Nyt otti ohraleipä. Jostain syystä kuvittelin houstonilaisen Scale the Summitin vääntävän instrumentaalista jumitustaan Pelicanin hengessä (voisiko levy-yhtiö -valinnalla olla jotain tekemistä asian kanssa?), mutta “Carving Desert Canyons” paljastuikin huomattavasti ekstrovertimmaksi tapaukseksi.

Progressiivisen rockin ja paikoin myös metallin parissa viihtyvä nelikko on nuoresta iästään (ka. 22v.) huolimatta onnistunut loihtimaan melkoisen taidokkaan ja intohimoisen kakkosalbumin. Ryppyotsaisesta ylisuorittamisesta ei ole kyse, vaan kvartetti saa homman kuulostamaan vähän liiankin helpolta, ja rakkaus musiikkiin paistaa selvästi läpi koko levyn. Intsrumentaali-iloitteluahan tämä on, vaikka välillä raskaasti riffitelläänkin ja blasti nakuttaa.

Scale the Summitin hengenheimolaisista en osaa sanoa juuta enkä jaata, sillä esikuviksi nostetut cynicit ja dreamtheaterit ovat aina olleet itselle metallista pakkopullaa. Lähinnä omaa makua nelikko liippaa kraut/stoner -rypistyksissä, joista on helppo kuulla esim. mainion Tarantula Hawkin vaikutus. Myös Between the Buried and Me:tä olen paikoin kuulevinani, mutta tietysti ilman Tommy Rogersin vokaali- ja kosketinpanosta.

Joku proge-expertti osaisi varmasti selittää ummet ja lammet Scale the Summitin vaikutteista sun muusta, mutta näin maallikon korvin kuultuna “Carving Desert Canyons” on ilmava, mutta tarvittaessa myös raskas proge-tuotos, joka ei alennu turhaan kikke… kitaran hieromiseen, vaan tekee työnsä taidolla ja tunteella.

Tagit: Scale The Summit