2000-luvun alussa valloillaan vellonut scandinavian action rock -buumi jätti monesta oikeasti hyvästäkin yhtyeestä ihmiskakan maun suuhun, ja niitä jo alunperin täysin turhanpäiväisiä rockretkueita olikin sitten kahmalokaupalla. Muutama nimi on kuitenkin säilyttänyt oman tyylitajunsa ja pitänyt riman tarpeeksi korkealla luodessaan uutta materiaalia. Ehkä tasokkain noista kaikista löytyy Suomen Turusta, eli Sweatmaster.

Kahden täyslaidallisen ja lukuisten pienjulkaisujen jälkeen Hikimestari on tehtaillut ehkä uransa kirkkaimman timantin, “Animal”-albumin. Joukkion debyytti-levy “Sharp Cut” oli aikoinaan todella kovassa rotaatiossa, arjessa ja juhlassa (ehkä hieman enemmän juhlassa), mutta kakkoskiekko “Tom Tom Bullet” livahti itseltäni karkuun kuin hiekka sormien välistä. Tätä uusinta kokopitkää edeltänyt Animal-single oli vielä melko perinteistä iskulauseorientoitunutta rockrytkettä ja odotukseni eivät olleet kovin korkealla tämänkään suhteen, mutta kuinka väärässä sitä voi pieni ihminen ollakaan.

Todella minimaalisilla muutoksilla Sweatmaster on saanut taas aikaiseksi uuden ja tuoreen kuuloisen Hikimestari-platan. Vauhtiakin on uskallettu hidastaa tarpeen vaatiessa ja kun on grooven aika, niin sitä kyllä piisaa ja erinäiset ruumiin osat rupeavat tahtomattaankin hyppimään ja pomppimaan primitiivisen rytmin tahtiin. Basisti/hoilottaja Sasu Mykkäsen äänikin kuulostaa paremmalta kuin koskaan, eikä ole enää pelkästään kukkoilua, vaan vuosien tahkoaminen kuuluu tietynlaisena sielukkuutena varsinkin hitaammissa veisuissa. Jos Josh Homme ja Jack White antautuisivat duettoon, niin siitä äänestä syntyisi Sasu Mykkänen.

Sweatmaster kuulostaa pitkälti itseltään, mutta siellä täällä on kuultavissa viitteitä suuntaan jos toiseenkin. Kanadalaiskollega Danko Jonesin raskaskätinen toistorock, Franz Ferdinandin (tämä on siis kehu, vaikka yhtye melko ällöttävä onkin) kaltainen modernimpi tanssittavuus, sekä sokerina pohjalla Queens of the Stone Age -henkinen hypnoosiin asti pyörryttävä melodinen melankolisuus lyövät sulassa sovussa tassunsa yhteen Animalin musiikillisella leikkikentällä. Varsinkin nuo QOTSA-viisut Cut Up In Half ja Animalin ja ehkä jopa yhtyeen historian paras veto Everybody Thinks They Know You’ve Gotta Broken Heart ovat sellaista hittiparaatimateriaalia, että on se ihme jos Sweatmaster ei vieläkään nouse suuremman suosion laulu- ja soitinyhtyeeksi.

Sweatmaster on kääntänyt, jos ei nyt selkäänsä, niin ainakin kylkensä Sonics/nuggets-osastolle ja kehittänyt musisointiaan rikkaampaan suuntaan ja se on kyllä tuottanut tulosta. Ostakaa levy(t) ja käykää keikoilla. Yhden jos toisenkin live-esiintymisen nähneenä voisin veikata, että tunnelma ei ainakaan ole latistumaan päin uuden levyn myötä

Tagit: Sweatmaster