändistä, joka aina tuppaa latistamaan vähän soundia. Toisaalta Dankon biisit on rakennettu niin vahvasti simppelien rokkiriffien päälle, jolloin kaikenlaiset melodiat, soolot ja muut härpäkkeet ovat paikoin jopa hieman turhia. Ja Dankon soolot ovat melko lyhyitä ja simppeleitä, joten eipä niidenkään aikana komppikitaraa ehtinyt kaivata. Tämä perustelee yhden kitaran ratkaisua. Pari kertaa tuli keikalla mietittyä, että kuulostaisiko jokin biisi paremmalta hieman tukuisammalla soundilla, mutta pääpiirteittäin kolmikko pystyi vetämään niin tiukasti ja järeällä otteella, ettei toista kitaraa ymmärtänyt kaivata.

Mainittakoon vielä erikseen, että bändi todellakin veti aivan järkyttävän tiukasti. Orkesterin soitto on hitsautunut kokonaisuutena aivan mielettömään tikkiin ja jos puhdas soiton katselu ja yksilöiden seuraaminen kiinnostaa, pystyi jokaisen Joneksen kohdalla nauttimaan tappavasta groovesta. Tämä rentous ja meininki myös näkyi soittajista, koska varsinkin rytmiryhmä muistutti suurimman osan ajasta hangon keksejä. Ilmeisesti rokin soittaminen on pidemmänkin päälle mukavaa hommaa.

Toinen mietityttämään jäänyt asia oli aluksikin mainitsemani siirtymä Klubilta Pakkikselle. Yleisöstä näki selvästi, että hittibiisien sanat oli hyvin hallussa, mutta pystyykö Danko pitämään valtavirtayleisön puolellaan pitkällä aikavälillä, eli lähteekö tyyppien riffikynästä myös tulevaisuudessa riittävän hyviä kolmen soinnun ihmeitä, jotta ne ovat samaan aikaan suurelle yleisölle riittävän tuoreita, mutta silti riittävän helppoja digattavaksi? Tämä jää nähtäväksi. Itse en olisi suoraan sanoen edes pahoillani jos he olisivat ensi kerran Klubilla, koska Backyard Babies veti sinne Pakkahuoneelta siirryttyään elämänsä keikan.

Dimmu Borgir Tampereen Tullikamarilla

Talven ensilumien tippuessa taivaalta oli hyvä ajankohta käydä nauttimassa tummasta ja tulisesta atmosfääristä kadun toisella puolella Tullikamarilla. Illan kattauksena oli kolme turskanpurennan kotimaasta kotoisin olevaa retkuetta, eikä tuo nyt yhtään hullummalta torstai-puhteelta vaikuttanut. Illan pääesiintyjä Dimmu Borgir on omissa kirjoissani puolihumoristinen mahtipontista teinibläkkistä soittava kohtalaisen hyvin menestynyt poppoo, jonka lavashow’lta odotimme kuvaajan kanssa paljon. Enslaved on taas jo huomattavan kauaksi äärimetallisista alkuajoistaan etääntynyt, raakaa mutta progressiivista metallia soittava outolintu, ja Sahg, illan jokeri, tähän astinen tuntematon suuruus.

Saavuimme kuvaajan kanssa parahiksi paikalle, nimittäin välittömästi aantreen tehtyämme alkoi Sahgin intronauha pyöriä. Lavalle lompsotteli neljän hengen seurue ja alkoi soittamaan vahvasti Black Sabbathilta ja Candlemassilta vaikutteita saanutta raskaan rokin ja perinteisen hevin sekoitusta. Homma oli ihan ok kautta linjan ja tyypeillä oli maneeritkin hallussa, ja näissä touhuissa poikkeuksellisen tärkeään roolin nouseva laulaja oli kaikin puolin kelpo kiekuja, mutta jotain jäi uupumaan. Bändi hoiti homman kotiin pienistä kitaravahvistimen kanssa olleista vaikeuksista huolimatta tottunein ottein, soitti komeat soolot, viihdytti yleisöä ja pisti kaikkensa peliin, mutta biisimateriaali ei vain kantanut aivan korkeimmalle korokkeelle. Vaikka tämän tyylilajin pariin lähdettäessä voidaan muutamalla viileällä peruskikalla, pomminvarmoilla Sabbath-riffeillä, tummanpuhuvilla kitarasoundeilla ja hyvällä laulajalla pelastaa paljon, ei se kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että biisimateriaalilla kilpaillaan myös edellä mainittujen lähtökohtien kanssa. Vaikka skaba on luonnollisesti epäreilu jo lähtöjään ja tämä ei tietty saa olla esteenä moisen kaman fiilistelylle ja bändiproggiksille, on se vain hyväksyttävä, että nämä hommat on tusautettu aika monta kertaa suorastaan vitun hyvin.

Tokana lavan otti haltuun oma illan pääbändini Enslaved. Tämä erittäin kiinnostava tapaus on juuri julkaissut pitkäsoittoplatan ”Axioma Ethica Odini”, jonka musiikillinen sisältö on sitä samaa jatkumoa johon Enslavedin kohdalla ollaan totuttu. Kyseessä on huomattavan paljon vaivaa ja kuuntelukertoja vaativaa progressiivista metallia, jonka luonteesta ei meinaa päästä toisaalta välillä suorastaan tolkuttoman yksinkertaisuuden ja toisaalta valtavan yksityiskohtien määrän vuoksi perille. Joskus elokuvallisiin, muttei kuitenkaan pompööseihin mittoihin repeävä Enslaved on samaan aikaan mitätön, kun se kuitenkin pystyy olemaan kiinnostava ja haastava, sekä kuitenkin täynnä kerroksia ja tutkimisen arvoisia linjoja. Kuulostaako oudolta? No ohan se sitä ja kunpa bändi olisi päässyt oikeuksiinsa lavallakin soittamalla torson sijaan täysimittaisen setin! Pelkästään uusimman levyn ja keikan avaava Ethica Odni vei kolmen vartin setistä rontin kahdeksan minuuttia. Enslavedilla levyjen ollessa niin selkeitä kokonaisuuksia, on se siinä mielessä huono livebändi, että materiaalin sekoittaminen keikkasetissä on tottuneellekin kuulijalle hämmentävää, koska kappaleet osaa monessa tapauksessa asettaa vain totuttuun kontekstiin. Materiaalia kuultiin enimmäkseen parilta viimeiseltä albumilta, mutta myös RUUN, Isa ja jopa bändin ekalta EP:ltä oleva All-Father Odin piipahtivat repertuaarissa. Enslaved veti tutut biisinsä todella makoisasti ja varmalla otteella, vaikkei kappaleiden kokoonpano mitään kovin yhteinäistä linjaa muodostanutkaan. Ison peukun annan bändille vielä rennosta ja ei-niin-vakavasti-itsensä-ottavasta asenteesta, jota saa Norskien metalliskenestä varmaan normaalisti lyhdyn ja koirien kanssa hakea. Mutta tässä pääsi nyt vähän fanipoika puhumaan. Hyvä se oli silti.

Black Metal is serious business

Dimmu Borgir ei ole ikinä tosiaan ollut itselleni se kuppi riisiä, jonka vuoksi olisi jaksanut vuodatella hikeä, verta ja kyyneleitä hampaita kiristellen, mutta jo ennen keikkaa hieman näyttäytynyt lavahärdelli lupasi hyvää. Tokihan sitä nyt ihan kelpo livebiiseillä ryyditetyn makoisan shown aina mielellään katselee. Lavalla oli jos jonkinmoista tuikkua ja härpäkettä, eikä lopulta lavalle singahtaneen bändin esiintymisasutkaan jättäneet kylmäksi. Laulaja saapasteli leuhkana jossain hapsutetussa minkkiturkissa ja muukin bänsi oli vetänyt kunnon sideshow-asusteet niskaansa. Kyseessä on tietty Dimmujen perusmeininki. Tässä kohtaa toimittajaseuruetta kohtasi kuitenkin illan ainoa varsinainen pettymys. Olimme nimittäin jostain syystä antaneet hieman itsemme odottaa, että Nick Barker, tuo mainio rumpumaahinen tulisi patteriston taakse, mutta hänellähän olikin aika jättänyt bändistä jo ainakin viisi vuotta sitten. Lieneekö hän pajautellut itsensä aikanaan pihalle tästäkin kokoonpanosta, mene ja tiedä. Joka tapauksessa, jos homma oli muutenkin isolla lavarekvisiitan suhteen ja biisit kuitenkin tällaiseen tilanteeseen ihan kelvollisia seurailtavaksi, on esiintyminen muutenkin pojilla hanskassa. Poseeraukset, välispiikit, valot, taustanauhat ja soitto rullaavat törkeällä varmuudella kaikki sujuvasti toisiaan tukien ja vailla mitään katkoja tai epäröintejä. Homma ei kaadu missään vaiheessa ja biisien keskinäinen rytmityskin on mietitty erittäin hyvin. Vaikken bändin diskografiaa tunnekaan, voisin helposti kuvitella eri aikakausien hittien tulevan sulassa sovussa ja juuri sellaisessa järjestyksessä, joka rytmittelee notkeasti vauhdikkaampien, ja rokkaavampien mutta hitaampien kappaleiden välillä. Oli näiltä kuulemma joku uusi levykin (Abrahadabra (2010), toim. huom.) taas tullut, jolta roiskastiin jotain. Itse asiassa reilu tunti Dimmuja meni aivan huomaamatta ja jos musa ei ollut ihan niin kiinnostavaa, riitti pyörivissä valoissa ja niiden synkronoiduissa rytmityksissä esim. tuplabassarien kanssa, tai muumiolta näyttävässä kosketinsoittajassa aina riittävästi ihmeteltävää.

Poistuimme paikalta tyydytettyinä about reilun tunnin Dimmu-shown jälkeen ja törmäsimme kuvaajan kanssa vielä illan grande finaleen. Joku Tuonelan Tienviitta oli saanut kaasussa nerokkaan älynväläyksen ja vetänyt jotain tyttöä pataan narikassa. Kyseinen urpo oli raudoissa lattialla kun huomattavan sekaisin (tapauksesta, päihteistä tai sekä että) oleva tyttö odotti maassa maaten ambulanssia. Onneksi tilanne ei vaikuttanut todella vakavalta, mutta välittömästi tilanteen havaitsemisen jälkeen pentagrammeilla varustetun raudoissa olevan kaljupään näkeminen aiheutti reaktion, joka tuotti suurta halua tunkea kengän kärkeä tämän naisia hakkaavan sankarin purukalustoon. Ambulanssi saapui pian paikalle ja tyttö roudattiin taluttaen pihalle ja toivomme että tämä tarina sai vielä edes kohtalaisen onnellisen lopun. Kävellessäni kotiin ensilumi oli muuttunut viimaksi ja loskasateeksi, ihan varmaan asiallinen lopetus tällaiselle keikalle.

Backyard Babies Tampereen Klubilla

Jos et halua lukea pitkää taustoitusta ja pohdintaa bändin nykytilaan, kehoitan hyppäämään suoraan toiseen pidempään kappaleeseen, jossa keskityn varsinaiseen keikkaraportointiin.

Backyard Babies vaihtoi hiljattain suomalaiselle Spinefarm-levy-yhtiölle massiiviselta Sonylta, ja tämä pisti pohdituttamaan, että onko bändin markkina-arvo pudonnut mahdollisesti melko pliisun ”People Like People Like People Like Us” –lätyn myötä niin alas, että se oli pakotettu miettimään monta astetta pienempiä kuvioita selviytymistaistelun kovalla kentällä. Tietenkään bändi ei mitään tällaista ainakaan niissä lausunnoissa itse suoraan myöntänyt, joita viimeisimmän levyn (bändin omaa nimeä kantava ”Backyard Babies” vuodelta 2009) tiimoilta luin, vaikkakin tunnustaa aikuistuneensa melko suureellisia kuvioita syleilevien puheidensa ajoista. Tällaisia stadioneille tähtääviä puheita ja haaveita Takapihan Vauvoilla oli kolmannen levynsä ”Making Enemies Is Good” (monta kertaa tokaksi luullun, koska ekaa kokopitkää Diesel And Power ei kovin usein huomioida, muisteta, tai tiedetä olevaiseksi) aikoihin, kun kultaa ja ties mitä platinaa saavuttanut aiempi pitkäsoitto ”Total 13” sai pojat ilmeisesti pelehtimään vähän liikaa kokkelin ja muiden päihteiden kanssa. Joka tapauksessa kaiken tämän selvityksen tarkoituksena on pohjustaa sitä hämmennystä, jonka koin lopultakin tajutessani, että Bäkkärit todellakin esiintyvät Tampereella Klubin, eikä aiemmin areenana totutun Pakkahuoneen puolella. Sinänsähän tällainen pohdinta on melko sivuseikka, mutta toisaalta koko keikan pohjavire oli jo näiden pohdintojen ja tämän kyseisen fyysisen areenan vuoksi melko hämmentynyt, enkä oikein tienyt miten suhtautua tilanteeseen, johon toisaalta kuitenkin pystyin nämä aikuistuneet rokkikukotkin nähdä suhtautuvan mahdollisesti jopa nihkeästi. Kuinka itse suhtautuisit 20-vuotisjuhlakiertueellasi siihen tosiasiaan, että lavojen koot ovat pienentyneet samalle tasolle, mitä ne ovat viimeeksi olleet varmaan reilusti yli 10 vuotta sitten? Toisaalta en voi tietää mikä totuus on, koska kyllähän Bäkkärit saattaa Euroopassa kiertää vaikka isommilla lavoilla kun koskaan, mutta oli miten oli, tämä lava oli keikan kannalta täällä ainakin omasta mielestäni paras mahdollinen.

Saavuimme kuvaajan kanssa paikalle noin varttia ennen Backyard Babiesin keikan alkua, joten lämppäri tuli missattua kokonaan. Veteraanirokkarit ottivat kuitenkin Klubin puolen pienen lavan haltuun lähes välittömästi ja erittäin innostuneesti, enkä yksinkertaisesti pystynyt pitämään ennakkoon keikkaa kohtaan synnyttelemiäni skeptisiä ajatuksia pitkään päässäni, niin paljon Vauvat nimittäin näyttivät nauttivan keikasta heti kättelyssä. Homma pärähti käyntiin Powderhead-harvinaisuudella ja tämä oli myös yksi linja, joka tätä keikkaa määritteli, nimittäin kohtalaisen erikoisten kappaleiden valinta keikkasettiin. Kyseessä oli toisaalta yhtyeen 20-vuotisjuhlakiertue, joten siinä varmaan selitystä settiin, mikä leikkasi läpi koko tuotantoa korostamatta mitään levyä erityisesti. Myös ”Safety Pin & Leopard Skin” –eepeelle narutettu Faster Pussycat –cover Babylon kuultiin ja täytyy sanoa, että rallin aikainen tunnelma yleisön shut up –huudatuksineen oli todella napakka lisä keikan muutenkin erinomaiseen antiin. Kautta linjan eri pienemmillä julkaisuilla esiintyneet vähemmän tunnetut biisit olivat vahvassa roolissa setissä, joten edellä mainitun coverin ja Powderheadin lisäksi yleisö sai kuulla mm. Backstabberin kaltaisia helmiä livenä aina sopivin rakoihin ujutettuina, eikä varsinaisten radiohittien putki päässyt liikaa näistä siis häiriintymään. Bändi pumppasi pientä encore-breikkiä lukuunottamatta tunnin ja kolme varttia, joka on kunnioitettava aika punk-vaikutteiselle rokkibändille paahtaa herpaantumatta. Otettakoon tässä vielä huomioon se seikka, että maileja alkaa olla jo orkesterin mittarissa enemmän kun muutamalla takapihojen ja peräkellarien pitkänkin linjan rokkibändeillä yhteensä, enkä halua alkaa edes arvuuttelemaan soitettujen keikkojen kokonaismäärää. Oma fiilis jatkui koko keikan sellaisena, että ajantaju oli muuttanut jonnekin kauas tulevien suoritettavien arkitoimintojen pariin, eikä bändin puhtikaan osoittanut missään vaiheessa pienimpiäkään hyytymisen merkkejä.

Kuten tuli jo aiemminkin sanottua, ei pienesti kyynisessä mielessäni uumoilemani mahdollinen tyytymättömyys liian pieniin kuvioihin ollut Beibeille lainkaan ongelma, vaan he osoittivat vilpittömän oloisella tavalla kiitollisuutta yleisöä kohtaan, joka heitä oli saapunut katsomaan lähes täysi Klubillinen pitkän rundin avauskeikalle. Keikan aikana tuli myös pohdittua niitä lukuisia päihdeongelmia, joista on saanut bändin kohdalta lukea. En tiedä millainen kombinaatio jaksamisen ja todellisuudentajun kannalta yleisesti ottaen rokkielämään liitetty glamour, vauraus, seksi, juhlat ja huumeet on, mutta ainakin jotain muutakin polttoainetta on tyyppien pakko tarvita kun pelkkää mainetta ja mammonaa, koska kaikista ylä- sekä alamäistä huolimatta on parinkymmenen vuoden ikään ehtineellä punk-henkisellä rokkikoneella vielä kovat piipussa.

En suoraan sanoen odottanut keikalta alkuunkaan näin paljoa, enkä olisi voinut kuvitella jaksavani kuunnella jo vähän itselleni pettymyksen julkaisuillaan tuottanutta bändiä miltei kahta tuntia, mutta toisin kävi. En myöskään odottanut keikan olevan oikeasti niin helvetin hyvä, mutta toisin kävi.