Kuva: Swallow The Sun - Hope

Swallow The Sun – Hope

Tätä levyä metalliväki on varmasti jo odotellut kieli pitkällä ja peukku pyllyssä. Sen verran Swallow the Sunin kahta edellistä täyspitkää (”The Morning Never Came” ja ”Ghosts of Loss”) rummutettiin mediassa, että tämä on pakostakin jonkinasteinen tapaus.

Itse en yhtyeen fanikatraaseen lukeudu ja nuo jo mainitut läpyskätkin ovat nopeasti vaihtaneet maisemaa levyhyllystäni. Debyyttilevy pyöri muutamaan otteeseen soittimessa, mutta varsinkin tuo kakkoskiekko oli sellaista pateettisen ininän juhlaa, ettei paremmasta väliä. Ajattelinkin, että tämä kolmas albumi tarjoilee vielä pidemmälle vietyä itkemistä, mutta, mutta, eihän tämä nyt niin kauhiaa ollutkaan kuin pahimmissa painajaisissani pelkäsin.

Muutoksen kourat ovat ravistelleet Auringon Ahmijoita sitten viime kuuleman ja tuomarointi on jätetty vähemmälle huomiolle kuin aiemmin levytetyllä materiaalilla. Death/doom on vieläkin otsikko, mutta tällä kertaa painotetaan kenties hieman enemmän tuota kuolonmetallia. Toki Swallow The Sun kuulostaa vieläkin itseltään, varsinkin orkesterin tavamerkiksi koituneet juustokuorrutteiset kitarat sekä vokalisti Kotamäen murinan ja herkästi soljuvan laulun hybridi tekevät kuulijalle selväksi sen, mikä yhtye siellä stereoissa musisoi. Raskautta on tullut mielestäni hyppysellinen lisää, tosin vastapainoksi herkistä osioista on tehty entistäkin siirappisempia. Ghosts of Lossin haukotuksia aiheuttanut tuomarointi on kuopattu tusinaduumin hautausmaalle ja otettu aimo harppaus kohti progressiivista metallia, voisi jopa sanoa kohti opethiaanista metallityöskentelyä.

Kappaleista voisi nostaa muutaman jalustalle. Ensimmäinen kliimaksi on mielestäni raita numero kolme, nimeltään The Justice of Suffering. Siihen on onnistuttu rakentamaan sellainen raskauden ja herkkyyden liitto, joka puuttui miltei kokonaan Ghosts of Loss-levyltä. Puhtaat laulut kuulostavat myös tällä veisulla paremmalta kuin koskaan, eikä varmasti vähiten sen takia, että Katatonian Jonas Renkse lainaa luritustaan kyseisellä kipaleella. Tuo herra Renksen orkesteri kuuluu muutenkin tällä albumilla, eikä se ole välttämäti paha asia. Seuraavana kuultava Don’t Fall Asleep tuottaa taas kauhun väristyksiä, palauttaen arvostelijan pohjamutiin (eikä se ole tällaisessa musiikissa hyvä asia). Singlenäkin julkaistu raina onnistuu pyyhkimään kaiken sen mukavuuden tunteen, jonka The Justice of Suffering jätti jälkeensä. Tylsä biisi, josta tulee liikaa mielleyhtymiä vanhaan Swallow the Suniin.

Toisena virstanpylväänä voisi mainita kuudentena kuultavan The Empty Skiesin, joka kumartaa melko syvään tuonne melodiseen black metalliin päin. Hopen nopein raita on hyvinkin svengaava ja Kotamäki pääsee käyttämään myös ilkeän kuuloista bläkkiskirkumistaan. Toistaiseksi mieleen jäävin otos, mutta bonus biisi kaiken muuttaa voi. Singlen b-puolena julkaistava These Low Lands tarjoilee mieleenpainuvimman esityksen, vaikkei viralliseen kokopitkään sisällykään. These Low Lands on koveri Timo Rautiaisen Alavilla Mailla -kappaleesta ja Amorphis-heppu Tomi Joutsenen tähdittämä veisu kuulostaa yllättäen siltä, kuin Swallow the Sun soittaisi koverina Timo Rautiaista. Vaikkakin Timo on kuraa ja Tomi on sontaa, niin silti tämä bonus onnistuu tehtävässään melkoisen hyvin.

Loppujen lopuksi Hope kasvaa Auringon Nielijöiden parhaaksi tuotokseksi. Sukurutsainen albumi onnistuu yhdistämään kahden edellisen levyn parhaat palat ja luomaan uudistuneen äänimaailman. Paikoin tylsä ja ”salaperäisiä” kuiskailukohtia on aivan liikaa (yksikin on toisaalta jo liikaa), mutta Hope tarjoilee myös muutaman erinomaisenkin rallin.

Turkinpippureita juustokastikkeessa, eli miesten musiikkia tytöille ja tyttöjen musiikkia miehille. Ei meistä ystäviä varmasti koskaan tule, mutta kyllä sellaisen vienon tervehdyksen Swallow the Sunille voi suoda, jos vastaan kävelee.