Kuva: Senses Fail - Life Is Not a Waiting Room

Senses Fail – Life Is Not a Waiting Room

Kyllä taas meinasi itku päästä ja pala nousta kurkkuun, kun varovasti availin Senses Failin kolmannen täyspitkän käärepapereita. Newjerseyläiskvartetin musiikkia oli kuvailtu niinkin kauhistuttavilla termeillä kuten emo ja metalcore; luvassa oli siis reilu kolmevarttinen itkua, huutoa ja geneeristä nykypäivän ”emoa”.

Ihan täysin väärässä ei ennustukseni ollut, mutta kaiken muka-rankan angstailun sijaan ”Life Is Not a Waiting Room” soikin yllättävän popisti. Siinä missä leijonan osa tämän päivän itkuvirsiyhtyeistä yrittää saada sitä surullisen kuuluisaa ”katu-uskottavuutta” veivaamalla kahden pennin inzein corea, on Senses Fail tajunnut ottaa pesäeroa kollegoihinsa kääntämällä genreindikaattorin kohti power- ja indie-poppia. Toki ”hardcore-myllytyksiäkin” esiintyy, ja varsinkin nokkamies Buddy Nielsenin – pakolliset, mutta sinänsä toimivat – huuto-osiot muistuttavat nelikon juurista punkimman ja metallisemman materiaalin parissa. Albumin äänimaailma on kuitenkin lähempänä Weezeria kuin vaikkapa As I Lay Dyingia.

Mitään maailmaani mullistavaa tai edes kovin mieleen jäävää ei näillä kahdellatoista raidalla (Euroopan versiolla neljällätoista) ole tarjota. Rummut nakuttavat väliin liiankin skede punk -hengessä, pakolliset kitaratiluttelut voisi heittää hiuksista vittuun ja Nielsenin androgyyninen nenälaulanta toimii kontekstissaan ihan mallikkaasti, mutta alkaa pidemmän päälle ärsyttää. Kuitenkin Senses Fail onnistuu siinä missä niin moni on niin monta kertaa aiemmin epäonnistunut: pitämään edes jonkinasteisen mielenkiinnon yllä läpi levyn ja jättämään jälkeensä jonkin muun tunteen kuin vihan tai kuvotuksen. Myös Buddy Boyn genrekliseitä karttava lyriikka ansaitsee kiitoksen jos toisenkin: tyttöystävältään pakit saaneen nillittäjän sijasta tällä levyllä puhuu päihdeaddikti – siis ihminen, joka on paininut ihan oikeiden ongelmien kanssa.