Ritual Smoker - Not To Dominate, But To Serve

Ritual Smoker – Not To Dominate, But To Serve

Todella hyvän ja omintakeisen levyn tunnusmerkkinä voisi pitää vaikkapa sitä, että se tuo lieviä mielleyhtymiä johonkin jo aiemmin kuultuun antamatta kuitenkaan täyttä varmuutta siitä, mistä nuo vaikutteet ovat peräisin ja samalla sekoittaen mukaan leijonanosan omaa ilmettä. Vuonna 2008 perustettu psykedeliakvartetti Ritual Smoker onnistuu tässä lähes sataprosenttisesti. Suoranaisia esikuvia on vaikea havaita, mutta kyllä tässä selvästikin on alkupaloiksi pössytelty amonduulit, hawkwindit, floydit, barretit ja monet muut.

Sanalla sanoen hypnoottisen albumin avaa vellova Light A Torch ja kyllä tässä soihtu onkin tarpeen, sillä kappale luo voimakkaan mielikuvan synkästä, pitkästä ja lohduttomasta matkasta. Ehkäpä kapealla vaarallisella vuoristopolulla tai luolakaupungissa. Välillä soundivyöry ylhäältä uhkaa haudata koko seurueen alleen eikä valoa näy. Mutta eteenpäin on jatkettava. Tässä ehdottomasti levyn vahvin raita ja hyvä valinta avaukseksi.

Kakkosbiisi Marksmen basson ja saksofonin alkuriffailuineen voisi olla pastissi muinaisen Morphine-yhtyeen musiikista. Nimikin taitaa osuvasti viitata Morphinen lavalle saappaat jalassa kaatuneeseen basisti-laulaja Mark Sandmaniin. Mene ja tiedä?

White Lines on oikeastaan levyn ”popmaisin” kappale, vaikka onkin yhtä ja samaa syntikan ja basson riffiä kokonaiset kuusi minuuttia. Lyriikoista ei aina niin saa selvää tässä biisissä (eikä muutenkaan), mutta ottaen huomioon tematiikan, voi villillä mielikuvituksella varustettu kuuntelija arvailla mihin ”valkoiset viivat” viittaa. On taito olla kyllästyttämättä kuulijaa kuoliaaksi monotonisuudella, ja Ritual Smokerin vahvuus onkin siinä, että joskus näennäisen yksitoikkoisissa biisirungoissa tapahtuu uutta kuitenkin koko ajan.

Not a Freedom Song ja Wars jatkavat Light A Torchin uhkaavalla linjalla. Laulajatytön kohtalokkaan kauniit vokaalit ovat kautta linjan uskottavat, turha uhoaminen loistaa poissalollaan ja englanninkielen käyttökin on täysin perusteltua. Melodiat ovat pienimuotoisia, mikä onkin ominaista koko albumille.

Lopetusraita Annihilating Pyre on kaikin puolin tasaisen levyn ehkä toiseksi nautittavin esitys. Melodia on tässäkin sangen riisuttu, eikä sen karussa lohduttomuudessa näy pilkahdustakaan toivosta.

Levyn soundit ovat kertakaikkisen jylhät ja dynamiikkaa on osattu käyttää niin soitannossa kuin tuotannossakin. Komppiryhmä kuljettaa biisejä eteenpäin horjahtelematta ja soolot ovat enemmänkin fiilistä, ääntä ja soundia kuin melodiakulkuja. Asiaan kuuluvat sitar-tyyliset kitarakuviot luovat mystisen ja todella pahaenteisen tunnelman. Säröinen bassosoundi on suorastaan murhaavan rankka. Sirkustemppumaista taitojen  esittelemistä ei levyltä onneksi löydy  ja kaikki elementit on käytetty vain mahdollisimman onnistunutta lopputulosta ajatellen. Tämä on transsimusiikkia (ja miksei myös tanssi- ?) parhaasta päästä. On parasta antautua ja antaa rytmin viedä kauas jonnekin tuntemattomaan. Vuoden 2013 parhaita kotimaisia.