Abysmalian nimellä kulkeva kolmikko on kiitettävän ahkera julkaisemaan omakustanteita, varsinkin noin progemetallibändiksi. ”Amid Adversities” on nimittäin melko nuoren yhtyeen jo neljäs pitkäsoitto. Bändin nuori ikä ja sitäkin kiivaampi julkaisutahti asettavat epäilyksiä, jotka osoittautuvat kuitenkin perättömiksi. ”Amid Adversities” on nimittäin huolella ja rakkaudella tehty, eikä siitä kuulu hätäilyn tuskanparahdukset. Yhtyeen soundissa on runsaasti progea ja megalomaanisuuteen pyrkiviä sovituksia, mutta myös avointa flirttailua äärimmäisemmänkin metallin kanssa. Vierailevia tähtiäkin on saatu ”Amid Adversitiesille”, eli jos Lars Eikind hieman laulaa levyllä, on Abysmalia sentään jotain tehnyt oikein.

”Amid Adversities” on nopeammin ohi kuin arvaakaan, ja levystä ei välttämättä ehdi saada sinä aikana kunnon otetta. Sinne katosi kuin mystinen hahmo pölypilveen, mutta kuuntelijan pitääkin yrittää olla tarkkana ja yrittää tosissaan, jotta saisi ”Amid Adversitiesista” kiinni. Kovinpa harva progemetallikiekko sitä paitsi tätä nykyä kestää vain 35 minuuttia. Se merkittäköön Abysmalialle plussaksi.

- Jouni Parkku

Riihimäkeläisen Anger Cellin debyytti-EP on jo pari vuotta vanha, mutta päätyi erinäisten vaiheiden jälkeen vasta nyt arvioitavaksi. Bändi on toki sinänsä ajankohtainen, että debyyttialbumi on nauhoitettu ja masteroitu ja ensimmäinen sinkkukin laitettu pihalle, joten nyt on ihan oiva hetki tutustua yhtyeeseen vaikka tämän vanhemman rieskan kautta, sillä muutos uuteen materiaaliin ei tunnu suuren suurelta.

”Haven for the Forsaken” on äärimetallin ystäville melko helposti lähestyttävä tekele, tasapainoillessaan melodisen ja brutaalimman ilmaisun välimaastossa. Varsinkin vauhdikkaassa avausrallissa Warcry tuntuisi olevan palikat hyvin kohdallaan. Wake Up Screaming tuo mukaan vähän (puoli)puhdastakin laulua ja muutenkin rauhallisemmalla temmollaan tuo vaihtelua, ennen kuin sitä osasi edes kaivata. Tässä mielessä pullat tuntuisi olevan ihan hyvin uunissa, monipuolisuutta ja soitto-osaamista löytyy, saattaisipa tämä toimia varsin hyvin myös livenä.

- Jaakko Teittinen

Siivekkäiden lautakunta täräyttää tiskiin tuoreen pöytäkirjansa ”Decade After” -pitkäsoittonsa muodossa. Jyväskyläläinen Board of Aves on ollut aiemminkin esillä tällä palstalla, mutta mikään maailman aikaansaavin bändi ei tämä palokkaposse ole. Yhtye on ollut toiminnassa jo kymmenisen vuotta, ja levylläkin olleita biisejä on sävelletty jo vuonna 2006, siinä missä ”Decade Afterin” äänittäminen on aloitettu jo vuonna 2010.

”Decade After” ei ehkä ole metallikentällä erityisen poikkeava tapaus muuten kuin kansitaiteensa osalta, mutta duunia yhtye on tämän eteen tehnyt. Saartekirjeessään Board of Aves tiputtaa saatekirjeessä genremääritelmän ”alternative pop metal”, mutta poppia en levystä löytänyt. Alternativea sentään löytyy, mutta vaihtelevuutta voisi olla biisien välillä hieman enemmän. Tiedä sitten, miten levyn pitkä tekoprosessi on vaikuttanut asiaan.

Suomalaisen metallin modernit vaikuttajat kuuluvat Board of Avesin soundista, mutta yhtyeellä on myös oma otteensa. Soundipuolikin osuu kohdilleen, ja lopulta Board of Aves näyttää että se osaa tehdä täysillä vakuuttavan levyn, vaikka ”Decade After” ei välttämättä olekaan juuri se levy.

- Jouni Parkku

Ei tullut Clayskinille sitä uumoiltua levytyssopimusta, sen sijaan päätti turkulaisbändi lykätä älpykän pihalle omakustanteena. Clayskin olisi kai niputettavissa alternative metal -nimikkeen alle jos ja kun luokittelulle on jonkinlainen tarve olemassa. Raskasta riffiä ja aavistuksen karheaa tulkintaa, vertailukohtia voisi olla esim. Disturbed ja Papa Roach, tosin sillä erotuksella, että Clayskin ei kuulosta ihan miljoonakerhon bändiltä, mikä kuulijasta riippuen on joko hyvä tai huono asia.

Ensinnä ”Faces”-levyn maailmanluokan bändeistä erottaa tuotanto, ei niinkään soundien vaan sovitusten ym. saralla. Pieni linjattomuus vaivaa levyä, jolloin tuloksena on väkisinkin hieman kotikutoinen lopputulos. Myös laskelmoidut hittikappaleet puuttuvat, tasaisen vahvasta 10 kappaleen joukosta ei yksittäisiä helmiä esiin putkahtele. Hieman hiomaton albumi kuulostaa kuitenkin aidolta, ja kappaleet kuten Sign Of Pariah ja Day of Silence todistavat, että bändillä on kyky tehdä mielenkiintoisia ja tarttuvia kappaleita. Hieman lisäkarismaa kaivattaisiin lauluun ja muutamia rohkeampia repäisyjä sävellyspuolelle, minkä jälkeen Clayskin voisi tasapäisesti taistella soittoajasta isompien bändien kanssa ainakin kotimaisilla radioaalloilla.

- Jaakko Teittinen

Dogtori määrää tropiksi viskiä ja raakaa rockia, jonka luulisi tehoavan niin hevareihin kuin punkkeihinkin, toisin sanoen samaan kohdeyleisöön johon myös Motörhead uppoaa. Sitten demonsa on Dogtor tehnyt suurimmat onnistumisensa lähinnä biisien kirjoittamisen saralla, mutta merkittäviä linjanmuutoksia se ei ole tehnyt.

Kaksi ensimmäistä biisiä Air Raid ja Hunt Ya Down ovat jo aivan tolkuttoman kovia ja meneviä biisejä, ja vaikka loppulevyn taso ei alun murhaamiselle ihan vedäkään vertoja, ei albumia siltikään voida pannukakuksi sanoa. Toisaalta liikakin Motörheadilta lainaaminen ampuu itseään jalkaan, kun melko suuri osuus ”Dogtor’s Orderilla” kuulostaa enemmän tai vähemmän tutulta. Mutta toisaalta tässä on kyse rockin perusasioista, ei mistään sen kummemmasta. Ja sehän riittää, jos haluaa menevää rockia, ja kyllähän ”Dogtor’s Order” on viriilimpi tapaus kuin Kilmisterin bändin tuoreimmat studiorykäisyt.

On mukava huomata Dogtorin kehittyneen, vaikkei se ole tehnyt soundilleen oikeastaan mitään. Ei se demo loppujen lopuksi maistunut oikein miltään tämän jälkeen. Ei ole Los Bastardos Finlandeses enää Suomen ainoa vastaus Motörheadille!

- Jouni Parkku

Miltei koko vuosituhannen toiminut Fadeout ei ole debyyttinsä kanssa hötkyillyt. Ensimmäisistä demoista alkaa olla jo kymmenen vuotta aikaa, mutta ”To Protect Our Way of Living” on vasta tämän sextetin ensimmäinen pitkäsoitto. Time well spent, sirs. ”To Protect Our Way of Living” on tyylikäs levy, josta kuulee hyvin sen ettei sen kanssa ole pidetty liian tolkutonta hoppua. Albumi saundaa kuulaalta ja raikkaalta, vaikka 90-luvun ankea grunge kuuluu yhtenä vaikutteena taustalla. Fadeoutin musiikkihan voidaan kategorisoida hard rockin ja alternativen alle, vaikka moisilla termeillä voi ollakin turhan rajaava vaikutus. Fadeoutilla on persoonallinen tatsinsa, josta sen kannattaisi vastaisuudessakin pitää kiinni.

Albumi lupailee paljon ja lunastaakin odotuksista suurimman osan. Pääasiassa Fadeout esiintyy tyylikkäästi, mutta joillakin pienillä kokonaisuuteen istumattomilla tempuilla on aiheutettu pieniä säröjä kuoreen. Ei siis täydellinen levy, mutta hyvän vaikutelman bändistä se kuitenkin antaa.

- Jouni Parkku

Mikä se Manfish sitten on? Kalamainen mies vai maskuliininen kala? En tiedä, mutta ruma tämä Manfish ainakin on. Ja sopivan lofi, että allekirjoittanut pitää albumin hieman raa’asta ja siloittelemattomasta soundimaailmasta, vaikka eihän tämä nyt täydellistä räkää juurikaan kiduksistaan sylje. Ruotojen päällä on kuitenkin verevää rokkia, kursailemattomasti soitettuna. Yhtye päätyy jopa niin röyhkeäksi, että julistaa biiseillään joko suoraan tai epäsuoraan soittavansa nimenomaan sitä oikeaa rock n’ rollia. Ja jonkun kumman assosiaation kautta mieleen hiipi muuan toinen eläinbändi, nimittäin The Black Crowes, vaikka yhdistävänä tekijänä taitaa olla melko yksinkertaisen, punkahtavan rockin soittaminen. Manfish tekee sen primitiivisemmin, tosin kolmen kitarisitn mahdollistamat jatkuvat soolot eivät kokonaisuutta juuri palvele eikä rumpalin ”mayhem” ihan välity kotisohvalle asti.

Yksittäisinä toimivien jyrien puute tekee kuitenkin ”What is this Manfish?”:stä hieman valjun ja mauttoman levyn vaikka yritystä kyllä löytyykin. Paukkuja kyllä olisi parempaankin, ja muutama veto näyttää ettei tässä täysin toivottomasta tapauksesta ole kyse. Manfish voisi olla hai, mutta nyt se on lähinnä vain ahven.

- Jouni Parkku

Peltikoira-nimisessä yhtyeessä kaikuvat lukuisat suomalaiset 80-luvulla vaikuttaneet post-punk -bändit eli Syyskuut ja vastaavat. Sade ropisee kaupungin kaduille, mieli on maassa ja se kuuluu musiikistakin.

Vokalistin ajoittaiset Rölli-peikko -maneerit eivät Peltikoiran tehokkuutta ainakaan lisää, mutta toisaalta kaikessa ärsyttävyydessään tuo vokaalityöskentely pakottaa kiinnittämään huomiota sanoituksiinkin – sillä oletuksella ettei laulu nouse kynnyskysymykseksi. Tosin Kari Armisen laulu ei etene koko albumin ajan samalla kaavalla, mistä pitää antaa plussaa, varsinkin kun miehen laulu on hyvinkin toimiva Yövuorolla pois -biisin kaltaisten rauhallisempien vetojen tukena. Biisimateriaali on muutenkin vaihtelevaa, vaikkei läheskään aina allekirjoittanutta henkilökohtaisella tasolla puhutellut.

Peltikoiran maailmassa joka päivä on sadepäivä, eli yhtyeen 80-luvulle kumartelevaa kolkkoa soundia voi kuvailla autenttiseksi. Tosin vaikutteita otetaan myös stonerista, joten Peltikoira ei tyydy pelkästään toistamaan 80-luvulla opittuja mantroja. Peltikoira on muuten Kotkasta, kertooko se sitten jotain?

- Jouni Parkku

Viime kesänä tällä sivulla arvostellun Ten For None -yhtyeen ”Out from the Darkin” kannessa olleita rokkiviitteitä ei löydy enää ”Redemption Songs” -pitkäsoiton Travis Smith -henkisistä kansitaiteista. Ten For None ei ole sitten edellisen levytyksensä vaihtanut linjaansa, eli nelihenkinen orkesteri käyttää yhä metallista rokkia tai rokkaavaa metallia tunteidensa ilmaisemiseen. Bändillä on selkeä visionsa siitä miltä se haluaa rokkinsa kuulostavan, ja tietty määrätietoisuus sopiikin mainiosti yhtyeen dynaamiseen soitantaan. Melodia ja raskaus ovat sopivassa suhteessa yhteen naitettuja.

Ten for Nonella on asiansa kunnossa, sillä yhtyeen metallinen rock kuulostaa paperilla tylsältä, mutta bändin soundissa on omat vivahteensa ja tehokeinonsa. Niiden avulla Ten for Nonen maistuu raikkaalta metalrock-bändien loppumattomalta vaikuttavassa virrassa. Tosin pari ruotoa takertuu nyt kurkkuun. Yritystä ja kunnianhimoa Ten for Nonelta kyllä löytyy, mutta pitkäsoiton muodossa yhtyettä ravistelevat lastentaudit tulevat tehokkaammin esille. Sitä vastoin yksikään yksittäinen biisi ei puolestaan nouse esille.

- Jouni Parkku