Emoa eetteriin. Mitähän tälläisestakin pitäisi kertoa kun saatekirjeessa mainitaan, että vuonna 1997 Cardiffin alueelta lähtöisin olevan The Taken jäsenet jakoivat rakkauden kovaääniselle ja intohimoiselle popmusiikille(!?). Suurimpina vaikuttajina mm. Fugazi, Jawbreaker ja jopa Nirvana! Radio kamaa siis… Mutta aloitetaan niistä mahdollisista hyvistä puolista (Kyllä! Lehden tekeminen on auttanut minua tutkimaan musiikkiteollisuuden tuotteita optimaalisen tasapuolisesti). Laulu kuulostaa ihan hyvältä, kun itkemiset sun muut narinat on jätetty pois. Tuntuu välillä vain että se on mixattu liian alas, hukaten asemaansa, noin muuten huoliteltuun ja ehkä liiankin siloiteltuun kokonaisuuteen. Vaikka kyseessä onkin The Taken ensilevy. Vaihtelevan alun ja tarpeeksi mielenkiintoisten biisien jälkeen meininki lässähtää ja itsensä toistaminen alkaa vaivaamaan. Ja pääpiirteissäänkin tämän tyylinen musiikki (hardcoresta nyt ei liene tarvetta puhua) on kaukana omastani sen verran, että en saa siihen tarpeeksi kosketuspintaa kyetäksäni analysoimaan Propeller levyä tarvittavan syvällisesti. Tunnustettakoon kuitenkin että melankolissävytteistä Gene Pool Song raitaa voisi
jopa kuunnella useammankin kerran. Luulisin että emopopin ystäville tästä voisi lohkaista jotain kivaa, itse aion pysyä sopivan matkan päässä.