Turmelevaa tuomiota, hellivää helinää, huumaavaa huminaa, hiipivää hidastelua, murskaavaa murinaa, rikottua riivintää sekä kaikkea niiden väliltä edustaa porilaisen Sinkin debyyttialbumi “The Process”. Jo aiemmilla hengen tuotoksillaan (“Hexagon” –ep ja Marzuraan-split) Sink–sextetti on osoittanut, että saman otsakkeen alla on oikeinkin hyväksyttävää tehtailla niin perinteistä sludgea, kokeellista dronea kuin primitiivistä noiseakin, eikä “The Process” kalpene tässä suhteessa edeltäjiensä rinnalla lainkaan, päinvastoin, sillä nyt on perinteet viskattu nurkkaan lopullisesti(?) ja sukellettu yhä syvemmälle kokeellisuuden syövereihin.

Albumi vyörähtää käyntiin Weakness (The Process) –raidalla, joka kurkkulaulajista koostetun munkkikuoron johdattelemana matelee kohti usvaista ambient-väliosaa vain palatakseen takaisin alun drone-maisemiin yhä väkivaltaisempana. Kakkosraita Ascension käynnistyy huojuen, akustisen kitaran ja etäisen huminan ylläpitämänä, kasvaen kuitenkin loppua kohden hypnoottiseksi toistorockiksi à la Magyar Posse from hell.

Ihan kahden ensimmäisen kappaleen tasolle ei enää loppulevyllä ylletä, mutta mistään täyteraidoista on ihan turha The Processin yhteydessä puhua; Deserted on urkuineen kuin hautajaisten soundtrack, Receiving Silence kuulostaa siltä, miltä Pan Sonic kuulostaisi, jos levyttäisi Cold Meat Industrylle, Resignation on kuulas ambient-välipala, joka jatkuu suoraan aavemaisen ahdistavaan Borderzoneen. Prosessin päättää ironisesti nimetty Silence, jonka musta messu palauttaa kuulijan avausraidan painostaviin tunnelmiin.

Ei kai tässä muuta voi kuin nöyrtyä nerouden edessä ja antaa The Processille täydet kymmenen pistettä ja myöntää vielä papukaijamerkin arvoiset kunniamaininnat Kult of Nihilow’lle ja Kaos Kontrolille tämän mestariteoksen julkaisemisesta.