Aihearkisto: Muut arvostelut

Loputon Gehennan liekki

Jo pelkällä trailerillaan keskustelua herättänyt ”Loputon Gehennan liekki” sai odotetun DVD-julkaisunsa reilut kaksi vuotta teatterilevityksensä jälkeen. ”Loputon Gehennan liekki” lienee ensimmäinen black metal -dokumentti Suomesta, jossa poltettujen kirkkojen lukumäärä on toistaiseksi yksi ja pahamaineisuudessa ei muutenkaan olla norjalaisten tasolla, mutta jonka black metal -skene on saavuttanut mainetta omilla neuvoillaan.

Dokumentin keskiössä ovat olennaisten suomibändien jäsenet kertomassa black metallin olemuksesta, syntyvaiheista, elitismistä, shokkiarvosta, kaupallisuudesta sekä ideologista seikoista. Asioista, joista ei esitetä yhtään tiettyä mielipidettä vaan haastateltavat antavat toisiinsa nähden ristiriitaisiakin lausuntoja, joten mitään yhtä totuutta dokumentti ei rummuttele. Ääni on annettu kokonaisuudessaan haastateltaville, joita haastatellaan olohuoneissa, metsissä ja muissa paikoissa. Haastateltavien olemus vaihtuu hillityn harkitusta arkisen kautta täysiin sotamaskeihin, ja näiden suusta tulee sekä harkittua kommenttia mutta paikoin höyrypäistäkin paatosta, jonka vakavasti otettavuudesta voivat katsojat olla montaa mieltä. Pallo heitetäänkin katsojalle, ja tätä vaaditaan kykyä suhtautua kriittisesti kuulemaansa, mutta tältä oletetaan myös perustietämystä black metallista. ”Loputon Gehennan liekki” ei väännä kaikkea rautalangasta, vaan edellyttää katsojaltakin jotain.

Dokumentti on kiinnostava, mutta olisi ollut mielenkiintoista nähdä esimerkiksi Archgoatin ja Black Crucifixionin sekä uudemmista nimistä esimerkiksi Ride for Revengen edustajien kommentteja, vaikkakin RfR:n edustajaa löytyy dokumentin ohjaajan penkiltä. Tokihan ruodittavaa ja haastateltavia olisi voinut haalia ja saada aikaan reilusti pitempikin dokumentti, mutta nykymuodossaankin ”Loputon Gehennan Liekki” on dokumenttina onnistunut, ja on tietty jo itsessään haaste mahduttaa kaikkea tuntiin. Se hämmentää ja kiehtoo, sekä pitää otteessaan ensiminuuteista lähtien.

[youtube url=RWzlSeGR5bU]

Kassarock ’10

Eräiden itäsuomalaisten bändien edustajat halusivat pääbändien kyljessä soittaa punkkia. Tuon innostuksen hedelmistä olemme saanee naatiskella levytetyssä muodossa jo aiemminkin, mutta keikoillekin oli päästävä. Ongelmana oli vain se, että kuka ottaisi Hynyset, Hongistot ja K. Viikatteet keikoille? Ei kukaan, joten ratkaisu löytyi vanhasta kunnon DIY-etiikasta: järjestetään keikat itse.

Viima vuonna Tohmajärven Tikkalassa järjestetyt Kassarockit juhlittiin jo toista kertaa. Bändeinä oli Hynysten ja Viikatteiden hassuttelubändien lisäksi esimerkiksi Kivesveto Go-Go, Terveyskeskus ja Radiopuhelimet. Yhdeltäkään bändiltä ei ole esillä kokonaista settiä, mutta toisaalta se olisi ollutkin todella vaikeaa toteuttaa. ”Kassarock ’10” -devarilla on juurikin ne tyypillisen festari-dvd:n mokat. Se tarjoaa silppua ja vain satunnaisia väläyksiä noista kahdesta illasta Tikkalassa ja yhdestä illasta Kuopion Henry’s Pubissa. Mukana oleva, ilmeisesti kiekon tärpiksi nostettu dokumentti nyt oli melko turha ja vailla varsinaista sisältöä, vaan itse katselin mieluummin keikkavideot. Mukana on vielä audio-ceedee, jossa on samat biisit kuin kuvalevylläkin.

Tekniseltä toteutukseltaan ”Kassarock ’10” ei anna aihetta juhlintaan. Kohinaa on kuvassa aivan tolkuttomasti, tarkennus menee miten sattuu ja kamerat heiluvat. Äänenlaatukin on aika köpö, jolloin päästään lähemmäs ns. YouTube-tasoa. Devarissa on myös yksi pieni, mutta sitäkin raivostuttavampi puute: keikkoja ei voi katsoa pötkössä, vaan jokaisen osuuden jälkeen katsojan pitää itse valita valikosta seuraava.

Varmasti paikanpäällä olleille sekä tapahtuman missanneille Kotiteollisuus/Viikate-faneille tämä onkin pakko-ostos, muille se ei tarjoa oikein mitään. En epäile, etteikö paikanpäällä olleilla olisi ollut hauskaa ja riittävästi Sorbusta janoa sammuttamassa, mutta muuten tämä keikkaelämys jätti kylmäksi. Arvosanasta voi päätellä, olinko näillä kekkereillä vai en.

Sotajumala / Survivors Zero – Slaughter At Lutakko

Vaikka en olekaan sen kummemmin koskaan innostunut kummastakaan yhtyeestä, täytyy ”Slaughter At Lutakko” DVD:lle antaa välittömät thumbs upit! Kotimaisia musiikki-DVD:itä ei markkinoilla ole aivan järjettömästi ja tämä Cobra Recordsin tekele ansaitsee kehut useistakin pienistä oivalluksista.

Ensinnäkin, splittinä tämä DVD palvelee kiitettävän hyvin sekä kuluttajaa (riittävän samankaltaiset yhtyeet), että yhtyeitä. Noin 30 minuutin setti + musiikkivideo (Survivors Zero) tai noin tunnin setti + musiikkivideo (Sotajumala) olisivat kumpikin yksinään olleet hivenen laiha sisältö parikymppiä maksavalla videotekeleelle. Nyt sisältöä on varsin mukavasti. Toisekseen, harvoin vasta yhden levyn ulostanut yhtye, kuten Survivors Zero, pääsee kuvaamaan pro-tasoista keikkatallennetta. Itse olen harmitellut monien omien suosikkieni kohdalla hyvätasoisten livevideoiden puutetta juuri yhtyeiden alkuajoilta. Miettikääpä tämän tasoista julkaisua vaikkapa Slayerin ”Show No Mercy” -ajoilta. Aijai! No, tekniikka on nykyään aivan eri luokkaa ja siitähän on syytä ottaa ilo irti.

Hienoa on myös se, että video on kuvattu Lutakossa. Harmillisen usein yhtyeet kuvaavat väen vängällä juuri sen suurimman keikkansa, yleensä jonkin puolihengettömän festarivedon keskikesän auringonpaisteessa. Kompaktin kokoinen Lutakko on tunnelmaltaan loistava valinta tällaiselle livetallenteelle. Laatukin on vielä sen verran kohdillaan, että tätä voi poikkeuksellisesti, toisin kuin monia livetallenteita, suositella jopa ensikosketukseksi ko. yhtyeisiin. Itse en kummankaan tuotantoa entuudestaan tuntenut, mutta tutustuminen onnistui varsin mallikkaasti tämän DVD:n parissa.

Ilmeisesti tarkoitus on ollut ympätä pakettiin myös Deathchainin keikka, mutta teknisten ongelmien vuoksi kyseinen veto on jäänyt leikkaamon lattialle yhden Sotajumalan biisin kera. Onneksi levylle päätyneestä materiaalista näitä teknisiä ongelmia ei huomaa, vaan kaikki soundaa ja näyttää pirun hyvältä. Ainoa mitä jäinkin tästä paketista kaipaamaan ovat kappalekohtaiset valikot. Muilta osin ”Slaughter At Lutakko” on nappisuoritus ja tätä kirjoittaessa ansaitusti paalupaikalla musiikki-DVD:eiden myyntilistalla.

NoFX – Backstage Passport

NoFX otti parin vuoden takaiselle, Suomeenkin yltäneelle maailmankiertueelleen filmiryhmän mukaan, ja kuvasi Fuse.tv:lle kahdeksanosaisin dokumentaarin. Ei kuulosta kovinkaan omaperäiseltä ajatukselta, mutta kun matkakohteina on sellaisia maita kuten Kiina, Bali ja Peru, ja oppaina mm. Fat Mike ja bändin juoppo manageri Kent, on mielenkiintoinen nojatuolimatka maailman ympäri taattu.

Vuoden aikana tehdyille reissuille mahtui varmasti ihan hyviäkin muistoja, vähemmän hämäriä promoottorieita ja vituilleen menneitä keikkoja (syystä tai toisesta), mutta ”Backstage Passport” keskittyy nimenomaan siihen kiertuelemän karumpaan puoleen; kun keikan järjestäjää joutuu kovistelemaan saadakseen edes murto-osan sovitusta liksasta (ympäripäissänsä tietenkin), nukkumaan hostellissa kalterien takana (Brasilia), käyttämään huimausaineita kuolemanrangaistuksen uhalla (Singapore), ja pakkaamaan koko bändin backlinen ja merchandiset junaan 3 minuutissa (Tampere).

Dokumentti on melko siloittelematon, ja näyttää taiteilijat häpeilemättä välillä vähän hävettävissäkin tunnelmissa. Muusikoita idoleinaan pitäneille dokumentti tuo tähdet lähelle tavallista ihmistä, mutta mihinkään metallicamaisiin psykoanalyyseihin ei päästä. Mielenkiintoinen dokumentti kuitenkin, josta riittää viihdettä useampaankin katselukertaan. Niin, myös bändin dokumentille väsäämä tunnari on kivenkova.

Parasta Lapsille: Suomipunk 1977-1984

Vantaalainen punkkari/perheenisä Mika Saastamoinen on tehnyt merkittävän kulttuuriteon kokoomalla kirjan Suomipunkin syntyvuosista 1977 – 1984. Kirjan arvoa lisää se tosiseikka, että suomipunkin nippelitietoa on ollut aikaisemmin saatavilla vain hyvin rajoitetusti sekalaisista lähteistä.

Kirja etenee kronologisesti suomipunkin synnyinvuodesta 1977 aina hardcoren ja pirstaloitumisen aikaan 1984. Kriteereinä kirjaan pääsylle on ollut jonkinmoinen levytys, ja kirjassa puhuvat pääsääntöisesti vain ne bändien hahmot, jotka yleensä eivät ole olleet äänessä tai esillä. Massiivinen, yli 400-sivuinen teos pitää sisällään uutta tarinaa vanhoista bändeistä, ja paljon vanhaa tarinaa esim. Eppu Normaalista, jonka tarina allekirjoittaneelle on ehkä jo liiankin tuttu. Kirjan parasta antia ovat bändit, jotka itselle henkilökohtaisesti on merkinnyt jotain, ja näitä on kirjassa runsaasti. Esimerkkinä mainittakoon Lama, Kollaa kestää, Ratsia ja Kansan uutiset.

Vanhoille pieruille kirjaa antaa varmasti enemmän, kuin 2000-luvun punkkareille, mutta asiaa riittää varmasti kaikille vauvasta vaariin. Bändihistorian lisäksi kirjan henkilöt kertovat omakohtaisia kokemuksia suhteestaan punkkiin, ja tämä onkin hienoa huomata, että punk on merkinnyt muille myös sitä, mistä itse aikoinaan innostui. Punk on vapautta tehdä asioita, ja tapa elää omaa elämää. Nähtäväksi jää, saadaanko historiikille jatko-osia joskus tulevaisuudessa?

Punk – Tauti joka ei tapa

Punk elää jonkinlaista renesanssia ensimmäisen sukupolven keskuudessa. Kun on elämässä vakiinnuttu mukavassa toimessa odottelemaan eläkevuosia, on aikaa muistella menneitä, ja tekaista vaikka elokuva aiheesta. Tämä sukupolvi kun on tajunnut sen, minkä me ja monet muut ovat jo parinkymmenen vuoden ajan tienneet. Ei ole punk kuollut, eikä ole koskaan ollutkaan.

Hyvä esimerkki tästä saadaan, kun elokuvan alussa Andy McCoy sanoo vanhan bändikaverinsa Räkä ”Pete” Malmin hautajaisten jälkitunnelmissa, että tämä oli viimeinen naula punkin ruumisarkkuun. Seuraavassa kuvassa toisenlainen punk-veteraani, Akupunktio-yhtyeen lukioikäinen rumpali Seve puhkuu ja puhisee asennetta. Ei kuole punk niin kauan kuin tällaisia ihmisiä maailmassa riittää. Tämä on koko kuvan kantava voima; ensin vanhat ja pöhöttyneet sankarit muistelevat menneitä (hohhoijaa), ja seuraavaksi nuori sukupolvi soittaa squatissa parillekymmenelle tyypille mikkien ja styrkkarien hajoillessa. Toki jännitettä on saatu myös vanhojen starojen välille; Eppu Normaali soittaa täydelle jäähallille ja lavalle mennessä Pantse manailee, ettei puolentoista miljoonan lipputulot riitä kulujen kattamiseen. Toisella puolella Suomea Pelle Miljoona reissaa parinkymmenen vuoden jälkeen 1980-kokoonpanollaan ahtaassa pakussa. Kuopion Henry’s Pub ja Jyväksylän Lutakko ovat kilometrien päässä Hartwall-areenasta, muuallakin kuin kartalla. Ei liene vaikea arvata, kummalle keikalle haluaisi mukaan.

Punk – Tauti joka ei tapa kuvaa punkin musiikkina, joka elää sukupolvelta toiselle. Toisin kuin useat viime aikojen muisteloista, kuten Yle Teemalla nähty Punklandia, Aaltonen osaa tarkastella punkkia myös nykypäivän perspektiivistä. Ehkäpä tämä toimii kuitenkin parhaiten sosiaalipornona suurille ikäryhmille, jotka voivat herkistellä kolmenkymmenen vuoden takaisilla fiiliksillä ja samalla heristellä nykynuorisolle, vaikka Vuoritalon valtauksen ja Puntalan tee-se-itse -festareiden luulisi osoittavan heille myös että punkissa on kyse paljon muustakin kuin kiljun kittaamisesta ja möykkäämisestä. Elokuvalla on ansionsa ja sen kyllä helposti mulkaisee kerran läpi, mutta vähän enemmän tapahtumia seuraanneelle elokuvassa mielenkiintoisinta on tuttujen naamojen bongaaminen valkokankaalta.

www.punktautijokaeitapa.fi

Mustan kahvin blues

Noin kymmenen vuotta sitten Soundi-lehdessä julkaistiin otteita Henry Rollinsin päiväkirjoista (Get in the Van), mutta muuta suomennettua materiaalia miehen tuotannosta ei tähän päivään mennessä olla julkaistu. 2006 perustettu pienkustantamo Diagonaali on huomannut puutteen, ja kääntänyt Rollinsin esikoiskirjan ”Mustan kahvin blues” viimein myös suomenkielelle.

Kirja on kokoelma Henryn synkkiä ajatuksia, joka jakautuu osiin: ”124 maailmaa”, kolme eri bluesia (tarinaa), päiväkirjan otokset vuosilta 1989 – 1990 sekä 61 Henryn unta. Lisäksi kirjan päättää ”tunne sinut” -monologi, joka kiteyttää kirjan pimeänpuolen runomittaan. Teos on täynnä yksinäisyyttä, väkivaltaa ja ahdistuneisuutta, ainoana valonpilkkuna vain sysimusta huumori, joka kierolla tavalla loistaa kirjan sivuilla. Itse en juurikaan nauttinut teoksen väkivaltaisesta kerronnasta, josta toivoa tai lohtua on turha etsiä. Parasta antia sen sijaan on jotenkin maanläheisempi päiväkirjaosuus, joka vie lukijan tien päälle, keskelle kiertue-elämän karua todellisuutta. Rollinsin kiertue-elämästä löytyy kuitenkin vieläkin parempi ja massiivisempi teos ”Get in the Van”, jota voin vain suositella kaikille hyvien kirjojen ystäville. Juuri Get in the Vanin alkuperäisellä kielellä lukeneena Mustan kahvin blues tuntuukin pienoiselta pettymykseltä. Mustan kahvin blues on kuitenkin niin sanottu kulttikirja, joka kannattaa lukea, vaikka Henry Rollins ei suosikkeihin kuuluisikaan. Voisin verrata kirjaa Rollinsin musiikkiin: Ei paskaa, mutta ei mitään klassikkokamaakaan (joku on varmasti toista mieltä).

Parhaimmillaan Rollinsin teksti on napakkaa ja suoraviivaista. Asiat sanotaan niin kuin ne on, hyvällä tyylitajulla ja turhia jaarittelematta. Kirjan suomennos toimii mielestäni ihan mallikkaasti, joskin pilkkuvirheet paistavat aika ajoin silmään (enkä ole edes mikään pilkunnussija!). Kaiken kaikkiaan tämä on hieno avaus uudelta pienkustantamolta, kääntää kirjoja erilaisista alakulttuureista. Mustan kahvin blues on sisällöltään raskasta luettavaa, joka sopii yksinäisiin fiiliksiin tien päälle, sinne missä se on kirjoitettukin.

Joel McIver: Metallica

Vanhana Metallica-fanina en voinut olla lukematta vuonna 2004 Liken julkaisemaa kirjaa ehkä maailman suosituimmasta heavy metal yhtyeestä. Metallicasta on vuosien varrella kirjoitettu yhtä sun toista, mutta vielä näin laajaa historiikkia ei ole bändistä tehty. Kirjan kirjoittaja Joel McIver on itsekin pitkänlinjan Metallica-fani, mutta siitä huolimatta kirja tuntuu olevan rehellinen, eikä kritiikkiä bändiä kohtaan säästellä. Mielenkiintoinen seikka on myös se, että itse Metallican jäsenet eivät ole äänessä kuin välillisesti, eikä he ole virallisesti hyväksyneet/allekirjoittanut kirjan läppiä.

Kirja etenee kronologisesti Metallican alkuajoista aina St. Angerin jälkeiseen maailmaan. Alkuun luulin lukevani heavy metalin historiaa (Pedon meteli –kirjaa), sillä kirja alkuosa on lähes kopio kyseisestä teoksesta. Taustoja läpikäydään New Wave of the British Heavy Metalin kulta-ajoista ehkä liiankin syvällisesti, ja itse kohde jää vähemmälle huomiolle. Kirja pääsee kunnolla vauhtiin vasta osiossa, jossa Metallica alkaa työstää ensimmäistä albumiaan ”Kill ’em All”:ia. Dave Mustainen äksyilyt sekä hillitön dokailu Metallican uran alkuvaiheilla on vanhaa, mutta viihteellistä luettavaa. Myös Cliff Burtonin mukaantulo tuo kirjaan uutta pontta ja virikettä. Itseasiasssa Cliffin vaikutus Metallican musiikkiin korostuu mitä pitemmälle kirja etenee. Kirjailija Joel McIver esittää kirjassa 14 erilaista myyttiä koskien Metallicaa, jotka hän murtaa tai on murtamatta aivan kuten tehdään Discoveryn channelin Myytinmurtajat-ohjelmassa. Välillä mennään jopa lapsellisuuksiin asti esim. vertailemalla Metallicaa ja Slayeriä: kumpi keksi thrash metallin? Kummalla on enemmän iskuja minuutissa? Voe prkl!

Kirja on pitkä kuin nälkävuosi, mutta mielenkiinto pysyy yllä loppuun asti, onhan Metallican historia poikkeuksellisen värikäs ja vaihderikas. Bändin nousu on kaikille tuttu, mutta mielenkiintoisempaa luettavaa on Metallican jo yli kymmenen vuotta jatkunut laskusuhdanne. Joel McIver ei säästele sanoja haukkuessaan Metallican nykytuotannon. Nämä Loadin ja Reloadin dissaamiset ovatkin kirjan ehdottomia highlightseja.

Mammuttimaisesta pituudesta huolimatta kirjan ahmi muutamassa illassa läpi. Mitään uutta bändistä kirja ei esiin juurikaan tuo, mutta toistaiseksi bändistä ei parempaa historiikkia ole vielä tehty. Luettuani kirjan vahvistui mielipiteeni siitä, että edesmennyt Cliff Burton oli sen musiikillisen voiman lähde, joka teki Metallicasta sen bändin, joka sai minut aikoinaan sekaisin heavy metallista. Vaikka tähti alkaa olla hiipunut, toivon toki vielä sydämestäni, että tulee se päivä kun Metallica yllättää kaikki tekemällä vielä yhden klassikkoalbumin.

Pedon Meteli: Heavy metallin vanha ja uusi testamentti

Kaikissa meissä asuu pieni hevidude. Itsekin olen monesti yön pimeydessä pohtinut kumpi on vaikuttanut enemmän itseeni, punk/hardcore vaiko heavy metal –musiikki? Varmaa on vain se, että molemmat musiikin lajeista on häiriinnyttänyt enemmän tai vähemmän elämääni, läpi koko kolmekymppisen elämänkaareni ajan.

Ian Christenin kirjoittama ja käsittääkseni Jone Nikulan suomentama ”Pedon Meteli: Heavy Metallin vanha ja uusi testamentti” (Johhny Kniga, 2006) on kunnianhimoinen historiikki heavymetalin kehityskaaren eri vaiheista. Jo suomentajan kirjoittamassa ensimmäisessä luvussa törmätään ongelmaan, joka vallitsee läpi koko kirjan. Kuinka kertoa tasapuolisesti kaikista heavy metalliin vaikuttaneista tekijöistä? Kirja pohjautuukin pitkälti Black Sabbathin ja Metallican pohjustamalle tielle, ja marginaalisemmat heavyn alalajit jäävät vähemmälle huomiolle. Myytyjen levyjen määrä ei aina kuitenkaan kerro koko totuutta.

Kaikesta huolimatta kirja on viihdyttävä ja usein jopa nostalgisia muistoja herättävä. Kirjan sisältö on koostettu eri heavy vaikuttajien lausumista kommenteista erilaisissa alan medioissa. Äänessä on runsaasti mm. Twistareiden Dee Snider, Metallican Lars Ulrich sekä Praistin Rob Halford. Välillä kirjoittajan ylistämä metalmusiikin ylivalta muita alakulttuureja vastaan ärsyttää, mutta toisaalta se myös pistää ajattelemaan juuri sitä, mikä vaikuttikaan loppujen lopuksi eniten siihen omaan musiikin kuunteluun. Itse en edes kahdeksankymmentä luvulla välttämättä tiennyt mistä musiikin lajista milloinkin oli kyse. Kaikki oli vain kapinaa vanhempien ihanteita vastaan. Mitä shokeeraavampaa kama oli, sitä enemmän lapset rakastivat sitä.

Toistaiseksi parempaa yleiskirjaa heavymetallista ei ole ilmestynyt, ja suosittelenkin kirjaa kaikille, joille kasikytluvun thrash tai ysikytluvun death metal merkitsee jotain. Myös Jone Nikulan suomennos toimii, mikäli vain sattuu pitämään ko. henkilöstä ja hänen tavastaan artikuloida asioita. Jälleen kerran yksi mielenkiintoinen julkaisu Johnny Knigalta.

Elossa ja potkii!

Lukemalla Pelle Miljoonan elämänkerran ei voi olla kelaamatta, kuinka nopeasti taipaleemme täällä maan korvessa kulkeekaan. Ennakkoon kirja piti kirjoittaa Lamppu Laamasen toimesta, mutta hiljattain 50 vuotta täyttänyt Pelle Miljoona halusi kuitenkin itse kirjoittaa oman elämänkertansa tuodakseen oman äänensä kuuluviin. Tämä oli kuningasratkaisu, sillä pellen persoonallinen ilmaisutapa on yksi uniikki tekijä, joka nostaa kirjan tavallisten elämänkertojen joukosta, ehkäpä yhdeksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista.

Pelle on Tekijä isolla t:llä, josta moni apaattinen nuori voisi ottaa mallia. Aina on pientä bändiviritystä, kirjajuttuja tai sävellysproggiksia huimista matkoista puhumattakaan. Kaikissa meissä elää samanlainen levottomuus, kuin Pellessäkin. Joillain se vain ilmenee vahvempana kuin toisilla. Kirja kyseenalaistaa koko nykyisen elämäntapamme. Mitä järkeä on tehdä 30 vuotta samaa duunia vain voidakseen maksaa asuntolainaa jollekin pankille? Miksei sitä voisi vain lähteä katsomaan minkälaisessa maailmassa oikeasti elämme? Kirjassa käydään läpi Pellen lapsuusmuistot, opiskeluajat sekä bändiuran vaiheet. Lukuisien matkakokemuksien lisäksi kirjasta löytyy myös paljon päähenkilön omia ajatuksia maailman menosta. Kirjassa ikävätkin asiat muuttuvat kauniiksi muistoiksi. Nuoria kuolemia, päihteitä, rakkauksia, läheltä piti tilanteita ja niin edelleen.

En voi kuin suositella kirjaa kaikille, joita aihe edes vähän kiinnostaa. Elossa ja potkii! on osuva nimi kirjalle, jossa käydään läpi Pellen Miljoonan ensimmäiset 50 vuotta. Jatkoa odotellessa – vaya con dios!