Kuva: Silent Scream - In the Cinema

Silent Scream – In the Cinema

On aika kuolla ja aika elää. Muutama vuosi takaperin Varjo-yhtyettä kohtasi tapaturma, joka lopetti yhtyeen pitkän uran herrasmiessopimusta kunnioittaen. Alkuvuodesta postuumisti ilmestynyt ”Viimeinen näytös” testamenttasi Suomen ”mustahuuli”-scenelle kenties parasta post-/goottipunkkia sitten Mustan paraatin. Jäljelle jäänyt kolmikko ei kuitenkaan halunnut jäädä murheeseen makaamaan, joten varjoista sikisi Silent Scream. Nyt on vuorossa SS-kolmikon (heh) debyyttialbumi ”In the Cinema”.

Suoraa jatkumoa ”In the Cinema” ei kuitenkaan Varjolle ole, sillä kielenvaihdoksen myötä myös musiikillinen linja on piirretty huomattavasti raskaammalla kädellä. Siinä missä Varjo seikkaili paikoin jopa ambientmaisissa sfääreissä on Silent Scream kaivanut pöytälaatikoistaan teollisempia, paikoin jopa metallin hohtoisia sävyjä värittämään post-punkin ja goottirockin kyllästämää äänimaailmaansa. Vokaalipuolellakin – joka on genren oppikirjojen mukaan todella vahvasti kaiutettu – kuullaan paikoin ihan suoranaista karjumista (esim. rytmikkäästi koliseva Hive Mind). Toki ymmärrän, että jos ja kun musiikkiin on haettu vivahteita niin punkista kuin Killing Joke -henkisestä indu-räminästäkin, niin vokalisti(e)n on elettävä tilanteen mukana, mutta Silent Screamin kohdalla lopputulos kuulostaa paikoin vähän valjulta. Syynä voi tosin olla sekin, että laulut on miksattu omaan makuun liian pintaan, eikä herrojen Lautala-Pallasoja englanti ole aina ihan spot-on. Noh, makuasioita sano koira, ku pallejansa nuoli.

Musiikillisesti kolmikko katseleekin sitten täysin oikeaan suuntaan; esimerkiksi vastustamattoman riffin opastuksella etenevä Cinema, Suruajan (jossa Matthew Pallasoja vaikutti ennen Silent Screamia) mieleen tuova City Highrise, komeilla taustalauluilla koristeltu Burning Car -kolistelu sekä ylväästi paisutteleva In the Sea ovat kaikki genrensä (mikä se nyt sitten ikinä onkaan) ehdotonta eliittiä. Mestariteokseksi ”In the Cinemasta” ei toki vielä ole, mutta esikoisellaan Silent Scream osoittaa pystyneensä karistamaan menneisyyden varjot kannoiltaan, menettämättä kuitenkaan hitustakaan omaperäisyydestään. Huominen näyttää valoisalta – tai ehkä tässä tapauksessa perkeleen pimeältä.