Jos bändiä ei joku todella vihaa, voidaan sitä pitää epäonnistuneena. Tässä tehtävässä floridalainen Underoath on todellakin onnistunut. Yhtye jakaa ihmiset kahtia kuin Mooses Punaisen meren, eikä vähiten juuri raamatullisten viittaustensa ansiosta. Yritäpä punkkarille kertoa, kuinka hyvä kristillisiä arvoja kunnioittava, satojatuhansia levyjä myynyt metalcorebändi voi olla. Ei onnistu.

”Define the Great Line” on bändin viides julkaisu, jolla alkuaikojen saarnausmentaliteetti on väistynyt satunnaisten ylistyssanojen tieltä samalla kun edellisen ”They’re Only Chasing Safety” –hittilevyn helpot schlagerit ovat joutuneet raskaamman tulkinnan armoille. Tuottaja Dutkiewiczillä on myrkkynsä mukana liemessä, ja veikkaisinkin että lisääntyneeseen kitaravetoisuuteen löytyy tästä ainakin osasyy. Ensimmäistäkään selvää sinkkubiisiä, vaikka In Regards to Myself ja Writing on the Walls sellaisiksi olisikin haluttu nostaa, ei mielestäni levyltä löydy, vaan kokonaisuus keskittyy vahvojen riffien avulla enemmän jonkin elämää suuremman kokemuksen maalailuun. Hittikappaleiden jäädessä puolitiehen ja tunnelmoinninkin ollessa enemmän tai vähemmän väkinäistä, ei mistään maatajärisyttävästä elämyksestä voida kuitenkaan puhua.

Ei sillä, että ”Define the Great Line” olisi kelvoton tekele, kaikin puolin pätevää, monipuolista ja menevää rokkiahan tämä taitavien jätkien toteuttamana on. Itselleni se ei vaan onnistunut mitään todella hienoa tai mullistavaa tarjoamaan, niin kuin varmasti oli tarkoitus.