Kuva: Ramallah - But a Whimper

Ramallah – But a Whimper

Jos se vielä on jollekin jäänyt epäselväksi, Ramallahia johtaa White Trash Rob Lind Blood For Bloodista. Bändiä ensi kertaa kuullessani olin varsin yllättynyt kuullesani Robin varsin omintakeisen äänen ilmaantuessa eetteriin, sillä Ramallahin musiikki tuo suvereenin säveltäjän ja sanoittajan olemukseen uusia aspekteja. Biisit on yleisilmeeltää raskaampia, kitarat suorastaan jyräävät kuulijan yli. Kuten mies itsekin totesti, kyseessä on aggressiivisinta musiikkia, mitä hän on ikinä tehnyt. Tämä käy ilmi myös sanoituksista; siinä missä BFB keskittyi oman paskan maailman ympärille, Ramallah laajentaa käsitystään, ja toteaa että maailma on paha myös muille, koko ihmiskunnalle. Tällaisessa sanoittajan lahjat pääsevät todenteolla oikeuksiinsa, kun siirrytään siitä oman napaseudun alueelta katsastamaan maailmaa vähän eri vinkkelistä. Myös bändin nimi on herättänyt keskustelua nykyisessä poliittisiessa tilanteessa. Bändin tarkoituksena onkin ollut vetää puoleensa huomiota, saada ihmiset vihaiseksi ja jopa kauhistuttaa heitä. Niin paljon maailman nykytila ottaa pannuun.

Levy alkaa jo BFB ajoilta tutulla introlla, mukava olisi tietää mikä on miehen tähän loputtomaan alkuvingutteluun ajanut, kun ei se varsinaisesti ”esittele” levyä yhtään. Tosin tuota surinaa ei tällä kertaa kestä puoltakaan minuttia. Noh, Ramallah lähtee kuitenkin liikkeelle niin äkäisesti, että on lähellä päräyttää löysät pöksyyn. Rob hoitaa hommansa kuin mies konsanaan soittaen levyllä rumpuja lukuunottamatta kaiken muun. Apuja tulee jonkin verran myös vokalipuolella, kun Covergesta tuttu ja levyn kannet vääntänyt Jake Bannon vierailee kolmessa biisissä. True Crime ”-balladi”, jossa ei kyllä hirveän mukavista asioista arvatenkaan puhuta, sulkee tämän monipuolisen ja tiukan, melodisen ja vihaisen raskaan hardcorelevyn mitä mainioimmin.

Hyvät sanat, hyvät biisit ja hyvä tuotanto, hyvä albumi. Osta tämä, hyvä mies!