Kuva: Terho - Kaupungit hiljenneet

Terho – Kaupungit hiljenneet

Vuosituhannen vaihteessa muutaman pienoista radiosoittoa saaneen EP:n julkaisseen outokumpulaisen Terhon debyyttialbumi ehti muhia pöytälaatikossa puoli vuosikymmentä, ennenkuin uudelleen aktivoitunut bändi sai jo 2003 suunnitellun albumin valmiiksi ja löysi sille julkaisijan.

Terhon ulosannissa yhdistyvät parhaimmillaan Samae Koskisen soolotyöt Liekin minimalistiseen taiderockiin, pahimmillaan taas Discon konepop BB-Samin Epäreilun evoluution suomirockiin. Kolmekymppisten bändin Suomi-kuva on kuitenkin maanläheisempi ja betoninkatkuisempi kuin pateettisilla viisikymppisillä (Yö) tai briljaamiseen sortuvilla keski-ikäisillä (Zen Café), ja siksi helpommin lähestyttävä, välillä jopa siedettävä. Välillä korneiksi äityvien tekstien taustalla on sen verran vilpittömyyttä, että pienet ontumiset voi vielä tässä vaiheessa antaa anteeksi. Suuria tunteita ja isoja melodioita havitellessaan Terho ei kuitenkaan yllä esikuviensa tasolle – niin hyvässä kuin pahassakaan – ja jättää näin hieman yhdentekevän fiiliksen.

Ajoittain kevyesti fiilistelevää materiaalia voisi leikkimielisesti kutsua jopa post-suomirockiksi, ja tuota ajatusta pidemmälle viedessään bändi voisi nousta varsin mielenkiintoiseksi nimeksi. Tällaisenaan bändillä on kuitenkin vielä turhan suuri painolasti Pekka Ruuskaa sun muita suuria säveltäjiä mukanaan, jotta siitä voisi täysin rinnoin diggailla.