Kuva: Rubik - Dada Bandits

Rubik – Dada Bandits

Ei tullut Rubikista ensilevynsä myötä suurempaa kuin Radiohead, mutta se ei ole estänyt yhtyettä tekemästä omaa ”kid aatansa”: ”Dada Banditsilla” suorat on vedetty mutkiksi ja esikoisalbumin pohjarakenteet murskattu paineilmaporalla. Onko syynä sitten muuttunut kokoonpano (Arvo Hasun tilalle basson varteen astui Underwater Sleeping Societystäkin tuttu Jussi Hietala, ja live-tilanteessa orkesteri kasvaa vielä toisella UWSS-miehellä, Matti Olavi Töylillä sekä Ristosta tutulla Tuomas Erikksonilla), kotistudion tuoma varmuus vai mikä, mutta nyt Rubik lunastaa kaikki ne odotukset, jotka vielä ”Bad Conscience Patrolilla” jäivät puolitankoon.

Albumin avaava Goji Berries aiheuttaa paskahalvauksen hiippailevaa indietä odottaneelle kriitikolle, sillä kappale voisi olla vaikkapa Candy Canen näkemys perinteisestä pop-kappaleesta. Radiants onkin jo paljon tutumpaa materiaalia, vaikka kuulostaakin huomattavasti enemmän Mewiltä kuin ”Bad Conscience Patrolin” aikaiselta Rubikilta. Jos tuohon verrokkilistaan lisätään vielä Arcade Fire ja Mars Volta, herää kysymys: Onko ”Dada Bandits” nimensä mukaisesti lähtenyt ryöstöviljelemään esikuviensa kupeiden hedelmiä? Vastaus on kuitenkin jyrkkä ei, sillä vaikka nelikon materiaali toisi mieleen Kotiteollisuuden (mitä se ei onneksi kuitenkaan tee), niin päivän päätteeksi se kuulostaa vain ja ainoastaan itseltään.

”Dada Bandits” on haastava albumi, sillä sen ytimen saavuttaakseen pitää läpäistä monta eri tasoa. Artturi Tairan raukea, mutta tarvittaessa myös aggressiivinen kertojaääni opastaa kuulijan aina perinteisemmästä kitara-indiestä mahtipontisten puhallinsektioiden ja pulputtavien koneiden ääreen ja sieltä efektipedaalien läpi kohti pianoballadeja ja taas kohti räjähdysherkempää progerockia. Albumista voisi käyttää puolen tusinaa eri genre-määritelmää, mutta ”Dada Banditsilla” helsinkiläiskoplan ulosanti ansaitsee tulla tituleerattavaksi ainoastaan Rubik-musiikkina – tai rubikismina, kuten YleX asian ilmaisi.

”Dada Bandits” on sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta: löytyy pop-koukkua ja löytyy avantgardea. Juuria ei ole unohdettu, muttei myöskään pelätty ottaa askeleita reunan yli, näin ollen levy soikin täydellisessä balanssissa, ja pitää sanoa, että harvoin yhtä hienoa pop-albumia tulee vastaan – varsinkaan suomalaisen yhtyeen tehtailemana.