Kuva: Sear - Begin the Celebrations of Sin

Sear – Begin the Celebrations of Sin

Pääkaupunkiseudulta tulee hurjalla vyöryllä päälle Sear, joka mättää debyytillään mustaa kuolemaa ympärilleen minkä ehtii. Tämä tamperelaisen Dynamic Arts Recordsin huostaan ottama orkesteri on toiminut jo nelisen vuotta ja nyt on sitten tullut aika kokopitkälle julkaisulle, joka tottelee nimeä Begin The Celebrations Of Sin ja nimi varmasti kertoo kaiken tarpeellisen siitä, mistä bändissä on kysymys. Black/death-linjoilla siis mennään niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin ja Sear heti ensi kuulemalla erottuu massasta oikeasti aika tylyn ja ilkeän kuuloisella yleisilmeellän.

Levy lähtee liikkeelle introlla, jonka jälkeen varsinainen avausraita Lobotomy With A Crucifix ottaa deaththrash-riffillään luulot pois. Väkevät black-tyyliset rääkynät alkavat nopeasti kompata menoa ja ennen kun huomaakaan, on mukaan tullut örinät ja raskas kertosäe. Avausbiisi kuuluukin ehdottomasti lätyn helmiin ja on monipuolisuudessaan ja dynaamisuudessaan kaikkine pikkuisine kitaraliideineen ja suvantokohtineen erittäin onnistunut kappale. Näillä eväillä periaatteessa mennään sitten koko levyn läpi ja kokonaisvaikutelma on tasapainoinen olematta kuitenkaan liian tuubamainen. Ekan biisin lisäksi korvaan pomppaavat mm. Scythe Of Blaphemy (Kiss The Goat) ja Mankind’s Last Breath, jotka vakuuttavat hyvinä kokonaisuuksina. Yleisesti ottaen Sear tekee vaikutuksen elävän kuuloisella ja siloittelemattomalla soitollaan ja oikeasti tylyn kuuloisella meiningillään johon kaikki eivät pysty, nimittäin pitkästä aikaa blastbeattikin kuulosti todella rankalta ja palveli tarkoitustaan. Useinhan deathbändeillä blasti tuppaa menemään sotkuisten riffien kanssa aika hirveän kuuloiseksi puuroksi, jolloin koko idean teho katoaa.

Mutta jos hyvää niin miltei aina jotain heikkoakin, niin myös Searilla. Kaikesta huolimatta aivan levyn lopussa alkaa pieni puutuminen iskeä ja kun päästään viimeisen kappaleeseen Viimeinen Voitelu, on aika hengästynyt fiilis. Loppupuolelle on muutenkin pari levyn heikointa esitystä päätynyt, mikä osaltaan tukee mielikuvaa kyllästymisvaikutelmasta loppua kohden. Myös hieman töksähtelevät biisirakenteet parissa paikassa pistävät korvaan, mutta mistään grande katastrofista ei kuitenkaan ole kysymys, vaan mielumminkin pienen lopullisen hienosäädön puutteesta. Soundeista puhuttaessa albumi toimii osittain hyvin ja osittain huonosti. Pieni kotikutoisuus ja munattomuus vaivaa soundia mutta toisaalta se on autenttisen, särmikkään ja läsnäolevan kuuloista ja erottuu edukseen massasta olematta silti väkisin erilainen, pientä jykevyyttä olisi saanut vain olla lisää. Myös levyn Suomeksi lauletuista kohdista voidaan olla montaa mieltä, mutta itselläni herätti lähinnä hilpeyttä kuunnella moista paatosta kotimaan kielellä.

Sear tekee heti ensituotoksellaan vakuuttavaa jälkeä mutta jättää silti paikka paikoin parannettavaa. Plussalle levy yltää komeasti ja jättää monta veteraania taakseen jo tässä vaiheessa, joten lähtökohdat jatkolle ovat sekä lupaavat että odotuksia nostattavat. Kappaleet ovat hyvin sovitettuja ja aina sopivassa kohden hengähdystaukoja ja synkkiä harmonioita että melodioita tarjoilevia kokonaisuuksia. Vaikea tällä reseptillä on tästä enää varmaan tämän monipuolisemmaksi mennä, joten seuraavan paketin tiivistäminen ja panostaminen soundiin voisivat olla avain vieläkin tiukempaan lopputulokseen, mutta sitä odotellessa kelpaa kyllä tätäkin kavereille soittaa.