Aihearkisto: Muut arvostelut

Red Hot Chili Peppers – Elämäkerta

Vaikka Red Hot Chilli Pepperssiä kuulikin jokin vuosi sitten kyllästymiseen asti valtamedioissa, on bändi ollut aina lähellä sydäntäni ja yksi suurimmista suosikeistani. Dave Thompsonin kirjoittama kirja Red Hot Chili Peppers – Elämäkerta (Johnny Kniga, 2005) on jo toinen versio 90-luvun alussa ilmestyneestä ensipainoksesta. Noin 15 vuoden päivitys aikaisempaan versioon on vähintäänkin aiheellinen, sillä 90-luku oli peppersille suurten muutosten ja sattumien aikaa.

80-luvun alussa alkoi musiikillisen murroksen aikakausi, jolloin punk, hardcore ja vaihtoehtomusiikki eli kulta-aikaansa akselilla Lontoo – New York – LA. Uusi aalto kolahti kovaa myös kahdelle häiriintyneelle teinipojalle (Anthony Kiedis ja Flea), jotka perustivat puoliksi vitsinä bailubändi Red Hot Chili Peppersin. Kirja kertoo kronologisesti noista ajoista lähtien bändin tarinan aina näihin päiviin asti. Varsinaisesti kirja ei ole suoraa tekstiä bändin jäsenten suusta, vaan elämänkerta on koottu lukuisista eri lähteistä: haastatteluista, lehtileikkeistä yms. Kirjan ehdoton vahvuus onkin, että taustoja eri ilmiöille haetaan syvältä, ja niitä ruoditaan monesta eri näkökulmasta. Kirjassa sivutaan paljon myös punkin, hardcoren ja muiden alakulttuurien vaikutusta RCHP:sin vaiheisiin.

Tällaisilla kirjoilla on tapana nuoleskella kohdettaan, joka näkyy kritiikittömyytenä ja myötäilynä. RCHP elämänkerta kertoo sen, jonka me oikeastaan jo tiesimme: alati vaihtuvat kitaristit, huumeet, rajut sekoilut ja tienkin sukkamunatemput. Mitään uutta ei Dave Thompson tarinaa tuo, mutta siitäkin huolimatta kirjaa oli kiva lukea ja se oli antoisa. Viimeinen luku on vielä kirjoittamatta, ja nähtäväksi jää kuinka jo yli neljäkymppiset ikiteinit jaksaa heilua. Kirjan innoittaman joutu kaivamaan vanhat Peppers-levyt kaapista ja fiilistellä pois.

Johnny Rotten

Johnny Rotten aka John Lydon puhuu suunsa puhtaaksi tuoreessa kirjassa ”Johnny Rotten” (Johnny Kniga, 2005). Kirja valottaa muun muassa lähes myyttiseksi jääneen punk bändi Sex Pistolsin nousuun ja tuhoon vaikuttaneita asioita. Kirja on kaaosmaisella tavalla koottu Sex Pistolsin ympärillä toimineiden ihmisten kommenteista, jotka ovat nidottu yhteen Johnny Rottenin pistävällä kerronnalla.

Kuten olettaa saattaa kirja ei kerro mitään tuhkimotarinaa, vaan kirja pureutuu hyvinkin syvällisesti seitsemänkymmentäluvun englantilaisen yhteiskunnan ongelmiin, punkin syntyyn sekä Sex Pistolsin tarinaan. Taustahenkilöitä ei kirjassa ihmeemmin esitellä, ja yhtenäistä tarinaa ja otetta kirjasta on hyvin vaikea saada. Tapahtumat eivät etene kovinkaan loogisesti, vaan asioiden välillä pompitaan, ja kerronta on välillä ehkä tarkoituksellakin hyvinkin kaaosmaista.

Kirja alkaa bändin hajoamisesta San Fransicossa 1978 ja päättyy katkeriin oikeustaisteluihin bändin oikeuksista ja mielenkiintoiseen ”missä he ovat nyt” -osioon. Väliin mahtuu paljon sekalaista tarinaa mm. biisien synnystä, huumeista, englantilaisesta yhteiskunnasta sekä Sidin Viciousin kommelluksista. Kirjaa lukiessa tulee kieltämättä olo, että bändi ei koskaan saanut oikeasti nauttia menestyksestä. Aina oli perse auki tai jotain muita ongelmia. Tilannetta ei helpottanut bändin sisäiset ristiriidat höystettynä mulkulla managerilla.

Yllättävää kyllä, Johnny Rottenin älykäs pohdinta punkista on kirjan positiivisinta antia. Kauas on kadonnut nykypunkista se siemen, jonka Rotten kumppaneineen aikoinaan kylvi. Vaikka kirja sisältääkin hurjia kommelluksia, niin niillä ei kuitenkaan mässäillä, kuten esimerkiksi Mötley Cruen kirjassa pääsääntöisesti tehdään. Punk on älykköjen musaa, älykköjen musaa… ja pieru on perseestä.

Aitoa suomirokkia: Poko Rekordsin historia

Tiesitkö, että Poko Rekords toi lukuisten oi!-bändien levyjä 80-luvulla Suomeen? Tiesitkö, että vinyylejä myytiin ennen paljon enemmän kuin cd-levyjä nykyään? Tiesitkö, että Poko rekords kirjoitetaan Poko rekords? Kaikki mitä haluat tietää Poko rekordsista selvinnee lukemalla mammuttimaisen, yli 600-sivuisen kirjan ”Aitoa suomirokkia: Poko Rekordsin historia” (Like, 2o04).

Poko Rekordsin historiikki on kuin kokoelma yrityksen vuosikertomuksia. Kertomuksia on toki perinteisten myyntilukujen lisäksi höystetty bändeihin liittyvillä tarinoilla, jotka bändistä riippuen on enemmän tai vähemmän kiinnostavia. Historia alkaa vuodesta 1977, jolloin nuori kapinallinen Epe Helenius päätti alkaa tuomaan levyjä maahan, ja perusti pääasiassa postimyyntiä harjoittaneen levykaupan. Pian bisnes laajeni levy-yhtiöön, joka alkoi tuottaa kotimaisilta yhtyeiltä levyjä, ja noita aikoja voidaankin pitää suomirockin synnyinaikoina. Vastaavia puulaakeja ei suomessa tuolloin ollut Atte Blomin Love Recordsia lukuun ottamatta.

Itse kirja on Vesa Kontiaisen kirjoittama, ja kirja on yhdellä sanalla sanottuna kattava. Mitään ei ole haluttu jättää pois, ja se näkyy kirjan massiivisessa koossa. Välillä kirjan lukeminen tuntui (jo fyysisen koonkin puolesta) raskaalta, sillä tietynlainen kaavamaisuus alkaa yli 600 sivun aikana hieman puuduttaa. Parhaimmillaan kirja toimii suomalaisen musiikkibisneksen yleisteoksena, joka on kuin kauppaopiston oppikirja liiketaloudesta. Kirja sisältää runsaasti hyviä ajatuksia niin johtamisesta, markkinoinnista kuin musabisneksestä yleensäkin. Suosittelenkin kirjaa ehdottomasti kaikille, jotka harjoittavat tai haaveilevat ammatista musiikin parissa. Vaikka pohjimmiltaan kyse on vain musiikista, niin ei voi olla miettimättä erilaisia ilmiöitä, jotka vaikuttavat musiikin myyntiin Suomessa. Poko rekordsia pidetään Suomirockin Isänä ja sitähän se kieltämättä on. En ihmettele yhtään miksi tietynlainen musiikki ei Pokon kautta mennyt ”jakeluun”, ja moni bändi jäi menestymättä. Poko on itse luonut itselleen juntti imagonsa, ja tästä hyvänä esimerkkinä sai kärsiä niinkin loistava bändi kuin Hybrid Children. Myös Helsinki – muu Suomi välinen vastakkainasettelu nousee kirjassa usein esille. Näiden aiheiden lisäksi kirjassa käsitellään paljon asioita, jotka pistää miettimään suomalaisen musiikkielämän nykytilaa, mutta tämähän on vain hyvän kirjan merkki.

Kaikesta kattavuudesta huolimatta kirja jättää kuitenkin auki vielä yhden kysymyksen. Mitä tapahtuu keväällä 2006, kun EMI kauppa toteutuu täyspainoisesti (Poko myytiin Emille 2003 kolmen vuoden siirtymäajalla)? Suomirock tuskin tulee koskaan häviämään, mutta joskus täytyy myös uudistua. Nieleekö monikansalliset levy-yhtiöt kokonaisuudessaan suomalaiset markkinat? Onneksi musiikinkuluttajina voimme itse päättää mitä musiikkia ostamme. Epe sanookin kirjassa rohkaisevasti, että aina on olemassa vastareaktio valtavirralle. Parhaimmillaanhan vastareaktiosta syntyvät ristiriidat aiheuttaa luovaa toimintaa. Saamme kenties jatkaa.

Eri esittäjiä – Roadrunner Roadrage

Kasa musavideoita Roadrunnerilta lyöty samoihin kansiin. Mitä tästä nyt sitten enempää voi kertoa jota en tuossa jo osannut tiivistää? Ei voikaan, mutta selitetään nyt silti jotakin.

Noh, onhan tässä tuhti paketti kenelle tahansa metallipäälle ihan hienoja videoita alkuillan ratoksi kun pitää ottaa hieman Jaffaa ja tappaa aikaa ennen lähtöä keikkapaikalle tai ihan vaan baariin. Ja löytyyhän Roadrunnerilta ihan mukaviakin bändejä. Erittäin piiiitkä miinus tämä kokoelma saa siitä että monet biisit tässä eivät ole albumiversioita vaan radioystävällisempiä ja kevytmargariinilla voideltuja välipaloja. Mieluummin sitä aina katselisi vaikka jotain live-dvd:tä ja ainoa tarkoitus tällaiselle kokoelmalle onkin yksinkertaisesti promota omia bändejä halvalla. Tämä on vähän kuin saisi McDonaldsissa hampurilaisen mukana levyn jossa vain kerrotaan mitä kaikkea rasvaista meillä on tarjolla ja kuinka mehukkaan näköistä insuliinipiikki-sämbylää meiltä saa.

Yks plussa Chimairalle siitä kun pistivät livebiisin mukaan, mutta miinus takaisin paskasta menosta. Ja bonarit 36 Crazyfistille kun ottivat mukaan Kung Fua. Mutta maailman pitkin miinus Devildriverin Hold Back The Day -videosta joka on paskin ja noloin 2000-luvun musavideo ikinä. Jos ei levylafka voi tuon parempaa videota pojille kustantaa niin kyllä rahamiehiltä pitäisi leikata munat irti, paistaa ne siellä Mäkkärin pannulla ja syöttää ne niille kahden vehnäsämpylän välissä majoneesilla. Mistä tuleekin mieleeni tämän 3 Inches Of Bloodin laulaja, joka lumoaa kyllä äänellään paatuneimmankin thug-äijän gaylaamaan. Soulflyn livebiiseillä on tunnetusti lifetime warranty, mutta olisi voinut pistää kehiin vähän uudemmankin biisin kuin iankaikkisen Roots-renkutuksen, johon löytyy sanat jo Raamatun vanhasta testamentista. Mooseshan ne aikoinaan hakkasi kivitauluun sitä mukaa kun Max niitä hänelle saneli. Nehän oli lukiossakin samalla luokalla, vanhoja kamuja. Plussaa myös siitä kuinka seksikkäästi Walls Of Jerichon Candace emännöi bileitä. Häneltä pitäisi saada selkäänsä joskus oikein kunnolla.

Mutta yksi asia vielä mikä tosiaan ketuttaa katsellessa tätä on se, kun joka biisin jälkeen saa säätää volyyminappulaa joka toisen biisin tullessa kovempaa ja sitten taas hiljempaa. Olisiko tämä ollut nyt niin mahdoton tehtävä hoitaa? Kaiken kaikkiaan, tulipahan katsottua ja voi olla että joku lauantai alkuillasta juovuspäissäni saatan muutaman videon tuosta vielä tsekatakin.

Eri esittäjiä – The Eastpak Resistance Tour, volume II

Eastpak Resitance Tour on kiertänyt parin vuoden ajan Manner-Euroopan maita muassaan parhaat meiltä ja muualta. Järjestävän tahon pitäessä tänä vuonna taukoa kiertueesta – tosin tilalla on lähes yhtä tasokas ja mittava Persistance Tour – voidaan jo tapahtunutta fiilistellä vuoden 2003 kiertueen Brysselin keikasta koostetulla reilun parintunnin pläjäyksellä.

Mukana videolla on kahdeksan kyseisen vuoden kiertueella esiintyneistä bändeistä, kunkin esittäessä viisi kappaletta setistään. Videot voi tarkistaa bändeittäin tai aikajärjestyksessä aloittaneesta bändistä, jolloin tunnelmaan pääsee paremmin käsiksi. Convict ja Knuckledust ovat illan ensimmäiset bändit, eivätkä päivällisaikaan esiintyneet artistit saa tunnelmaa nousemaan kovinkaan korkealle. Vikahan ei tietysti ole bändeissä, sillä varsinkin vähemmän tuttu Convict yllätti positiivisesti. Backfire ja Length Of Time saivat esiintyä jo vähän lämmenneelle yleisölle, mutta vasta Sworn Enemy sai meiningin kunnolla käyntiin. Death By Stereon jälkeen Ignite ja Madball hoitivat homman lopullisesti himaan.

Biisivalinnat bändien osalta olivat hyvät, Madballilta kuultiin mm. Lockdown ja Pride, Igniten hittiputkessa Veteran ja A Place Called Home. Laadukasta kamaa muiltakin. Kuva on korkeatasoista mutta varsin raakaa nykydigiä, ja vaikka kameroita on paljon ja äänentoisto erinomainen, tulee tästä vähän väkisinkin mieleen kotivideomeininki. Leikkaus on kuitenkin koosteen heikointa antia, turhan hätäistä hyppelemistä. Vaikka musiikki onkin raivokasta, ei kotisohvalla oikein pääse meininkiin kuvan vaihtuessa sekunnin välein. Muutenkin isosta hallista johtuen koko keikkatapahtumaan jää vähän etäinen fiilinki. Jos kyseessä olisi vaikka Bon Jovin kaltainen bändi, tunnelma olisi varmasti mainio, mutta kyllä hardcore-keikalla hien ja iskujen pitää välittyä kotikatsomoon saakka tunnelman löytämiseksi.

Guerilla Warfare Video Fanzine – Diversity

Vieläkö muistatte kasikytluvun puolivälin, kun skedefilmejä ei juurikaan ollut. Ainoat pätkät mitä löytyi, olivat tyyliin Poliisiopisto 4:sen skedekohtaus sekä trashing roskajoukko. Jossain vaiheessa sitten putkahti ihan oikeita skede leffoja, jotka olivat omistettu vain ja ainoastaan skedeykselle. Omalla kohdalla nämä olivat Santa cruzin wheels of fire sekä h-streetin Hocus pocus (aivan pakko hehkuttaa!). Yli viistoista vuotta myöhemmin sama tilanne vaivaa hardcore videoita. Kysyntä olisi varmasti kova mutta tarjontaa ei juurikaan ole. ja kun viedään videosta ajatusta askel eteenpäin saadaan videozine eli lehti videon muodossa. Suomessahan ainoa vakituista videozineä tekevä porukka löytyy skedepuolelta (captured), joka ansiokkaasti on työstänyt videozinejä jo 7 numeron verran.
Monien sattumien summana sain käteeni jenkeistä (yllättävän pienellä vaivalla) tilatun dvd videozinen, joka kulkee nimellä Guerilla warfare videozine ”Diversity”. Kyseessä on siis dvd levy joka sisältää noin 120 minuuttia haastiksia, keikkapätkiä, vanhoja flyereita, webzine hehkutuksia, karaokea yms… mitä ilman ihminen ei tule toimeen. Ja kuten kuvitella saattaa zine sisältää myös rutosti informaatiota hardore maailmasta lätäkön takaa. Niin kuin nimi diversity antaa ymmärtää zinessä pyritään esittelemään hardcorea monipuolisesti ja tässä onnistutaan myös hyvin. Bändejä on laidasta laitaan ja jokaiselle annetaan viidestä kymmeneen minuuttiin aikaa ensin haastikselle sitten biisille. Biisit ovat toteutettu siten, että ääni tulee cd:ltä ja kuva eri keikoista koostettuna videopätkänä. Tämä konsepti toimiikin yllättävän hyvin, sillä suun liikkeetkin ovat saatu kohdilleen. pittimuuveista puhumattakaan. Parhaita pätkiä ovat yllättäen Everybody gets hurt sekä On the risen pätkät. Toista päätä edustaa ehkä the Assistant, jossa on 2 eukkoa laulussa sekä hevidude kitarassa. Taisi samassa rytäkässä olla myös koskentinsoittajakin. Musikki oli aika karmeeta mutta toki hyvin erillaista. Videozineltä löytyy paljon hauskoja yksityiskohtia joita ei yhdellä kerralla pysty edes sisäistämään. Mieleen jäi mm. hardcore awards, jossa palkitaan paras välispiikki, paras pittimoovi yms. Sisällöllisesti tämä on siis huipputavaraa!!!! heitäkin ilmoille futiksesta tutun lauseen ”koska Suomessa?”. Tämä olisi oiva tapa promotoida Suomea vaikkapa Keski-Euroopassa. Videozine herätti minulle niin paljon ajatuksia, että jatkan asiasta puintia chambersin keskutelupalstalla.
Teknisesti videozine on toteutettuna erinomaisesti. Eli äänet sekä editointi toimivat biisien lisäksi myös haastatteluissa. Miinuksena mainittakoon menu valikon puute sekä trackien puute. Et voi siis hyppiä kohtauksien välillä vaan tämä pitää tehdä kelaamalla. Dvd laite valmistajien vitsauksena zine vaatii soittimen joka tukee ns. vapaata aluekoodia. Jo on paska meininki!

Eri esittäjiä – Punxploitation

Punxploitation-video on Burning Heartin ja Epitaphin yhteistyönä syntynyt videokimara. Kasetin sai haltuunsa ostamalla vähintään kaksi kyseisten lafkojen levyä. Osa videolla esiintyvistä bändeistä on tullut tutuiksi vain kokoelmien kautta, joista ei ole jaksanut ottaa sen enempää selvää, joten turha oli siis odottaa mitään hittikimaraa.

Videolla esiintyy 15 bändiä, mm. Agnostic Front, Dropkick Murphys, Pennywise, Raised Fist ja Millencolin. Biisien väleihin on tungettu myös muutama haastattelu. Äänensä saa kuuluviin Pennywisen Fletcher ja US Bombsin retku Duane Peters. Ehkä parhaiten jää mieleen Raised Fistin ”Breaking Me Up” -rykäisy. Eikä niinkään positiivisesti. Sinänsä hyvä biisi on pilattu käsittämättömän hämärällä ja kuivalla videolla. Jätkät hengaillee vaatekaapissa jotkut vitun rääsyt yllä. Videon seuraaminen tuottaa samanlaisia ongelmia, kun katsoisi suorana teeveestä 50 km hiihtoa. Risuja, perkele! Muutamat videot ovat taas MTV tason trendilälläriteinilässypoppunkkia, tapaan Get Up Kids, jotka ei jaksa kiinnostaa. Myös The (international) Noise Conspiracyn kaltaiset postpunk tekeleet ovat masentaavaa kuunneltavaa ja katsottavaa. Voi rassuja. Parhainta antia ovat videot joissa vilahtelee livepätkiä. Kunnon meiningistä jaksaa aina innostua, vaikka itse kipale ei innostaisi. Agnostic Frontin pätkä ”Riot Riot Upstart” vie voiton videolla, jossa ukot soittaa kadulla (yllättäen). Omaperäistä? Enpä tiedä, mutta paras kuitenkin!

Kokonaisvaikutelma videosta jää aika köyhäksi. Olisin kaivannut enemmän haastetteluja tai ihan vaan hengailupätkiä. Ei muuta kuin kasetti sisään!