Kuva: Rehtorit - Klassista musiikkia

Rehtorit – Klassista musiikkia

Eipä kyllä ole ramopunk ihan ominta kamaa meikälle, joten aika skeptisenä tuli nakattua Rehtoreiden tuore albumi discmaniin. Muutaman kuuntelun jälkeen oli myönnettävä, että kelpo musiikkiahan tämä onkin. Tosin jälleen kerran tittelin ramopunk saa heittää melkein romukoppaan, sillä kyllä vaikutteita on ammennettu paljon muualtakin ja moinen yleistys on lähinnä typerää. Rehtorithan on ollut kehissä herra ties miten kauan, itse muistan radiosta kuulleeni kappaleen ”Ankkalinnassa” aikana ennen äänenmurrosta ja häpykarvoja.

Pääpiirteissään levystä jää kaksijakoinen kuva: rokimmat ja rullaavat biisit toimivat erinomaisesti. Surftyttö tuo kaikinpuolin mieleen Atlantan ihmeen The Carbonasin ja sehän on pelkästään hyvä asia. Tanssijalka jatkaa vipattamista myös asian ytimeen menevän Punk Rockin tahtiin ja sama meno jatkuu myös hieman hitaammassa 3x1x2,40 -kappaleessa.

Mikä sitten muissa kappaleissa mättää? Ei periaatteessa mikään, mutta minusta ne vievät levyltä sen parhaan terän. Toisaalta juuri kappaleet, kuten ska-vetoinen Ei kannata yrittää tuovat kovasti uusia sävyjä. Asia on siis kaikin puolin kaksipiippuinen haulikko. Keskinkertaisemmat kappaleet nimittäin jättävät muutoin mainiosta levystä hieman pitkäpiimäisen jälkimaun. Jos minä olisin ollut tuottaja, olisin surutta karsinut kappaleet Kovan päivän yö, Orbison-lainan Päin kuolemaa (propsit toki Roy-koverista!), Tädillä on Cadillac, Selvää jälkeä ja Tummempi puku. Tietysti syytä on muistaa memory- ja skip-napin käyttö ja monillehan saattaa hyvinkin iskeä nuo mainitsemani kappaleet.

Positiivisen kuvan Rehtorit itsestään antoi. Livetilanteessa tietysti tapahtuu todellinen puntarointi, mutta sen toimivuutta en epäile hetkeäkään. Yleensä tulee tykättyä vähän ilkeempää menoo, mutta unohdetaan tällä kertaa se nihilisti-naamari naulakkoon. Arvosanaksi tyytyväinen hymy nyökkäyksen ja ylös nostetun peukalon kera. Jes!