Kuva: The Heartburns - Fucked Up in a Bad Way

The Heartburns – Fucked Up in a Bad Way

No jo oli aikakin. Full House Records jatkaa punk-musiikin ystävien hemmottelua tarjoamalla kodin Anal Thunderin lisäksi myös The Heartburnsille! The Heartburnsin uutukaista tulikin odotettua hartaasti kuin körtit kirkossa, ja vihdoin odotus palkitaan.

Vanhana fanina osasin tietysti odottaa mitä tuleman pitää, ja Silmun Simoa lainatakseni: ”Sitä saa mitä tilaa.” Musiikkia pystyy varmasti kuvamaan parhaiten kutsumalla sitä melodiseksi punkrockiksi. Valitettavasti SoCal-jollo-skedebändeistä musiikin nälkäänsä tyydyttävä joutuu pettymään pahasti tai oikeastaan yllättymään positiivsesti: meno ei ole alkuunkaan turvallista, steriiliä ja tylsää, koska ei punkrock sitä alunperin ollutkaan. Ja Närästys näyttää miten homma hoidetaan vanhaan hyvään malliin. Vaikka tuntuu sangen kornilta verrata bändiä Ramonesiin, nolaaan (jällen kerran) itseni ja teen sen siitäkin huolimatta. Tokihan ’burnsilla on reippaampi tempo, räkäisempi ote ja enemmän melodiaa, mutta niin monesta kappaleesta tavalla tai toisella tulee mieleen kyseinen nahkatakkiveljeskunta. Asia nyt vain on niin, että näin sitä punkkia kuuluu soittaa.

Biisimateriaali on kahdeksankymmentäprosenttisesti ennenkuulumatonta, aiemmilta seiskoilta tutut hitit Ain’t Got a Thing ja Thinkin’ ’bout You ovat ujutettu syystäkin mukaan. Kappaleet ovat vähän kuin patterin navat: osassa on hyvinkin negatiivinen lataus, kuten I Hate Everythingissä ja I wanna O.D.:ssä, joka panee straight edge-nuorisoakin harkitsemaan liimatuubin ostoa. Hitto jos Johnny, Darby ja Sid kerran vartovat, niin ei auta jäädä tuleen makaamaan.

Positiivisempaa ja elämänmyönteisempää lähestymistapaa aistii puolestaan laulelmissa Fucked Up and Down (vaikkei nimensä puolesta ehkä uskoisi) ja Without You Life Is Hell, jonka kitarariffitely on iloa korville. Loput värssyt ja oikeastaan osa edellämainituistakin taasen ovat hyvinkin suomalais-ugrilaisen melankolian sävyttämiä, joista mainittakoon vaikkapa Thinkin”bout You ja Outta Here. Outta Here on kaunis tulkinta tilanteesta, jossa on saanut kotiseudun urpoista (ja miksei myös turpoista) tarpeekseen, kujat on koluttu ja on todennut itse parhaaksi vaihtaa maisemaa. Herää mieleen, onko kyseessä esimerkiksi laulaja Bergmanin muutto kotikaupungistaan Kouvolasta Turkuun? Tätä voimme vain arvailla. Koskettava kappale, jonka päähenkilöön on helppo samaistua kuvitellen myös itsensä liftaamaan rekkakyytiä sateesssa moottoritien varressa, repussa Taffel-pussi ja Classic Colaa…

Luojan lykky on myös levyn äänimaailma. Tässä on malliesimerkki levystä, jota ei ole pilattu ylituottamalla, vaikka kaikki elementit ovatkin kuulijan ulottuvilla. Treenikämpällään ovat tämän nauhoittaneet, tiedä sitten millä vehkeillä. Potikat on joka tapauksessa oikeisiin kohtiin osuneet.

Etukannesta en sentään huudellut riemunkiljauksia. Mielestäni silmien yliteippaaminen on jo aika vanha jippo eikä se muutenkaan kerro oikeastaan mitään. Muuten layoutti sen sijaan on hyvin toimivaa ja bändinsä näköistä (jota etukansikin on vaikka itkinkin vähän). Sisäkansissa valokuvat tuovat mukavasti pirstystä verratunna pelkkään tekstiin ja efekteilläkään ei ole sorruttu leikkimään liikaa, kuten näinä Photoshop-päivinä kovin useasti tuppaa tapahtumaan. Takakannen valkokuva on myös nappi-valinta: samassa kuvassa näkyy niin Dead Boysin kuin Anal Thunderin t-paidat ja sehän pistää arvostelijan kaltaisen skenejeesuksen nyökyttelemään tyytyväisenä.

Jos pitkästyit tätä arviota lukiessa, niin tuskin tulee käymään tätä levyä kuunnellessa. Jotakuinkin varttiin on ahdettu kymmenen helvetin rehellistä ja ennenkaikkea hyvää biisiä, joten jos lyhyt kesto hämää, kannattaa hankkia repeat-nappi soittimeen.

Mitkä elementit tekevät sitten The Heartburnsista niin pirun hyvän ja aidon bändin? Asiaa hetken, eli noin viisi sekuntia pohdittuani tulin siihen tulokseen, että The Heartburnsin betonijalka on valettu laulaja Teemun ääneen sekä Skeletorin kitarointiin. Biisimateriaali tekee kunniaa niin Dead Boysille ja kaltaisilleen 70-luvun lopun retkueille, Reagan Youthille ja muille 80-luvun alun hardcorebändeille sekä Reatardsin ja vastaavien garagepunkille. Tähän kun lisätään nihiliset keskisormi pystyssä kirjoitetut lyriikat (helmi sananpartena mainittakoon ”suck like reagan”), joutuu meikämanne saluteeraamaan vaikka käsivarsi suorassa jos sikseen tulee. Joku muuten saisi julkaista tästä kymppituumaisen ja laittaa Degenratedin A-puolen bonukseksi.