Emolta kuulostava nimi, ja indie-rock levyltä näyttävä cd:n kansi kertovat oikeastaan melko osuvasti millaista musiikkia itse levyltä löytyy. Teen olettamuksen ja väitän, että bändin jäsenet ovat jossain vaiheessa kuunnelleet hyvinkin tarkkaan Blake Schwarzenbachin tuotoksia. Siinä missä nopeammat vedot muistuttavat Jawbreakeristä, tulee hitaammin etenevistä veisuista mieleen Jets to Brazil. Ei siis kaikkein mediaseksikkäintä musiikkia, ja siitä hatun nosto Tampereen suuntaan.

Sad Days Indeedin vahvin ominaisuus on melodian taju, joka kuuluu niin vokaaleissa kuin kitaroissakin. Levyn toinen biisi Last Supper on malliesimerkki, jossa kaikki nämä elementit ovat hienosti kohdallaan. Keskivaiheilta löytyvä nimikkokappale on piristävän nopea ralli, jossa on simppeli, mutta tarttuva kertosäe. Sitä seuraava Modern Surf Queen nousee esiin hienon bassolinjan ansiosta, ja kappalerakenne pitää otteessaan loppuun asti.

Muutoin levyä vaivaa liika aikuismaisuus, kutsutaan sitä nyt vaikka Foo Fighters –syndroomaksi. Kappaleiden pituudet pyörivät neljän minuutin molemmilla puolilla, ja niitä on venytelty välisoitoilla, jolloin koko levyn kuuntelu putkeen tuntuu työläältä. Ei kappaleista koukkuja puutu, mutta sykähdyttäviä hetkiä on liian vähän. Olisin myös kovasti toivonut, että kansista olisi löytynyt sanat, koska varsinkin tämän tyylisessä musiikissa lyriikat ovat usein tie kappaleiden avautumiseen. Positiivinen ilmestys tämä joka tapauksessa on ja yksittäiset raidat laitetaan toistumaan allekirjoittaneen soittimeen jatkossakin.